Kirjamessukooste 2016

Boknäsin osastolla oli tänäkin vuonna Kirjabloggaajanurkka ja siellä kävi kirjailijavieraana Turun kirjamessujen tehoryhmä Tommi Kinnunen, Salla Simukka ja Siri Kolu. Minä pääsin ihan suunnittelematta seisomaan viimeksi mainotun viereen. :)

Olin Helsingin kirjamessuilla nyt toistamiseen, ensimmäisen kerran siis viime vuonna. Vierailin messuilla kaikkina neljänä päivänä. Parhaita muistoja syntyi bloggaajakollegoita tavatessa. Esimerkiksi ihan ensimmäinen kohtaaminen, joka oli Tuntemattoman lukijan Handen kanssa, jää mieleeni lähtemättömästi. Löysimme nimittäin toisistamme niin paljon samaa, alkaen Qwerteen ihanista t-paidoista. Tässä lyhyet raportit kirjaostoksista, kiinnostavimmista paneeleista sekä kirjailijoiden ja suomentajien haastatteluista. Yritin mahduttaa kaikki neljä päivää yhteen postaukseen ja pitää sen lyhyenä, taisin silti kirjoittaa blogihistoriani pisimmän jutun.

  

  

JP Koskinen: Luciferin oppipojat

  

Kirjailija kertoi uudessa scifiteoksessaan esiintyvien hahmojen nimistä ja niiden merkityksistä. Päähenkilö on arkkienkelin mukaan nimetty Gabriel Bonhomme XIV, jonka sukunimi tarkoittaa hyvää ihmistä. Hänen vastapainonaan on englanninkielisen maailman Matti Meikäläinen eli John Smith. 

  

Koskinen kertoi myös neandertalilaisista, kuinka näillä oli isommat aivot kuin meillä ja että heiltä olemme perineet vaalean ihomme. Nykyihminen ajattelee itseään erinomaisena verrattuna muihin lajeihin ja pitää neandertalin ihmistä tyhmänä, karvaisena ja eläimellisenä eikä pysty uskomaan, että geeneissämme olisi perimää kadonneelta ihmislajilta.

   

Luciferin oppipojissa puhutaan myös orjuudesta, kuinka kyborgit ovat vain työkaluja, keinotekoisia ihmisiä, jotka eivät ole tiedostavia. Teoksessa on kuitenkin kyborgien kapina, eli jotain noista "toisista" on ymmärretty väärin. Teos odottaa itselläni vielä lukupinossa, mutta kylläpä se alkoikin kiinnostaa ihan uudella tavalla tämän lyhyen haastattelun jälkeen.

  

  

Jaana Kapari-Jatta: Kahdeksas Harry Potter -tarina

  

Kääntäjä Jaana Kapari-Jatta oli yleisömagneetti joka kerta, kun nousi lavalle. Kävin kuuntelemassa häntä kolme kertaa messujen aikana. Pian on kulunut 20 vuotta ensimmäisen Potterin ilmestymisestä. Potterit ovat ajattomia ja niitä tullaan lukemaan vielä pitkään. Ensimmäiset lukijat ovat jo aikuisia ja heillä voi olla jo omiakin lapsia. Tänä vuonna teossarja on puhuttanut paljon, sillä ihan muutaman päivän päästä, 8.11. ilmestyy suomeksi kahdeksas, aiempaa septologiaa täydentävä tarina, Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmä. 

  

Kapari-Jatta kertoi, kuinka hän sai Viisasten kiven luettavakseen ja tiesi jo silloin, että kääntämisestä tulee ihana matka. Hän tunnusti, ettei pitänyt teoksen englanninkielisen painoksen kannesta. Tarina kuitenkin kiehtoi niin, että hän otti teoksen mukaan vessaan ja kokkasi ruokaa yhdellä kädellä, sillä hän ei voinut laskea kirjaa hetkeksikään alas, ennen kuin oli saanut sen luettua. Hän kiitti kustantamoa, että saa kääntää teoksen, sillä se oli niin hyvä. Teokset eivät vielä olleet nousseet maailman laajuiseksi ilmiöksi. ja ensimmäinen osa saikin vähälevikkisen teoksen tukea ja vasta kolmannen osan jälkeen Harry Potterin nimi oli kaikkien huulilla. Helsingin Sanomien aikalaiskritiikki tosin oli todennut, etteivät Potterit ole ilmiö Suomessa. 

  

Kääntäjä sai harvinaisen tilaisuuden päättää, kenen hahmojen nimet käännetään. Yleensä lastenkirjoissa tuohon aikaan suomennettiin joko kaikki tai ei mitään. (Minulle Pottereiden suhteen olisi kylläkin sopinut paremmin, ettei ainakaan ihmisten nimiä olisi käännetty ollenkaan.) Kapari-Jatta koki, että Pottereiden suomennoksessa epäjohdonmukaisuus toimii parhaiten maailman eduksi. Han sanoi, että voi luottaa J.K. Rowlingin tekstiin, sillä tietää, että tämä kuljettaa tarinaa hyvin ja vaikka kaikkea ei heti ymmärtäisikään, teos kyllä selittää asiat ajallaan ja sitoo langat lopussa yhteen. Suomenkielinen sanasto on vakiinnuttanut asemansa ja sain yllätyksekseni kuulla, että sitä on lainattu muihinkin maihin. 

  

Kapari-Jatta sanoi, ettei näytelmään tarttumista tule pelätä, vaikka sen lukeminen eroaa romaanin lukemisesta siinä, että hahmojen ajatukset eivät tule esiin. Hän suosittelee lukemaan teoksen kahdesti: ensin nopeasti, sillä kaikki haluavat tietää, mitä teoksessa tapahtuu ja sitten hitaasti, pysähtyen miettimään rivienväleissä kerrottua. Kapari-Jatta pitää kuitenkin Potter-näytelmän lukemista helppona, sillä se on nopeakäänteinen.

  

Kirottu lapsi -näytelmän pääroolissa ovat uuden sukupolven velho-oppilaat. Aiemmista teoksista tutut hahmot ovat nyt aikuisia. Keskeisenä teoksessa onkin vanhempien ja lasten suhde. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin Strömsössä, vaan kiiltokuvien sijaan elämässä on säröjä ja se on vain ihmimillistä. Näytelmän maailmassa peilataan nykyhetken ajankuvaa uskottavasti ja ajankohtaisina teemoina ovat mm. muukalaisvihamielisyys ja rotukysymykset. 

  

Kapari-Jatta on kirjoittanut Pottereiden kääntämisestä teoksessaan Posityyhtynen ja pollomuhku. Ikävimpänä asiana kääntämiselle hän pitää kiirettä, Kirotun lapsen kanssa hän pelkäsi, ettei aika riitä, mutta Lapin rauhassa vietetty aika teki hyvää ja käännös tuntui syntyvän vaivattomasti ihan aikataulussa (harmillisesti teos ei ehtinyt messuille myyntiin). Parasta puolestaan on paluu tuttuun maailmaan ja uusien sanojen keksiminen. Näytelmän kääntäminen oli Kapari-Jatalle uutta, mutta varsin rohkesti hän hyppäsi käännöstyön kimppuun. 

  

Kirotusta lapsesta on otettu 100 000 kappaleen painos. Tilaisuuksissa puhuttiin myös kerran vuodessa ilmestyvistä Pottereiden neliväripainoksista. Jim Kayn kuvitukset kelpaavat myös kääntäjälle, vaikka hän pitää myös Mika Launiksen kansitaiteesta. Kapari-Jatta nauttii myös Pottereissa esitellyn taikamaailman laajenemisesta ajallisesti taaksepäin viiden Lisko Scamanderin seikkailuista kertovan elokuvan myötä. 

  

  

#pojatkinlukee #mitästytöt?

  

Pojatkin lukee-häshtägin luoja Mikko Toiviainen on pitkin vuotta 2016 ilmaissut huolensa poikien heikentyneestä lukutaidosta. KirjaKallion lavalla nostettiin esille myös tytöt, sillä ei ole itsestään selvää, että hekään lukisivat hyvin tai ymmärtäisivät lukemaansa. Lavalla olivat keskustelemassa myös Onks noloo? -teoksen kirjoittanut Ronja Salmi ja äidinkielenopettaja Silvia Hosseini. seuraavassa hieman poimintoja keskusteluista.

  

Kirjat helpottavat nuoruuden kiputiloja, ne tuovat onnea ja samastumispintaa, sillä lukiessa voi löytää hahmoja, jotka käyvät läpi samoja asioita ja ajatuksia. Lukeva ihminen havahtuu huomaamaan, ettemme olekaan yksin kokemustemme kanssa vaan joku jossain on kulkenut samaa polkua. Kirjojen hahmot ovat myös omalla tavallaan erilaisia, niin kuin jokainen oikeakin ihminen ja tämä kokemus opettaa, ettei ole sellaista kuin normaali, sillä jokainen on ainutlaatuinen ja kaikille on paikka maailmassa. 

  

Sukupuolten välisessä lukemisessa on aina ollut kuilu. Naiset lukevat enemmän kuin miehet kaikissa ikäluokissa ja miesten lukeminen on vähentynyt jo pitkän aikaa. Aina on ollut ihmisiä, jotka eivät lue, jo vuosikymmeniä sitten lukevia miehiä on katsottu oudosti. Mitä lukemattomuudesta sitten seuraa? Yhteiskunnan ymmärtäminen heikkenee, lukemattoman ihmisen sanasto on lukevaa pienempi, jopa työhakemuksen kirjoittaminen voi tuottaa vaikeuksia. Ongelma onkin pitkien tekstien ymmärtämisessä, ei varsinaisessa lukutaidottomuudessa. Nykyihmisellä onkin usein parempi kuvanlukutaito kuin tekstinymmärrys. 

   

Lukemista on monenlaista. Tasokkaat nettilehdet (ei siis keltainen lehdistö ja clickbait-sivustot) ja raplyriikoiden analyyttinen luenta kuuluvat lukemisen piiriin. Post-Alfan, JVG:n tarinan ja Cheekin elämäkerran -tyyppiset teokset nähtiin porttiteoriassa tervetulleina teoksian, joilla houkutellaan uusia lukijoita. Lukisipa sitten vaikkapa Aku Ankkaa vessassa tai tietokirjoja (monia poikia ja miehiä kun kiinnostavat mm. Tieteen kuvalehden kaltaiset julkaisut), voi kasvattaa sanavarastoaan ja lisätä ymmärrystään niin omasta ajastamme kuin siitä, miten päädyimme tähän.

  

Myös tyttöjen lukeminen on vähentynyt ja heikentynyt. Ronja pohtii somen hyödyntämistä innostuksen synnyttäjänä: on pomittava ilmiöitä nuorten omasta maailmasta, tietää, mitä nuoret haluavat lukea ja kuinka heidän huomionsa voi tavoittaa. Ei ole merkittävää lukeeko e-kirjaa vai paperikirjaa, kunhan vain lukee. Korkeakirjallisuutta ja keltaista lehdistöä ei voi asettaa samalle viivalle tai arvottaa (minä kyllä arvotan, ha haa), sillä erilaisille ihmisille on oltava erilaista kirjallisuutta, sillä eiväthän kaikki kuuntele klassista musiikkiakaan (suosittelen kyllä kokeilemaan, sillä uskon että klassisesta löytyy kaikille jotain). 

  

Älypuhelimet ovat vieneet keskittymiskyvyn eikä evoluutio ole saanut vielä kiinni teknistä kehitystä. Uusisukupolvi pystyy kuitenkin paremmin tasapainottelemaan todellisen ja virtuaalisen maailman välillä. Olisiko sosiaalinen lukeminen vastaus ongelmaan? Lukupiireistä saattaa aluksi syntyä kuva ryhmästä keski-ikäisiä naisia, mutta lukupiirejäkin löytyy erilaisia, lukukokemuksen jakaminen luo aivan uudenlaisen kuvan teoksesta kuin se, minkä yksilö yksinään saa. 

  

Lukijoista jokaiselle on löydettävä kiinnostavaa luettavaa. Yllättävää on, että Silvia kertoo lasten nauttivan edelleen ääneen lukemisesta tunneilla (luulen pessimistinä tämän johtuvan osin laiskuudesta ja keskittymiskyvyttömyydestä, ei tarvitse itse lukea ja kun opettaja on uppoutunut tarinaan, voi oppilas antaa ajatustensa harhailla keskittymättä kuulemaansa). Muista hyvin omilta kolmannen ja neljännen luokan tuonneilta, kuinka opettaja luki luokalle mm. Jukka Parkkisen Osku kirjoja.  

  

Mikko on etsinyt lukuidoleita, poikia ja miehiä, jotka lukevat. KirjaKallion lukuiolaiset huomattavat, että suurin osa Instagrammista häshtägillä #pojatkinlukee löytyvät miehet ovat 20-40 -vuotiaita hipstereitä, kampanja ei siis ole tavoittanut nuorempia lukijoita. Auktoriteeteilla ja hyvää tarkoittavilla aikuisilla on nimittäin pahana tapana tehdä nuorille suunnatusta sisällöstä noloa. Jotta aihe kiinnostaisi, olisikin siis otettava mukaan kohderyhmän jäseniä. Tämä nähtiin syynä miksi Kirjakallio toimii, sillä se tuotaa sisältöä nuorilta nuorille (vaikka olenkin 30-vuotias täti-ihminen, lasken itseni mukaan tähän ryhmään, löysin nimittäin kiinnostavimmat ohjelmat juurikin täältä). 

   

Lukemista ei tulisi lähestyä sukupuolittaen. On outo ajatus, että tytöt ja pojat lukisivat eri asioista. On tunnettava nuori, jotta tietää mitä tälle voi suositella. Poika voi tykätä heppakirjoista ja tyttö saattaa viihtyäkin paremmin moottoripyörän korjausoppaan parissa. Ikä ja sukupuoli tulisikin ihanteellisessa maailmassa korvata sanalla ihminen. On mielekkäämpää tarjota koirakirjaa koirista pitävälle, kuin lukijan sukupuolelle. Tämä lokeroiminen nähtiin koko yhteiskunnan kattavana, ei vain lukemiseen liittyvänä ongelmana. Sukupuolirooleja tulisi olla esillä paljon laajemmin, esimerkiksi miessairaanhoitajan hahmo avartaisi näkökulmia. 

  

  

Bonnierin kirjabloggaaja-aamiainen

  

Lauantaina oli bloggaaja-aamiainen ja paikalle saapui 50 kirjabloggaajaa. Teimme kuulemma ennätyksen siinä aikaisempiin vuosiin nähden. Kokoushuoneessa oli ihana steampunk-tapetti (ilmalaivoja ja kuumailmapalloja), ja höyry-Totoropaitani sopi tilaan loistavasti. Tarjolla oli ihanaa mustikka smoothia, kroisantteja, juustoa ja leikkelettä, erilaisia sämpylöitä, hedelmiä ja virvoitusjuomia. Otin myös kahvia, vaikken sitä normaalisti paljoakaan juo. Messut olivat aika energiaa syövät, joten tankkausta tarvittiin. 

  

Aamiaisen lisäksi tarjolla oli Tammen ja WSOY:n kirjailijoita uusimman teoksensa kanssa. Viime vuonna painopiste oli pitkälti esikoiskirjailijoissa, mutta paikalla käväisivät myös Katja Kettu ja Mihail Shishkin, tänä vuonna kuulimme pidemmän kirjailijanuran saavuttaneita tekijöitä: Claes Anderson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis, Hannu Mäkelä ja Riitta Jalonen. Minua kiinnosti eniten Variksen uutuus Huvila ja nappasinkin siitä bloggaajakappaleen luettavakseni. Se voisi olla hyvää joululomamateriaalia.

  

  

Steampunkin kirjalliset maisemat

    

Tämä ohjelma oli mennyt minulta kokonaan ohitse messulehteä selatessani, mutta onneksi olin bloggaajanurkassa, kun Anni Nupponen saapui paikalle. Hän ihasteli höyry-Totoroani ja viekotteli samalla mukaansa viereiselle lavalle kuuntelemaan keskusteluaan ihastuttavan Magdalena Hain ja JS Meresmaan kanssa, keskustelua veti kirjailija Paula Havaste. Tapasin myös toisen steampunkista kiinnostuneen bloggaajan, Pauline von Dahlin.

    

Steampunk ei ole yhtenäinen kirjallisuuden genre, vaan sen sisälle mahtuu paljon vaihtelua. Se onkin kuin sateenvarjomainen kattokäsite, jonka alla kirjoitetaan mm. diesel-, kello-, ratas- ja teslapunkkia. Puhuttiin Jules Vernestä ja muista proto-steampunk-kirjailijoista, jotka loivat yhden genren arkkityypeistä: näpertelijän, joka keksii kaikkia outoja kojeita.  

    

Steampunk sopii hyvin Suomeen, sillä pohjoiseksi maaksi teollistuimme varsin nopeasti. Fiktio voi opettaa ja esimerkiksi Hai on kuullut, että hänen teoksensa ovat synnyttäneen kiinnostuksen historiaan. Hänen vaihtoehtohistoriallisessa Gigi ja Henry -sarjassa on jokaisen teoksen lopussa kerrottu mitä eroa kahden maailman välillä on. 

  

Steampunk on hyvin visuaalinen kirjallisuuden genre: koneet toimivat höyryllä tai rataskoneistolla, vaatetus on viktoriaaniselta ajalta. Suomalaisessa steampunkissa nousee vahvasti esille naisen asema ja historia, jota aikalaiskirjallisuudessa ei juurikaan arvostettu. Myös viktoriaaniset käytöstavat nousevat kirjoissa esille. Ihastelin Havasteen tavoin kirjailijattarien ihania asuja ja kampauksia. koin samaistumisen tunnetta, sillä itseltänikin löytyy puolittain ajeltu pää. 

  

  

Chick litiä yli genrerajojen

    

Viimeinen paneeli, jota kävin kuuntelemassa oli sunnuntaiaamuinen chick lit-keskustelu, jossa paikalle saapui viisi erilaista chick lit -kirjailijaa. Tuija Lehtinen tosin totesi kirjoittavansa enemmänkin rakkauskirjallisuutta kuin chick litiä. Anna Hallavan teos on suunnattu nuorille ja Liliana Lennon romaani Dionnen tytön on fantasiaa (ja laitoinkin sen heti varaukseen kirjastosta). 

  

Chick litiä kuvattiin nykyajan varaventtiiliksi, sillä vakavatkin teemat ohitetaan kepeästi. Moni lukija pitääkin genreä terapiamuotona. Huumorin kautta puretaan myös konventioita, kuten ulkonäköpineita. Kirjailijat olivat yhtä mieltä siitä, että chick litiä on hauska kirjoittaa ja lukea. Hahmoihin on helppo samaistua, sillä epätäydellisille sankarittarille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Genressä ei kuitenkaan pistetä naisia halvalla, vaan se nähdään feministisenä, mahtuuhan joukkoon paljon itsenäisiä naisia. 

  

Genressä nopeus on tyyppillinen kerronnan keino. Tunteet vaihtuvat pikaisesti ja tapahtumia tykitetään toistensa perään. Tummatkin sävyt sopivat chick litiin, sillä se korostaa teosten huumoria - toista ei voi olla ilman toista. Tarina koettiin tärkeämpänä kuin teemat. Keijut nähtiin genreen hyvin sopivana, sillä sen englanninkielinen nimi viittaa kanoihin ja jalat irti maasta liihotteluun. Panelistit toivoivatkin lisää urbaania fantasiaa niin chick litin kuin kotimaisen kirjallisuuden kentälle yleisemminkin.

  

Hyvä chick lit -huumori muodostuu panelistien mielestä itseironiasta, tilannekomiikasta, väärinkäsityksistä ja odottamattomista tapahtumista. Nykyään chick litin leima tunnutaan tosin liitettävän hyvin monentyyppisiin teoksiin. Suomalainen "kanakirjallisuus" nähtiin hieman erilaisena kuin mitä maailmalla. Yhtenä syynä nähtiin suurten metropolien puuttuminen, mutta minusta tuntuu, että huumorintajussakin on varmasti maakohtaisia eroja. 

  

  

Kirjasaaliina nappasin mukaani tällä kertaa kahdeksan teosta. Olen joskus laittanut lukulistalle ylös parikin näistä kahden euron pöydiltä napatuista teoksista, mutta aika monta lähti ihan ex temporena matkaan. Ja listahan siis on seuraavanlainen:

• Jacques Bonnet: Kirjaston henget
• Arthur C. Clarke: Jumalan moukari
• Timotheé de Fombelle: Tobi Lolness - Elishan silmät
• Anders Fager: Pohjoiset kultit - Kauhukertomuksia
• Game of Thrones - Valtaistuinpelin kulisseissa
• Raymond Khoury: Merkki
• Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
• Tuula-Liina Varis: Huvila (bloggaaja-aamiaiselta)