maanantai 28. lokakuuta 2013

Lukupiirissä | Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

 "On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina."
     
      
Elämä on ihan kuin virta. Toiset purjehtivat hitaasti ja toiset nopeasti ja jotkut keikahtavat kumoon. (s. 30)
    
Vähän niin kuin ennakointina ensivuoden Tove Jansson huumaan, lukupiirin ensimmäiseksi teokseksi valikoitui Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu. Ensimmäinen lukemani muumikirja on samalla kirjailijan viimeinen romaanimuotoinen muumikirja. Marraskuu on kuollut kuu, tai niin kuin Wikipedia kertoo kuukauden nimen etymologiasta: "useimmat ruohovartiset kasvit kuolevat eli tulevat martaiksi." Kuoleman läheisyys ja mätäneminen ovat vahvasti läsnä teoksessa. Oli myös suorastaan enteellistä, että hakiessani kirjaa lainaan eräältä lukupiiriläiseltä, satoi kaatamalla vettä, vaikka viikolla ennen sitä olikin tullut jo useamman päivän ajan lunta.
   
Päivät menivät menojaan. Satoi yhä, ei yhtenäkään syksynä ollut satanut niin kovasti. Rannikon laaksot peittyivät veteen joka norui kukkuloilta ja vuorilta, eikä maa ehtinyt lakastua, se mätäni. (s. 13)
   
Mieheni kysyi kirjaa lukiessani "vitsikkäästi", että "onko kaikki muumit laaksossa", johon totesin, että ei ole yhtään muumia laaksossa. Se kyllä tuntui välillä hyvinkin kuvaavalta. Jokainen hahmo tarinassa on allegoria erilaisista inhimillisistä ominaisuuksista. Vilijonkalla on pakkomielle siivoamiseen, hän pelkää bakteereita ja hyönteisiä. Nuuskamuikkunen ahdistuu muiden seurassa, mutta tarkkailee heitä psykologisesti kiinnostuneena. Ruttuvaari on dementikko. Homssu Tuhtolla on skitsofrenisia oireita. Hemuli on masentunut ja kaipaa muutosta. (Ainoastaan Mymmelistä oli vaikeaa saada kiinni, hän oli jotenkin leijuva hahmo.) En väitä tulkintojeni olevan oikeita, mutta tällaisena hahmot minulle esiintyivät. Muumilaakso on toisaalta onnellinen laakso, utopia ja toisaalta kuin asylum. Teos on myös hyvin filosofinen "ei koko laaksossa ole mitään pahempaa kuin me itse" (s. 99).
   
[E]ikä homssu tiennyt enää mikä oli todellista ja minkä hän vain kuvitteli. (s. 158)
    
Jokaisella teoksen hahmolla on jotain hukassa ja he toivovat löytävänsä etsimänsä Muumitalosta, mutta pettymys on suuri muumiperheen lähdettyä pois mitään ilmoittamatta. Luin jostakin, että Toven lähipiirissä oli sattunut kuolemantapaus kirjan kirjoittamisen aikoihin ja se olisi heijastellut kirjan tunnelmaan, vähän niin kuin J.K. Rowlingin masennus synnytti Ankeuttajat. Muumiperheen poissaolo rinnastuu kesän päättymiseen, pimeneviin ja viileneviin iltoihin. Kylmyys ja ahdistus tekevät teoksesta hyvin suomalaisen. Hahmot saapuivat yksitellen Muumitalolla, ja niin he myös lähtivät sieltä yksitellen. Pitkin tarinaa kukin hahmo eheyttää itseään erilaisin keinoin. Kun heidän kriisinsä saavuttaa pisteen, jossa sen yli on päästy, hahmot kokevat katharsiksen, puhdistuksen.
    
- Toisinaan minusta tuntuu että kaikki mitä me sanomme tai teemme on tapahtunut aikaisemminkin. (s. 141)
       
Teoksessa oli joitakin vanhahtavia sanoja (oikaisihe, heijastaiksen, muuntaikse), sekä muutamia ihastuttavia termejä, joiden käyttöönottoa saatan vakavasti harkita (pimpula, pölytuppura). Eniten pidin Tuhtosta, joka lukee Muumipapan hyllystä löytämäänsä luonnontieteellistä kirjaa, jossa on pitkiä lauseita ja vaikeita sanoja. Hemuli toteaa kerran Tuhtolle: "- On paha lukea liian paljon." (s. 96) Jopa ne hetket, jolloin Tuhton todellisuus rakoilee ovat jotenkin sympaattisia. Olin huomaavinani pieniä viittauksia pPandoran lippaaseen (vaatekomero) ja Agatha Christie-tyyppiseen kerrontaan ("on Yksi Olio Vähemmän talossa", s. 115). Tätä teosta ei suotta suositella niin nuorille kuin vanhoille, sillä jokainen lukija saa tästä jotain.
 
Arvosana:
   
Takakannesta:
Viimeinen muumitarina, jossa muumiperhe on hävinnyt!
   
Eräänä syyspäivänä Hemuli väsyy olemaan touhukas ja järjestelemään toisten asioita. Vilijonkka ei pysty enää siivoamaan. Yksinäinen homssulapsi Tuhto kaipaa oikeata kotia. Ikivanha Ruttuvaari kyllästyy holhoukseen ja haluaa päättää itse asioistaan. Jokainen lähtee Muumitaloon haaveenaan lämpö, turva ja huoleton olo, muutos. Mutta talo on kylmä ja Muumiperhe poissa. Kuinka uudesta tilanteesta selvitään? Onko muuttuminen edes tärkeää? ja miksi Mymmeli osaa viihtyä missä vain?
   
Asiasanat: sadut, allegoriat, filosofia, psykologia, yksinäisyys, syksy, melankolia, kuolema
  
Samantyylisiä kirjoja: 
      
Suomentanut: Kaarina Helakisa (1970), suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä, 161 sivua, WSOY 2010
      
Alkuperäinen nimi: Sent i november (1970)
    

4 kommenttia:

  1. Oi kiitos tästä mielenkiintoisesta postauksesta! Enpä olekaan muumeja taas vähään aikaan lukenut, tästä syttyi pieni muumikutina :D

    Luin itse tämän viime joulukuussa alkukielellä ja jotenkin tähän asti lukemistani muumeista se on kirja, josta olen vähiten pitänyt. En tiedä, johtuiko osittain kielestä ja siitä, etten niin täysin rinnoin pystynyt heittäytymään muumien vietäväksi vieraalla kielellä, vai siitä, että itse tarinassa oli jotain "vikaa". Yleensä nimittäin muumeissa on mielestäni parasta se kieli ja se tunnelma, joka syntyy aika pienten merkitysvivahteiden kautta.

    P.s Tuo "onko kaikki muumit laaksossa" -juttu oli aivan paras! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos olisin kissa, kehräisin nyt. :D Ihana saada positiivista palautetta, pelkäsin pikkuisen postata tästä kirjasta.

      Tämä tosiaan on jakanut kansa sen suhteen kuka pitää ja kuka vihaa. Ainakin hyvä alku minun muumi-kirjojen lukemiselleni, että nyt "sarjan" viimeinen teos onkin Muumipappa ja meri, joka on siis paljon parempi lopetus. Ainakin iloisempi ja muumillisempi.

      Kivaa, että vitsi piristi! ♥

      Poista
  2. Hieno, syvällinen pohdinta kirjasta :)

    Muumilaakson marraskuu on yksi suosikkejani Muumi-kirjoista. Ihana, haikea ja silti jotenkin lohdullinen <3 Minua ihastutti erityisesti Tuhto ja Ruttuvaari :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Villasukka! ♥ En meinannut aluksi lähteä kirjoittamaan hahmoista syntyneitä ajatuksiani, mutta ilman niitä postaus tuntui liian lyhyeltä, kuivakkaalta ja tylsältä.

      Minäkin pidin teoksesta, vallankin kun ei ollut muita muumeja kuin animaatio johon verrata. Ihania pieniä kuvauksia hahmoista, jotka ovat jo tavallaan tuttuja, mutta nyt jotenkin juurekkaampia.

      Esimerkiksi Vilijonkka ei tuntunut ollenkaan niin kylmältä ja hysteeriseltä kuin Muumilaakson tarinoissa, mutta hänen luonteenpiirteensä oli silti tunnistettavissa.

      Tuhto oli kyllä ilahduttava hahmo. Hassua, ettei Ruttuvaaria tai Tuhtoa ole muualla tullut vastaan. Onko Homssuja ollenkaan animaatiossa? Ja mikä otus Ruttis oli?

      Pidin kyllä lopusta, jossa lyhty loistaa mastossa ja Tuhto odottaa, odottaa. :) Sellainen toivon ja lämmön pilkahdus.

      Poista