Lukupiirissä | Michael Ende: Tarina vailla loppua

"Jokainen todellinen tarina on Tarina vailla loppua."

  

   

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita, Havaitse harvinaisuus: Harvinaisia eläimiä

Toukokuun lukupiirikirja

  

Harvoin kirjoitan lukupiiriteoksesta blogiin vasta piirin tapaamisen jälkeen. Michael Enden klassikkofantasiaa Tarina vailla loppua käsittelimme lukupiknikillä jo 13.6. mutta siitä bloggaaminen on jäänyt. Lähinnä koska teos oli niin puuduttavan tylsä ja sitä oli haastavaa lukea, koska se on kirjoitettu vihreällä ja punaisella fontilla. Luin kirjaa vielä lukupiiriä edeltävänä iltana, silloinkin jouduin pakottamaan itseni lukemaan n. 150 viimeistä sivua, koska teosta ei ollut pystynyt lukemaan kovinkaan pitkissä pätkissä aikaisemmin. Tästä blogipostauksesta tuli kauhean pitkä, voisin jopa väittää, että blogihistoriani pisin.

      

Hän ei koskaan ollut halunnut tyytyä siihen, että elämä muka oli niin harmaata ja yksitoikkoista niin kokonaan vailla salaisuuksia ja ihmeitä, kuin kaikki ne väittivät, jotka aina sanoivat: Jaa, jaa, sellaista se elämä on! (s. 158)

   

Tarina vailla loppua on kirja kirjassa. Päähenkilö Bastian Baltasar Bux, 10-vuotias koulukiusattu poika, jonka isä on hammasteknikko ja äiti kuollut joitakin vuosia aikaisemmin. Hän varastaa kirjan Karl Konrad Koreanderin (joka on hyvin Bilbomainen hahmo) antikvariaatista ja menee oppituntien sijaan koulun ullakolle lukemaan saalistaan, jonka nimi on Tarina vailla loppua, ja jonka päähenkilöksi Bastian itse tarinan loppupuolella päätyy. Lisäksi kirjassa on hahmo, joka kirjoittaa kirjan tapahtumia samaan aikaan kun ne tapahtuvat. 

  

Diana Duanen Haluatko velhoksi? alkaa muuten vähän samalla tapaa, että kiusaajiaan pakoon juokseva päähenkilö astuu sisään kirjahyllyjen väliin, tässä tapauksessa kirjastoon ja löytää sieltä poikkeuksellisen teoksen, joka muuttaa hänen eläänsä. Kiinnostaisi kyllä lukea tuo nuoruussuosikki uudelleen, koska Uudelleen luettua -haaste.

  

Hän, Bastian, oli sen saman kirjan henkilö, jonka lukijana hän oli itseään tähän saakka pitänyt! Ja kukapa sen tiesi, vaikka joku muukin lukija kokisi saman: lukisi kirjaa ja samalla tavalla luulisi olevansa pelkkä lukija, kunnes - ja niin jatkuisi ihan loputtomiin saakka! (s. 205)

  

Teoksen alkupuolella Bastianin lukemassa kirjassa päähenkilö on Antréju-niminen vihernahka, Bastianin kanssa samanikäinen, fiksu poika, joka on valittu etsimään ratkaisua Fantaasiaan uhkaavaan tuhoon. Se kuitenkion on vain puolet tarinasta ja loppu puoli eroaa siitä radikaalisti. Siinä missä Antréjun etsintämatka on kiinnostavaa ja päämäärätietoista, loppupuolella Bastianin astuessa kirjan maailmaan hänen seikkailunsa on enemmänkin epämääräistä hahauilua, jonka aikana poika on kadottaa minuutensa kokonaan.  

  

Hahmojen kehitys tarinan aikana on hienoa, etenkin silloin kun hahmot saavat uusia, kiinnostavia tai edes miellyttäviä piirteitä. Joskus harvoin hahmot kuitenkin muuttuvat teoksen (tai teossarjan) aikana sietämättömäksi. Bastianin kehitys oli juuri tällainen. Kun hänestä tulee osa lukemansa teoksen tarinaa, muuttuu hän täysin arvaamattomaksi ja inhottavavaksi hahmoksi. Fantasia oli tuhoutumassa ja Bastianin piti antaa Ikuisen lapsuuden valtiattarelle uusi nimi, jotta sykli alkaisi uudelleen. 

  

Bastian saa käyttöönsä jumalaiset luomislahjat, joilla hän muokkaa maailman mieleisekseen. Tähän sopiikin hyvin supersankarisarjakuvista tutuksi tullut toteamus: "With great power comes great responsibility". Tosin Bastianin muutosta edesauttaa Ikuisen Lapsuuden Valtiattaren antama maaginen medaljonki AURYN, jota voi verrata Tolkienin valtasormukseen, joka korruptoi kantajansa.

  

Jollet koskaan ole kyyhöttänyt tuntitolkulla korvat hehkuen ja tukka pörrösssä kirjaa ahmien ja muun maailman tykkänään unohtaen, tietämättä nälästä tai vilusta... 

Jollet koskaan ole lukenut salaa taskulampun valossa täkin alla, koska isä tai äiti tai joku muu huolehtiva sielu on sammuttanut valot ja parastasi tarkoittaen käskenyt sinun nukku, kun aamulla kumminkin on niin aikainen herätys... 

Jollet koskaan edes salaa ole vuodattanut katkerana kyyneleitä, kun kiehtova tarina oli lopussa ja kun sinun oli erottava henkilöistä, joiden kanssa olit kokenut niin monta seikkailua ja joiden puolesta pelkäsit ja toivoit ja joiden seuraa vailla elämä sinusta tuntui tyhjältä ja turhalta...

Jollei sinulla ole tällaisesta mitään kokemuksia, et varmaankaan voi ymmärtää mitä Bastian nyt teki. --

Juuri tästä hän oli niin monasti uneksinut ja juuri tätä hän oli toivonut aina siitä saakka kun oli joutunut kirjojen pauloihin: tarinaa, joka ei koskaan päättyisi! Kirjojen kirjaa! (s. 11-12)

  

Pidin lapsena paljon teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta Päättymätön tarina, ja etenkin lohikäärmä Falkorista (joka kirjassa on Fuhhuur, tuo lentävä onnen symboli). Kirjaa lukiessani sain tietää, että elokuva on tehty sen ensimmäisestä (eli siitä paremmasta) puolikkaasta. Teoksen ideana on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan, koska jokainen teos voi olla Tarina vailla loppua, eli ihana seikkailu, johon voi upota ja jonka henkilöksi voi itsekin kerronnan myötä tulla. 

   

Enden toteutus ei kuitenkaan toimi lukukärpäsen puraisuna, sillä se on hyvin pitkitetty ja toisteinen, eikä juoni jaksa kantaa loppuun saakka. Se tuntui todellakin nimensä mukaiselta teokselta, eikä valitettavasti positiivisessa mielessä. Atréju ja ja Fuhhuur olivat kiva kaksikko, joiden olisin toivonut olevan enemmänkin esillä loppupuolella. 

  

Ende toistelee tiettyjä lausahduksia kyllästymiseen asti. Näitä ovat mm. Fuhhuurin kutsuminen nimen yhteydessä joka ikinen kerta "tuoksi onnen symboliksi", sivujuonten ja päätarinaan liittymättömien knoppien heittely, jotka päättyvät aina toteamukseen "mutta se on jo toinen juttu" tai "jos kertoisen kaiken, siitä tulisi liian pitkä juttu" hieman eri mukaelmina.  

  

Lisäksi Ende on kirjoittanut hahmoilleen hieman liian monta Deus Ex Machina -juonenkäännettä. Myyttinen amuletti AURYN ja onnen symboli Fuhhuur antavat sekä Atréjulle ja Bastianille liikaa helppoja ja selittämättömiä ovia pois vaikeista tilanteista.

  

Tykkään pitkistä kirjoista, pisimmissä lukemissani on ollut peräti yli 1000 sivua (mm. Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan teoksissa). Yli 300 sivuisissa kirjoissa pääsee uppoamaan paremmin tarinan miljööseen, tutustuu sen hahmoihin syvällisemmin ja kielen ollessa hiottua, myös nauttimaan esteettisistä kokemuksista. 

  

Mutta jos tarina ei vedä ja sen hahmot ovat paperiakin ohuempia, on lukukokemus kuin kivenä kengässä, puhumattakaan jos kirja on vielä vähän pidempi, ei lukukokemus tunnu sen lukemiseen käytetyn ajan arvoiselta. Muutamia hyviäkin hetkiä toki teoksella oli, yhtenä mainittakoon kirjalliset ja kulttuuriviittaukset, kuten valuvat kellot ja vaelteleva nenä, sekä Benjamin Buttonin tapaan vanhoina syntyvät ja imeväisinä kuolevat sassafraanit.

  

Vaikka Enden kerronta oli paikoitellen hyvääkin, oli huvittavaa lukea, että Bastianilla oli kotonaan kaikki mitä ikinä saattoi toivoa. Pitkässä luettelossa oli mainittu mm. kolmivaihdepyörä, sähkörautatie ja "joukko vitamiinipillereitä", mikä tuntui aika erikoiselta nuoren pojan toivelistalla. Suomennoskin oli monessa kohtaa hieman kömpelö ja kirjoitusvirheitä oli paljon, ja päivittämällä kieliasua tarinasta voisi saada hieman sujuvamman. 

  

Minun kirpparilta joitakin vuosia sitten osatammassani versiossa oli jokaisen luvun alussa koko sivun kokoinen, tulevan luvun tapahtumia ja esittelevä anfangi yksi jokaista aakkosta kohden A:sta Z:taan, järjestyksessä. Tämä on tuottanut muutamia käännöshaasteita, sillä suomekielessä ei ole järkevästi sanoja aivan jokaiseen kirjaimeen ja esimerkiksi Z:tassa ensimmäinen lause alkaa: "Zirk zark narisi lumi". Angangit ovat Roswitha Quadfliegin käsialaa. Hän kuulostaa hieman Fantaasiaan maailmaan hyvin istuvalta hahmolta. Tässä suosikkini: 

     

Vasemmalla Gigamin tähtiluostari, oikealla Muutosten talo.

  

Ende on luonut vaikuttavan laajan hahmogallerian monine eri lajeineen ja satuolentoineen. On mm. musta-kentaureja, villikissattaria, virvaliekkejä, painajaisia, ihmissusia, kulkulohkareita, peukaloisia, cefalopodeja (eli pääjalkaisia), huilueläimiä jne., joista osa on hyvin harvinaisia Fantaasian kaltaisessa satujen ja ihmeiden maailmassakin. Havaitse harvinaisuus -haasteeseen osallistun näillä lainauksilla:

  

Kukkatarhan yllä painajainen ennätti nähdä myös monenmosia harvinaisia eläimiä. Sireeni- ja kultasadepensaiden väliin jäävällä aukiolla kisaili joukko nuoria yksisarvisia ilta-auringossa, ja kerran painajainen jopa luuli nähneensä kuulun Fenix-linnun pesässään jättiläissuuren sinikellonkukan katveessa -- (s. 30) 

Nämä onnea symboloivat lentävät lohikäärmeet kuuluivat fantaasian valtakunnan harvinaisimpiin eläimiin. (s. 77)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Fantaasian valtakunnassa kaikkein vaarallisinta on kulkea Toiveiden Tien päähän

  

Eräänä sateisena marraskuun päivänä Bastian-poika kähveltää antikvariaatista vanhan silkkikantisen kirjan nimeltä Tarina vailla loppua. Hän piiloutuu ullakolle lukemaan ja joutuu kuin huomaamattaan mukaan kirjan tapahtumiin, taruolentojen kansoittamaan Fantaasian valtakuntaan, satujen ja seikkailujen kaleidoskooppiin.

  

Bastianista tulee ihan oikea sankari, joka pelastaa koko Fantaasian valtakunnan tuholta. Hän saa Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelta palkkioksi medaljongin, jonka avulla kaikki on mahdollista, mutta selviytyäkseen takaisin ihmisten maailmaan on Bastianin toteutettava kaikkein vaikein käsky: Tee Mitä Todella Tahdot. Pidät kädessäsi Bastianin antikvariaatista löytämää kirjaa. Tämä on Tarina vailla loppua.

  

Saksalaisen Michael Enden (1929-1995) klassisen fantasiaromaanin pohjalta on tehty elokuva nimeltä Päättymätön tarina.

  

Suomentanut: Maija Kyrö, 463 sivua, Seven-pokkari 2002 (1. painos Otava 1982) 

Anfangit kuvittanut: Roswitha Quadflieg, Kansi: Joel Melasniemi

   

Alkuperäinen nimi: Die unendliche Geshichte (1979)

    

Fantaasiassa on matkattu myös täällä: Lukuisa, Villasukka kirjahyllyssä, Morren maailma, Lumiomena, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Hopeisella vuorella, Kirjatorni, Taivaidenmaisterit

Annie Proulx: Brokeback Mountain (novelli)

"Vanha Brokeback iski meihin syvälle eikä se ole ollenkaan ohi."

  

  

Lukuhaasteissa: Novellihaaste 2 Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt
 
Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.
  

Annie Proulxin Brockeback Mountain on itselleni tuttu sen pohjalta tehdystä filmatisoinnista. Novelli on osa kokoelmaa Lyhyt kantama - Kertomuksia Wyomingistä.

    

Novelli tuntui elokuvaa lempeämmälle, mutta juoni on sama molemmissa. Ennis ja Jack ovat kaksi nuorta miestä, jotka tapaavat saatuaan työpaikan lammaspaimenina. He viettävät koko kesän Brokeback Mountainilla ja melko pian heidän välilleen syntyy jotain ystävyyttä syvempää. On vuosi 1963 ja vaikka Ennis on kihloissa Alman kanssa, hän huomaa löytävänsä tunteita Jackia kohtaan, vaikka ei tahdo myöntää, että olisi homo. 

  

Minä olen täällä kököttänyt koko sen ajan ja yrittänyt selvittää itselleni olenko minä –. Minä tiedän etten ole. Onhan meillä molemmilla vaimo ja muksut. Minä tykkään tehdä sitä naisten kanssa, mutta jessus, se ei ole mitään sinne päinkään. Minä en koskaan ajatellut tekeväni sitä tosien miehen kanssa (292-293)

  

Yhdessä vietetyn kesän jälkeen kuluu neljä vuotta, ennen kuin miehet tapaavat uudelleen. Intohimoinen jälleennäkeminen poikii vuosittaiset kalastus- ja metsästysretket - hyvä ja miehinen peitetarina, jonka varjolla Ennis ja Jack voivat rauhassa viettää usean päivän kahdestaan keskellä villiä luontoa herättämättä huomiota. Tarinalla ei kuitenkaan ole onnellista loppua. Sen sijaan, että miehet olisivat voineet olla yhdessä, yhteiskunta ei ollut tuolloin valmis hyväksymään heidän suhdettaan. Surullista on, että vielä 2000-luvullakin kahden ihmisen rakkaus on joillekin liian vaikea pala nieltäväksi. 

   

Vuori kuohui manalan mahtia, lasittui pilvenlonkien välistä väräjöivässä valossa, ja tuuli viisti ruohoa matalaksi ja kirvoitti kärsineestä vaivaismetsästä ja kivenhalkeamista eläimellisen metelin. (s. 286)

  

Peukutan novellissa miljöötä. Brokeback Mountain on paitsi novellin nimessä, se on myös alkupuolella keskeinen tapahtumapaikka, jossa kaksi miestä antautuu kielletylle rakkaudelle. Ennis ja Jack myös palaavat usein muisteluissaan kaiken alkujuurelle, vuorelle, missä he löysivät itsensä ja toisensa. Ajankuva normeineen sopii myös tähän peukutuskohtaan. Olisinkin voinut peukuttaa tapahtumapaikan sijaan konfliktia, sillä 1960-luvulla Wyomingissa ei todellakaan ole helppoa olla homomies. Etenkin kun molemmat miehet ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia ja tekevät työtä elättääkseen perheensä, ei vapaa-aikaa yhdessäololle juurikaan löydy. 

  

    

Takakannesta:

Annie Proulxin yksitoista hullunhirveä novellia kertovat lehmipoikien lännestä, tuulisten maisemien ja karujen sielujen kohtauspaikasta, missä elämän mielettömyys voi selättää vain mustalla huumorilla. Tarinoita yhdistää kirjailijan jylhän kaunis kotivaltio Wyoming, joka ei oikeastaan ole paikka vaan mielentila. Tärkeimpiä päähenkilöitä on viljelijöitä ja karjankasvattajia kovalla kädellä kurittava luonto.

    

Suomentanut: Marja Alopaeus, novelli 35 sivua, koko kokoelma 312 sivua, Seven-pokkari 2006 (1. painos Otava 2001)

  

Alkuperäinen nimi: novelli Brokeback Mountain (1997), kokoelman Close Range (1999)

  

Muita lukukokemuksia kokoelmasta: Eniten minua kiinnostaa tie, Luettua elämää, Satun luetut, Ankin kirjablogi

Lukupiirissä: F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

"Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet 
jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen."

  

   

Syyskuun lukupiirikirja

  

F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu on niitä klassikoita, jotka nousevat toistuvasti esiin. Toiset ihastuvat teokseen, toiset taas kuuluvat kanssani samaan kastiin, joka eivät aivan täysin ymmärrä teoksen klassikkoasemaa. Ilmestyessään teos ei ollut suurmenestys, vaan vasta uudelleen löydettynä toisen maailmansodan jälkeen siitä nousi nykyaikaan asti kantanut kuvaus 1920-luvun levotomasta jazz-sukupolvesta. 

  

Teoksen pohjalta on tehty useita elokuvasovituksia. Lukemani Seven-pokkari painos oli varustettu vuoden 2013 leffakannella. Olen nähnyt tuon version viime vuonna ja jonka takia teoksen nimikkohahmo onkin mielikuvissani aina Leonardo DiCaprio. Löysin pokkarin muistaakseni helmikuussa Hesyn kirpparilta erittäin huokeaan 0,20€:n hintaan.

     

    

Kultahatun keskeinen henkilö on Jay Gatsby, salaperäinen äkkirikas mies, joka pitää seudun parhaat bileet. Kertojana on kuitenkin hänen naapurissaan asuva Nick Carraway. Hitaasti etenevässä lyhykäisessä teoksessa avataan pikkuhiljaa arvoitusta nimeltään Gatsby. 

  

Eräänä syysiltana viisi vuotta aikaisemmin he olivat kävelleet pitkin katua lehtien putoillessa ja tulleet paikalle, missä ei ollut puita ja missä katu kylpi valkoisena kuutamossa. -- Viileässä yössä oli salaperäistä kiihkoa, joka kuuluu siihen vuodenaíkaan kuten kevääseenkin. (s. 136-137)

   

Jo alussa on selvää, ettei Gatsby ostanut loistohuvilaansa sattumanvaraisesta paikasta, vaan tarkoituksella hänen nuoruuden ihastuksensa, Nickin serkku Daisyn taloa vastapäätä. Välissä on kuitenkin kaistale merta ja Daisyn aviomies. Gatsbyn ollessa sodassa Daisy kyllästyi odottamaan miestä ja meni naimisiin toisen kanssa. Ei siis se kaikkein ruusuisin rakkaustarina. 

  

Se on tuhkalaakso, mielikuvituksellinen farmi, missä tuhka kasvaa kuin vehnä harjuina ja mäkinä ja irvokkaina puutarhoina; missä tuhka muodostaa taloja ja savupiippuja ja kohoavaa savua ja vihdoin yliluonnollisin  ponnistuksin tuhkanharmaita ihmisiä, jotka liikkuvat tomuisessa ilmassa epäselvinä, murenevina hahmoina. (s. 32)

  

Löysin parista kohtaa teosta kaunista maisemankuvailua ja muutamia lauseita, joissa on koko teoksen idea kiteytettynä paremmin kuin koko 220 sivulla kerrottuna, mutta muutoin hahmot, vailinainen ajankuvaus ja tapahtumattomuus eivät saaneet tätä lukijaa muuta kuin haukottelemaan. Vaikka en siis löytänytkään tästä uutta suosikkia, olen iloinen, että olen jälleen selättänyt yhden klassikon, joka on myös sopivan lyhyt, että ei synnyttänyt ajatusta keskenjättämisestä. Kiinnostavana triviana mainittakoon Nickillä on nimettömäksi jäävä suomalainen palvelijatar, joka mutisee suomalaisia loitsujaan sähköliedelle.

  

Halloween-kuukauden kunniaksi erityisen sitaattimaininnan saavat seuraavat kolme lausetta:

• Vaeltavan kissan varjokuva liukui kuunvalossa. (s. 31)
• Olisin voinut vannoa kuulleeni pöllönsilmäisen miehen puhkeavan kummitusmaiseen nauruun. (s. 113)
• Uusi maailma, aineellinen olematta todellinen, missä aaveparat, huokuen haaveita kuin ilmaa, ajelehtivat sattumanvaraisesti sinne tänne... aivan kuin se tuhkanharmaa kummallinen olento, joka liikkui häntä kohti muodottomien puiden välistä. (s. 196).

   

Arvosana:

     
Takakannesta:

Jay Gatsby on riehakkaiden juhliensa yksinäinen ja salaperäinen isäntä. Rikkautensa hän on hankkinut omin neuvoin saavuttaakseen unelman, joka nuorena ja köyhänä oli hänen tavoittamattomissaan. Tuo unelma on kaunis ja rikas Daisy, joka elää läheisessä huvilassa - toisen miehen vaimona. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin. 

       

Suomentanut: Marja Niiniluoto, 220 sivua. Seven-pokkari 2013 (1. suomennettu painos Otava 1959)

   

Alkuperäinen nimi: The Great Gatsby (1925)

   

Kultahattu on luettu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Kujerruksia, P.S. Rakastan kirjoja, Ei vain mustaa valkoisella, Pieni kirjasto, Tuntematon lukija, Hannan kirjokansi, The Books of My Life, Kirjakolo

Naistenviikko: Jennifer Worth: Hakekaa kätilö 2 - Kaupungin varjoissa

"Naiset ovat yhteiskuntaa ylläpitävä voima"

     

   

Naistenviikko kirjablogeissa 18.-24.7. 

Nimipäivä tänään: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
 
Helmet-lukuhaaste: 26. Elämäkerta tai muistelmateos

   

Jennifer Worthin omaelämäkerran toinen osa Hakekaa kätilö 2 - Kaupungin varjoissa on teoksena ehkä jopa edellistä sujuvampi luettava. Worth kirjoittaa kokemuksistaan ja tapaamistaan ihmisistä romaanimuodossa. Jenny työskentelei sairaanhoitajana 1950-luvulla East Endissä, nunnien pyörittämässä Nonnatus Housessa.

  

Aivan yhtä paljon en saanut tästä irti kuin ensimmäisestä osasta. Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että tämä olisi ollut huonompi teos, hyvin surullinen vain. Worthin muistelmien toisen osan nimen englanninkielinen sana workinghouse nimittäin viittaa nimittäin köyhäintaloihin. Suomenkielinen nimi on paljon miellyttävämpi. Tässä osassa kätilön työt ovat vain pienessä sivuroolissa ja Worth kertoo kolmesta eri tapauksesta pidemmälti. 

   

En jaksa suffragetteja. ne tekivät historian suurimman virheen. He halusivat tasa-arvoa. Heidän olisi pitänyt taistella naisten vallan puolesta. (s. 195)

  

Kirjailija alleviivaa useaan otteeseen 2000-luvun ihmisten helppoa elämää ja toteaa, että nykyään ei tiedetä ollenkaan, kuinka rankkaa naisilla oli viisikymmentä vuotta sitten. Harvassa talossa oli juoksevaa vettä, sähköä tai sisävessaa, 25 neliön asuinhuoneessa saattoi elää jopa 15 lapsinen perhe ja ankaran työttömyyden aikana rahaa ei saanut sosiaalihuollosta. Worth kertoo välillä mikä historian käänne vaikutti mihinkin tilanteeseen 50-luvulla. Esimerkiksi, että teollistumisesta johti räjähdysmäiseen väestönkasvuun. En todellakaan pysty kuvittelemaan, millaista olisi elää toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, synnyttää kaksinumeroinen määrä lapsia ja jakaa elintila ötököiden kanssa

   

Minun sukupolveni kasvoi köyhäintalojen varjoissa. Vanhempani ja isovanhempani elivät jatkuvassa pelossa, että jotain odottamatonta tapahtuisi, minkä seurauksena he joutuivat noihin hirvittäviin rakennuksiin. (s. 28)

    

Ensimmäinen osio käsittelee köyhäintalossa varttuneita Janea ja sisaruspari Peggyä ja Frankia. Janen äiti tuli raskaaksi palvelemalleen isännälle ja hänet lähetettiin köyhäintaloon. Lapset ja vanhemmat, miehet ja vaimot erotettiin toisistaan. Jane ei siis koskaan oppinut tuntemaan äitiään. Peggy syntyi keskosena ja on Frankia neljä vuotta nuorempi. Heidän isänsä kuoli lavantautiin ja astmaattinen äiti kuoli pian hänen jälkeensä yrittäessään tienata rahaa perheen elättämiseen. Lapset päätyivät köyhäintaloon ja Frankin täytettyä seitsemän heidät erotettiin. Frank lähetettiin poikien osastolle. Erinäisten käänteiden jälkeen hän 16-vuotiaana tulee lopulta hakemaan siskonsa asumaan kanssaan. Arka Jane asuu Nonnatus Housessa, iloinen Peggy siivoaa siellä pari kertaa viikossa ja Frank myy keittiöön kalaa. 

  

Frank ei ollut ajatellut siskoaan vuosiin ja sisko oli myös todennäköisesti unohtanut veljensä olemassaolon. (s. 105) 

Peggy olisi nyt 12-vuotias eli varsinainen nuori neiti. Frank ei ollut nähnyt Peggyä vauvavuosien jälkeen, mutta hän kuvitteli, että tämä muistutti heidän äitiään. (s. 112)

   

Toisessa osiossa 90-vuotias sisar Monica Joan pääsee esille, ja hän onkin erittäin kiinnostava persoona. Sisar Monica Joania syytetään näpistelystä ja hänen henkinen terveytensä kyseenalaistetaan. Jenny on ainoita ihmisiä, joita sisar Monica Joan sietää tutkimusten aikaan ja kertoo tälle nuoruudestaan. Hän oli rikkaan perheen tytär, joka nähtyään kuinka miehet kohtelivat hänen äitiään ja tätiään, päätti kapinoida ja rikkoa perheensä perinteet ilmoittamalla haluavansa sairaanhoitajaksi. Isä lukitsi tytön huoneeseensa, mutta tämä lähetti kirjeen Florence Nightingalelle, joka puhui hänen puolestaan kuningatar Victorialle. Sisar Monica Joan on todella monipuolinen ja ihastuttavan ennalta-arvaamaton ihminen.

    

Vannoin, etten seuraisi äitini, tätini ja heidän ystäviensä jalanjälkiä. Minusta ei tulisi naista, jonka aviomies voisi määrätä hampaat vedettäväksi vaimonsa suusta, tai joka voitaisiin teljetä lukkojen taakse, kuten onneton Anne-tätini. (s. 192)

     

Kolmas osio puolestaan nostaa esiin yhden sotaveteraanin surullisen tarinan. Jenny työskentelee kiertävänä sairaanhoitajana ja yhtenä potilaistaan hän tapaa Joseph Collettin, yksinäisen vanhuksen, jonka säärihaavoja hän hoitaa. Siteiden vaihtamisen lisäksi Jenny ystävystyy isoisänsä kaltaisen miehen kanssa ja kuulee tämän elämäntarinan. 

  

Olimme päättäneet, että meitä eivät sakemannit voittaisi. 'Keskisormea Hitlerille' oli meidän asenteemme. (s. 321)

  

Molemmat Worthilta lukemani muistelmateokset ovat saaneet kiinnostumaan entistä enemmän historiasta, niin maailmansodista kuin naisten oikeuksista aiemmilla vuosikymmenillä ja tulen ehdottomasti jossain vaiheessa lukemaan myös muistelmien kolmannenkin osan - ehkä ensi vuoden naistenviikolla.
 
Koska teos perustuu tositapahtumiin, ja se on kerrottu vaikuttavasti, on lukijan pakko välillä ottaa etäisyyttä tekstistä, sen verran rankkoja ihmiskohtaloita teos esittää. Teoksen ensimmäisen ja kolmannen osan kokemukset olivat itseasiassa hyvin laajoja ilmiöitä, mutta äärimmäisen vähän puhuttuja ja Worth antaa kasvot monille menneisyyden haamuille, joiden ääntä tai tarinaa ei ole koskaan kuultu.

  

Nämä nunnat olivat todellakin sankareita. He olivat tulleet lontoon satama-alueen slummeihin aikana, jolloin kukaan muu ei suostunut menemään lähellekään niitä, paitsi ehkä poliisi. He olivat työskennelleet kolera-, lavantaunti-, tuberkuloosi-, tulirokko- ja isorokkoepidemioiden aikana tartuntariskistä huolimatta. He olivat työskennelleet kahden maailmansodan ajan ja selviytyneet Lontoon pommituksista toisen maailmansodan yhteydessä. (s. 158)

Worthin teoksella pääsen rastittamaan Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta kohdan "Menneisyyteen sijoittuva kirja"

  
Arvosana:

  
Takakannesta:

Värikäs, BBC:n menestyssarjana tunnettu tarina kätilöiden arjesta 1950-luvun Lontoossa jatkuu

  

Jennifer Worthin hauska ja liikuttava tositarina vie lukijan mennessään. Vaikka Lontoon laitakaupungin ihmisten elämä on kovaa, huumori ja romantiikka kukkivat. Oma lukunsa ovat Nonnatus Housen nunnien ja sairaanhoitajien edesottamukset. 90-vuotias sisar Monica Joan jää tällä kertaa kiinni näpistelystä, eikä siinä vielä kaikki.

     

Suomentanut: Eija Tervonen, 350 sivua, Seven-pokkari 2015 (1. painos Otava 2014)

    

Alkuperäinen nimi: Shadows of the Workhouse (2005)

   

Köyhäintaloista, nunnista ja kätilöistä on luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Aakkosellinen hakemisto, Black + White = Grey, Kastanjan lukupäiväkirja, Pappilan elämää, Liftaan

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hakekaa kätilö! (2012) - Call the Midwife (2003)
• Hakekaa kätilö! 2 - Kaupungin varjoissa (2014) - Shadows of the Workhouse (2005)
• Hakekaa kätilö! 3 - Jäähyväiset nunnille (2015) - Farewell to the East End (2009)

Lukupiirissä | Louis Sachar: Paahde

"Stanleysta tuntui kuin hän kaivaisi omaa hautaansa."

    

    

Maaliskuun lukupiirikirja

HelMet-lukuhaaste: 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä 

  

Louis Sacharin Paahde oli positiivinen yllättäjä. Teos oli lipunut täysin tietoisuuteni ohitse, kunnes se valikoitui lukupiirimme kuukauden kirjaksi. Tässä yksi syy rakastaa lukupiirejä: koskaan ei voi tietää mitä kirjoja siellä tulee vastaan. Paahde tuntuu olleen jo jonkin aikaa yläkoulujen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien mieleen, sillä teos nousee toistuvasti esiin tällaisesta asiayhteydestä. Vaikka teos onkin luokiteltu nuorten osastolle, voin vakuuttaa epäileväiset aikuiset siitä, että tämä ajaton kertomus onnistuu viihdyttämään myös varttuneempaa lukijaa.

  

Päähenkilönä seurataan nuorta Stanley Yelnatsia. Itseasiassa hän on sarjassaan jo neljäs tuota etu- ja takaperin samoin luettavaa nimeä kantanut sukunsa mies. Hänen kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisänsä Elya Yelnats oli kotoisin Latviasta. Legendan mukaan hän suututti yksijalkaisen mustalaisen, joka langetti epäonnea tuovan kirouksen hänen että perillistensä ylle. 

  

Jonkin ajan kuluttua hän ei enää tiennyt, mikä viikonpäivä oli ja montako kuoppaa hän oli kaivanut. kaikki tuntui yhdeltä suurelta kuopalta, jonka kaivu kestäisi puolitoista vuotta. Hän arveli laihtuneensa ainakin pari kiloa. Hän otaksui, että puolentoista vuoden kuluttua hän olisi joko huippukunnossa tai kuollut. (s. 66)

  

Meidän Stanleymme on myös epäonninen. Olemalla väärässä paikassa väärään aikaan hän joutuu Greenjärven rangaistusleirille. Leirillä pahat pojat kaivavat sata vuotta aikaisemmin kuivuneen järven pohjaan säännöllisen kokoisia kuoppia Taxasin armottoman auringon alla. Tämän aktiviteetin tarkoituksena on kasvattaa luonnetta, sillä eihän Greenjärvi ole mikään partiotyttöjen leiri. Stanley miettii, onko kuoppien kaivamisen tarkoituksena jotain muutakin kuin vain luonteen kasvatus. Etsiikö Valvoja jotakin?

  

Leirin pojat käyttävät toisistaan lempinimiä. Tarinan muita henkilöitä ovat mm. Kainalo ja Yrjöpussi. Jokaisen nimeen liittyy oma tarinansa. Hieman ylipainoinen ja hiljainen Stanley saa leirillä nimen Luolamies. 

    

Stanley oli kiitollinen siitä, ettei rotuongelmia ollut. Röntgen, Kainalo ja Zero olivat mustia. Hän itse, Mustekala ja Zikzak olivat valkoisia. Magneetti oli latino. Järvellä he olivat kaikki samaa punaruskea sävyä - maan värisiä. (s. 89)

  

Paahde on vallan mielenkiintoinen seikkailullinen sukupolvitarina, palapeli, jossa on paljon huumoria, mutta myös isoja ihmisoikeuskysymyksiä. Suomennoksesta vastaava Jaana Kapari (nyt. Kapari-Jatta) on tehnyt todella sujuvan käännöksen. Teoksessta on tehty myös elokuvaversio (Paahde, 2003), jossa Stanleytä näyttelee Shia LaBeouf. Minulle Stanley näyttäytyi enemmän Anton Yelchinin näköisenä. 

  

Paahde sopii hyvin somessa kiertävään #pojatkinlukee -kampanjaan ja voi tällä teoksella osallistua myös Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseen.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Arvoituksellisen kiehtova palapeli

   

Stanley Yelnats on poika, jonka kohtalona on olla väärässä paikassa väärään aikaan. Kun lenkkitossu putoaa taivaalta hänen päähänsä. stanley joutuu syyttömänä poikien rangaistuleirille paahtavan kuumaan autiomaahan. Mutta kohtalolla on takataskussaan paljon muutakin. Sattumien palapeli, joka alkoi muotoutua sata vuotta sitten autiomaan ollessa vielä järvi, on lukijan ratkaistava itse.

   

Yhdysvaltalaisen Louis Sacharin jo kulttimainetta saavuttanut nuortenkirja on ollut valtaisa myynti- ja arvostelumenestys ympäri maailman. Pelkästään Yhdysvalloissa se on saanut 17 eri palkintoa, mm. National Book Awardin 1998. 

   

Samantyylisiä kirjoja: Ally Condie: Rajalla, Pierce Brown: Red Rising, Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, William Golding: Kärpästen herra, Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua, David Safier: Huono karma

   

Suomentanut: Jaana Kapari, 239 sivua, Seven 2008 (1. painos Otava 2001) 

    

Alkuperäinen nimi: Holes (1998)

  

Kansikuva: Heli Hieta

    

Paahde on luettu mm. täällä: Kiiltomato, Oksan hyllyltä, Kasoittain kauniita sanoja, Kirjavinkit Viljakkalasta

Klassikkohaaste osa 1 | William Golding: Kärpästen herra

"Meidän on laadittava sääntöjä ja noudatettava niitä. Emmehän me ole villi-ihmisiä. 
Me olemme englantilaisia, ja englantilaiset ovat aina etevämpiä kaikessa."

    

   

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 25. A book you were supposed to read in school but didn’t, I Spy: 21. Animal/Insect

Tunnelmamusiikkia: Ulf Söderberg: Vargskymning, Tom Holkenbong: Water (Mad Max: Fury Road -soundtrack)

    

Kun Reader, why did I marry him? -blogin Omppu esitteli klassikkohaasteen, olin aluksi ajatellut lukevani L.M. Mongomeryn Pienen runotytön. Se kuitenkin tuli vastaani jo aikaisemmin, sillä se nousi lukupiirini kuukauden kirjaksi jo maaliskuussa. Pikainen ajatusten uudelleen kelaus ja löysin kirjahyllystäni täydellisen teoksen haasteeseen.

  

Tätä teosta minulle on joskus suositeltu dystooppisena, nimittäin kirjallisuuden Nobelillakin vuonna 1983 palkitun William Goldingin tunnetuin romaani, Kärpästen herra. Kyseisen pokkaripainoksen sain siskoltani, kun hänen poikansa oli hankkinut teoksen lukion äidinkielen kurssia varten. Koska itse en kyseistä teosta ole koskaan koulussa lukenut, ajattelin ottaa vahingon nyt takaisin.

     

Kärpästen herra on todellinen klassikko, niin monta eri painosta siitä on julkaistu suomessakin. Teoksesta on tehty useampia elokuvasovituksiakin. Ensimmäinen, alkuperäisteosta hyvin uskollisesti noudattava versio on Peter Brookin ohjaama mustavalko-elokuva vuodelta 1963. Vuoden 1990 Harry Hookin ohjaamassa versiossa on puolestaan otettu jonkin verran vapauksia tarinan suhteen. Katsottuani tuon uudemman leffan löysin kyllä pitkälti saman perustarinan siitä, vaikka joissakin yksityistyiskohdissa selkeitä eroavuuksiakin oli. 

  

Aloittaessani teoksen, minulla ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa teoksesn sisällöstä, Olikin siis täydellinen yllätys, että tässäkin teoksessa liikutaan toisen maailmansodan ajassa, johon sijoittuvia romaaneja olen viimeaikoina lukenut useammankin. Kaikki alkaa siitä, kun koulupoikia kuljettava lentokone putoaa Tyynellämerellä ja henkiinjääneet pojat pelastautuvat läheiselle, asumattomalle saarelle. 

  

He tottuivat pain uuteen elämäntahtiin, joka noudatti auringon hidasta kiertoa aamusta iltaan ja nopeati pimenevään yöhön. (s. 72)

  

Aluksi kaikki sujuu hyvin: pojat valitsevat johtajan joukostaan, kutsuvat merestä löydetyn torvisimpukan avulla kokouksia koolle, päättävät yleisistä säännöistä, rakentavat majoja, syövät hedelmiä ja pitävät yllä merkkitulta heitä etsiviä aluksia varten. Kaikki on kuin vain yhtä pitkittynyttä eväsretkeä. Pian rymän jäsenten välillä syntyy kuitenkin riitaa, joka jakaa pojat kahteen heimoon. Toista ryhmää johtaa äänestyksellä valittu Ralph, toista entinen kuoronjohtaja ja metsästäjänä kunnostautunut Jack Merridew.

    

Minä pelkään. Meitä itseämme. (s. 204)

    

Tilanteet eskaloituvat nopeasti ja ilman valvovaa auktoriteettia pojat villiintyvät enenevässä määrin ja unohtavat olevansa sivistyneitä englantilaisia. Metsästyksen nostattama verenhimo, leirinuotiolla kerrotut kummitustarinat ja pimeydenpelko synnyttävät mielikuvituksellisen, viidakossa elävän pedon, jonka vuoksi lopulta aiheutuu kahden pojan kuolema. Lopulta vain Ralph uskoo pelastukseen ja yrittää saada muutkin huolehtimaan tulesta huonoin tuloksin. Kohtaus, johon Kärpästen herra päättyy on hyvin perinteikäs ja ennalta-arvattava, mutta juurikin siksi niin vaikuttava. 

  

Pidin suuresti Goldingin ja suomentajan yhteistyössä syntyneestä kuvailevasta kielestä, jossa kookospähkinät muistuttavat pääkalloja, käsiä kahlitsevat sivistyksen rauniot ja puusta toiseen tuulen siivillä hypähtelevä tuliorava luovat eläviä mielikuvia. Alkuasetelma ja teoksen makaaberit kuvaukset olivat lukukokemuksen parasta antia, sillä välillä pakkomielteinen roikkuminen samoissa asioissa oli puuduttavaa. Kurkistus ihmismielen pimeälle puolelle ja kulttuurin kariseminen poikien yltä samaa tahtia kuin vaatteet repeytyivät ja likaantuivat antoivat kuitenkin riittävästi potkua jatkaa lyhyehkö klassikko loppuun saakka,

  

Me olemme kaikki kuin tuuliajolla ja asiat käyvät yhä kurjemmiksi. (s. 120)

  

Triviaa: Teoksessa on paljon samaa kuin tv-sarjassa Lost sekä Tom Hanksin tähdittämässä leffassa -Cast Away - Tuuliajolla. 

    

BINGO! Ensimmäinen bingoni koskaan näissä haasteissa. Jonossa olevista bloggauksista on pian tulossa vielä lisää rasteja. Viidennen viivan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingon ruudukon vasempaan pystyriviin toi Kärpästen herran heimotaiteellinen kansi ABSTRAKTILLA KUVIOLLAAN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

     

   

Arvosana:   

 
Takakannesta:

Toisen maailmansodan aikana joukko englantilaisia koulupoikia pelastuu alasammutusta lentokoneesta autiolle Tyynen meren saarelle. Kun sivistyksen pinta alkaa murentua, hyvinkasvatetut koulupojat muuttuvat villi-ihmisiksi, joiden maailmaa hallitsevat väkivalta ja pelko. 

  

Sir William Goldingin klassinen romaani ilmestyi vuonna 1954 ja on Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saaneen kirjailijan tuotannon huippu.

  

Alkuperäinen nimi: Lord of the Flies (1954), Suom. Juhana Perkki, 224 s. Seven/Otava 2000 (1. suomenkielinen painos 1960)

Ihmisen pimeästä puolesta on kirjoitettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjaneidon tornihuone, Todella vaiheessa, Villasukka kirjahyllyssä, Oksan hyllyllä, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja: Daniel Defoe: Robinson Crusoe, Jules Verne: Salaperäinen saari, Terry Pratchett: Valtio, James Dashner: Maze Runner - Labyrintti

Cassandra Clare: Luukaupunki

 "Kukaan ei mahda mitään sille, millaiseksi on syntynyt."

   

  

Cassandra Claren suositun Varjojen kaupungit / Mortal Instruments - sarjan aloittava osa, Luukaupunki, on ollut jo vuosia to be read -listallani. Kun tästä menestysteoksesta ilmestui elokuva, minun oli tarkoitus lukea kirja ja käydä katsomassa leffa teatterissa, mutta se jostakin syystä jäi. Otin nyt kesän kuumimpina päivinä haasteekseni lukea edes jotain kevyttä (tai niin kuin teoksen takakansi lupaa tämän olevan: hauska, tummasävyinen, seksikäs - tulikuuma), kun ei gradun kirjoittaminen ollut edennyt yhtään. Jos aivot ovat vaaleanpunaista höttöä, ei oikein voi tuottaa mitään älykästä - sama siis käyttää päivänsä johonkin vähemmän akatemiseen. Myös leffa on agendassani ja kun olen saanut sen katsottua, saatan lisätä tämän postauksen loppuun kommenttini siitä.

 

Teoksen pähenkilö on 15-vuotias Clary Fray. Ihan tavallinen newyourkilainen tyttö, jolle kuitenkin tapahtuu asioita, joita hän ei aluksi usko todeksi. Ollessaan klubilla parhaan ystävänsä Simonin kanssa, hän näkee jotain, joka muuttaa hänen käsityksensä maailmasta, jossa hän on elänyt. On olemassa ovia, jotka avautuessaan eivät enää sulkeudu. Kun maailmanjärjestys muuttuu, on vaikeaa uskoa mihinkään, etenkään uusiin tuttavuuksiin: taivaalliseen komeaan Jaceen, tummahiuksiseen ja jumalatarmaisen kauniiseen Isabelleen ja tämän vaatimattomaan veljeen Aleciin.

Hän oli kuin enkeli jossakin Rembrandtin maalauksessa, jos ei otettu huomioon hänen ilkikurisesti kaartuneita huuliaan. (s. 287) 

 

Se alustuksesta. Takakansi lupaa "hieman" mahtipontisen lukukokemuksen. Pokkaripainoksessa kerrotaan myös teoksen synnyttämästä laajasta fanikultista, ja jopa itse Stephenie Meyer lukeutuu yhdeksi ihailijoista. Miksi tämä teos/sarja on niin suosittu? En tiedä vaikuttiko helle lukukokemukseeni, mutta olin usein jopa turhautunut tämän elokuvamaisen romaanin kanssa. Alla ruodin muutamia syitä siihen miksi en täysillä uppotunut Claren luomaan maailmaan. Kolmiodraama on yksi, mutta ei edes kaikkein ilmeisin syy.

  

Ensimmäiset 50 sivua saivat minut epäilemään, kannattaako minun jatkaa teosta eteenpäin. Kieli oli tönkköä, käännökset kömpelöitä (usein yritetty liian suoraan kääntää ilmasuja) ja kuvailu on kaavamaista: töks tässä on hahmo, kuvailenpas hänen silmiensä ja hiustensa väriä, vaatteita, ympäristöä ja sitten mennään kerronnassa eteenpäin. Luin kuitenkin teoksen loppuun, vaikka välillä teki mieli raastaa hiuksia päästä. 

   

Jotkin kielikuvat olivat hyvin karkeita: esimerkiksi eräs hahmoista kohtaa kolmimetrisen suurdemonin, vanhaan kunnon Daavid ja Goljat -tyyliin: "hän näytti sen edessä hirvittävän pieneltä, kuin lapsi jättiläismäisen hirviön edessä". Indeed! Toinen, vielä heikompi esitys kuvailusta tulee tässä: "hänen kasvonsa näyttivät siltä kuin ne olisi kaiverrettu jostakin hyvin kovasta" - niin siis kaiverrettu vaiko veistetty? Ja "jostakin hyvin kovasta"? Itse olisin voinut kuvailla vaikkapa, että hänen kasvonsa näyttivät kuin ne olisi veistetty marmorista. Huomasin myös pari erikoista kohtaa, joita alkuperäisteosta näkemättä epäilin käännöskukkasiksi. Esim. 1) hän haisi lialta. Jos alkuperäisversiossa on käytetty sanaa dirt, se voi tarkoittaa sekä likaa että multaa, joista jälkimmäinen sopisi tilanteeseen paremmin hahmon juuri kierittyä maassa.

  

Käynnistymisongelmien jälkeen huomasin olevani kiinnostunut maailmasta, jota teksti paljasti paikoin kivuliaan hitaasti, paikoin tulvien (infodumppia). Clary tutustuu varjometsästäjien arkeen, joka on täynnä demoneja, ihmissusia, vampyyrejä ja muita klassisia fantasian olentoja - believe me, teos on välillä kuin ei-inhimillisten olentojen katalogi, sillä "kaikki  myytit ovat totta". Varjometsästäjiä kutsutaan myös nefileiksi, enkelttn lapsiksi. Ensimmäinen varjometsästäjä syntyi, kun enkeli Raziel sekoitti enkelten ja ihmisten verta maljassa, ja pyysi häntä juomaan siitä. Nefilit tappavat demoneita.

    

”Meitä sanotaan varjometsästäjiksi. Tai ainakin me itse kutsumme itseämme sillä nimellä. Alamaailman väellä on meille vähemmän mairittelevia nimityksiä.” 

”Alamaailman väellä?” 

”Yön lapsilla – vampyyreilla. Velhoilla. Haltijaväellä. Tämän maailman maagisilla olennoilla.”  

Clary pudisteli päätään. ”Älä nyt vielä lopeta. Ilmeisesti on olemassa myös, mitä, merenneitoja ja ihmissusia ja zombeja, niinkö?” 

”Totta kai”, Jace vastasi. ”Siihen on syynsä, miksi niitä tarinoita on olemassa. Ne perustuvat tosiasioihin, vaikka maallikot pitävätkin niitä myytteinä. Varjometsästäjillä on sanonta: kaikki tarinat ovat totta. Tosin”, hän lisäsi, ”täytyy myöntää, että zombeja on etupäässä vähän kauempana etelässä, missä voodoopapit vaikuttavat.” 

”Entä muumiot? Tapaako niitä ainoastaan Egyptissä?” 

”Älä viitsi olla naurettava. Kukaan ei usko muumioihin.” (s. 50)

"Haltijat ovat langenneita enkeleitä", sanoi Dorothea, "jotka on heitetty alas taivaasta ylpeyden takia." 

"Tarun mukaan asia on niin", Jace totesi. "On myös sanottu, että he ovat demonien ja enkeleiden jälkeläisiä, mikä on aina tuntunut minusta todennäköisemmältä selitykseltä. Hyvä ja paha yhdistyvät. Haltijat ovat yhtä kauniita kuin enkeleiden sanotaan olevan, mutta niissä on aimo annos ilkikurisuutta ja julmuutta." (s. 102)

   

Teoksen mielenkiintoisin hahmo on Hodge, jota voi verrata Buffyn Gilesiin. Hänen seuranaan on Hugo-niminen korppi. Myös  Hiljaiset veljet ovat vallan kiehtovia. Teoksen teini-ikäiset hahmo ovat hyvin rasittavia ongelmineen, joskin Jacella on hyviä one-linereita. Samaistuin hieman Jaceen, sillä hänkin on murtanut toisen etuhampaansa. Clary on ehkä yksi sinisilmäisimmistä hahmoista, joista olen lukenut. Hän ei näe koskaan sitä, mitä hänen silmiensä edessä on. Kirjaimellisesti. (Vaikka teoksessa usein kehutaan hänen kykyään nähdä maailma ja piirtää siitä.) Kuten jacekin sanoo: "Sinä olet sitten tyhmä, Clary. Olet aivan uskomattoman tyhmä. Etkö sinä tajua mitään?"

   

Tekstillä on muutamia, kenties tahattomiakin viittauksia Harry Pottereihin. Tällaisia ovat mm. lentävät moottoripyörät, maallikoilta näkymättömiin jäävät paikat (vrt. Tylypahkan suojaus jästejä vastaan) ja pahis Valentine, joka on kuin itse lordi Voldemort (tai Hitler), jolle puhtaus on kaikki kaikessa. Puhuttaessa siis ihmisten maailman ja -veren puhtaudesta alamaailman olennoista. Luukaupunki tarjoaa jälleen yhden selityksen vampyyrien ja ihmissusien olemassaoloon. Nyt syy niiden syntyyn on aineettomien demonien ulottuvuuksistaan mukanaan tuomat taudit.

 

"Vampyyrit, ihmissudet, jopa velhot, he ovat osittain ihmisiä. He ovat osa tätä maailmaa, he ovat syntyneet täällä. He kuuluvat tänne. Mutta demonit tulevat muista maailmoista. Ne ovat ulottuvuuksien välillä liikkuvia loisia. Ne tulevat yhteen maailmaan ja käyttävät sen loppuun, Ne eivät pysty rakentamaan vaan ainoastaan tuhoamaan - ne eivät pysty luomaan uutta vaan ainoastaan käyttämään. Ne imevät paikan tyhjiin, ja kun se on täysin kuollut, ne siirtyvät seuraavaan paikkaan." (s. 166-167)

 

Triviaalina: Kohtasin taas pelottavia kirjastonhoitajia (vrt. Dmitri Gluhovski: Metro 2033)! Kirjan sekä sarjan nimille annetaan teoksesssa kattava selitys. Teos sisältää myös paljon taidevertauksia ja viittauksia, enkä itse ainakaan jaksanut tarkistaa jokaista taidemaalaria, jotka tekstissä mainittiin.

 

Kaikkein ärsyttävin tai sanoisinko pikemminkin harmittavin piirre teoksessa oli liiallinen ennalta-arvattavuus. Kirjoitin lukiessani lukuvihkoon ylös arvauksiani ihmisten taustoista, motiiveista ja tulevista tapahtumista ja käikki päätelmäni osuivat oikeaan. Jopa lopun "pankin räjäyttävä" ja varsin läppänä ajattelemani käänne oli odotettavissa, vaikkei se mitenkään toivottava ollut. On toisinaan ihan hauskaa lukea teosta, josta voi muutamia käänteitä arvella etukäteen, mutta jos suurimman osan teoksesta voi päätellä etukäteen sitä koskaan aikaisemmin lukematta, on se jo vähän tylsää.

 

Lopuksi: Voin suositella teosta lukijalle, jota ennalta-arvattavuus ei haittaa. Claren luoma maailma on mielenkiintoinen, mutta vaatisi pientä hiomista. Sarjassa on yhteensä kuusi osaa, vaikka pokkarin takakansi puhuukin trilogiasta. Saatan joskus lukea jatko-osiakin, mutta en varmaan aivan heti. En kuitenkaan sano, että aikani kirjan kanssa olisi mennyt hukkaan, sillä välillä viihdyin oikein mainiosti. Parhaimpien lukukokemusten joukoon tämä ei kuitenkaan pääse.
  
Jos kirja kuitenkin alkoi kiinnostamaan, kannattaa katsoa mitä siitä on sanottu muissa blogeissa. Esimerkiksi Kirjaneito kehuu sarjaa. 

   

Arvosana:

  
Takakannesta:
"Kaikki myytit ovat totta", Jace sanoi. Clary tunsi väristyksen selkäpiissään.

15-vuotias Clary Fray joutuu outojen tapahtumien todistajaksi, kun nuori poika surmataan newyourkilaisella klubilla. clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe - ei edes hänen paras ystävänsä Simon.

  

Kun sitten Claryn äiti katoaa mystisesti, alkaa tapahtua. Clary tutustuu varjometsästäjiin, jotka hallitsevat yliluonnollisten olentojen maailmaa New Yorkin arkitodellisuuden laitamilla: maallikoilta näkymättömissä elävät, juhlivat ja taistelevat haltijat, vampyyrit ja ihmissudet.

  

Häikäisevän komea ja ylimielinen nuori varjometsästäjä jace Wayland oppaanaan Clary sukeltaa alamaailmaan etsimään äitiään ja Muutoksien maljaa, yhtä kolmesta voimaesineestä, jonka joutuminen vääriin käsiin olisi kohtalokasta. Samalla hän saa tietää itsestään ja äidistään asioita, jotka muuttavat hänen elämänsä lopullisesti...

  

Hauska, tummasävyinen, seksikäs - tulikuuma menestystrilogia alkaa!

 

Asiasanat: fantasia, myytit, taruolennot, vampyyrit, ihmissudet, magia, enkelit, demonit, nefilit, varjometsästäjät

   

Samantyylisiä kirjoja: Charlaine Harrison: Sookie-kirjat, Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa, Ilki ihana, Michelle Harrison: 13-sarja

  
Suomentanut: Terhi Leskinen, 443 sivua, Otava 2009 (Seven-pokkaripainos 2010)

    

Alkuperäinen nimi: The Mortal Instruments: City of Bones (2007)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Kirjaneidon tornihuone, Kaleidoscope, Le Masque Rouge, Todella vaiheessa, Cilla in Wonderland
  
Sarjasssa ilmestyneet:

1. Luukaupunki, 2009 (City of Bones, 2007)
2. Tuhkakaupunki, 2010 (City of Ashes, 2008)
3. Lasikaupunki, 2011 (City of Glass, 2009)
4. Lngenneiden enkelten kaupunki, 2012 (City of Fallen Angels, 2011)
5. Kadotettujen sielujen kaupunki, 2013 (City of Lost Souls, 2012)
6. City of Heavenly Fire, 2014 - käännös 2015 tammikuussa  

Lukupiirissä | Markus Zusak: Kirjavaras

"Aina ei saa mitä toivoo.
Ainakaan Natsi-Saksassa."

   

 

Kirja ja elokuvalippu Blogat-yhteistyönä. Elokuvan ensi-ilta 4.4., siitä lisää myöhemmin.

Kirja ja elokuva käsittelyssä myös lukupiirissäni.

     

        

Australialaisen, eurooppalaisella sukutaustalla varustetun Markus Zusakin suomalaisissa kirjablogeissakin suositun Kirjavarkaan päähenkilö on Liesel Meminger. Tyttö, joka rakastaa kirjoja ja sanoja, vaikkei aluksi osaa edes lukea. Teoksen alussa, vuonna 1939 hän on vähän vaille kymmenen, lopusssa melkein neljäntoista. Natsi-Saksan kauheudet ja Anne Frankin päiväkirja lienevät monille tuttuja. Kirjavarkaan lukija pääsee seuraamaan muutaman vuoden ajan millaista kenties oli olla saksalainen nuori tyttö Hitlerin valtakaudella. Kertojana toimii Kuolema. Tämä maagisen realismin suuntaan kallistuva seikka ja päähenkilön tuoreus tuovat uusia näkökulmia historialliseen tapahtumaan.

   

Hän oli pikkutyttö.
Natsi-Saksassa.
Kuinka soveliasta, että hän oli löytämässä sanojen mahdin. (s. 153)

 

Zusakilla on erikoinen tapa kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tapahtumia kerrotaan Kuoleman muistelemina, ja välillä tämä kertoo tulevista tapahtumista etukäteen. Tällainen juonen itsensäpaljasteleva elementti rikkoo välillä illuusion ja repäisee lukijan takaisin reaalimaailmaan, mutta pidemmälle lukemisen myötä tähänkin tyylikeinoon tottuu. Toinen erikoinen tekninen piirre kerronnassa muodostuu Kuoleman tekemien *** VÄLIHUOMIOIDEN *** kautta (ks. esimerkki alla). Lisäksi Kirjavarkaassa on mise en abyme eli tarina tarinassa rakenne: kun Liesel lukee erästä kuvakirjaa, on sen sivut liitetty myös osaksi teosta. Teksti sisältää myös jonkin verran saksankielisiä sanoja, mutta yleensä ne selitetään, kun ilmenevät ensimmäisen kerran.

  

     

*** PIENI TOSIASIA ***

Minulla ei ole sirppiä eikä viikatetta.

Käytän mustaa huppuviittaa vain jos on kylmä.

Eikä minulla ole pääkallomaisia kasvonpirteitä, 

joilla teikäläiset mielellään minut matkan päästä varustavat.

Haluatko tietää miltä oikeasti näytän? Minäpä autan.

Etsi peili sillä aikaan kun minä jatkan.

(s. 315)

 

Liesel on kirjavaras. Lisänimensä hän saa eräältä pojalta, jolla on keltainen tukka. Kirjavarkaaksi tyttö päätyy vahingossa, kun hänen kuusivuotias pikkuveljensä kuolee matkalla uuteen kotiin. Veli haudataan paikkaan, jonka nimeä Liesel ei tiedä. On talvi, ja routaisessa maassa pieni hauta. Lumesta Liesel poimii ensimmäisen kirjansa, joka myöhemmin osoittautuu haudankaivajan käsikirjaksi. Makaaberi alku kasvutarinalle, jossa kuolema ei ole koskaan kaukana. 

      

Oikeastaan se on vain pieni tarina, jonka aiheita ovat muun muassa:
- tyttö
- eräät sanat
- harmonikansoittaja
- eräät fanaattiset saksalaiset
- juutalainen nyrkkeilijäsankari
- ja aikamoni varkaus. (s. 11)

   

Zusakin luomat hahmot ovat  persoonallisia ja uskottavia. Heille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Jopa Kuolema esitetään välillä ihmimillisestä näkökulmasta. Hän vain tekee työtä, joka hänelle on annettu, vaikka ei aina nautikaan saamastaan taakasta - sielujen kuljettaminen on raskasta. Jokainen hahmo kasvaa ja kehittyy tarinan aikana. 

  

Suomennos on korkeatasoinen, kieli on sujuvaa, enkä onnistunut löytämään mitään selkeitä virheitä. Kehotan lukemaan teoksesta pokkaripainoksen, olin nimittäin lainannut aikaisemmin kirjastosta kovakantinen kirjan lukupiiriä varten ja se painaa aika paljon. Suosittelen Kirjavarasta historiasta kiinnostuneille ihmisille, joita nenäliinapaketti-varoitus kirjan yhteydessä ei pysäytä. Paikoin itsekin tartuin nessuun. Tarinan yhtenä opetuksena, jos sellaisia haluaa etsiä, voisi olla, että kirjat voivat pelastaa hengen. Niin ainakin Lieselille kävi.
   

"Saukerl", Liesel sanoi naurahtaen, ja kohottaessaan kätensä hän tiesi täysin varmasti, että samalla hetkellä poika sanoi häntä Saumenchiksi. Minusta se on niin lähellä rakkautta kuin yksitoistavuotiaalle on mahdollista. (s. 150)

Arvosana:

   
Takakannesta:
Natsi-Saksa toisen maailmansodan keskellä. Kuolema ei ole koskaan ollut kiireisempi. Pommisuojassa  9-vuotias Liesel lukee varastettuja tarinoita naapureilleen ja kellariin piilotetulle juutalaismiehelle. Ja jossakin pisteiden ja niitä seuraavien isojen kirjainten välissä näkyy pilkahdus taivasta ja toivoa.

      
Elämän muuttava tarina rakkaudesta, rohkeudesta ja sanojen mahdista on käännetty yli 40 kielelle.
    
"Ansaitsee paikan Anne Frankin päiväkirjan vieressä. Tuleva klassikko." - USA Today
 
Bryan Percival on ohjannut menestysteoksen pohjalta elokuvan, joka saa ensi-iltansa maaliskuussa 2014. Pääosissa ovat mm. Geoffrey Rush ja Emily Watson.
  

Asiasanat: kasvutarina, maaginen realismi: kuolema, sota: natsit

     

Samantyylisiä kirjoja: Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja, Sarah Winman: Kani nimeltä jumala, Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Meera Syal: Anita and me 

  
Suomentanut: Pirkko Biström, 556 sivua, Seven (pokkaripainos, 2014) 1. painos Otava 2008

    

Alkuperäinen nimi: Book Thief (2005)

   

Kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kirjaneidon tornihuone, Hurja Hassu Lukija, Todella vaiheessa, Tarinauttiset hämärän hetket, Luettua, Järjellä ja tunteella,