Lukuviikko - Kirjaseikkailuja

"Lämpimästi tervetuloa mukaan tarinaan, astu tänne, kirjainten joukkoon. 

Mahdut hyvin, teen tilaa ihan jokaiselle mukaan haluavalle."

  

   

Arvostelukappale

    

Mustarunkoiset puut, niiden alla vihreät sammaleiset kivet ja mättäät, suuret aamukasteiset saniaiset, sammalten alla kiiltävien koppakuoriaisten ja matojen maailma, maatuneiden puiden ja sienirihmojen verkosto, luurankojen puutarha, mättäiden ympäröimänä outona kimmeltävä järvi. Ja sen pinnan alla jotakin ymmärryksen ylittävää. (s. 127)

  

Lukuviikon tämän vuoden teemana on "Lukemalla parempi maailma". Kun näin teeman, tiesin heti, mistä kirjasta bloggaisin tällä viikolla. "Kynä oli pahin ase." Veera Salmen Oboin kirja yhdistelee fantasiaa ja dystopiaa. Tämä kauniskantinen teos (kiitos Nelli Långstedtin) kertoo maailmasta, jossa kukaan ei osaa enää lukea ja kirjoja käytetään polttoaineena pitämässä vankilaa lämpimänä kuin Fahrenheit 451:ssä konsanaan. Kaikkia kirjoja ei kuitenkaan voida löytää, niitä jää piiloon hämäriin nurkkiin, joista innokas lukija ne voi löytää. Vankilan asukit puolestaan ovat tavallisesta varsin poikkeavia persoonia. 

   

Jokin tässä kaupungissa oli vinossa, mutta mikä? (s. 37)

   

Tarinan maailma on todella kiinnostava. Päähenkilö, 13-vuotias Oboi karkaa vankilasta ja päätyy futuristiseen kaupunkiin, jossa kaikilla on kämmenessään älypuhelinta muistuttava kjammen-implantti. "Omaa ajattelua ei tarvittu enää ollenkaan, kun vain oli kämmenen valo." Näitä zombimaisia ihmisiä kutsutaan normoiksi, "jotka tuijottavat omaa kämmentään ja väistelevät piippailevia tolppia". Heillä ei ole kykyä ymmärtää aikaa – ei ole eilistä eikä huomista, vain tämä hetki. Eivätkä he osaa lukea. 

   

– Ihmiset eivät lue! Lukeminen kiellettiin iät ja ajat sitten. Kaikki kirjoitettu on lakkautettu. Kukaan ei osaa enää lukea, eikä sellaista taitoa mihinkään tarvitakaan, sillä missään ei lue mitään. (s. 60)

   

Hirmuhallitsija Wanda pitää ihmisiä orjinaan. On tuotettava sähköä kuntopyörillä ja viljeltävä kasveja biosfääreissä tuottamaan happea, vaikka maailma voi jo paremmin. Teoksen maailmassa ilmastonmuutos on tapahtunut, napajäät sulaneet ja moni kaupunki jäänyt nousevan veden alle. Tarinan maailmassa on kaikesta huolimatta samanlaista toiveikkuutta kuin Siiri Enorannan Maailmantyttärissä. 

   

– Siis onko täältä happi loppumassa? 

– Ei enää, mutta sellainen uhka oli olemassa noin 150 vuotta sitten. Maailma voi hyvin nyt. Ainoa ongelma on se, etteivät ohjelmoidut ihmiset tiedä sitä. He vain jatkavat ja jatkavat. Jonkun pitäisi lopettaa tämä! (s. 88)

   

Oboin kirja oli aika haastava tapaus. Sen ideassa on pitkälti samaa kuin Michael Enden Tarinassa vailla loppua. Oboikin lukee kirjaa, joka kertoo hänestä, orpopojasta, jonka tehtävänä on pelastaa maailma. Tämä oli minusta kokonaisuutena klassikkoa parempi, mutta moni asia kuitenkin hiersi hampaankolossa. Erityisesti viruksen istuttaminen lepakkoihin meni hieman koronasalaliittoteorian tasolle. Salmen edellinen kirja, säeromaani Olin niinku aurinko paistais sijoittuu ensimmäisen koronakevään aikaan, mikä herättää kysymään olisiko korona siis jäänyt kummittelemaan kirjailijan ajatuksiin pidemmäksikin aikaa? Kirja olisi toiminut mainiosti ilman pandemiaakin. 

   

Kun torikauppias löi ensimmäisen räpistelevän lepakon pään poikki, tappavan vaarallinen virus lähti leviämään ympäri maailman

--

– Tapahtui niin, että tauti tarttui ihmiseen. Ja koska ihmiset kokoontuivat mielellään suurilla toreilla, kuuntelivat musiikkia suurissa konserttisaleissa, seurasivat urheilukilpailuja suurilla stadioneilla, tauti levisi nopeasti. -- sairaalat, krematoriot ja hautausmaat natisivat liitoksissaan. (s. 81 ja 91)

   

Teoksen vahvuutena on sen sisältämä viittailu kirjoihin. Sivuilla vilisee paljon tuttuja hahmoja. Lopusta löytyy lista kaikista kirjoista, jotka on tavalla tai toisella mainittu tekstissä. Lukuviikon teemaan sopien Oboi aktuaalisesti lukee maailmaa paremmaksi, sillä luetut kirjat todella muokkaavat teoksen todellisuutta. Oboi tapaa kirjan alkupuolella kiehtovan tytön, jota kutsutaan Thuleksi. Hänen ihonsa on aivan valkoinen, hiuksensa hopeiset ja huulensa siniset. Tuli mieleen Aino Joonas Riekkolan kirjasta Silkkomaahan kadonneet. Thule olisi voinut olla kirjassa mukana enemmänkin. Oboin kaksossiskot jäävät harmillisesti todella pieneen sivurooliin.  

  

– Tämä saattaa olla kaikkien aikojen paras kirja. 

Nostin kulmiani, hymyssä suin minäkin, ja sanoin:

– No, jokaisella on oma makunsa kirjojen suhteen. (s. 208)

  

Pidin joistakin kiinnostavasti kirjoitetuista lauseista erityisen paljon. Esimerkiksi "kastanjapuiden lehdet lensivät ilmassa kuin linnuilta irti revityt siivet", "vähän pölyyntynyt, niin kuin nyt ihmiset ovat, jos he elävät elämänsä vanhojen kirjojen keskellä", "sade nokki peltikattoja" ja "Sade oli liimannut hänen valkoiset hiuksensa poskiin kiinni, ja ne kulkivat ohuina noroina, saaden hänen ihonsa näyttämään särkyneeltä posliinilta". Välillä Salmi kuitenkin sortuu luetteloimaan, Oboi listaa asioita toisensa perään, vaikka yksikin esimerkki olisi jo välittänyt ajatuksen.

  

Kaiteita pitkin kipusi ylös runsaita kukkaköynnöksiä, jotka tuntuivat olevan ihan väärässä paikassa. -- käytävän sivuille aukesi kaksi valtavaa huonetta -- täynnä korkeita hyllyjä, ja hyllyt taas olivat pullollaan vanhoja pölyisiä kirjoja ja ruukkuja. Kaikista ruukuista luikerteli jokin pieni taimi, näytti kuin olisimme olleet jossain historiallisen kasvitieteellisen puutarhan ja kirjaston yhdistelmässä. (s. 51)

     

Oboin kirja on hyvin unenomainen – tai niin kuin eräs Goodreadsin käyttäjä kommentoi – psykedeelinen kirja. Salmi rikkoo useaan kertaan neljännen seinän ja teksti puhuttelee lukijaa suoraan. Tätä olisi kuitenkin voinut vielä hioa vähän, Oboi on raivostuttavan naiivi, juoni ennalta-arvattava ja kirjoitusvirheitäkin on jäänyt vielä muutama. Etenkin lopun "oliko kaikki vain unta" nyrjähdys oli harmillinen. Niin laiskaa taputella tarina kasaan kutsumalla tapahtumia vain kuumepainajaiseksi tai harhaksi. Lukija tosin saa itse päättää, pitääkö luettuja tapahtumia "tosina" vai ei. 
  

[Kirjat] olivat kuin se siemen. Kun ne olivat hyllyssä, ne olivat hiljaa, elämät sisällään. Mutta sillä hetkellä, kun joku tarttui kirjaan, avasi kannen, se heräsi eloon, tarina alkoi avautua. Kirjat avasivat maailmansa uupumatta, kerta toisensa jälkeen, aina vain uusien ihmisten edessä. Kertaheitolla ymmärsin sen ihmeen. Tarinan ihmeen. (s. 174)

  
Vapaaehtoisesti lapsettomana Lisäämö eli vauvatehdas hykerrytti, mutta tälle toiselle kohdalle pudistelin päätäni, sillä ollapa tuollainen tulevaisuus, ehkä maailman voisi silloin vielä pelastaa: "Maailmassa [ei] enää tarvittu tarinoita. Se osui sydämeeni kuin puukko, sillä minä olen kirjoittaja, enkä mitään muuta. Aivan samaan tapaan sinä järkyttyisit jos kuulisit, ettei lapsia enää tarvittaisi tulevaisuudessa mihinkään. (Älä pelkää, lapsia tarvitaan aina, se oli vain esimerkki.)"

  

Koko tilanne vaikutti ihan järjettömältä. Niin kuin minä olisin ollut joku helkkarin Liisa Ihmemaassa, enkä siis yhtään ihmetellyt, jos jostain olisi loikannut puhuva teepannu tai outo kani kello kädessään. (s. 55)

   

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Huikea romaani maailmasta, josta lukutaito on hävitetty, ja pojasta, joka ei usko tarinoihin.
  
13-vuotias Oboi on karannut etsimään entistä kotitaloaan. Hän päätyy katastrofin kärsineeseen kummalliseen kaupunkiin, jossa kukaan ei osaa lukea. Ihmisten toimia ohjaa kämmeneen kytketyn laitteen kautta salaperäinen Wanda, joka kertoo heille kaiken, mitä heidän pitää tietää ja tehdä. Kirpputorilla Oboi törmää naiseen, joka antaa hänelle kirjan. Naisen mukaan kirja voi muuttaa kaiken ja auttaa löytämään sen minkä Oboi luuli kadonneen ikuisesti. Ja yhtäkkiä tarinoita inhoava Oboi saakin huomata, että hänestä on tullut tarinan sankari, se orpo poika, jonka pitää pelastaa koko maailma.

  

304 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Nelli Långstedt

    

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat: Tuoreet lasten- ja nuortenkirjat pysäyttävät hyvien kysymysten ääreen, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirsin kirjanurkka, Kirjavinkit, Hiiri kirjahyllyssä

  

*****

     

"Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa teille, millainen voima kirjoilla on. 

Kirjat voivat muuttaa mielipiteitä ja maailmoja, avata ovia ja ajatuksia 

ja kylvää siemeniä joista voi kasvaa jotain satumaista tai peräti hirvittävää.

  

Sen tähden kirjat joutuvat usein sensuurin kohteeksi. 

Ne, jotka julistavat kirjoja pannaan tai polttavat niitä, pelkäävät niiden sisältöä."

    

    

Arvostelukappale

  

Kuulemieni kehujen perusteella odotin Anna Jamesin fantasiasarjan aloittavalta Tilly ja kirjamatkaajilta vielä enemmän. Perusideahan tässä on tosi houkutteleva: päästä tapaamaan romaanihenkilöitä lempikirjoista ja puhumaan sekä seikkailemaan heidän kanssaan kirjoissaan. Mihin kirjaan sinä haluaisit lähteä seikkailemaan? 

  

Tilly, koko nimeltään Matilda Pages, asuu isovanhempiensa kanssa kirjakauppa Pages & kumppanien yläkerrassa. Hänen äitinsö on kadonnut vuosia sitten, poliisin mukaan hänellä saattoi olla synnytyksen jälkeinen masennus. Tillyllä on mehiläisriipus kaulaketjussa, ainoa linkki äitiin. Isästä puolestaan ei ole mitään tietoa.

    

"Kirja, joita me lapsuudessamme rakastamme, muovaavat meitä aivan erityisesti. Kirjojemme henkilöt auttavat meitä päättämään, millaiseksi haluamme tulla." (s. 41)

   

Tilly pääsee Vihervaaran Annan Prinssi Edwardin saarelle ja Liisan mukaan Ihmemaahan. Eikä vain lukemalla noita lempikirjojaan, vaan aivan fyysisesti tarinan imuun. Nämä kirjat kirjoista ovat aina houkuttavia paljon lukeneelle. Tillyn äidin lempikirjaa, Pikku prinsessaa, en ole vielä lukenut, mutta ehkä kesän klassikkohaasteeseen luen sen. 

  

Kadonneen äidin ja kuolleen isän tarina oli tässä varsin onnistuneesti uniikki. Isovanhemmat olivat ihastuttavia, mutta Tillyn sidekick Oliver jäi hieman litteäksi. Hänellä on lukihäiriö, mitä ei turhan usein näe kirjoissa. Onko muuten kenelläkään käsitystä, millainen mahtaa olla kirja, joka on "painettu sellaiselle paperille, jota lukihäiriöisten oli helpompi lukea kuin tavallista kirjasivua"?  Irvikissa oli suosikkihahmoni.

  

"Onko sinulta koskaan mennyt ajantaju jonkin kirjan lumoissa? tai oletko joskus katseen nostaessani hetkisen hämmästellyt, missä oikein olet? Onko sinulta hämärtynyt, mitä ympärilläsi tapahtuu, ja sinä sen kuin luet tekstiin uppoutuneena?" (s. 210)

  

Jotain jäi lukukokemuksestani puuttumaan, ehkä kaikki tapahtui lopulta liian helposti ja vahingossa oikein. Tilly joutuu huimiin, pelottaviinkin seikkailuihin (jotain samaa kuin Ebenezerinkadun ihmeessä), mutta pelastuu niistä todella helposti. Tämän kirjan lukijoille on helppoa suositella ainakin Talventaian tarinoita, Nevermoor-sarjaa sekä Amari ja yön veljiä. Lisää lukuvinkkejä löytyy postauksen lopusta.  

  

Harry Pottereihin viitataan kirjassa toistuvasti. Harmillisesti kyseisen sarjan kirjailija on viime vuosina puhunut niin vahingoittavasti transihmisistä, etten voi katsoa enää tuota kymmeniä kertoja lukemaani sarjaa samalla tavalla. "Voiko ihminen olla ihan paha, jos hänellä oli hyllyssään koko Harry Potter -sarja?" 

    

"Mummi, tuntuuko sinusta koskaan, että sinä luet kirjoista paljon enemmän kuin muut ihmiset" 

"No kyllä, totta kai. Luen kirjoja työkseni, joten ihan varmasti luen enemmän kuin monet muut."

--

"En tarkoita kirjojen lukumäärää vaan tekstiin uppoutumista. Tuntuuko sinusta joskus lukiessasi, että olet suorastaan mukana siinä kirjassa tai jotain semmoista?" (s. 122)

  

Kuten HarperCollins Nordilta aiemmin lukemassani Tulvan jälkeen, tästäkin jokaisen luvun viimeiseltä sivulta puuttuu sivunumero. Kirjan fontti on miellyttävän iso ja tekee välillä erikoisia juttuja sivuilla (ks. kuva alla), lisäksi tekstin seassa on niin pieniä kuin kokonaisen sivunkin kuvituksia tehden tästä todella nopealukuisen teoksen. Täytynee antaa kirjasarjalle vielä uusi mahdollisuus ja lukea jatko-osakin jossakin vaiheessa. Niitä näyttää tulevan suomeksi nopeaa tahtia.

  

Ja vastauksena pitkäaikaiseen debaattiin:

  

"Minäkin tykkään siitä", Oskar sanoi. 

"Olet siis lukenut sen?" 

"No, olen kuunnellut äänikirjan. Kelpaako se?" 

"Ilman muuta", Tilly vastasi. (s. 80)

    

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

TYTTÖKIRJOJEN TIMANTTI

  

Ainutlaatuisen lahjakas kirjailija tarjoaa taianomaisen sarjan, joka vangitsee lukijan otteeseensa.

  

11-vuotias Tilly on asunut isovanhempiensa kirjakaupan yläpuolella siitä lähtien, kun hänen äitinsä katosi mystisesti pian Tillyn syntymän jälkeen.

  

Eräänä päivänä Tilly huomaa, että klassisia lastenkirjojen hahmoja alkaa vaellella kaupassa. Hahmot hyppäävät kirjojen sivuilta oikeaan elämään mystisellä kirjoissa matkustamisen taialla. Apulaisinaan Vihervaaran Anna ja Ihmemaan Liisa, Tilly päättää ratkaista hänen äitinsä katoamisen mysteerin.

  

Hän astuu rohkeasti kohti tuntematonta tietämättä, millainen seikkailu häntä odottaa ja mitä vaaroja hänellä on edessään...

  
Suomentanut: Merja Helanen, 386 sivua, HarperCollins Nordic 2021
  
Alkuperäinen nimi: Tilly and the Bookwanderers (2018)

  

Kuvittanut: Paola Escobar

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Tilly ja kirjamatkaajat
• Tilly ja kadonneiden satujen arvoitus
• Tilly ja seikkailujen kartta (ilmestyy toukokuussa)

    

Luettu myös täällä: Kirjahilla, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Kallellaan kertomuksiin, Kirjahullun päiväkirja, Kasoittain kirjoja

  

Samankaltaista luettavaa: Cornelia Funke: Mustesydän, Mila Teräs: Noitapeili ja Kadonnut kaupunki, Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla