Maarit Verronen: Karsintavaihe

"Tiesin, ettei tämä kestäisi kauan,
ja että maailma oli jollakin tavalla sekaisin ja menossa vielä pahemmaksi."
 

9.4.2014 vanhan kirjan arvostuspäivä

  

En ole aikaisemmin tutustunut Maarit Verrosen romaaneihin, joita Karsintavaiheen etulieppeessä kuvataan persoonallisiksi, "niin nuoria kuin varttuneitakin lukijoita" puhuttelevina aina "perinteisen proosan ystävistä tieteisfantasiadiggareihin". Vuonna 1965 syntyneen kirjailijan nimi nousi esille graduani varten tutkimassani artikkelissa ja otin selvää mitä lähikirjastoni hyllyssä on Verroselta.
   
Karsintavaihe kiinnosti heti takakannen perusteella, samoin Kirkaan selkeää, jonka olin itseasiassa joitakin vuosia sitten laittanut TBR-listalleni ja sittemmin unohtanut. Taas yksi kuuma nimi suomalaisten (nais)kirjailijoiden joukosta. Hänen tuotantoonsa täytyy tutustua myöhemmin enemmänkin. Wikipedian mukaan kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaanakin (1993, 1995) ollut Verronen valmistui vuonna 1991 Oulun yliopistosta pääineenaan tähtitiede!

Valitsin tämän Verrosen teoksen nostettavaksi esille kirjabloggareiden Vanhan kirjan arvostuspäivänä. Kirja ilmestyi 2008 ja siitä on kirjoitettu muutamissa blogeissa, kun teos oli tuore. Teoksen aihe sopii mielestäni hyvin myös tämän erikoispäivän teemaan. Miten pitkä on kirjan elinikä? Milloin kirja on vanha? Silloin, kun sitä ei enää saa kirjakaupasta? Kuinka klassikkoteoksen arvostus muodostuu? Samaa pohtii Verrosen teoksen Lumi, tosin itsestään ja kanssaihmisistä. Jos kaiken voi automatisoida, mitä tekemistä ihmisille enää jää, nautiskelu? Onko ihminen ja inhimillisyys vanhanaikaista? On tullut aika seuloa jyvät akanoista.

     

Karsintavaihe; maailmassa olikin liikaa väkeä. Sitä ei saanut ottaa henkilökohtaisesti, vaikka olisi ollut hyviä kavereita putoajien joukossa. (s. 271)

Karsintavaiheen päähenkilönä on 40-vuotias Lumi, joka asuu kahdentoista henkilön soluasunnossa. Puolet asukkaista on miehet ja puolet naisia, mukaan mahtuu myös pieni lapsi. Teoksen alussa Lumi saa tietää, ettei sittenkään kuole perinnölliseen tautiin, vaan siihen on olemassa geneettistä hoitoa. Hän tapaa erään työtehtävän aikana 69-vuotian Kalevin, johon tutustuu teoksen aikana syvemminkin.

    

Meidän asuntolamme oli tarkoitettu 25–35-vuotiaille D- ja C-luokan työntekijöille, jotka pystyivät tekemään vähintään kaksisataa työtuntia kuukaudessa. Olin yläikäinen, mutta vanhana asukkaana, joka oli aina pystynyt tekemään vaadittavan tuntimäärän ja ylikin, olin saanut jäädä. Sitä piti anoa joka vuosi erikseen. (s. 12)

     

Yksilöä seurataan tunnistusrannekeiden ja pian pakollisiksi muuttuvien seurantasirujen avulla. Ihmisillä on erilaisia lukituksia punaisesta siniseen. Punainen, oranssi ja keltainen ovat eritasoisia alemman luokan kansalaisia, joilla on esimerkiksi rikosrekisteri. Valkoiset ovat neutraaleja, ja kaikki lapset ovat valkoisia. Vihreä on vähän korkeampi status, jonka voi saada vaikkapa palvelemalla armeijassa tai toimimalla vartijana. Korkein status, sininen, on pääsääntöisesti ylimpien toimijoiden luokka.

  

Poliisi-instituuttia ei enää ole, turvafirmat ja vartijat ovat korvanneet sen. Tosin, kuten Antti Tuomaisen Parantajassa, osa heistä on korruptoituneita. Ihmisiä alkaa myös kadota, ensin alemmista statusluokista, myöhemmin myös muita huomiotaherättämättömiä, yksinäisiä ihmisiä. Arvoitus on minne heidät viedään.

   

Verronen on tarkkakatseinen ja teräväsanainen yhteiskunnan tilan kommentoija. Hänen teoksessaan pohditaan muuttuvaa työkenttää, kun automatisointi vie pienipalkkaisimmilta työmahdollisuuksia. Miltä kuulostaisivat itsestään puhdistuvat pinnat ja kotiovelle saapuvat ostokset? Kenties hienolta, mutta kaikilla asioilla on kaksi puolta. Minne joutuvat yleisten tilojen siivoajat, kauppojen myyjät ja hyllyttäjät? Muutos ei ole vielä täydellinen, vaan osalle ihmisistä riittää vielä töitä, mutta vähenevässä määrin - etenkin alimpien tasojen töitä. Ylemmillä tasoilla töitä onkin tehtävä 20 tuntia päivässä, ja tähän ihmiset hakevat jaksamista erilaisista pillereistä.
   

Olin kantanut talon asukkaille marketeista valtavat määrät erilaisia jaksamis-, valvomis-, virkistys-, nukahtamis-, heräämis- ja ties mitä tabletteja, kapseleita ja laastareita. Oli tavallisia, voimakkaampia ja extravoimakkaita; oli hyvänmakuisia, kalorittomia ja luonnonmukaisia. Se oli kuin olisi ostanut leipää. (s. 258)

 
Piristeet, laittomat ja lailliset, eivät kuitenkaan korvaa unta. Pillerikierteessä olevat ihmiset venyttävät kestämisensä äärimmilleen, kunnes jokin antaa periksi. Osa ihmisistä, etenkin monsterimaastureiden omistajat, muuttuvat todella aggressiivisiksi, toiset masentuvat, eivätkä tunne enää mitään. Jotkut jopa tekevät itsemurhan, kun eivät löydä muutakaan tietä ulos tilanteesta.

  

Verrosen luoma maailma ei olisi minua varten: kirppareita ja kierrätyskeskuksia ei enää ole, sillä yhteiskunnan uutemna mottona on "Kierrätä materiaalia, älä tavaraa". Kirjastoja kuitenkin on vielä olemassa, mutta ne ovat maksullisia, enemmistö nauttii tekstinsä puhelimen näytöltä.

Käsittelimme taannoin gradusemiaarissa työtä, joka keskittyy Juhani Känkkäsen teokseen Kilttipakko. Myös tässä teoksessa teema pyörii työelämän muutosten ympärillä. (Faktaa ilmiöstä esim. Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltion ajasta globaaliin hyperkilpailuun.) Keskustelimme mm. suomalaisessa kirjallisuudessa usein esiintyvästä työntekemisen tematiikasta, uusliberalismista, pessimismistä ja tragediasta - sekä nimien merkityksestä. Mitäpä voidaankaan päätellä teoksen keskeisestä parista: Lumi ja Kalevi? Lumi on edellisen sukupolven edustaja, menneen talven lumia, niin sanotusti. Kalevi puolestaan vaikuttaa minusta implisiittisesti vanhahtavalta nimeltä, joka sopiikin hyvin iäkkäälle hahmolle.
   

Keikkatyömaa näytti tihkusateessa ankealta maailmanlopun paikalta. Tontin etuosan laidoilla sijaitsevat rakennukset oli jo riisuttu rangoiksi. Piha niiden välissä oli yhtä romulajää ja lätäkköä. Peltilevyjä ja kaapelikeloja lojui ympäriinsä. Tontin takaosan täyttävä suuri varastohalli näytti uhkaavalta ja luontaantyntävältä - ja pieni puinen maalaamaton portinvieruskoppi miltei liikuttavalta. (s. 64)

   
Karsintavaihe alkaa todella mielenkiintoisesti ja se esittelee varsin uskottavan kuvauksen maailmasta, joka tulee koko ajan lähemmäksi meitä. Hienosti kerrottu teos tosin lässähtää hieman lopussa. Punainen lanka pääsee irti kädestä ja viimeiset parisenkymmentä sivua leijuvat irrallisina. Lumi tosin löytää oman paikkansa ja toteaa, että nyt on hyvä olla vain. Parasta antia minulle Verrosen teoksessaa on pelottava maailma, jossa jokainen joutuu ylisuorittamaan pysyäkseen kiinni oravanpyörän vauhdissa, mutta tästä monipuolisesta teoksesta voi jokainen löytää jotain.

  

Arvosana:

Takakannesta ja -lieppeestä:

Kun Lumi kuulee, ettei hän kuolekaan perinnölliseen sairauteen kuten on koko aikuisikänsä luullut, hänen on alettava suunnitella tulevaisuuttaan. Säästöt riittävät mukavasti tuleviin hoitoihin, ja hän voi jatkaa työtä vuokratyöfirmassa. Sillä työtä on tehtävä, kaikki riippuu siitä kuinka hyvin hoitaa työvuoronsa, jotka lähetetään kämmentietokoneelle. Lumi tekee pääasiassa purkutöitä, sillä purkamista riittää aina, kun kaikki rakennetaan uusiksi. 

    

Työt on jaoteltu eri kirjainkoodein ja niiden mukaan jaetaan asuinpaikat. Lumi on sinnitellyt vielä yli-ikäisenäkin mukavassa soluasuntolassa, joka on tarkoitettu C- ja D-tason työntekijöille. Määräykset ovat kuitenkin tiukentumassa; asuntoloihin alkaa tulvehtia etelästä yhä halvempia työntekijöitä, joita mahtuu yhden hengen huoneeseen useita. Monet ajautuvat rahapulassaan epäilyttäviin ammatteihin, kuten vuokrakohduiksi tai prostituoiduiksi.

   

Jotkut Luminkin ystävistä jäävät kokonaan ilman työvuoroja, alkavat ajelehtia asuinpaikasta toiseen ja saavat alimman turvallisuusluokituksen. Työtä on paiskittava niin tiukassa tahdissa, että lähes kaikki syövät psyykenlääkkeitä, jotta pysyisivät kunnossa. Silti elämä rakoilee: kaupan kassajonoissa saadaan raivokohtauksia ja monsterimaasturit törmäilevät tahallaan toisiinsa ja jalankulkijoihin. Turvallisuusyhteiskunnassa lähimmäinen alkaa olla pahin uhka.

    

- On osoittautunut tarpeelliseksi käydä tarkasti läpi jokaisen työntekijän tuttavapiiri riskien kartoittamiseksi, koordinaattori jatkoi. - Ymmärrän, että tämä on jossain määrin arkaluontoinen asia, ja tähän voidaan suhtautua tunteenomaisesti, mutta painotan, että kyseessä ovat erittäin tärkeät asiat. Jokainen voi vapaasti valita tekeekö yhteistyötä meidän kanssamme vai katsooko paremmaksi pysyttäytyä etäällä tällaisista asioista. Kysmys on yleisestä turvallisuudesta, ja valitettavasti on niin, että jos sitä ei halua edistää, niin sitä tulee haitanneeksi. Tämä näkyy sitten profiilissa.

   

Karsintavaihe on hyytävä kertomus todellisuudesta, joka lomittuu omaamme. Samalla se on silti lämmin ja inhimillinen tarina sopeutumisesta ja kumppanuudesta,pienine tekojen mahdista suurten puheiden rinnalla. Maarit Verronen on  kirjoittanut merkittävän ja koskettavan tarinan yhteiskunnan ja yksilön välisistä ristiriidoista, maailmasta, jossa työ määrittelee identiteetin ja  kohtalon. Karsintavaiheei välttämättä jää vain kansine väliin.

   
325 sivua, Tammi 2008
  

Kirja on luettu myös täällä: Risingshadow, Savon Sanomat, Booking it some more, Kaiken voi lukea, Nulla dies sine legendo
   

Samantyylisiä kirjoja: Juhani Känkänen: Kilttipakko, Kari Hotakainen: Ihmisen osa, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, George Orwell: Vuonna 1984, Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Antti Tuomainen: Parantaja, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Beth Revis: Across the Universe - Miljoona aurinkoa