J.K. Rowlingin sen enempiä esittelyitä kaipaamattomien Pottereiden uudelleen lukeminen alkoi ensimmäisen kerran kiinnostaa jo viime vuoden lopulla, kun sain kirjani viimein äidin luota (asuttuani Oulussa syksystä 2008 alkaen) omaan hyllyyni. Pieni ero teki hyvää ja joululomalla luinkin jo Viisasten kiven. Tammikuun 14. maailmaa kohahdutti Alan Rickmanin (prof. Kalkaros) kuolema ja Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina heitti ilmoille hänen muistonsa kunnioittamiseksi Okklumeus-haasteen.
Olen lukenut sarjan neljä ensimmäistä teosta useaan otteeseen, neljännen ainakin kymmenen kertaa. Aloitin Pottereiden lukemisen, kun kolme ensimmäistä osaa oli jo ilmestynyt. En ollut aluksi ollenkaan kiinnostunut Potterista, sillä vältän hypetettyjen teosten lukemista. Siskoni kuitenkin laittoi minut istumaan sohvalle (taisi olla yläasteen ja lukion välinen kesäloma vuonna 2002), avasi ensimmäisen teoksen ja sanoi: "Lue edes yksi sivu"... ja eihän yhden sivun perusteella voi sanoa vielä mitään. Luin siis kaikki kolme kirjaa loman aikana. Neljäs onkin kenties senkin vuoksi suosikkini, että se on ensimmäinen osa, jota odotin ilmestyväksi.
Luin teoksia uudelleen aina seuraavaa osaa odottaessani ja joskus lukiossa ollessani saatoin aloittaa juuri loppuun lukemani kirjan samantien alusta uudelleen. Mitään muita kirjoja en ole lukenut yhtä monta kertaa uudelleen kuin Pottereita, sillä yleensä en juurikaan lue kirjoja uudelleen, kun en ole joitakin hyllyssäni vuosia olleita ole lukenut ensimmäistäkään kertaa. Näissä on vaan jotain taikaa, joka tempaa kerta toisensa jälkeen mukaansa.
Kolme viimeistä osaa ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle. Inhosin Feeniksin kiltaa, kun se ilmestyi, sillä edellinen teos (Liekehtivä pikari) oli niin täydellinen. Ehkä millainen vain jatko-osa olisi saanut karun tuomion, mutta minulla on monia syitä inhota juuri tätä kirjaa. Kuoleman varjelukset luin nyt vasta toistamiseen ja sen kohdalla koinkin (suosikkiosani lisäksi) kiinnostavimmat hetket. Ensimmäisen kerran luin sarjan päätöksen, kun se ilmestyi suomeksi. petyin siihen todella karvaasti, mutta nyt toisella kerralla aika oli tehnyt hyvää niin kirjalle kuin minullekin ja pidin siitä paljon, paljon enemmän. Olikin todella antoisaa lukea koko sarja näinkin lyhyellä aikavälillä.
 |
| . |
Katsoin tuossa yhtenä viikonloppuna putkeen kolmesta viimeisestä teoksesta tehdyt leffatkin, sillä ne olen nähnyt vain kerran. Sain yllättyä sekä eroista, että yhtäläisyyksistä, sillä Puoliverisessä prinssissä moni asia tapahtui hieman eri tavoin, kun taas Kuoleman varjelukset olikin yllättävän uskollinen alkuperäisteokselle. Tulipa vaan haikea olo viimeisen leffan jälkeen ja odotan mielenkiinnolla, mutta odotuksia hilliten seuraavaa tarinaa, Kirottua lasta. Sehän ilmestyy suomeksi siis 8.11.
Tarkemmin en tässä mene teosten yksityiskohtiin, alta löytyvät bloggaukset haasteen aikana lukemiini kuuteen teokseen. eli saavutan siis Albuksen kaartilaisen tason. Kiitos Tiina, kun laitoit haasteen pystyyn! Nyt minulla on blogissa ajatuksia teoksista vertailtaviksi seuraavaa lukukertaa varten - olen nimittäin varma, että tulen nämä taas muutaman vuoden päästä lukemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti