"Historia ei ollut oikeudenmukaista. Mutta ehkä myös ihmisten historia
oli todellisuudessa pelkkää muurahaisten historiaa."
Risto Isomäen Kurganin varjot on jälleen kirjailijalta odotettavaan tapaan täynnä tieteellisiä ympäristökysymyksiä ja ajankohtaisia viittauksia: Grönlannin jäätiköt sulavat ja Ukrainan vuoden 2014 levottomuudet on punottu osaksi tarinaa. Mustanmeren ympäristöön keskittyvä teos sijoittuu noin kahdenkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen.
Yhden mahdollisen tulevaisuuskuvan maalaileva ekotrilleri pyrkii valistamaan ihmisiä ympäristön tilasta, miettimään tekojensa seurauksia ja asettamaan yksittäiset tapahtumat osaksi isompaa kuvaa. Toisinaan tällainen saattaa tuntua saarnaamiselta, luennoimiselta tai infodumppaamiselta, mutta kun kyseessä on Isomäen teos, tällainen faktuaalisuus on odotettavissa ja se palvelee yleensä lukijaa, joka on kiinnostunut yksityiskohdista. Vaikka teoksella on selviä yhteyksiä kirjailijan aikaisempaan tuotantoon, tällä kertaa merenpohjista ei kuitenkaan nouse sulavien metaaniklatraattien sitomia kaasuja, kuten esimerkiksi Heräämisessä ja Sarasvatin hiekoissa.
Isomäki on uskollinen tyylilleen, sillä jälleen kerran tarinaa seurataan useista näkökulmista. Keskeisimpinä hahmoina tutustutaan Ukrainan aroilta löytyviä muinaisia hautakumpuja eli kurganeja tutkivaan arkeologi Alexiin ja hänen kauniiseen merentutkijavaimoonsa Irinaan. Mukana on koko joukko muitakin hahmoja, joista mainittakoon esimerkiksi Mustanmeren pohjasta löytyvistä hylyistä kiinnostunut miljonääri Richard Mithen. Arkeologian ja merentutkimuksen lisäksi teoksessa on runsaasti puhetta kielitieteellisistä teorioista ja paljon spesialisoitunutta sanastoa muun muassa merenkäynnistä.
Siinä missä Alex löytää jokaisen arkeologin unelman - tuhansia vuosia vanhan soturinaisen luurangon, kreikkalaisista taruista tuttujen amatsonien myytin synnyttäneen heimon edustajan - kokee Irina paljon kauhistuttavampia hetkiä hänelle valjenneen ympäristökatastrofin iskiessä täydellä voimalla. Kerrontaan on päässyt mukaan muutamia maagisrealistisia tapahtumia sekä katkelmia satoja vuosia aikaisemmin eläneen, nykyisenkaltaisen merentutkimuksen esi-isänä pidetyn Guido Gagliarin mietteistä. Nämä historiavälähdykset rytmittävät romaanin kolmeen osaan.
Huolimatta synkästä tulevaisuuskuvasta päättyy teos päähenkilökaksikon näkökulmasta onnellisesti. Isomäki kertoo loppuhuomautuksissaan taustoja teoksen tietopohjasta ja mainitsee, että lopun onnellisuus on tullut toiveena hänen esilukijoiltaan. Riippumatta paikoin varsin kömpelöstä ihmissuhdekuvauksesta, olen tyytyväinen tapaan, jolla Isomäki on muotoillut lopetuksen.
Kiehtovin havainto Isomäen teoksessa on vertauskuva ihmisistä muurahaisina: kuinka historia unohtaa massat ja kuinka kaikki sotamme ovat lopulta varsin merkityksettömiä, kun vaihtaa kapean näkökulman suurempiin kokonaisuuksiin.
Arvosana:
Takakannesta:
Mustanmeren pohja. Mittaamattoman arvokkaita laivanhylkyjä keskellä pimeää tyhjyyttä. Kuoleman maailma, joka päivänvaloon noustessaan tuhoaisi kaiken elämän.
Meribiologi Irina Tšerkassova on miehensä Alexin kanssa arkeologisilla kaivauksilla Rostovin lähistöllä. Alex tutkii muinaisia mahtavia hautakumpuja, kurganeja, ja on vakuuttunut, että alueella on vielä koskematon hauta. Kun vain osaisi ajatella kuten aron asukkaat tuhansia vuosia sitten. Pian Irina kuitenkin saa arvoituksellisen hätäpuhelun kollegaltaan Jurilta: "Callaon maalari on tullut kylään."
Henkeään uhmaten Irina ja Juri lähtevät merelle selvittämään arvoitusta rukoillen olevansa väärässä. Mustallamerellä on tapahtumassa äärimmäinen ekologinen muutos, vaikka tieteellisten laskelmien mukaan sellainen ei voisi olla mahdollista. Pahimmassa tapauksessa miljoonat ihmiset ovat välittömässä vaarassa.
Risto Isomäen lähitulevaisuuteen sijoittuva jännäri avaa eteemme aidon kauhukuvan massiivisesta ekokatastrofista. Kiperät tilanteet ääriolosuhteissa kietoutuvat kurganien kertomaan tarinaan Euraasian arojen muinaisista sotaisista asukkaista, joiden näkemykset maailmasta vaikuttavat yhä kohtalokkaasti tapaamme toimia ja ajatella.
Samantyylisiä kirjoja: Risto Isomäki: Herääminen ja Sarasvatin hiekkaa, Miina Supinen: Säde, Tom Knox: Pahan koodi, Steve Alten: Mayojen testamentti, Kate Mosse: Labyrintti
341 sivua, Tammi 2014
Muita ajatuksia kirjasta mm. täällä: Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Kansanuutiset, Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas, Risingshadow, Anna minun lukea enemmän, Booking it some more, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa,
Minulle tämä oli ensimmäinen Isomäki, joten minulla ei ollut vertailukohtana aiempia teoksia. Ihmissuhdekuvaus tuntui todellakin kömpelöltä ja tämä yksi kolmiodraama tuntui hieman päälleliimatulta ja turhalta, mutta tykästyin Isomäen tieteellisesti pätevään tyyliin ja aion tutustua hänen aiempiinkin teoksiinsa.
VastaaPoistaSarasvatin hiekoissa ihmissuhdekuvaus ei ollut ihan näin tönkköä, eikä siinä ollut samanlaista pakotettua kolmiodraamaa. Sitä voin siis suositella. Herääminen on varhaisempi ja alkuidealtaan identtinen SH:n kanssa. Lopussa Herääminen kylläkin eroaa suuresti seuraajastaan paljon scifimmällä otteella.
PoistaArkeologinen osuus oli Kurganin varjoissa tosi mielenkiintoista, joskin Volgan mutka-teoria lienee vanhentunut. Lukiessa tuli hieman "mies kirjoittaa miehille" -olo, sillä etenkin monet merenkäynnin sanat olisi voinut selitää auki tai laittaa loppuun edes sanastoa, harva varmaan ymmärsi mitä niissä kohdissa tapahtui. Kansikuva on muuten tosi hassu, kun ei teoksessa juurikaan sukelleta tai löydetä miekkoja merenpohjasta.