Jonathan Swift: Gulliverin matkat

 "Vaimoni kielsi minua enää lähtemästä merille, 

mutta kohtaloni oli valitettavasti määrännyt siten, 

ettei ollut hänen vallassaan estää minua lähtemästä."

  

Kansilehti

   

Noloa postata lokakuussa kirjasta, jonka olen lukenut jo heinäkuussa. Mutta tässä se viimein tulee! Luin tämän Jonathan Swiftin klassisen satiirisen utopian kirjabloggareiden yhteislukuhaasteessa (24h marathon). Katsoin kirjan luettuani myös yhden tuoreimmista kirjasta tehdyistä filmatisoinneista, Jack Blackin tähdittäessä Gulliverina. Monet asiat olivat nykyaikaistettuja, mutta pääosin elokuva seuraa kirjan tapahtumia.

 

Kyseessä on siis jo vuonna 1726 kirjoitettu utopistinen teos, josta on ilmestynyt useita eri suomennoksia. Kieli tässä vuoden 1957 suomennoksessa oli aivan ihastuttava ja loi mennen ajan tunnelmaa. Minun versioni kirjasta on tosiaan elämää nähnyt: kansi on vähän nuhruinen, mutta teos on muutoin siistissä kunnossa ja sen sidos on vahva. Gulliverin seurassa tehtiin kaksi ensimmäistä (kuuluisinta) matkaa kääpiöiden ja jättiläisten luo. 

   

Kuulin itse asiassa vasta viikko sitten Utopiat ja dystopiat luennolla, että Gulliver tekee näitä retkiä yhteensä neljä. Kahdessa seuraavassa tarinassa Gulliverin matkaa Levantiin ja kohtaa merirosvoja ja näkee leijuvan saaren Laputan (ahaa elämys: tästä siis Hayao Miyazakin Laputa elokuva on inspiroitunut!). Neljännessä osassa Gulliver on Barbadoksella, missä hän kohtaa jalojen ja ylevien kansan, jotka pitävät ihmisiä (yahoos) kotieläiminään. Pitää nämäkin jossain vaiheessa lukea, nythän on tulossa uusi painoskin.

  

Joutoaikoinani lueskelin vanhoja ja uusia kirjailijoita. Minulla kun oli runsaanlainen kirjasto mukanani (s. 6)

 

Gulliver aloittaa matkansa toukokuussa 1699. Kääpiöiden tai kuten myöhemmissä painoksissa kutsutaan lilliputtien tai peukaloisten kansa on jakaantunut kahtia: niihin, jotka avaavat munan levästä ja niihin, jotka avaavat munan kapeasta päästä ja maat ovat sodassa keskenään. Gulliver tutustuu alun hankaluuksien jälkeen lilliputteihin ja opettelee heidän kieltään. Lopulta hänelle rakennetaan laiva, jolla hän matkustaa jättiläisten maahan Brobdignagiin. Jättiläisten kuningas luulee aluksi Gulliveria edistykselliseksi leluksi.

Kuningas, valtakunnan oppineimpia miehiä, oli harrastanut etenkin filosofiaa ja matematiikkaa. Tutkiessaan ja tarkastellessaan minua, ennenkuin rupesin puhumaan, ja nähdessään, miten kuljin suorana, hän luuli minua automaatiksi (sellaistne kojeiten valmistamisessa on Brobdignagin kansa erittäin taitava), ja jonka suuri tatitoniekka oli keksinyt. Mutta kuullessaan ääneni ja huomatessaan minun puhuvan selviä, järjellisiä lauseita, hän ei voinut peittää hämmästystään. (s. 114-115)

   

Toisinaan Swift onnistuu viihdyttämään lukijaa hyvin, mutta toisinaan... No, lukekaa nämä lainaukset: "En halua ikävystyttää lukijaa kuvaamalla matkaamme yksityiskohtaisesti" (s. 7) ja "Uteliasta lukijaa huvittaisi kenties kuulla kotiaskareistani ja siitä, miten kulutin aikani niinä yhdeksänä kuukautena ja kolmenatoista päivänä, jotka oleskelin tässä maassa" (s. 65). Ja kuinkas sitten kävikään. Swift kuvaa esimerkiksi jopa lilliputtien maan kuninkaan linnan muurin leveyden, pituuden, paksuuden ja linnan pihan pinta-alan. Tässä versiossa suomennosta käytettiin lisäksi tuumia ja senttejä sekaisin, enkä lopulta ollut ollenkaan varma mitoista. 

   

Swiftillä on myös erikoinen tapa puhua Gulliverin suulla suoraan lukijalle, ikään kuin tapahtumat olisivat tapahtuneet hänelle (eivätkä olisi vain hänen mielikuvitustaan), mutta oletan sen olleen jossain vaiheessa yleisempääkin. Jos en pahasti ole väärässä, H.G. Wellsillä on paljonkin samankaltaisia tyylikeinoja. Suosittelen teosta kuitenkin kaikille klassikoista nauttiville lukijoille.  Teoksen kieli on kaikesta huolimatta hyvin helppoa ja nopealukuista, vaikka lastenkirjaksi tätä en laskisikaan.

  

Arvosana:

 

Asiasanat: 1700-luku, utopia, satiiri
   

Samantyylisiä kirjoja:  H.G. Wells: Aikakone, Maailmojen sota
      
Suomentanut: Annikki Setälä (Viides laitos: Gulliverin matka kääpiöitten luo. Otava, 1923 ja Gulliverin matka jättiläisten maahan. Otava, 1924.), 163 sivua, Neljäs painos, Otava 1957
  
Kuvitus: C.E. Brockin (1894)
    
Alkuperäinen nimi: Gulliver's Travels (1726)
  
Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Wikipedia, Kirjavinkit, Jokken kirjanurkka, Matiaksen kirjallisuusblogi,

Murray Bail: Eukalyptus

"Varo jokaista miestä, joka ehdoin tahdoin kertoo tarinan."

    

 

Ostin Eukalyptuksen heinäkuussa Helsingin kesälomareissulla ja luin teoksen samantien. Näin hienosta teoksesta blogatessa ajatusten jäsentely vei hiukan pidempään kuin normaalisti ja vasta nyt painoin "julkaise"-nappulaa tämän postauksen kohdalla.
   
Australialainen Eukalyptus hurmaa rauhallisella kerronnallaan, kiirettömyydessään eteerisellä maisemallaan ja syvillä henkilöhahmoillaan. Murray on tavoittanut kirjassaan klassisen saari-utopian piirteitä: Hollandin tila satoine eukalyptuksineen vaikuttaa epätodelliselta, staattiselta paikalta. Jokapäiväiseen arkeen syntyy kuitenkin kitkaa ja sähköisiä purkauksia, kun 19-vuotiaan Ellenin ylisuojeleva isä päättää antaa tyttärensä käden miehelle, joka tietää kaikkien puiden tieteellisen nimen.
   

Mies joka nimeäisi virheettömästi maatilan jokaisen eukalyptuksen voittaisi hänen tyttärensä käden. (s. 59)

   
Huhut Ellenin epätäydellisyydessään herkästä, kauneuspilkujen hunnuttamasta ulkonäöstä kantavat halki koko maan ja jopa maan rajojen ulkopuolelle. Kosijat saapuvat paikalle kuin 1800-luvun tutkimusmatkaajat. Monet yrittävät mahdotonta tehtävää mutta kaatuvat nopeasti, vain yksi mies vaikuttaa tuntevan kaiken eukalyptuksista.
   

Astuessaan sisään tarinoihin, tai miehen tarinaluonnoksiin, Ellen näki miten ne kasvoivat eukalyptusten nimistä, yleensä vähemmän hienoista triviaalinimistä. Oli tuskin väliä sillä että monien tarinoiden perusta oli hyvin hutera tai sisälsi jopa nimen täydellisen väärinymmärtämisen. (s. 149-150)

 
Ellen kohtaa isänsä puiden varjossa toisen miehen, joka kertoo hänelle tarinoita, jotka muistuttavat tuhannesta ja yhdestä yöstä - päämääränä ei ole hengissä pysyminen vaan orastavan rakkauden elätteleminen. Kaikki kertomukset ovat inspiroituneet tilan monista puista ja kertovat erilaisia naiskohtaloita. Kertomuksia rakkaudesta. Mies ei yritä hurmata tiedoillaan Ellenin isää vaan tarinoillaan tytärtä. 
 

Miehen kiertelevä tapa kertoa tarina toisensa jälkeen perustui mielikuvituksen laajuuteen ja merkitsi että hän vietti tuntikausia Ellenin, vain Ellenin kanssa ja paljasti samalla hiukan itsestäänkin. (s. 162)

Romaanin tapahtuma-aikana on ehkä n. 1950-luku. Murray maalaa eukalyptuksillaan Australialaista kansallisidentiteettiä. Myös lukujen nimet ovat eukalyptusten tieteellisiä nimiä. Sivunumerot olivat ärsyttävästi oikeanpuoleisessa sivussa taitettu sivun sisäreunaan! Mutta vielä sitäkin ärsyttävämpi oli Ellenin isän pitää tyttärensä kättä palkintona, esineenä jonka voi ojentaa jollekulle. Kirjan ehdottomasti rikkainta antia ovat nuo pikkutarinat, joita mysteerimies ripottelee Ellenille. Lukija jää odottamaan miestä eukalyptusten varjoon, kaipaamaan lisää tarinoita. Erityisen hyvin mieleeni jäi tarina jättiläisestä, joka pitityttöä vankinaan nukkuen tämän hiukset hampaidensa välissä.
 

Hän alkoi tajuta että suurin osa miehen tarinoista käsitteli tyttäriä ja avioliittoa; ja hän näki, hän ajatteli, että nämä tarinat olivat yhä selvemmin hänelle suunnattuja. Sen vuoksi hän pystyi olemaan ajattelematta herra Caven vääjäämätöntä etenemistä. (s. 169)

Arvosana:

   
Takakannesta:
Syrjäisellä maatilalla kaakkoisessa Australiassa asuu Holland-niminen mies yhdessä tyttärensä Ellenin kanssa. Vuosien kuluessa Ellenistä kasvaa kaunis nainen, ja sinä aikana isä istuttaa mailleen satoja eukalyptuspuita. Ellenin täyttäessä 19 vuotta isä ilmoittaa päätöksensä: tyttären saa puolisoksi se mies joka osaa nimetä tilan jokaisen eukalyptuslajin.
 
Joka puolelta saapuu kosijoita, mutta tehtävä on kovin vaikea. Parhaiten menestyy jäyhä, pelottavantuntuinen mr Cave, maailmankuulu eukalyptusasijantuntija. Mutta hänen edetessään itsevarmana kohti palkintoa Ellen törmää isänsä puiden lomassa nuoreen mieheen, tarinankertojaan.
 
Eukalyptus on kuin tämän päivän Tuhat ja yksi yötä: runollisen kauniin ja yllättävän rakkaustarinan poimuista avautuu kymmeniä kiehtovia pikku kertomuksia.
 

Suomentanut: Saara Villa, 259 sivua, Tammi 1998

    

Alkuperäinen nimi: Eucalyptus (1998)

   

Kirja on luettu mm. täällä: Satun luetut
 
Samantyylisiä kirjoja: Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

J.D. Robb: Kuolema ovella (Eve Dallas #7)

"Hän näki unta kuolemasta."

      

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
   
J.D. Robb -pseudonyymin taakse kätkeytyy kirjailijatar, joka tunnetaan paremmin nimellä Nora Roberts. Robertsin teokset ovat yleensä naisille suunnattua hyvin kevyttä, romantiikalla maustettua viihdettä. Helliä tunteita ei puutu hänen 2050-luvun New Yorkiin sijoittuvasta futuristisesta dekkarisarjastaankaan, joka kirjailijan käyttämän salanimen ansiosta varmasti tarttuu miestenkin luettavaksi.
  
Kuolema ovella on sarjan seitsemäs osa. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi jo 2004 ja edellinen, kuudes osa vuonna 2009. Suomentaminen loppui yllättäen, kunnes keväällä 2013 ilmoitettiin, että käännöstoimintaa jatketaan lukijoiden toiveesta. Kahdeksas osa ilmestynee maaliskuussa 2014.
  

Eve eli ja teki töitä kuoleman kanssa, kahlasi kuolleiden keskellä päivästä päivään, yö toisensa jälkeen. Vuoden 2058 viimeiset viikot olivat menossa, aseiden kantaminen oli kielletty ja lääketiede oli oppinut pitkittämään ihmisen eliniän pitkälti yli sadan vuoden. (s. 10)

  
Sarjan päähenkilönä on Eve Dallas, kovaksi keitetty naiskomisario, joka päivittäisessä työssään näkee kuoleman monet kasvot. Eve tapasi jo sarjan ensimmäisessä osassa Alaston kuolema irlantilaisen liikemiehen Roarken, joka on epäiltynä murhasta. Samankaltaiset henkilöhistoriat kietovat kaksikon yhteen ja sarjan edetessä Eve päätyi lopulta naimisiin tuon joskus epäilyttäviäkin keinoja käyttävän miehen kanssa. Eve kuvailee miestään teoksen alussa seuraavasti: "Runollisella tavalla komeat kasvot, pitkät mustat hiukset, jotka kehystivät niitä tummina. Täydellisen muotoinen suu, voimakas luusto, kirkkaansinisten silmien hätkähdyttävän kiihkeä katse." Kuka voisi vastustaa Roarken charmia.
   
Kuolema kolkuttelee ovelle vuoden 2058 joulun alla; joku murhaa Personally Yours -nimistä deittipalvelua käyttäviä yksinäisiä newyorkilaisia. Joulu on Evelle vaikeaa aikaa: kaikkialla on liikaa ihmisiä ja ensimmäistä kertaa elämässään hän huomaa etsivänsä lahjoja ystävilleen. Robb näyttää Evestä viimein myös herkempiä puolia, jotka aikaisemmin ovat jääneet kovan poliisin ulkokuoren piiloon. Teoksessa esitellään vanhojen hahmojen rinnalla myös uusia, enemmän tai vähemmän epäilyttäviä persoonia, kuten Personally Yoursin omistajakaksikko. Kuka käyttää hyväkseen seuraa kaipaavien ihmisten halua löytää rakkautta?
  

Onpa ihmeellinen huone. Täynnä aarteita. Niin harva enää osaa nauttia siitä, miltä oikea kirja tuntuu ja tuoksuu käsissä. Siitä, miten ihanaa on käpertyä tuoliin lämminhenkinen kirja eikä viileän tehokas laite seuranaan. (s. 364-365)

     
Kuolema ovella on kirjoitettu jo vuonna 1998, mutta kirjailija on onnistunut hyvin kuvittelemaan tulevaisuuden teknologiaa, esimerkiksi lukulaitteet, jotka ovat syrjäyttäneet perinteiset paperikirjat. Lukija jää kaipaamaan tarkempaa teknologian esittelyä – nyt monet innovaatiot vain ovat olemassa ilman selityksiä. Kirja on hyvin kiihkeä ja niin nopeatempoinen, että vajaat 500 sivua lukee muutamassa hetkessä. Yksi asia jäi vaivaamaan ylitse muiden, sillä kirjailija on sortunut anteeksiantamattomaan virheeseen: hänen kuvailemansa seksi on aivan liian epärealistista!
  
Teoksessa mainittu joulumänty tuntui aluksi erikoiselta, mutta Googlen mukaan mänty on yhtä pätevä joulupuu kuin kuusikin. Tämä (jälleen) uudistunut kansitaide ei kyllä minun makuuni ole. Pidin eniten sarjan neljän ensimmäisen kirjan mustalla pohjalla olevasta yksittäisestä kuvasta (perhosen siipi, riikinkukon sulka, punainen ruusu ja valkea lilja). Joissakin painoksissa tämän teoksen kansitaiteessa on vaahteranlehti. Tällainen kansi on kaunis, vai kuinka?
   
Suosittelen J.D. Robbin sarjaa vahvojen naishahmojen ystäville. Eve Dallas rinnastuu minulla Tess Gerritsenin kirjasarjasta tehdyn Rizzoli & Isle -sarjan Jane Rizzoliin ja toisaalta myös Kathy Reichsin kirjasarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan Bones päähenkilöön Temperance Brennaniin. Robb onnistuu pitämään jännityksen yllä koko teoksen ajan, eikä murhaaja paljastu liian aikaisin, enkä itse en olisi arvannut kuka se oli. Seuraava osa sarjaa (Kuoleman salaliitto) ilmestyy helmikuussa 2014.
       

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kukaan ei halua olla yksin juhlapyhien aikaan. Yhdelle New Yorkin tyylikkäimmistä deittipalveluista, Personally Yours, se onkin oivallista aikaa yhdistää yksinäiset sydämet. Komisario Eve Dallas on kuitenkin ritualistista sarjamurhaajaa jäljittäessään tehnyt karmaisevan havainnon: kaikki surmatut naiset linkittyvät deittipalveluun. Kun ruumiita tulee lisää, Eve astuu tosirakkauttaan etsivän eliitin maailmaan, jossa tappaja etsii seuraavaa uhriaan ja rakkauden voima vie äärimmäisiin tekoihin.
   
Eve Dallas -sarja on Nora Robertsin nimellä J. D. Robb julkaisema vauhdikas jännityssarja, joka on kivunnut kirja toisensa jälkeen New York Timesin bestseller-listan kärkeen. 2050-luvun lopun New Yorkissa hyytäviä rikoksia ratkoo säpäkkä komisario Eve Dallas tukenaan hurmaava miljonääriaviomiehensä Roarke.  Kuolema ovella on sarjan seitsemäs osa.
   

"Aivan erinomaista viihdettä."

- Publishers Weekly

    

Suomentanut: Satu Leveelahti, 461 sivua, Gummerus 2013

    

Alkuperäinen nimi: Holiday in Death (1998)

  
Sarjassa aikaisemmin ilmestyneet:

1. Alaston kuolema (2004)
2. Maineikas kuollessaan (2005)
3. Kuoleman ikuistama (2006)
4. Kuoleman hurmio (2007)
5. Kuoleman riitit (2007)
6. Kuoleman enkeli (2008)

Lukupiirissä | Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

 "On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina."

     

      

Elämä on ihan kuin virta. Toiset purjehtivat hitaasti ja toiset nopeasti ja jotkut keikahtavat kumoon. (s. 30)

    

Vähän niin kuin ennakointina ensivuoden Tove Jansson huumaan, lukupiirin ensimmäiseksi teokseksi valikoitui Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu. Ensimmäinen lukemani muumikirja on samalla kirjailijan viimeinen romaanimuotoinen muumikirja. Marraskuu on kuollut kuu, tai niin kuin Wikipedia kertoo kuukauden nimen etymologiasta: "useimmat ruohovartiset kasvit kuolevat eli tulevat martaiksi." Kuoleman läheisyys ja mätäneminen ovat vahvasti läsnä teoksessa. Oli myös suorastaan enteellistä, että hakiessani kirjaa lainaan eräältä lukupiiriläiseltä, satoi kaatamalla vettä, vaikka viikolla ennen sitä olikin tullut jo useamman päivän ajan lunta.

   

Päivät menivät menojaan. Satoi yhä, ei yhtenäkään syksynä ollut satanut niin kovasti. Rannikon laaksot peittyivät veteen joka norui kukkuloilta ja vuorilta, eikä maa ehtinyt lakastua, se mätäni. (s. 13)

   

Mieheni kysyi kirjaa lukiessani "vitsikkäästi", että "onko kaikki muumit laaksossa", johon totesin, että ei ole yhtään muumia laaksossa. Se kyllä tuntui välillä hyvinkin kuvaavalta. Jokainen hahmo tarinassa on allegoria erilaisista inhimillisistä ominaisuuksista. Vilijonkalla on pakkomielle siivoamiseen, hän pelkää bakteereita ja hyönteisiä. Nuuskamuikkunen ahdistuu muiden seurassa, mutta tarkkailee heitä psykologisesti kiinnostuneena. Ruttuvaari on dementikko. Homssu Tuhtolla on skitsofrenisia oireita. Hemuli on masentunut ja kaipaa muutosta. (Ainoastaan Mymmelistä oli vaikeaa saada kiinni, hän oli jotenkin leijuva hahmo.) En väitä tulkintojeni olevan oikeita, mutta tällaisena hahmot minulle esiintyivät. Muumilaakso on toisaalta onnellinen laakso, utopia ja toisaalta kuin asylum. Teos on myös hyvin filosofinen "ei koko laaksossa ole mitään pahempaa kuin me itse" (s. 99).

   

[E]ikä homssu tiennyt enää mikä oli todellista ja minkä hän vain kuvitteli. (s. 158)

    

Jokaisella teoksen hahmolla on jotain hukassa ja he toivovat löytävänsä etsimänsä Muumitalosta, mutta pettymys on suuri muumiperheen lähdettyä pois mitään ilmoittamatta. Luin jostakin, että Toven lähipiirissä oli sattunut kuolemantapaus kirjan kirjoittamisen aikoihin ja se olisi heijastellut kirjan tunnelmaan, vähän niin kuin J.K. Rowlingin masennus synnytti Ankeuttajat. Muumiperheen poissaolo rinnastuu kesän päättymiseen, pimeneviin ja viileneviin iltoihin. Kylmyys ja ahdistus tekevät teoksesta hyvin suomalaisen. Hahmot saapuivat yksitellen Muumitalolla, ja niin he myös lähtivät sieltä yksitellen. Pitkin tarinaa kukin hahmo eheyttää itseään erilaisin keinoin. Kun heidän kriisinsä saavuttaa pisteen, jossa sen yli on päästy, hahmot kokevat katharsiksen, puhdistuksen.

    

- Toisinaan minusta tuntuu että kaikki mitä me sanomme tai teemme on tapahtunut aikaisemminkin. (s. 141)

       

Teoksessa oli joitakin vanhahtavia sanoja (oikaisihe, heijastaiksen, muuntaikse), sekä muutamia ihastuttavia termejä, joiden käyttöönottoa saatan vakavasti harkita (pimpula, pölytuppura). Eniten pidin Tuhtosta, joka lukee Muumipapan hyllystä löytämäänsä luonnontieteellistä kirjaa, jossa on pitkiä lauseita ja vaikeita sanoja. Hemuli toteaa kerran Tuhtolle: "- On paha lukea liian paljon." (s. 96) Jopa ne hetket, jolloin Tuhton todellisuus rakoilee ovat jotenkin sympaattisia. Olin huomaavinani pieniä viittauksia pPandoran lippaaseen (vaatekomero) ja Agatha Christie-tyyppiseen kerrontaan ("on Yksi Olio Vähemmän talossa", s. 115). Tätä teosta ei suotta suositella niin nuorille kuin vanhoille, sillä jokainen lukija saa tästä jotain.

 

Arvosana:

   
Takakannesta:
Viimeinen muumitarina, jossa muumiperhe on hävinnyt!
   

Eräänä syyspäivänä Hemuli väsyy olemaan touhukas ja järjestelemään toisten asioita. Vilijonkka ei pysty enää siivoamaan. Yksinäinen homssulapsi Tuhto kaipaa oikeata kotia. Ikivanha Ruttuvaari kyllästyy holhoukseen ja haluaa päättää itse asioistaan. Jokainen lähtee Muumitaloon haaveenaan lämpö, turva ja huoleton olo, muutos. Mutta talo on kylmä ja Muumiperhe poissa. Kuinka uudesta tilanteesta selvitään? Onko muuttuminen edes tärkeää? ja miksi Mymmeli osaa viihtyä missä vain?

   
Asiasanat: sadut, allegoriat, filosofia, psykologia, yksinäisyys, syksy, melankolia, kuolema
  

Samantyylisiä kirjoja: 
      

Suomentanut: Kaarina Helakisa (1970), suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä, 161 sivua, WSOY 2010

      

Alkuperäinen nimi: Sent i november (1970)

    

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, Villasukka kirjahyllyssä, Nareskan kirjanurkkaus, Sonjan lukuhetket, Lukuisa, Kirjakaapin avain, Lähiöneidon lokikirja, Heijastuspinta,

Lauren Oliver: Requiem - Rakkaus palaa

"Tästä minua vaoitettiin kaikki ne vuodet: raskaasta painosta rinnassa, 

painajaisten pirstoista, jotka seuraavat minua vielä valveilla."

   

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
  

Lauren Oliverin nuortendystopiasarjan päätösosan nimi on moniselitteisesti Requiem, katolisen kirkon sielunmessu, jossa rukoillaan edesmenneiden puolesta. Oliverin sarjalla on paljon yhtymäkohtia Ally Condien Tarkoitettu-dystopiatrilogiaan: Yhteiskunnan alimmalla tasolla tai oikeastaan sen ulkopuolella ovat sarjasta riippuen invalidit tai vialliset. Ihmisille valikoidaan puoliso erilaisten laskelmien perusteella. Musiikin ja kirjallisuuden määrä sekä sisältö ovat tarkkaan valikoituja. Nämä ovat hyviä esimerkkejä yhteiskunnan hallitsemisesta ja ohjailemisesta, kun valta on pienellä eliitillä ja suurin osa väestöstä on kuin pimeydessä vaeltavia, ohjelmoituja lampaita.
   

 Teoksen kerronta etenee vuoroin sarjan päähenkilön Lenan ja hänen ystävänsä Hanan näkökulmista. Lena on invalidi, joka ei ole läpikäynyt prosedyyriä, jossa rakkaus (amor deliria nervosa) poistetaan - Hana on. Ennen niin läheinen kaksikko elää nyt kahdessa, täysin toisistaan poikkeavassa maailmassa: Lena villin luonnon armoilla, Hana yltäkylläisessä "zombiemaassa", staattisessa utopiassa.
 
Sarjan edellinen osa jätti tarinan siihen, kun Lenan ensirakkaus Alex palasi elävien kirjoihin. Nyt Lena joutuu taistelemaan kahta poikaa, Alexia ja Juliania, kohtaan tuntemansa rakkauden ristivedossa. Hän päätyy jopa pohtimaan, ovatko parannetut sittenkin oikeassa: onko elämä helpompaa ja kivuttomampaa ilman tunnemyrskyjä. Samaan aikaan Hana valmistautuu menemään naimisiin miehen kanssa, josta hän ei tiedä juuri mitään, mutta jonka puhtoisen julkisivun raoista näkyy jotain synkkää ja pelottavaa.
 
Kirjassa kerätään jännitettä lopun suuriin käänteisiin, joissa padottu viha pääsee purkautumaan ja muurit kaatuvat. Viimeisessä luvussa varsinaisten tapahtumien jälkeen kerrotaan Alexin suulla, mitä hänelle tapahtui toisen kirjan aikana. Kaikki kysymykset eivät saa vastausta ja teoksen loppu jättää tulevaisuuden hyvin avoimeksi. Vahvan alun saanut sarja tuntuu samentuneen loppua kohtia, vaikka rakkaus ja kaupungit palavat. Mitä tapahtui joillekin hahmoille pienoisvallankumouksen aikana, vai unohtiko kirjailija heidät koonaan?
  

Meidänkin on luotettava - siihen, että maailma ei lopu, että huominen koittaa, etä totuuskin koittaa. (s. 311)

  
Suomentaja käyttää välillä hyvinkin vanhahtavia ilmaisuja, kuten hilut puhuttaessa juhlista, tai juopilas humalaisen ja kessu tupakan synonyyminä. Miksi navigoida eikä suunnistaa? Myös joidenkin hahmojen nimien, esimerkiksi Korallin ja Kesän, suomentaminen tuntuu turhalta. Muutoin teksti on sujuvaa ja nopealukuista.

Suosittelen teosta erityisesti kahden edellisen lukeneelle. Vaikka yksistään tämä teos ei yllä samalle tasolle kuin darjan kaksi aikaisempaa osaa, se sitoo kuitenkin joitakin asioita kokonaisuuksiksi. Myös dystopioista pitävät löytävät näistä kirjoista varmasti jotain keskusteluaiheita.Miten olisi esimerkiksi tämä melankolinen lainaus: "Tienpätkät, jotka eivät johda minnekään, kuuluvat nyt tähän hölynpölyn kielioppiin." (s. 124)
 

Arvosana:

      
Takakannesta:

Meidät on yritetty tiristää esiin, polkea menneeseen. Mutta me olemme yhä täällä. Ja meitä on päivä päivältä enemmän. 

    

Delirium-trilogian odotetussa päätösosassa muurit murtuvat ja Lena on väistämättömien ratkaisujen edessä.
  
Sota hallitusta vastaan on täydessä liekissä ja panokset entistä korkeammat. Valvojat ulottavat iskunsa yhä syvemmälle kapinallisten asuttamaan korpeen ja ihmishengen hinta on halpa. Julianin kuolemantuomiolta pelastanut Lena käy taisteluun mielessään vain yksi päämäärä: elä vapaana tai kuole. Henkiin heränneen Alexin tunteet näyttävät kivettyneen kovemmiksi kuin Kryptan sellien muurit.
  
Samaan aikaan Portlandissa Hana valmistautuu rakkaudettomaan liittoon nuoren pormestarin kanssa, joka puhuu terrorin ja tyrannian kielellä. Täydellisten kulissien takana paine kasvaa kasvamistaan ja myös Hanalla on salaisuuksia jotka eivät kestä päivänvaloa. Vaihe vaiheelta tapahtumat vierivät pisteeseen, jossa rinnakkaiset maailmat törmäävät, tunteet tihentyvät ja totuudet huudetaan julki.
  

Requiem päättää Lauren Oliverin todellisuuden rajoja taidokkaasti venyttävän dystopian, jossa rakkaudesta on tullut vihan ja pelon synonyymi. Lukijat kautta maailman valloittaneen bestsellersarjan aikaisemmat osat ovat Delirium (2011) ja Pandemonium. (2012)

  

Kukapa meistä ei nauttisi samaistua sankareihin, jotka eivät kumarra kuvia ja ottavat onnen avaimet omiin käsiinsä? - Booklist

   

Suomentanut: Merja Helanen, 334 sivua, WSOY 2013

    

Alkuperäinen nimi: Requiem (2013)

   

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Lukunurkka, La petite lectrice, Aakkosellinen hakemisto

   

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt:

• Delirium - Rakkaus on harhaa (2011)
• Pandemonium - Rakkaus on kapinaa (2012)

   

Samantyylisiä kirjoja: Ally Condie: Tarkoitettu, Rajalla, Perillä