Veronica Roth: Outolintu

"Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus päättää itsestään tässä maailmassa."

  

 

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
Inspiroivaa musiikkia: Imagine Dragons: Monster, Radioactive
   
Veronica Rothin Outolintu aloittaa jälleen yhden nuorten dystopiatrilogian, jonka suomennosta on ehditty odottaakin. Alkuteos Divergent ilmestyi jo 2011. Huhtikuussa 2014 ensi-iltansa saava elokuva on ilmeisesti nostanut kirjan myös suomalaisten tietoisuuteen. Suomennoksen nimi herätti aluksi hämmennystä, samoin sanan divergentti käyttäminen tekstissä, mutta onneksi ne eivät kuitenkaan häirinneet niin pahasti kuin voisi kuvitella. Jos divergentin olisi korvannut suomalaisemmalla versiolla, esimerkiksi sanalla poikkeava, kerronta olisi ollut silti aivan yhtä koukuttavaa.
  
Rothin teos on jatkumossa muiden viimeaikaisten dystopioiden kanssa: maailma on muuttunut joitakin sukupolvia sitten, ilmeisesti suuren sodan myötä, mutta tapahtuneesta ei kerrota tarkkaan. Yhteiskunta on jakaantunut viiteen osastoon, jotka edustavat erilaisia luonteenpiirteitä. Nämä kovin mustavalkoisesti ajattelevat jaostot ovat epäitsekkäät Vaatimattomat, rauhalliset Sopuisat, totuutta arvostavat Rehdit, huimapäiset Uskaliaat ja kaiken tietävät Terävät. Ihmiset asuttavat osittain tuhoutunutta Chicagon kaupunkia suoksi muuttuneen Michiganjärven rannalla. Kaupunkia kiertää turva-aita, eikä kukaan, kenties aitaa vartioivia Uskaliaita ja ehkä osastojen johtajia lukuun ottamatta tiedä, mitä sen toisella puolen todella on - saati, mitä muualla Amerikassa tai maailmalla on tapahtunut.

   

Osastojen käyttäytymismallit pätevät myös vapaa-ajalla, eikä kukaan toimi omien päähänpistojen mukaan. En usko että kaikki terävät haluavat opiskella koko ajan tai että jokainen rehti nauttii vilkkaasta keskustelusta, mutta he eivät voi horjuttaa osaston normeja yhtään sen enempää kuin minäkään. (s. 11)

 
Tapahtumien keskeisenä henkilönä seurataan 16-vuotiasta Beatricea eli Trisiä, jonka täytyy valita paikkansa yhteisössä. Yhteiskunta sanelee käyttäytymismallit ja niitä tulee noudattaa. Trisin vanhemmat ovat Vaatimattomia, mutta viimeistään taipumustestin jälkeen hän ei ole enää varma, haluaako jäädä harmaaksi hiirulaiseksi, joka ajattelee aina muita ennen itseään. Taipumustesti on vain suuntaa antava ja lopullinen ratkaisu on tehtävä itse: jäädäkö vanhempien osastolle, seurata testin tuloksia vai valita jokin aivan muu tie.
 
Trisillä on vain yksi pieni ongelma: hän on divergentti eli yksilö, jolle ei ole vain yhtä luontevaa osastoa. Jos valitsemaansa osastoon ei sopeudu, joutuu osattomaksi yhteisön ulkopuolelle. Itse valintaseremonia on varsin arkaainen: nuoren on "uhrattava" verta valitsemansa osaston symbolin päälle, sillä osasto on tärkeämpi kuin perhe. Tarinan kannalta on ennakoitavissa, että Tris vaihtaa osastoaan ja konkreettisesti hyppää tuntemattomaan. 
   

Valinta on minun, ihan sama mitä testi sanoo. (s. 21)

        
Rothin teoksessa esiintyy varsin suppea määrä hahmoja, jotka ovat paikoin varsin ohuita ja kliseisiä, mutta joukkoon mahtuu myös muutama mielenkiintoisempi persoona. Yksi näistä on Neljä, Trisin uuden osaston kouluttaja, jonka menneisyys on salaisuus. Tris itse on varsin miellyttävä protagonisti; hän ei ole teennäinen vaan enimmäkseen uskottava, etenkin kun hän pohtii omaa persoonallisuuttaan ja etsii paikkaa, jonne kuulua. Hänen kasvuaan on mielenkiintoista seurata kirjan kannesta kanteen. Mukana on toki myös pakollinen, herkästi kuvattu ihastuminen. Onneksi genrelle tyypillistä kolmiodraamaa ei vielä ainakaan sarjan ensimmäisessä osassa esiinny.
  
Kirjan alku on varsin toisteinen: lukijalle kerrotaan alleviivaten, millaisia Vaatimattomat ihmiset ovat, jotta lukijalle syntyy yhtä rajoittunut ja ahdistunut olo kuin Trisille. Osa suomennoksen sanavalinnoista tuntuu erikoisilta, ja muutamat kirjoitusvirheet saavat myös epäilemään kiireellä tehtyä käännöstyötä. Jos näiden pienten ongelmien ja ennalta arvattavuuden läpi katsoo, vie tarina lukijaansa sujuvasti eteenpäin. Täysin uniikki ei tämäkään dystopia ole, vaan sillä on esimerkiksi yhtymäkohtia niin Suzanne Collinsin Nälkäpeliin kuin myös Aldous Huxleyn dystopiaklassikkoon Uljas uusi maailma. Kaikesta huolimatta Outolintu on varsin koukuttava dystopia, jota on helppo suositella vaikkapa Ally Condien ja Lauren Oliverin trilogioiden ystäville.
    

Näpertelin tällaisen aikani kuluksi.

  
Jälkipohdintana: Mietin, kuinka paljon lukukokemukseen vaikutti se, että olin nähnyt leffan trailerin ennen kuin luin kirjan: olisinko kuvitellut hahmot ja miljöön erinäköiseksi - todennäköisesti kyllä, mutta traileri myös houkutti lukemaan kirjan entistä innostuneempana.

 

Arvosana:

    
Takakannesta:

Kerron itselleni niin tiukasti kuin pystyn, että näin asiat täällä menevät. Me teemme vaarallisia temppuja ja ihmisiä kuolee. Ihmisiä kuolee, ja sitten me teemme lisää vaarallisia temppuja. Mitä pikemmin pystyn sen seikan omaksumaan, sitä varmemmin selviän hengissä tästä koulutuksesta.

 
Minä en ole enää varma että selviän hengissä.
    
Trisin on tehtävä koko loppuelämää koskeva päätöksensä jo 16-vuotiaana. Hylätäkö perhe ja tuttu, Vaatimattomien yhteisö ja seurata sydäntään tuntemattomaan? Ensin on tiedettävä, ketkä ovat todellisia ystäviä. Ja mahtuuko rakkaus uuteen elämään lainkaan.

 
Suomentanut: Outi Järvinen, 361 sivua, Otava 2014

    

Alkuperäinen nimi: Divergent (2011)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Fifi, Anna minun lukea enemmän, Tarinoiden syvyydet, Kirjapinot, Notko, se lukeva peikko, Le Masque Rouge
 
Samantyylisiä kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli - trilogia, Lauren Oliver: Delirium - trilogia, Ally Condie: Tarkoitettu - trilogia, Moira Young: Julma maa