Scifi-haaste | Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

"Apokalyptistä!"

 

    
Scifi-haaste: 3. Hugo-voittaja, jaettu palkinto 1993. Kirja kuuluu myös Lukudiplomi-haasteeseen.

    
Connie Willisin teos on ollut TBR-listallani jo yläasteelta eli sen suomennoksen ilmestymisestä asti, ja piti näin pitkään odottaa, että sain hyvän syyn lukea sen. Tuomiopäivän kirja on siis voittanut Hugo-palkinnon ja siihen kategoriaan kuuluu harvoja kirjoja, joita haluan lukea. Pokkarina Willisin teos ei tunnu niin tiiliskiveltä kuin sen sivumäärä antaa olettaa. Kirjaa tulee luettua vielä yksi sivu ja sitten huomaa, että minunhan piti jo mennä nukkumaan jo kaksi tuntia sitten.Luin kirjaa pitkällä aikavälillä ja vasta joululoman aikana sain tämän loppuun, luettuani välissä useita muita kirjoja. Joulu onkin hyvä ajankohta teoksen lukemiseen, sillä teoksessakin vietetään joulua.

Kirjan kerronta tapahtuu vuoroin 2050-luvun ja osin 1300-luvun Oxfordissa. Päähenkilö on opiskelijatyttö Kivrin, joka lähetetään tutkimaan keskiajan ihmeitä. Hän on opiskellut intensiivisesti vanhoja kieliä ja sen lisäksi hänelle on istutettu pieni kieliä tulkkaava koje avustamaan ymmärtämistä, mutta kaikki ei sujukaan aivan niin helposti kuin etukäteen oli suunniteltu - Kivrin ei pysty ymmärtämään kohtaamiensa ihmisten puhetta ja pelkää joutuvansa roviolle noitana.

Kirjavinkkien arvostelu kirjasta alkaa todella hyvällä kuvauksella: "Aikamatkailu tekee historiantutkimukselle saman kuin Indiana Jones arkeologialle: karistaa pölyt, panee professoreihin liikettä ja vaatii opiskelijoilta vähän uudenlaista taitoarsenaalia." Tuomiopäivän kirja ei etene kuin juna, se ei kiirehdi vaan ottaa oman aikansa kertoakseen tarinaa. Keskiajan miljöö on karu ja se haisee eli toisin sanoen menneisyys on hyvin uskottava.
    
Willisin tulevaisuus, tästä muutaman vuosikymmenen päässä ei kauheasti eroa meidän päivistä. Esimerkiksi kuvapuhelimet on jo keksitty, vaikkakin tekniikan käytön taso on alhaisempaa - missä ovat langattomat puhelimet ja netti? Täysin moitteeton kirja ei kuitenkaan ole. Välillä kirjailija tuntuu turhaan toistavan samoja tai samansisältöisiä lauseita sivulta toiselle - ei kai lukija  nyt parissa sivussa ehdi unohtamaan asioita?
 
En ihastunut teokseen niin paljon kuin olisin toivonut, mutta en kadu, että luin tämän viimein. Suosittelen kirjaa historiasta kiinnostuneille, heillekin, jotka yleensä vierastavat scifiä.
    

Arvosana:

Takakannesta:
Scifin mestarin jo klassikoksi noussut menestysromaani aikamatkasta keskiaikaan
    
”Olen pahassa pulassa, herra Dunworthy. En tiedä missä olen, enkä osaa puhua paikallista kieltä. Eikä se ole edes kiperin ongelmani.”
    
Vuonna 2054 opiskelijatyttö Kivrin lähetetään keskiaikaan. Hänen opettajansa professori Dunworthy pelkää pahinta. Hän on itse käynyt lähimenneisyydessä, mutta 1300-luku oli vaarallista ja synkkää aikaa.
    
Dunworthyn pelko osoittautuu aiheelliseksi. Mikään ei suju suunnitelmien mukaan.
    
”Tarina on tunnelataukseltaan vahva, jopa järkyttävä. — Kannattaa tutustua – myös niiden, jotka eivät tavallisesti scifiä lue, niin yleispätevää Willisin sanottava on.” – Kaleva

     

Tyylilaji: scifi, aikamatkustus
   

Samantyylisiä kirjoja: Michael Crichton: Aikamatka, Susan Price: Sterkarmin poika, Diana Gabaldon: Muukalainen-sarja, Kate Mosse: Labyrintti
             

Suomentanut: Tero Kuittinen, 828 sivua, Otava 2000

       

Alkuperäinen nimi: Doomsday Book

                                    
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjavinkit,  Taikakirjaimet, Satun luetut,  Kalaksikukko, Aikakone,

Kari Hotakainen: Bronks

"Joutomaa on Keskustan liepeille unohtunut alue."

         

  

Scifi-haaste: 7. Robotit/Kyborgit/Androidit
 

Praktikum kirjat osa 2/5. Puna-pinkki kansi johtaa harhaan. Kyseessä ei siis ole ihmissuhderomaani, tai kuten aluksi pelkän nimen perusteella luulin, slummisota kertomus, vaan (hallelujaa) scifiä. Ensimmäinen ajatukseni tämän havinnon jälkeen oli: "tästä voisin jopa pitää". Alkuperäinen kansi onkin enemmän viitteitä antava kuin tämä maistream esitys, joka on yhtenevä muiden Hotakaisen teoskansien kanssa.

 

Ensimmäiset sivut maalailivat Stanislaw Lemin tyylistä monimerkityksellistä kepeyttä, jossa on kuitenkin hyvä määrä yhteiskuntakritiikkiä. Enpäs olisi uskonut olevani aivan näin eksyksissä kirjan genren suhteen ennen kuin edes avasin kantta. Ilman praktikumia en olisi tähän teokseen varmaankaan tarttunut. Ja koska päähenkilö on tulkittavissa kyborgiksi, saan tässä samalla kätevästi myös kirjan Scifi-haasteeseen.

 

Joutomaan halki kävelee vanttera, matala poika. Hän liikkuu hankalasti kuin robotti, koska polven ja nilkkojen ja hartioden nivelet on valmistettu metallista. Muu ruumis on tavallista lihaa ja luuta, vaikka sitä on vaikea huomata parkkiintuneen, mustuneen ihon takaa. (s.10)

   

Bronksin päähenkilö on Raimo Kallio, isänsä jalanjälissä jatkava maansiirtokoneen kuljettaja. Hän ei kuitenkaan ole aivan tavallinen ihminen, vaan hän on korvannut polvi- ja lonkkanivelensä metallisilla ja pultannut olkapäänsä kiinni. Raimo on yhtä työkoneensa Pertin kanssa. Toisinaan miestä ja hänen työvälinettään on hankalaa erottaa toisistaan. Häntä inhottaa ajatus, että hän erottuisi joukosta ja olisi poikkeava. Niinpä hän yrittää unohtaa teräksen ruumiissaan. Nuoressa Raimossa on jotain samaa, sympatiota herättävää kuin Wall-E:ssa.

 

Elin maan päällä ja ihmettelin asioita ja tavaroita. Aina kun löysin jotain outoa ja kiinnostavaa, painoin sen rintaani vasten ja vein sen syrjään. Sitten panin sen paikkaan, josta varmasti löytäisin sen uudelleen. Parin päivän kuluttua tarkistin, vieläkö se oli outoa, oliko se jaksanut pitää salaisuutensa. (s.25)

    

Hotakaisen kirja sijoittuu nimeltämäärittämättömään aikaan ja paikkaan. Raimon koti on Joutomaalla, työttömien ja kodittomien asuttamalla alueella Rajaseutujen ja Keskustan välimaastossa. Teoksella on dystopisia ominaisuuksia, jotka heijastelevat kirjoitus ajankohdan suurta lamaa. Keskusta on Mielensivelijöiden aluetta. "Mielensivelijä on ajattelun ammattilainen, se miettii ja selittää ja kirjoitta niistä papereita ja myy ajatuksiaan hyvästä hinnasta."
  

...vahvasta muovista tehty jättikangas oli pingotettu Keskustan päälle. Se säästi yhdyskunnan saasteilta, sateelta ja muulta rähmältä. Keskusta näytti jättimäiseltä sirkusteltalta... (s.198)

 

Hotakaisen yhteiskuntakritiikki kohdistuu mm. työttömyyteen, mielenterveysongelmiin, yksinhuoltajuuteen ja lunnonsuojeluun. Teosta on vaikea lukea vain scifinä, sillä itse aloitin ala-asteen suurina lamavuosina ja kerronnan realistisuus nostaa paljon muistoja menneisyydestä. Yhteiskunta potee henkistä ummetusta. Korostetaan henkisen työn paremmuutta ja tärkeyttä ruumiillisen työn yläpuolelle. Hotakainen tarttuu myös kulutushysteriaan: "käännettiin vaikka viimeinen kivi, että löytyi tavaran tarvitsija, maksaja". Tällainen tarpeiden keksiminen on hyvin iso osa nykyistä yhteiskuntaamme (vanhan tuotteen myyminen uutena vain väriä vaihtamalla, "Vuoden turhake" jne.).

Kaikkialla oli erilaista liiketoimintaa. isojen kauppakeskusten lisäksi katutasossa oli pikkuputiikkeja, jotka olivat erikoituneer yksilöllisiin tuotteisiin... -- Kauppojen omistajat olivat varmoja siitä, että ohikulkijalla oli jokin tarve tai halu, johon juuri hänen tuottensa sopi. (s.199)

   

Joidenkin tulkintojen mukaan Bronks sijouttuu Vantaalle (koska Hotakaisen edeltävä teos Buster Keatonista alkoi viittauksella paikkaan nimeltään Vantaa-Bronx). Paikka voisi olla myös Pohjois-Helsingin lähiö. Rajamaiden  asukkaat on siirretty Joutomaalle, joka on  sivistyksen ja villin luonnon välitilaa. Useinhan todetaan maaseudun alkavan heti kehä kolmosen ulkopuolella. Minulle Joutomaa voisi olla mikä vain laman kourissa pyristelevä suomalainen kylä isomman kaupungin kyljessä.

  

Hotakaisen tyylistä ei tämän yksittäisen kirjan perusteella voi paljoa päätellä, etenkin kun tätä on sanottu kokeellisemmaksi. Minä kuitenkin pidin tästä, vaikka välillä en pystynyt erottamaan eri puhujia heidän ääntensä muistuttaessa toisiaan. Hotakaisen runoilijatausta näkyy tekstissä. Hänen ajatuksensa ovat kantaa ottavia, aikalaiskuvauksen kärjistymiä. Hotakainen tiedostaa oman asemansa kirjallisuuden ja kulttuurin kentällä, sillä viittaa edeltäjiinsä, mm. Platoniin, koska "ei ole enää olemassa konkreettisia ja paikkaansa pitäviä asioita -- ne on korvattu ajatuksilla. ideoilla".

 
Hotakainen käyttää välillä värikästä kieltä, kirosanoja ja kuvailee ihmisruumiin luonnollisia toimintoja hyvinkin yksityiskohtaisesti, joten en voi suositella kirjaa kaikkein nuorimmille tai herkimmille lukijoille. Jos kuitenkin nautit yhteiskuntakritiikistä, kaipaat suomalaista dystopiaa tai  Tämä Hotakaisen kalssikoksi nimetty teos on jäänyt välistä - vielä ei ole liian myöhäistä.
 

Arvosana:

   

Takakannesta:

ROMAANI HILJAISUUDESTA KOLINAN KESKELLÄ
 
Kari Hotakaisen toinen romaani vuodelta 1993 on jo käsite. Siinä satu kohtaa yhteiskuntakritiikin, scifi runollisuuden ja metalli ihon.
 
Bronks on tarina karusta pienoismaailmasta, joka on jakautunut toimistotyöläisten hallitsemaan Keskustaan ja harvasanaisten ruumiillisen työn tekijöiden asuttamaan Joutomaahan. Siellä maansiirtoon erikoistunut Raimo Kallio on pultannut raajansa kiinni ruumiiseensa.
 
Bronks on toimintatragedia yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta, kertomus kahden kulttuurin eloonjäämistaistelusta sekä puheenvuoro maansiirron ja kerrospukeutumisen puolesta. Realismin ja fantasian välimaastossa toikkaroivassa koetusromaanissa moni asia murtuu – myös särkymättömäksi luultu Raimo.

 

217 sivua, WSOY 1993/2011

  

Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjavinkit, Helsingin sanomat, Illuusioita, Kirjahylly, Kirjojen takana

Tänään kirjastossa 6/2012

Kävin kirjastossa jo viikolla, sillä meillä ei lähikirjasto ole lauantaisin auki. Eilen tuli nimittäin kirjoitettua koko päivä esseitä (ja PowerPoint-esitystä) mm. Da Vincin Pyhästä ehtoollisesta ja sen tulkinnoista sekä kahdesta artikkelista sivuten Sam Selvonin The Lonely Londoners-teosta. Näin ollen en muistanut/ehtinyt/jaksanut kirjoittaa tästä blogiin.

 

Menin hakemaan praktikum kirjoja, ja mukaan tartttui vähän muutakin:

 

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

Olin varannut tämän heti kun saimme kasaan ryhmän ja selvitettyä mitä kukakin haluaa. Liksomia luetaan siis ensimmäisenä. Liksomilta olen yläasteella lukenut toisen novellikokoelman: Bamalama.

 

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tämän olin itseasiassa varannut jo aiemmin, mutta sattumalta sain tämän haastekirjakseni "ota riski ja rakastu"-tempauksesta - sekä valitsin tämän omaksi praktikum kirjakseni. Hain pari päivää aikaisemmin myös toisen kirjan Sinisalolta, Enkelten verta (scifi haasteeseen).

 

Kari Hotakainen: Bronx

Tämäkin praktikumiin (muutoin en varmaan tähän kirjaan/kirjailijan muuhun tuotantoon olisi koskenutkaan. Olin jo menossa lainaustiskille, kun muistin, että voisin katsoa olisiko tätä hyllyssä - en tiedä mikähän etiäinen se ajatus oli, sillä siellähän tämä kirja nökötti kivasti omalla paikallaan!

 

Diana Gabaldon: Lumen ja tuhkan maa, Luiden kaiku

Katsoin huvikseni olisiko Gabaldonin kirjoja hyllyssä ja siellähän ne sarjan kaksi viimeistä osaa olivat kuin odottamassa minua. En tiedä missä vaiheessa (syyslomalla?) ehdin nämä lukemaan, mutta nyt ne ainakin on lainassa.

Scifi-haaste | Steve Alten: Mayojen testamentti

"Seison tämän valtavan taideteoksen edessä ja tunnen samaa yksinäisyyttä 

kuin sen luojan on täytynyt tutea tuhansia vuosia sitten."

     

  

Scifi-haaste: 2. Aikuisten scifi

  

Maailmaloppu on tulossa. Maya kalenterin viimeinen päivä on 21.12.2012 - kirja on ajankohtainen, sillä sen kerronta alkaa vuoden 2012 syyskuusta. Teoksessa vuorottelevat juonta eteenpäin vievä kerronta ja lainaukset arkeologi Julius Gabrielin päiväkirjasta. Alten on luonut maailman, joka hyödyntää 2000-luvun poliittista tilannetta. Yksi juonilinjoista onkin räynnä poliittista juonittelua. Tieteellistä näkökulmaa antaa mm. NASA:n tutkimuskeskuksen havainnot. Kertojaääninä toimivat myös Gabrielin poika Mick ja hänen psykologinsa Dominique. 

 

Poikani kävelee luokseni. Rakas vaimoni nimesi hänet arkkienkelin mukaan vuosia sitten. Michael nyökkää minulle ja lämmittää hetkeksi isänsä sydämen kuivuneen kaivannon, Michaelin takia minä jatkan hellittämättä, Michaelin takia en tee loppua kurjasta olemassaolostani. Hullu etsintäni on riistänyt häneltä lapsuuden, mutta paljon lopullisemmin sen riisti oma katala rikokseni vuosia sitten. Hänen tulevaisuutensa tähden minä omistaudun uudestaan etsinnälle, hänen kohtalonsa minä tahdon muuttaa. (s. 9-10 )

 

Risingshadown käyttäjistä kuusi on antanut arvosanansa Altenin teokselle. Sen keskiarvo on silti vain kaksi. Mistä tämä kirjan epäsuosio johtuu? Lukiessani jo ensimmäinen kolmannes romaanista suorastaa ahmii itse itsensä ja avomiehen kysyessä nukkumaan mennessämme "luitko paljon" oli pakko tunnustaa, että en ollut jäänyt katsomaan sivunumeroita käännellessäni jo seuraavaa sivua. Kirjan suurin heikkous on sen ohuissa henkilöhahmoissa. Jokaisen hahmon takana on selvästi enemmänkin sisältöä, kuin mitä lopulliseen versioon on päätynyt. Tämä on kuitenkin toiminnantäytteinen teos, jossa ihmissuhteiden osuutta on karsittu minimiin.
   
Valikoivan kirjatoukan Miiru kirjoittaa: "Kaiken kaikkiaan tarina oli hyvä, mutta ehkä jo hieman liiankin tieteisromaanimainen loppua kohti." Pidin teoksesta loppuun asti, joskin välissä Alten innostuu viljelemään eri järjestöjen ja ryhmittymien lyhenteitä, geologisia termejä sekä eri aseiden kantamia ja tuhovoimaa niin, että sivu muistuttaa virallista raporttia tai tiedejulkaisua. Toisaalta tällainen asiaan paneutuminen tuo myös kirjaan uskottavuutta hahmojen epäillessä omaa mielenterveyttään.
 
Myös uskonnollinen sanasto/sanonnat tuntuivat välissä turhan korostuneilta, sillä "Jumala meitä auttakoon" tuntuu suomalaiseen suuhun turhan amerikkalaiselta. Plussaa teos saa harvinaisesta kuvien käytöstä tekstin ohella. Alten on käyttänyt eri kohteista tehtyjä piirroksia johdattamaan lukijan kunkin muinaisen paikan tunnelmaan, ne eivät katkaise lukemista vaan ne on ovelasti sijoitettu Julius Gabrielin päiväkirjatekstien joukkoon.
 
Kirjan viimeinen kolmannes sisälsi paljon ennalta-arvattavuuksia, ja pari yllätystäkin. Nämä tosin tulivat aivan puun takaa ja saivat ymmärtämään paremmin kirjan saamaa heikkoa suosiota. Se on oman aikansa lapsi, edustaa amerikkalaisuutta, mutta toimi minulla myös lukukirjana. Se oli luettava loppuun yöunien pituutta uhraamalla - suorastaan maya-tyyliin! Nautin kirjailijan fiktion ja faktan sekoittamisesta, tyylistä, jolla hän sai eri mantereilla sijaitsevat arvoitukselliset arkeologiset kohteet sidottua yhden kokonaisuuden ympärille.
  
Spekulaatio mm. pyramidien tekijöiden ympärillä ei ole sinällään uusi aihe, onhan asvaruuden muukalaisia useinkin väitetty niiden rakentajiksi, mutta Altenilla on hyvinkin omaperäinen ote tarinan kuljettamiseen. Minä pidän kunnon avaruusseikkailuista. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän tätä puolta. Tämä on muuten trilogia, eli tarina jatkuu vielä tässä kuussa ilmestyvän jatko-osan  Ylösnousemus myötä. Ehkä Alten on jättänyt jotain siihenkin!
 
Suosittelen jännityskirjallisuudesta ja arkeologisista mysteereistä nauttiville. Scifin osuutta ei kannata pelätä, sillä sitä kirjassa on loppujen lopuksi aika vähän.
 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Arkeologi Julius Gabriel on tutkinut mayojen ennustusta vuosikymmenten ajan. Hän on saanut selville, että maapallolle on jätetty ohjeet ihmiskunnan pelastamiseksi. Tässä palapelissä yhdistyvät Kukulcánin pyramidi, Stonehenge, Gizan pyramidit, Angkor Watin temppeli, Nazcan autiomaan piirrokset ja Piri Reisin kartta. Julius Gabriel kuitenkin kuolee pilkattuna ja halveksittuna ennen kuin ehtii ratkaista arvoituksen. Hänen poikansa Mick jatkaa isänsä tutkimuksia tuomiopäivän vääjäämättä lähestyessä. 

  

Vuonna 2012 floridalaisessa vankimielisairaalassa työskentelevä psykiatri Dominique Vazques saa vastuulleen Mick Gabrielin, pranoidin skitsofrenikon, jolla on harvinaisen korkea älykkyysosamäärä. Talvipäivänseisaus on vain muutaman kuukauden päässä...
 

Mayojen testamentti on täynnä toimintaa ja lopun aikojen uhkakuvia. Alten punoo mayojen ennustukseen 2000-luvun maailmanpolitiikkaa, muinaista historiaa, myyttejä, tieteellisiä teorioita ja sciece fictionia.

     

Tyylilaji: scifi, arkeologia, apokalypsi

 

Samantyylisiä kirjoja: Tom Knox: Pahan koodi, Risto Isomäki: Con rit, Dan Brown: Da Vinci-koodi, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Elizabeth Kostova: Historiantutkija, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus,

 

Suomentanut: Laura Beck, 427 sivua, Bazar 2011

  

Alkuperäinen nimi: Domain (2001)

 

Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjamielellä, Luettuja maailmoja, Jossun lukupäiväkirja, Valikoiva kirjatoukka, Nenä kirjassa,

Scifi-haaste | Monica Hughes: Tietokoneen vangit

"Syvällä Arkki Ykkösen sydämessä käynnistyi mikropiiri. 

Se lähetti sähköisiä ärsykkeitä jokaisen nukkujan aivoihin. 

Kaupunki heräsi."

 

   

Scifi-haaste: 11. Kyberpunk
  
Tämän kirjan suomennos on yhtä vanha kuin minä. Olen lukenut Hughesin teoksen jatko-osan Uniensieppaajan nuorempana useampaankin otteeseen, joten sinällään on hassua, että vasta nyt luen ensimmäisen osan. Teokset ovat kuitenkin niin itsenäisiä, että ne toimivat omillaankin. Teos on esim. englanninkielisen Wikipedian mukaan kirja on nuorten dystopiaa, mutta minusta siinä on myös hyvin vahvasti kyberpunk elementtejä, etenkin kirurgisesti niskaan istutettu tietoputki, johon voidaan kiinnittää tietopaketteja. Tieto on valtaa ja Arkki Ykkösessä valta on lordeilla, joiden selkä on vääristynyt tiedon painosta.

Tietokoneen vangit jatkavat orjuusteemaa johon törmäsin jo Anu Holopaisen Matkalaiset-teoksessa. Jos et kykene ottamaan vastaan tietoputkea, muistisi tyhjennetään ja sinut alennetaan orjaksi, jonka nimi on pelkkä numero. Jos et kykene omaksumaan tietopakettien informaatiotulvaa, sinusta tulee lordin sijasta työläinen tai sotilas. Hierarkia muistuttaa filosofistista näkökulmaa yhteiskunnan valtapyramidista. Eniten tietoa (eli valtaa) on pyramidin huipulla olevilla muutamilla ajattelijoilla. Arkin naisilla on myös tietoa, mutta se ei ole yhtä arvokasta kuin  miesten. Tiedolla on sukupuoli.

Arkin asukkaat eivät arvosta karvoitusta. Mille siis kuulostaisi aamurutiinina ihokarvoja poistavan aineen levittäminen kaikkialle - jopa päähän? Vain orjilla on hiukset. Kuten Holopaisen luoman Syysmaan erikoisimmat asukit, metsäolennot, myös Arkin yhteiskunnan korkea-arvoisimmat osoittavat asemansa suurella elintasokummulla. Toisin sanoen eliitti on ylipainosta nauttivien ihmisten joukko. Näinhän on myös menneitten aikakausin kuninkailla ja hoviväellä ollut tapana tuoda esille omaa tärkeyttään.

Asukkaille tarjotaan myös vapaa-aikanaan viihdykkeitä, joista eräs muoto on unelmamaailma, johon kytkeydytään hyvin Matrixista tuttuun tyyliin - kiinnittämällä kaapeli elossasäilymispakkaukseen. Tomi pääsee näkemään vapauden toiset kasvot uneksiessaan olevansa kupolin ulkopuolella ja kokee valaistumisen omasta ruumistaan. Unimaailman Tomi on ruskettunut, lihaksikas ja notkea, tosimaailman Tomi on kalpea, lihava ja tietopakkausten kumaraan painama. Onko tieto todella kaiken tämän arvoista? 

 - Mutta miksi meidän pitää ladata tällä tavoin? Tomi keskeytti tuon lempeän sanavirran ja punastui sitten tökeryytensä takia. - Anteeksi, herra lordi. Mutta varmasti täytyy olla muitakin oppimistapoja? 

- Tietysti, Vanhoina huonoina aikoina sinua olisi istutettu seitsemän kahdeksan tuntia päivässä kahdentoista vuoden ajan kovalla penkillä opettajan yrittäessä päntätä kirjoista tietoa lasten päähän. Se oli tehoton järjestelmä ja sillä tavoin hankittu tieto hajanaista ja epätäydellistä. Tiedettävää on liian paljon, eikä ihmisellä ole enää muistia sen säilyttämiseen ilman apuneuvoja. 

-  Mitä muisti on? 

- Muisti on kyky palauttaa aivoihin varastoitu aines mieleen ilman tietokoneen apua. Entisaikaan ihmiset olivat harjaantuneita muistamaan, mutta jo ennen Suuren Tuhon päiviä tuo taito oli katoamassa. Sen seurauksena ilmaantui harkitsemattomia erikoisasiantuntijoita: tiedemiehiä, jotka tekivät ihmiskunnan tulevaisuutta koskevia ratkaisuja tuntematta sen menneisyyttä. No, tiedätte mihin siitä päädyttiin. Opettaja hieroskeli painuneita hartioitaan. - Sekasorron aikakauteen. (s.17)

     
Kun Tomi kohtaa kupolin ulkopuolisen maailman silmästä silmään, hän huomaa, että elämä siellä onkin vaikeampaa kuin unimaailmassa. Hänelle valkenee monta virheellistä ajattelutapaa, joita Arkissa pidetään yllä ja hänellä syntyy kunnianhimoinen tavoite, jonka toteuttaminen vaatii rohkeutta.
   
Kirjan suomennos on kestänyt hyvin aikaa. Se muistuttaa monessa suhteessa Veronica Rossin Paljaan taivaan alla sekä Beth Revisin Across the Universe - Matka alkaa teoksia. Toisin kuin Rossilla, on Hughesin kirjan päähenkilö poika ja tapahtumat sijoittuvat maan pinnalle eroten siten Revisin kirjasta, mutta monet teemat ja juonenkäänteet ovat tuttuja. Toisin sanoen, jos pidit näistä teoksista, on "vanhalla" kirjalla jotain annettavaa sinullekin. Kirja on myös lyhyt ja nopealukuinen - jos kiinnostuit, on teosta etsittävä kirjastosta. Itse satuin onnekkaasti löytämään tämän käytettynä, mutta en usko näitä kovin paljon olevan enää liikkeellä.
  

Arvosana:

     

Takakannesta:
Sekasorron aikakauden jälkeen Arkki Ykkösen suojiin rakennetussa maailmassa ihmisen arvon mittana on tieto. Tietoa ei kuitenkaan jaeta kaikille. Se varastoidaan henkilökohtaisiin tietopaketteihin, jotka tekevät omistajastaan kaikkivoivan. Siltä ainakin näyttää.
 
Lordien hallitseman jäykän luokkajärjestelmän peitossa kytee kuitenkin kapina. Kun se puhkeaa, ylilordin poika, Tomi, säilyy täpärästi hengissä ja pakenee ulkomaailmaan. Täällä hän tapaa Pihlajan, Parantajakäden ja Ripeän. Tomi yllättyy havaitessaan mitä vapaus todella merkitsee. Mutta miten Tomin käy, kun hän saa selville mikä on Arkki Ykkösen salaisuus ja mitä sen tietokonejärjestelmään kätkeytyy?
    
Tyylilaji: nuoret, dystopia

                       
Samantyylisiä kirjoja: Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa

               
Suomentanut: Saima-Liisa Laatunen, 221 sivua, WSOY 1986
  

Alkuperäinen nimi: Devil on my back (1984)

                            
Kirjasta muualla: Risingshadow, Wikipedia, Kirjavinkit,

Scifi-haaste | Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

"Peto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin."

    

    
Scifi-haaste: 6. Steampunk
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.

Tätä kirjaa ei ahmita, tästä nautitaan. Rakastuin jo ensiriveillä Magdalena Hain kuvailevaan, värikkääseen kieleen, joka on täynnä elämää. Halusin pitkittää lukukokemusta mahdollisimman kaun, sillä teoksessa on vain 178 sivua. Teos on ensimmäinen suomalainen nuorille suunnattu steampunk vaihtoehtohistoria, mutta voin suositella tätä myös varttuneemmalle lukijalle. Sisältö ei ole vaaleanpunaista pilviunelmaa ja romanttista höttöä, vaan vakavampaa 1860-luvulle sijoituvaa poliittista ja yhteiskunnallista pohdintaa hyödyntävä toiminnantäytteinen seikkailu.

Teoksen lopussa on lisäksi kahdeksan sivua kirjailijan poliittista ja geologista taustoitusta vaihtoehtohistoriaansa. Hai kertoo steampunkin taustoista ja hän listaa myös muutaman 1800-luvulta nykypäivään kirjoitetun teoksen, joukossaan niin Jules Verneä kuin H.G. Wellsiä, jotka koetaan steampunkiksi.

Kerjäläisprinsessan pääosassa ovat Gigi ja Henry. Molemmat vaikuttavat päällisin puolin olevan aivan tavallisia Alhaiston asukkeja, katurottia, jotka keräävät maasta kangastilkkuja ja paperia nyssäköihinsä. Gigin, tai oikeastaan prinsessa Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantininan perhe, Umbrovian vallasta syösty kuningaspari tyttärineen, pakeni itäisestä Euroopasta Vihreälle saarelle, Keloburgiin. Heidän asuntonsa on Kelpepperinkadulla, lihakauppiaan yläkerrassa. Gigi on perheen nuorimmainen ja rakastettu, vaikka ei muistakaan hovin loisteliaita päiviä ja on sopeutunut köyhään elämään.
 

Minun nimeni on Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantinina. Minä olen prinsessa. Tarkemmin sanoen minun piti olla prinsessa. Minä synnyin Umbrovian kuninkaallisen perheen nuorimmaksi tyttäreksi neljästä, aikana, jolloin koko maailma oli vaarallisten aatteidem vallassa. Ihmiset olivat sitä mieltä, ettei heillä ollut enää tarvetta kuninkaalle. Eräs tällainen mies, niemltään Andros Epirikos - Andros Luopio - mursi tiensä meidän linnaamme ja lähetti meidät pakomatkalle halki talvisen Euroopan. Isäni menetti sinä yönä kruununsa, omaisuutensa ja valtansa, ja läheltä piti, ettei hän menettänyt myös päätään. Useita kuukausia myöhemmin me saavuimme kaukaiseen Keloburgin kaupunkiin rahattomina ja maattomina. Prinsessa Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantininasta tuli pelkkä Gigi, Kelpepperin kadun lihakauppiaan yläkerrassa asuvan siirtolaisperheen nuorin tytär. (s.8)

Tarina saa alkunsa aivan tavallisena päivänä, Henryn tullessa pyytämään Gigiä seurakseen katsomaan kuumailmapalloa. Yleisöryntäys jättää jälkeensä paljon kerättävää lapsille ja he löytävätkin erään varsin pelottavan paperin. Kun soppaan lisätään ihmissusia, keksijötä, pettureita ja pommeja, saadaan kasaan teos, jossa ei paljoa seesteisiä hetkiä ole, vaan toiminnallinen kerronta etenee lähes hengitystauoitta loppuun asti.

Pidin kirjasta. Paljon. Se on tuore ja vauhdikas, mutta jäin kaipaamaan hiukan enemmän kuvailua kaupungista ja sen toiminnoista, ihmissusien historiasta ja Umbroviasta. Nuortenkirjoissa ei yleensä ole totuttu näkemään kovin paljoa taustoittamista, joten kirjailijan loppuun kokoama infopaketti antoi vanhemmalle lukijalle mukavasti pureskeltavaa. Koska Gigin ja Henryn seikkailuista on luvassa trilogian verran luettavaa, uskon, että seuraavassa osassa lukijoille tarjotaan enemmän nähtävää Keloburgista ja Gigin maailmasta.

Arvosana:

        

LEHDISTÖTIEDOTE: Kun steampunk tuli Suomeen

Magdalena Hai: KERJÄLÄISPRINSESSA (GIGI JA HENRY 1)

Magdalena Hain uunituore nuorten seikkailuromaani Kerjäläisprinsessa edustaa suomalaisessa kirjallisuudessa uutta lajia, steampunkia. Maailmalla lajia on kuitenkin kirjoitettu ja julkaistu jo 1980-luvulta lähtien. ”Genre sai alkunsa kyberpunkista, jonka yhteiskuntakriittinen asenne on periytynyt myös steampunkiin. Steampunk itsessään on 1800-luvun kulttuurisia, esteettisiä ja teknologisia piirteitä syleilevää vaihtoehtohistoriallista fiktiota. Eräänlaista retroscifiä siis: tulevaisuuden visioita menneisyyden maailmassa”, Magdalena Hai sanoo.

”Steampunkissa minua kiehtoo seikkailu, ja sitähän Kerjäläisprinsessassa riittää. Tarina sijoittuu aikaan, jossa 1700–1800-lukujen vaihteessa alkunsa saanut teollinen vallankumous höyrykoneineen ja tieteen läpimurtoineen oli parhaimmillaan, ja ihmiset ajattelivat kaiken olevan mahdollista”, Hai jatkaa.

Kerjäläisprinsessa kertoo maanpakolaisprinsessa Gigistä ja hänen parhaasta ystävästään katupoika Henrystä, jotka asuvat Keloburgin satamakaupungissa yhdessä kauppiaiden, merirosvojen ja salakuljettajien kanssa. Ihmissusiakin on kuulemma liikkeellä, ja Gigin perheen asuntoon heitetään pommi… Onko Umbrovian entinen kuningasperhe turvassa missään? Kerjäläisprinsessa aloittaa Gigin ja Henryn seikkailuista kertovan trilogian.

Magdalena Hai on Maskun maastossa peikkojensa kanssa asuva tutkimusmatkailija. Hän pitää seikkailuistaan blogia osoitteessa www.magdalenahai.com. Hai on julkaissut möröistä kertovan lasten kääntökirjan Mörkö Möö ja Mikko Pöö keväällä 2012.

   

      

Takakannesta:
Keloburgin satamakaupungissa asuu kauppiaita, merirosvoja, salakuljettajia - ja Umbrovian vallankumousta yli maan ja meren paennut prinsessa Gigi perheineen. Mutta täälläkään he eivät ole turvassa: Kaupungissa on nähty ihmissusia, ja eräänä päivänä perheen asuntoon heitetään pommi...
  
Kustantajan sivuilta:
Huima seikkailuromaani Jules Vernen hengessä
   
Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.
  
Kerjäläisprinsessan maailma on omintakeinen ja kiehtovan aistivoimaisesti kuvattu. Teos on steampunkia, vaihtoehtoista historiaa, joka herkuttelee 1800-luvun keksinnöillä ja ajankuvalla. Magdalena Hain huima seikkailuromaani tuo tämän maailmalla suositun kirjallisuudenlajin suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen. Teos aloittaa Gigin ja Henryn vaiheista kertovan trilogian.
    
Samantyylisiä kirjoja: Philip Reeve: Kävelevät koneet-sarja

         

178 sivua, Karisto 2012

  

Kirjailijan kotivivut                               

              

Kirjasta muualla: Risingshadow, Morren maailma, Kuuttaren lukupäiväkirja, Jossun lukupäiväkirja

Tänään kirjastossa 5/2012

Kävin pitkästä aikaa kaupunginkirjastolla, siellä on hieman laajempi kokoelma kuin tuossa muutoin kätevässä lähikirjastossa. Vaikka hyllyssä oli muutenkin jo paljon luettavaa, lainasin aika ison kasan:

Stanislaw Lem: Konekansan satuja ja tarinoita

- Tämä on minulla ollut jokunen vuosi sitten lainassa, mutta en saanut luettua loppuun. On nyt yhtenä ehdokkaana Scifi-haasteen robotti-kirjaksi.

Philip K. Dick: Rakennamme sinut
- Tämä on se toinen ehdokas ed. mainittuun haasteeseen. Takakansi tekstistä kiinnitti huomioni seuraavat kohdat "kiehtovat omaperäiset robotit" ja "prisedentti Abraham Lincolnin jäljennös ei suostu pitämään itseään myytävänä ja ostettavana tuotteena". Tältä kirjailijalta oli muutenkin tarkoitus jossain vaiheessa lukea jotain.

Jeff Long: Vuosi Nolla
- Monen vuoden ajan olen tätä kirjaa metsästänyt ja nyt sitten sattui kohdalle. Omana kirjailijalta Tilinteon hetki ja Helvetin sydän. (Kirjan "järjestysnumero" Risingin tietokannassa on muuten 666, katsokaa vaikka kirjan osoiteriville!)

Mikkel BirkeGaar: Libri di Lucan arvoitus
- "Jos olet kuvitellut kirjahyllyjen suojissa piileskelevien lukutoukkien olevan harmittomia, tämä kirja muuttaa näkemyksesi." Ihan paras myyntipuhe ikinä!

Kat Falls: Vastavirta
- Jatkoa Veden alla teokselle. Oli kiva yllätys löytää tämä hyllystä. Nuorten puolelta. Oli vähän ylikasvanut olo siellä koulunsa vasta aloittaneiden joukossa, mutta en antanut sen haitata.

Clive Barker: Abarat: Kaikennielevä keskiyö
- Viimein tuli tämä vastaan. En lähtenyt varaamaan, vaan olen odottanut tämän joskus päätyvän hyllyyn. Eri kirjasto, mutta ei se haittaa. Tätä on odotettu pitkään.

Louisa M. Alcott: Pikku naisia 2 (aiemmin Viimevuotiset ystävämme)
- Luin ensimmäisen osan viime jouluna ja nyt voin jatkaa tarinaa. Leffahan on tehnyt molemmista ja yllätyin kun ensimmäinen kirja "loppui kesken".

Joanne Harris: Riimut
- Tätä luin jossain vaiheessa, olisiko ollut vähän ennen kirjablogini aloittamista yli vuosi sitten, mutten ehtinyt lukea loppuun ennen Euroopan matkaa, joten palautin muiden joukossa. Pitää katsoa jospa löytäisin kohdan jossa olin menossa ja jatkaa siitä - olisi vähän turhaa aloittaa alusta, kun tuntuu, että muistan edelleen hyvin aiemmat tapahtumat.

Mangaa:
- Chi's Sweet Home 7 ja 8 = Lisää ihanaa kissa-asennetta!

- Vampire Knight 1 oli palautettujen hyllyssä, ihan mielenkiinnosta nappasin.

Scifi-haaste | Ray Bradbury: Fahrenheit 451

"Fahrenheit 451 on lämpötila jossa kirjapaperi syttyy ja palaa"

     

  

Scifi-haaste: 5. Moderni scifi klassikko, julkastu 1951-1992
 

Bradburyn teos olisi itseasiassa sopinut toiseenkin kohtaan: "Retro-Hugo-palkinto 2004. Hugo-palkintoja ei jaettu 1954, mutta 2004 ne jaettiin taannehtivasti." (Lähde: Risingshadow)

Artikkelini on julkaistu myös Oulun yliopiston kulttuuritieteiden opiskelijoiden Kultu ry:n lehdessä Kultisti 3/2012

   

5. kesäkuuta 2012 kuolleen Bradburyn klassikko ei paljon esittelyjä kaipaa. Muutaman sanan tahdon kuitenkin kirjasta manita. Jo vuonna 1953 ilmestynyt teos maalailee karun tulevaisuuden kuvan kirjafiileille. Kirjat ovat kiellettyjä ja ne tulee polttaa. Vapaa ajatteleminen on vaarallista. Samantapainen asetelma on myös vuonna 2010 ilmestyneessä nuorten dystopiassa Tarkoitettu. 

  

Fahrenheit 451 on yksi niitä klassikoita, jotka jokaisen tulisi lukea ja minunkin on ollut tarkoitus se joskus katsastaa, jos tulee vastaan. Se löytyikin sopivasti kesälomareissulla Kierrätyskeskuksesta kahdella eurolla. Lisää kesäloman kirjasaalista, katso postaus täällä. Kirja yllätti kaikenlisäksi ohukaisuudellaan, on siis mahdottoman lyhyt ja luin itsekin tämän kahdella lukukerralla. Miksiköhän klassikoista tulee aina mieleen tuhti tiiliskivi...

   

Usko tai älä, mutta minä olen joutunut aikanani lukemaan koko joukon joten tiedän mitä puhun, ja asia on niin että kirjoissa ei sanota mitään! Ei mitään minkä voisi ottaa opiksi tai uskoa. Kaunokirjallisuudessa puhutaan epätodellisista ihmisistä, henkilöt ovat tyystin mielikuvituksen tuotteita.  (s.77)

   

Päähenkilö on kolmissakymmenissä oleva Guy Montag, palomies, jonka tehtävänä ei ole sammuttaa tulipaloja vaan sytyttää niitä. Hän etsii ihmisten kotoa salaisuuksia, piilotettuja kirjoja, kokoaa kollegoidensa kanssa ne rovioksi, valaa päälle palavaa öljyä ja liekittää maailmanhistorian kirjallisia klassikoita kyltymättömällä tulella. Täysin vailla viihdettä ei tulevaisuuden ihminen kuitenkaan pärjää, olohuoneiden seinät on korvattu televisio ruuduilla, joista tarjotaan ajatuksia herättämätöntä tositv:tä, jonka päätähtiä kutsutaan "sukulaisiksi". 

 

Eräänä päivänä Montag kohtaa naapuritalossa asuvan Clarisse McClellanin, viattoman ja hupsun tytön, jolla on vaarallisia ajatuksia. Montagin arki ei palaa ennalleen sen jälkeen - hän odottaa 17-vuotiaan Clarissen näkemistä huolimatta kotona odottavasta vaimosta.

- Mikä sinulla siinä on? Montag kysyi. 

- Luulen että se on tämän vuoden viimeinen voikukka. En olisi uskonut että nurmikolta löytyy sellainen vielä tähän aikaan. Oletteko koskaan kuullut mitä tapahtuu kun sitä hankaa leukaa vasten? Katsokaa. Hän sipaisi kukalla leukaansa ja nauroi. 

- Miten niin? 

- Jos siitä lähtee väri se merkitsee että olen rakastunut. Lähtikö sitä? 

Hän oli pelkkänä silmänä. 

- No? tyttö sanoi. 

- Leukasi on keltainen. 

- Hienoa! Yritetään sitä nyt teihin. 

- Ei se minuun tehoaisi. 

- Katsotaan. Ennen kuin Montag ehti liikahtaa tyttö oli pannut voikukan hänen laukansa alle. Montag kavahti taaksepäin ja tyttö nauroi. - Pysykää aloillanne! 

- Miltä näytti? Montag sanoi. 

- Hyi häpeä, tyttö sanoi. - Te ette ole rakastunut kehenkään. 

- Kylläpä olen! 

- Ei siltä näytä. 

- Minä olen hyvin rakastunut. Hän yritti loihtia kasvoilleen sanoja täydentävän ilmeen. Kyllä olen! 

- Voi älkää olko tuon näköinen. 

- Se on voikukan vika, hän sanoi. Te käytitte sen loppuun. (s.30-31)

    

Montagin vahvuutena hahmona on hänen rohkeutensa ajatella oman toimintansa mielekkyyttä. Bradburyn kieli on pääosin kaunista, vaikka toisinaan hän sortuu hyvinkin abstraktiin värien ja muotojen kuvailuun, joka tuo mieleen kaleidoskooppimaisen tripin Liisan seikkailuista Ihmemaassa. Mekaaniset koirat toivat kaikessa kauheudessaan mieleen Doctor Whon symppis hahmon, robokoira K9:n (äännetään canine). Alla muuten yksi suosikkikohtani, lumoava lainaus:

 

Hänen edessään kohoavasta mustasta seinästä tuli kuiskaus. Hahmo. Hahmossa: kaksi silmää. Yö katsoi häneen. Metsä näki hänet. (s.169)

    

Kuinka voisin kuvitella elämääni Bradburyn luomassa maailmassa? Olisinko aivopesty, valmiiksi pureskeltujen saippuaoopperoiden orja, joka välillä kaahaa tuhatta ja sataa moottoritiellä vai olisinko kenties rakkaimpia kirjojani salassa lukeva ja kirjallista historiaa säilövä kapinallinen? Bradbury pukee sanoiksi yhden elämäni moton:

 

Isoisäni sanoi, että jokaisen on kuollessaan jätettävä jotakin jälkeensä. Olkoon se sitten vaikka lapsi tai kirja tai taulu tai seinärakennelma tai kenkäpari. Tai puutarhaistutus. Jotakin jota käsi on koskettanut jollakin tapaa, niin että sielulla on paikka minne mennä kun kuolema yllättää, ja kun ihmiset katselevat istuttamaasi puuta tai kukkaa, he katselevat sinua. Samantekevää mitä teet, hän sanoi, kunhan aina koskettaessasi jotakin se on muuttunut entisestään sinun kaltaiseksi. Hän sanoi, että ruohonleikkaajan ja todellisen puutarhurin erottaa toisistaan heidän käsiensä kosketuksesta. On yhdentekevää onko ruohonleikkaaja paikalla vai ei; puutarhuri jää sinne eliniäksi. (s.184)

    

Bradbury on onnistunut nostamaan jo yli 50 vuotta sitten esille ne ongelmat, joista ensioireet alkavat näkyä nykypäivänä: ihmiset tyhmentyvät, he katsovat mieluummin Salattujen elämien uusintoja tai päivittävät Facebook-sivuaan kuin lukevat kirjoja. Kuinka kauan lukijakuntaa on riittävästi, jotta kirjoja suomennetaan, painetaan ja myydään, ennen kuin homma alkaa olla kannatamatonta? Toivottavasti minun ei tarvitse nähdä kirjarovioiden hehkua. Onneksi Suomessakin on mm. aktiivinen kirjablogi-yhteisö, joka varmasti enenevässä määrin nostaa niin klassikoita kuin uutuus teoksia kirjakansan huulille.

Arvosana:

     

Takakannesta:

Onko Fahrenheitin aika jo koittanut?
   
Maailman on vallannut suloinen mielettömyys: sen sijaan että ihminen rentoutuisi vaikkapa hyvää kirjaa lukien, hän menee olohuoneeseensa, jonka seiniä peittävät televisioruudut. Niiden kautta hän voi seurustella muiden ihmisten kanssa.
  
Viestintätekniikka on syrjäyttänyt kirjat. Ne täytyy polttaa. FAHRENHEIT 451 on lämpötila, jossa painopaperi syttyy palamaan, se on sieluntila, jossa yksilön näkemykset haihtuvat savuna ilmaan. Nouseeko enää kukaan vastustamaan yhteiskuntaa, joka pakottaa ihmiset toistensa peilikuviksi?

    

Tyylilaji: dystopia
            

Samantyylisiä kirjoja: Ally Condie: Tarkoitettu, George Orwell: Vuonna 1984, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

   

Suomentanut: Juhani Koskinen, 194 sivua, Tammi 1998, Ensimmäinen suomennettu painos 1966

       

Alkuperäinen nimi: Fahrenheit 451, Alkuteos ilmestynyt 1953

                                     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Wikipedia, Aamuvirkku yksisarvinen, Kuuttaren lukupäiväkirja, Tavaus, Nulla dies sine legendo, LukeVille, Mukaan lukien, Outo aika, outo paikka, Anilon lukupäiväkirja, Pois työpöydältä,

 

Samanhenkisiä leffoja:

• Fahrenheit 451 (1966)
• THX 1138 (971)
• 1984 (1984)
• Cubic (2002)
• Idiocracy (2006)

Tänään kirjastossa 1/2012

Muistinpas pitkästä aikaa kirjoittaa kirjastokäynnistä ja kirjavalinnoista. Lähikirjastoni on siis Kaijonharjun kirjasto, lähellä Oulun yliopiston kampusta. Mm. Kirjaretkien sinidean on käyttänyt sitä. Palautettujen kirjojen hyllystä löysin kaksi scifiä ja nuorten osastolta uutuus fantasiaa. 

   

   

Vernor Vinge: Linnunradan ääret

Vingeltä minulla on ollut lainassa aiemmin Rauhansota, jota en opiskeluiden takia ehtiytkään lukea. Mutta jospa tälle olisi enemmän aikaa - kesä kun on joka tapauksessa tulossa. Linnunradan äärien takakansi saa kyllä odottamaan suuria kirjalta! Kiitos scifi-haasteen, tämäkin kirja sai huomioni. Sopiva kategoria voisi olla moderni scifi klassikko, julkaistu 1951-1992, tämä sopii haasteeseen vuonna 1992 ilmestyneenä myös Raijan Taikakakirjaimet blogissa linkkaaman listan mukaan.

   

Richarn Morgan: Muuntohiili

Muuntohiilen olen lainannut kerran ja kuten edellä, oli minun vapautettava se lukijamarkkinoille ja nyt scifi-haasteen innoittamana nappasin tämän mukaani. Kyberpunkia. Tämä on keikkunut lukulistoillani (vihkojen marginaalihuomiona) lukiosta eli ilmestymisestään asti.

   

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

Vinttikamarissa blogissa törmäsin tähän kirjaan. Vaikuttaa lupaavalta!  Meresmaan oma blogikin on kurkistamisen arvoinen. Todella usein on käynyt Yöpöydän kirjojen syntymisen jälkeen niin, että tulee lainanneeksi kirjan, joka on mainittu jossain blogissa ja ylipäätään tunnistaa kirjoja enemmän esittelyiden perusteella.

Scifi-haaste | Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa

 "Olen hiljaa kuin kuollut."

    

    

Scifi-haaste:  8. Avaruusalukset 
   
Sopivasti tänä keväänä ilmestynyt uutuuskirja, joka sopii scifi-haasteeseen. Tosin tämä oli jo muutenkin lukulistalla, eli hienosti sain kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Huomasin tässä yksi päivä vertailevani Revisin kirjan kantta mm. teoksiin Paljaan taivaan alla, Tarkoitettu ja Delirium. Jotain on samaa näissä, mutta mikäs siinä, kun kauniita ovat.

     
Iltasanomat uutisoi  2.2.2008: Beatlesia avaruuteen

Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan radioteleskoopit suunnattiin tiistain vastaisena yönä kohti Pohjantähteä. Kello kahdelta yöllä Suomen aikaa ne lähettivät avaruuteen The Beatlesin laulun Across the Universe. Laulun matka Pohjantähteen kestää 431 vuotta.
     
Beth Revisin esikoisteoksessa Across the Universe - Matka alkaa avaruusalus Varjelus (Godspeed) lähtee Maasta kohti uutta planeettaa, Kentauria. Matkan on arvioitu kestävän 300 vuotta, jonka ajaksi uuden planeetan tutkimuksesta ja turvallisuudesta vastaavat henkilöt on syväjäädytetty. Matkaan lähtee myös tuhatkunta muuta, ylläpitämään aluksen toimintaa. Kyseessä on siis yhtäaikaa niin nukkuja- kuin sukupolvialus.
      

Mutta minä näen myös unia. Ihania unia. Kauniita unia. Unia uudesta maailmasta. En tiedä millaista siellä tulee olemaan. Kukaan ei tiedä. Mutta näen harvoin painajaisia uudesta maailmasta, ja ajatuksissani se on aina paratiisi. (s. 67)

     
Merkityksettömäksi rahdiksi merkitty, vanhempiensa mukaan lähtenyt Amy herää kuitenkin 50 vuotta liian aikaisin huomatakseen joutuneensa outoon näytelmään, missä mikään ei ole totta tai aitoa. Aluksessa on ainoastaan yksi hänen ikäisensä, poika nimeltään Seuraaja, josta on määrä tulla aluksen seuraava johtohahmo Vanhimman luovutettua valta-asemansa hänelle. Amy on poikkeava aluksen muihin yksirotuisiin asukkaisiin verrattuna: hänen hiuksensa hehkuvat auringonlaskun väreissä ja erottuu joukosta vaalealla ihollaan. Hän kokee olevansa yksin huolimatta ihmisistä ympärillään.
     
Nautin kirjasta suuresti. Sen hahmot olivat virkistäviä ja tarinan edetessä paljastuu paljon asioita, joita on pidetty salassa. Hahmo galleria ei ole suurensuuri, vaan se toimii muutaman avainhenkilön voimin. Tarinaa kerrotaan vuoroin Amyn, vuoroin Seuraajan näkökulmasta. Amy on kerrankin sellainen teini-ikäinen hahmo, joka ei heti ensiriveiltä alkaen ärsyttänyt. Hänen kiihtymykselleen on aina oikeutettu syy. Seuraajaan on omituisen helppoa vaikuttaa ulkopuolelta ja välillä tuntuu, ettei hänellä ole omia ajatuksia ollenkaan. Monipuolisimmat hahmot ovat taidemaalari Harley, Vanhin, sekä vähän omalaatuinen arkistonhoitaja Orion.
       
Ainoa, joka kirjassa harmitti, oli turha toistelu, johon monet jenkki tv-sarjatkin ovat sortuneet, mutta se ei nouse ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Toinen, joka herätti kirjaa lukiessa kulmien kohotelua, on aluksen asukkaiden, kahdesta sukupolvesta nuoremman suorittama lisääntymisrituaali Kausi, joka vaikuttaa luonnottomalta. Kirja siis sisältää jonkin verran seksiä, eikä siis sovellu kaikkein nuorimpien lukijoiden silmille. Teinirakkauden osuus kirjassa ei kuitenkaan ole ylitsevyöryvä, vaikka niin voisi jo ihan kansikuvankin perusteella luulla, päinvastoin se on aika hienovaraista. Suosittelen  kuitenkin tutustumaan tähän trilogian aloittavaan teokseen, jos avaruusalukset eivät aiheuta ahtaanpaikan kammoa.
       
Joissain blogeissa luin, kuinka alku oli joillekin tuntunut hitaalta tai paikallaan kulkevalta. Minä en huomannut sellaista, etenkään vähän aikaa sitten lukemani H. G. Wellsin leppoisan kerronnan jälkeen. Kirja saa kyllä loppua kohden enemmän toimintaa, niin ettei kaikkea ehdi edes pureskella kauan ennen kuin on jo nielaistava. Jossain kohdissa kirjan uskottavuus horjuu, mutta luin tarinaa niin ahmien, etten ehtinyt jäädä turhaan märehtimään vanhoja.
      

Arvosana:

      

Takakannesta ja etulieppeestä:
Hyinen matka kohti tuntematonta alkaa
    
Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 350 vuodeksi syväkäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa.
    
17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset - ja punatukkaisen Amyn.
    
Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, niin selviää, että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna.
     
Kaksi nuorta, kaksi maailmaa
Amy: Mikään ei ole täällä oikeaa. Kaikki on rikkonaista, hajalla. Kuten valo. Kuten minä. En ole koskaan ajatellut, mitän tärkeä taivas on, kunnes minulla ei enää ole sitä.
     
Voivatko he luottaa toisiinsa - saati rakastua?
Seuraaja: Hän on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt, mutta myös omituisinta. Hänen ihonsa on kalpea, melkein läpinäkyvän valkoinen, enkä usko sen johtuvan pelkästään jäästä. Asetan käteni lasiarkun kannelle hänen sydämensä yläpuolelle. Ihoni on kuin tumma varjo hänen valkeutensa yllä.

      

Suomentanut: Outi Järvinen, 397 sivua, Otava 2012.

     

Alkuperäinen nimi: Across the Universe. Sarjan jatko-osa A million Suns ilmestyy suomeksi ja kolmas osa Shades of Earth englanniksi tammikuussa 2013. 

                                  
Kirjasta muualla: Risingshadow, Jossun lukupäiväkirja, Rakkaus kirjoihin, Luettuja maailmoja, Aamuvirkku yksisarvinen, Mustemaailmani, Kirjaston kummitus,  Hyllyjen uumenista, Kirjavinkit, Sivupiiri
 
Samantyylisiä kirjoja: K. A. Applegate: Remnants-sarja, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Ally Condie: Tarkoitettu, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa

Scifi-haaste | H. G. Wells: Maailmojen sota

"Me olemme muurahasia."
         

   

Scifi-haaste: 4. Scifi klassikko, julkaistu ennen vuotta 1950 

  

Vaikein kategoria scifi-haasteessa. En osannut etukäteen valita klassikkoa, vaan päätin sitten mennä kylmiltäni kirjastoon ja katsoa mitä siellä olisi tarjolla. Samoin kuin Luettujen maailmojen Katalla, minunkin klassikoksi päätyi H. G. Wellsin Maailmojen sota, joka oli hyllyssä. Olen lukenut Wellsiltä aiemmin Aikakoneen ja osasin arvata millaista tekstiä olisi vastassa. Wellsillä on vähäeleinen kirjoitustyyli, joka jättää kertojan identifioimatta. Kaiken lisäksi vanha suomennos antaa oman pikantin makunsa tekstiin.
  
Sain kirjan viimein luettua, vaikka välillä tekikin mieli luovuttaa (viimeksi tällainen tunne tullut toisen klassikkoteoksen, J.R.R. Tolkienin sormus-saagan kanssa). Kieli oli paikoin jopa hupaisan vanhanaikaista ja toiset ilmaisut yllättivät "ajattomuudellaan". Suosittelen rauhallisten kirjojen ja klassikoiden ystäville. Wells viljelee myös mielellään paikannimiä ja Lontoon ympäristöä tuntemattomalla useamman rivin mittaiset listaukset eivät sano mitään lokaatiosta, joten karttakirjan/Google Mapsin käyttö on sallittua.
   
Kirja siis kertoo maailmalopusta: kuinka marssilaiset tulevat Maahan ja ryhtyvät toteuttamaan omaa versiotaan terraformaatiosta. Ihmisten käy siinä sivussa vähän huonosti, kuten Wells vertaa osuvastui: "kuin ihmiset ja muurahaiset sotisivat  keskenään", sillä erotuksella, että nyt ihmisen asema on olla muurahainen. Tarina etenee pääosin ensimäisessä persoonassa. Päähenkilö mies kertoo tapahtumien etenemistä oman näkökulmansa mukaan, eikä siten tietoa muusta maailmasta saada, poikkeuksena päähenkilön veljen kokemuksen kirjan keskivaiheila. Kirja on jaettu kahteen osaa, Marssilaisten tuloon ja Maahan marssilaisten vallassa. Kirja oli hyvin mielenkiintoinen kokemus vuoden 2005 leffan nähneenä.

    

   

 Arvosana:

         

Takakannesta:
Marsilaiset ovat hyökänneet! Niiden alukset syöksevät ilmaan polttosäteitä ja tappavaa, mustaa kaasua. Hirviömäiset olennot ja hurjat taistelukoneet saavat ihmiset silmittömän pakokauhun valtaan. Miten käy planeetta Maan?
 
H. G. Wellsin Maailmojen sota vuodelta 1898 kuuluu tieteiskirjallisuuden merkittävimpiin klassikoihin. Se käsittelee Maahan tunkeutuvia marsilaisia tavalla, joka on jättänyt lähtemättömän jälkensä science fictionin kuvastoon.
 
H. G. Wells (1866–1946) oli opettaja, toimittaja, sosiologi ja historioitsija sekä tuottelias kirjailija, joka kirjoitti niin romaaneja, novelleja kuin tieteellisiäkin teoksia. Hänen tunnetuimpia romaanejaan Maailmojen sodan lisäksi ovat Aikakone ja Näkymätön mies.

                 
Suomentanut: Matti Kannosto, 223 sivua, Tammi 2005. Alkuteos ilmestynyt 1898, ensimmäinen suomenkielinen painos 1979.

  

Alkuperäinen nimi: The War of the Worlds

                            
Kirjasta muualla: Risingshadow, Wikipedia, Luettuja maailmoja, Kirjaretket, Kirjojen maailma, 365 kulttuuritekoa

Mistä scifi genrestä pidät?

Osallistu vasemman sivupalkin kyselyyn lukemistasi scifi genreistä. Jos suosimaasi genreä ei näy valikossa, voit kommentoida tähän viestiin.

Samat genret löytyvät myös scifi-haasteesta.

  

Minun suosikki genrejäni ovat järjestyksessä dystopia, ekokatastrofi, apokalypsi, steampunk ja aikamatkustelu. Kolme ensimmäistä liittyvät jotensakin toisiinsa. Mm. Rouva Huu pohti blogissaan Lastenkirjahylly dystopian suosiota. Minua dystopiat houkuttelevat suuresti. En osaa aivan täysin nimetä syytä kiinnostukselle, ehkä suomalainen kyynisyys ja pahimman mahdollisen ajatteleminen ja siten varautuminen mahdolliseen tulevaisuuteen houkuttelevat dystopian äärelle. Steampunk yhdistää scifin ja ihailemani viktoriaanisen ajan, pitäisi vain valloittaa tämä genre kunnolla sillä olen lukenut vasta Philip Reeven Kävelevät koneet sarjan. Aikamatkustelu puolestaan kiehtoo mahdollisuuksillaan, olipa kyseessä tulevaisuuteen tahi menneisyyteen suuntautunut matka.

Scifi-haaste | Laura Lähteenmäki: Niskaan putoava taivas

 "Valoa oli. Toivoa oli."

       

     
Scifi-haasteeseen kohtaan 10: dystopia.

Tällä kertaa ekokatastrofista ei seuraa jäätiköiden sulaminen ja sen syynä ei ole ydinsota, kuten kahdessa edellisessä lukemassani kirjassa Kodittomien kaupunki ja Sinun tähtesi, Allstar. Nyt ilmasto on muuttunut kylmäksi ja Niskaan putoava taivas viittaakin loputtomilta tuntuviin talviin jolloin North Endin pohjoinen kaupunki hautautuu kaiken peittävään, hiljentavään lumeen. Ja aikuistumisen vastuuseen, jonka tekla kokee liian varhain.
   
Tekniikasta annetaan viitteenä taulut ja tabulat - nykyaikaisten iPadien ja tablettien perilliset. Lutherilla käytössä olivat kommunikaattorit, komikat. Parkkinen puolestaan suosi ympäripyöreämpää termiä näyttöpääte. Lähteenmäen maailmassa on kaksi puoluetta, ympäristöä ja vihreitä arvoja kannattava Kenttä ja yksilön oikeuksiin panostava Supra. Lisäksi on alkanut kuulua huhuja aktivistien äärivihreästä separistisesta oppositiopuolueesta. Noin 30 vuoden päähän sijoittuvassa maailmassa ei omia autoja ole kuin muutamalla ihmisellä, päiväsähköä tuotetaan tuulivoimalla, iltaisin sähkö tuotetaan polkemalla kuntopyörää, ruoka-aineet ovat korvikkeita aidoista tuotteista ja vaatteet perityvät vanhemmilta lapsille.
    
Teklan perhe muuttaa vanhasta kodista 300 kilometriä pohjoisemmaksi, North Endin takapajulaan, jonka alkuasukkaille Teklan äiti on ajatellut opettaa yhtä jos toistakin kierrättämisestä, esimerkiksi luopumaan hillibrikettien, juparikojen käytöstä. Vanhemmat ovat eronneet ja muuton lisäksi arkea rikkoo vanhempien vuoroviikot, jolloin lasten kanssa asuva aikuinen vaihtuu. Ystäväpiiri rikkoontuu, meikkaaminen, nätit vaatteet ja melkein-poikaystävä jäävät vain kuviksi tabulassa. North Endissä kukaan ei meikkaa tai pukeudu muutoin kuin Michelin miestä muistuttaviin toukkapukuhin, toppahaalareihin. 
    

Luna hörppi teetä isän lempikupista, johon äitinkin tarttui omalla viikollaan. Tekla ei ollut kertonut äidille, että kuppi oli isän suosikki, vaan hänestä oli ihanaa, että vanhemmat kaatoivat teensä samaan kuppiin, painoivat huulensa samalle kohtaa kupin reunassa. (s. 205)

   
Pikkuveli Kauri kipuilee vanhempien erosta, ei suostu pukemaan ja menemään kouluun äiti-viikoilla, ei vaikka äiti ja isosisko uhkailevat psykologilla. Kun isän ja äidin vuoroviikko systeemiin tuleekin sekaannus jäävät veli ja sisko yksin kotiin - mikä onnenpotku, ajattelee Tekla. Kun ongelmat alkavat kasaantua, ei itku ole kuitenkaan kaukana.
   

Yhdyskäytävä oli ainoa hyvä asia North Endissä. Käytävää pitkin pääsi taloyhtiön yhteistiloihin, pyykkitupaan ja saunaan ja valtavaan varastoverkostoon, joka oli kaivettu maan alle. Varastot jatkuivat vaikka kuinka kauas, Ne yhdistyivät toisten taloyhtiöiden ja tehtaiden varastoihi, ja niitä pitkin äiti olisi voinut vaikka kävellä kommuunikämppäänsä - jos vain olisi jaksanut ja osannut. (s. 22)

   
Jälleen tällainen kirja, jonka päähenkilö on äärimmäisen rasittava. Ilmeisesti nykyajan kuvan mukaista tällaiset kaikesta valittavat pikkudiivat. Tekla ihmettelee miksei kukaan ole tullut puhumaan hänelle uudessa koulussa, hän on kuitenkin ollut edellisessä koulussa suosittu, eikö se merkitse mitään? On toki todettava, että päähenkilö on vasta 14-vuotias ja kirja siten suunnattu minua nuoremmille, mutta paikoin olisi tehnyt mieli tarttua Teklaa hartiosta ja ravistella häneen järkeä. Ehkä hänen, kuten kaikkien muidenkin pitää tehdä virheitä niistä oppiakseen.

        

Arvosana:

    

Takakannesta:
»Hän oli vain luullut nähneensä unta, seisseensä horteessa ikkunassa ja kuvitelleensa. Mutta nyt hän ei luullut mitään, ei kuvitellut vaan oli varma. Pojan pelästyneestä katseesta, silmistä jotka yrittivät kertoa jotakin. Kädestä joka oli painettu vasten ovea. Valkoisesta kämmenestä lasilla.»
      
Viikko ilman vanhempia on aluksi onnenpotku – viimeinkin neljätoistavuotias Tekla voi tehdä mitä haluaa ja tutustua North Endin naapureihinsa, Lunaan, Aasaan ja Havuun. Mutta viikon edetessä eteen kasaantuu kysymyksiä kuin loputonta lunta taloyhtiön pihalle: Ketkä tekevät iskun North Endin suklaatehtaaseen, majaileeko maanalaisissa varastoissa ylimääräistä väkeä, minne pikkuveli katoaa?
     
Unelmaviikosta painajaiseen. Itkusta nauruun. Niskaan putoava taivas aloittaa uuden nuortenkirjasarjan ja kuvaa Muutoksen jälkeistä aikaa, jossa luonnonvarat loppuvat, talvet ovat hyisiä ja vaatteet tuunataan äideiltä tyttärille. Se on maailma, josta monet ovat unelmoineet, mutta joka voi olla myös ahdas ja pelottava.

   
258 sivua, 2012 WSOY

                            
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjamielellä, Jossun lukupäiväkirja, Kirja ja kuppi kaakaota, Sudet eivät nuku päiväunta, Lastenkirjahylly
 
Samantyylisiä kirjoja: Jukka Parkkinen: Sinun tähtesi, Allstar, Annika Luther: Kodittomien kaupunki