Klassikkohaaste osa 5 | Tove Jansson: Näkymätön lapsi

"- Minä en ymmärrä tästä kaikesta yhtään mitään."

    

     

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 5, Helmet 2017: 3. Suomalainen klassikkokirja, Novellihaaste 2 

  

Aikaisemmissa klassikkohaasteissa on tullut luettua pelkästään ulkomaalaisia klassikoita ja vain yksi naisen kirjoittama teos. Niinpä ajattelin lukea Tuomaksen luotsaamalle viidennelle kierrokselle Suomen juhlavuoden kunniaksi jotain kotimaiselta naiskirjailijalta. Aluksi olin suunnitellut lukevani Myrkyluodon Maijasta (Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle), mutta kuten tavallista tämän haasteen kanssa, ennakkoon suunnittelemani teos vaihtui. 

   

Voitin Tove Janssonin kokoelman Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. pari vuotta sitten Kirjasähkökäyrä-blogin synttäriarvonnasta. Tämä sopii myös hyvin tavoitteeseeni lukea vähintään yksi muumikirja vuodessa (viime vuonna meni 2013 alkanut putki poikki), ja tämän jälkeen jäljellä onkin enää vain kolme lukematonta: Taikurin hattu, Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Lapsena en siis lukenut yhtään muumikirjaa - enkä taida olla ainoa, joka vasta aikuisena on tarttunut näihin - onneksi se ei haittaa, sillä näissä on tasoja, jotka avautuvat paremmin varttuneemmalle lukijalle.

      

Muumipeikko ikävöi ja kaipasi kauheasti. odotti kotonaan odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: - Tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin. (s. 7)

  

Kokoelma sisältää yhdeksän novellia, joilla osallistun myös Novellihaasteeseen. Ensimmäinen novelli, Kevätlaulu, kertoo Nuuskamuikkusesta. Hän on kevään tullen palaamassa Muumilaaksoon ja mielessä kehittyy uusi laulu. Muikkusen vaellus häiriintyy, kun pikkuotus hakeutuu hänen seuraansa, sillä ihailee tuota yksinäistä kulkijaa. Animaatiosarjassa Nuuskamuikkunen on kiltti ja auttaa muita, mutta tässä novellissa hänestä paljastuu toinen, synkempi puoli. Muikkunen ei halua, että häntä ihaillaan (ei edes Muumipeikon), vaan haluaa olla vapaa kaikin tavoin. Tarina kuitenkin loppuu onnelliseen tunnelmaan. Tästä on tehty mukaelma Muumilaakson tarinoihin. 

    

Äsken ei vielä ollut ollenkaan vaunuja, kukaan ei ollut kuullut niistä puhuttavankaan. Sitten hän ajatteli niitä, ja heti ne olivat olemassa. (s. 21)

  

Kamala tarina kertoo toiseksi pienimmästä homsu-lapsesta, jolla on vilkas mielikuvitus. Hän kuvittelee puutarhaan vihollisjoukkoja, suolle kummitusvaunut ja liejukäärmeitä ja uskoo tosissaan keksimiinsä asioihin. Isä syyttää poikaa narraamisesta, mitä lapsi ei ymmärrä ollenkaan - hänhän puhuu ihan totta! Kun hän joutuu ilman ruokaa sänkyyn, hän karkaa ja päätyy naapuriin, jossa Pikku Myy on vierailemassa isoäitinsä luona. Myy onkin vielä parempi tarinankeksijä kuin homsu, joka saa nähdä ensimmäisen kerran asetelman vaihtuvan, eikä hän arvosta tytön sepityksiä. Lopussa isä ja poika syövät yhdessä loput jälkiruoasta. Opettavaisesta olemuksestaan huolimatta kiehtova tarina mielikuvituksen voimasta, joka vertautuu Michael Enden Tarinaan vailla loppua.

  

Minähän koen joka päivä maailmanlopun ja kuitenkin pukedun ja riisuudun ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. (s. 44)

  

Vilijonkat keksivät ongelmia siellä, missä niitä ei edes ole. Muumilaakson marraskuussa oleva Viljonkka oli bakteerikammoinan ja Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on novellin nimenkin mukaisesti hyvin pelokas ja jopa lempeänä kesäpäivänä hän kuvittelee kirkkaalle taivalle synkkiä myrskypilviä - kunnes hänen pahin pelkonsa toteutuu. Kun Vilijonkka joutuu kohtaamaan myrskyn, hän vapautuu ja on kuin aivan toinen otus sen jälkeen. Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi Jansson teki vilijonkista tällaisia pelokkaita ja ylireagoivia. Oliko hänen lähipiirissään joku ihminen, josta hän on saanut aineksia. 

   

Lohikäärme -- lennähti sitten istumaan Nuuskamuikkusen olalle -- ja alkoi kehrätä silmät ummessa (s. 60)

Maailman viimeinen lohikäärme oli hyvin tuttu Muumilaakson tarinoita-animaatiosta. Muumipeikko on tutkimassa lätäkön vesihyönteisiä, kun huomaa saaneensa purkkiin myös hieman isomman olennon. Hän vie purkin huoneeseensa ja yrittää ystävystyä kullan ja vihreän väriseen, kuusitassuiseen pikku lohikäärmeeseen, joka kuitenkin kokee Nuuskamuikkusen paljon miellyttävämmäksi. Muumipeikko harmistuu tästä, joten Muikkunen juonii lohikäärmeelle matkan kauas pois, jotta se ei pilaisi heidän ystävyyttään. Erakkoluontoinen Nuuskamuikkunen ei tässäkään tarinassa pitänyt ihailijastaan. Mielenkiintoista oli, että Janssonin piirroksissa lohikäärmeellä oli vain neljä jalkaa. 

    

Se oli suuri ja salaperäinen, sinne saattoi eksyä -- Puisto muuttui yhä mielikuvituksellisemmaksi (s. 75 ja 83)

Kokoelman kiinnostavin novelli oli Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Se kertoo hemulista, jonka suku omistaa huvipuiston. Tämä hemuli ei kuitenkaan tykkää kovistä äänistä ja isoista yleisöistä, vaan haluaisi jäädä eläkkeelle ja tehdä sitä, mitä itse haluaa ainaisen lippujen nipsuttamisen sijaan. Kun hemuli lopulta kertoo, että tahtoo rauhaa, hänen sukunsa nauraa ja ihmettelee, miksei hän jo aikaisemmin kertonut tuntemuksistaan. Niinpä - monet ongelmat syntyvät juurikin siitä, kun osapuolet eivät puhu toisilleen. Hemuli muuttaa isoäitinsä taloa ympäröivään puistoon (talo itse on aikoinaan palanut ilotuliteonnettomuudessa). Kun huvipuisto tuhoutuu rankkasateessa, jäävät seudun lapset jäävät kaipaamaan sitä. Pikku hiljaa hemuli rakentaa huvipuiston uudelleen ja nimeää sen hiljaisuuden puistoksi. 

    

- Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi (s. 89)

Kokoelman nimikkotarina, Kertomus näkymättömästä lapsesta, on sekin nähty tv-sarjassa. Muistan lapsuudesta, kuinka pelottavaa oli, että Ninni oli muuttunut näkymättömäksi sen vuoksi, että häntä oli säikytetty niin usein. Muumimamma turvautuu isoäitinsä vanhaan kotilääkekirjaan, josta löytyy lääke ihan jokaiseen vaivaan. Olisipas kiva tietää, oliko isoäiti noita, sillä niin hyvin toimivia keitoksia tämän ohjeilla saa aikaan. Ninni palaa näkyväksi paitsi lääkkeen, myös leppoisan perhearjen myötä. Joskin kasvoilla kestää oma aikansa palata, kunnes eräänä päivänä hän vihastuu ja on huomaamattaan rohkea. Kiinnostava tarina lapsen kasvattamisesta ja ympäristön vaikutuksesta.

  

- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. - On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi. (s. 136)

Hattivattien salaisuus kertoo siitä, kun Muumipappa kerran lähti hattivattien matkaan selvittääkseen näiden salaisuuden. Matka ei kuitenkaan ollut niin tapahtumarikas, kuin pappa oli toivonut. Novellissa Sedrik Nipsu on antanut lelukoiransa pois. Tarinan opetuksena on, että tavaran omistaminen ei tee onnelliseksi. Lopussa Nipsu kuitenkin saa Sedrik-koirapehmonsa takaisin. Kokoelman viimeinen tarina, Kuusi menee Taikatalven kanssa samaan kategoriaan: Muumipeikko ja tällä kertaa myös koko muu Muumitalon väki herätetään kesken talviunien. Hemuli kertoo, että joulu on tulossa ja muumit eivät ole valmistautuneet. Joulu on muumeille aivan uusi käsite ja kun he matkivat sitä, mitä muut laakson asukkaat tekevät, on heidän puuhissaan persoonallinen ote. 

  

Muumitarinoille on tyypillistä omanlaisensa logiikka, joka lähentelee paikoin nonsenseä. Tämän pinnan alla kuitenkin käsitellään paljon vakavampiakin teemoja, kuten mielenterveyden ongelmia, vapauden kaipuuta ja erilaisuutta. Tarinat avautuvat eri tavoin lapsi- ja aikuislukijalle. Nostalgia esimerkiksi animaatiosarjan kautta tuo myös oman lisänsä lukukokemukseen. Oli hauskaa huomata muumien puhuvan milloin sähkövaloista, milloin puhelimesta. Satumaailma olikin modernimpi kuin animaatio antaa olettaa.

  

Toisin kuin aikaisemmin lukemissani, yhteinäisissä muumikirjoissa, tämän sisällöllisesti sirpaloituneen kokonaisuuden aikana pääsivät ääneen monet Muumilaakson moninaisista otuksista. Animaatiosarjaan ei ole otettu aivan kaikkia tarinoita ja ulkopuolelle jääneet olivatkin kiinnostavia, sillä niistä ei ollut ennakkotietoja. Suosittelen muumikirjojen lukemista, joko ääneen luettuna nuoremmalle kuuntelijalle tai aikuiselle itsenäiseen lukemiseen. Jokainen lukija saanee teoksista aivan erilaisen kuvan ja ne sopivatkin mainioisti lukupiiriteoksiksi.

   
Muumikirjat:

• Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)
• Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten, 1946)
• Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1948)
• Muumipapan urotyöt (Muminpappans bravader, 1950)
• Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar. 1954)
• Taikatalvi (Trollvintern, 1957)
• Näkymätön lapsi (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)
• Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
• Muumilaakson marraskuu (Sent i november, 1970)

  

• Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra
• Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• Klassikkohaaste osa 3: George Orwell: Vuonna 1984
• Klassikkohaaste osa 4: C.S. Lewis: Velho ja leijona

            

Peukutan tästä kokoelmasta vain yhtä novellia, joskin tämä peukutus sopisi kokoelman jokaiseen tarinaan. Hahmoista kiinnostavin on hemuli, joka rakastaa hiljaisuutta (novelli 5). Tähän hahmoon oli helppoa samaistua, koska minullakin on laaja ja kovaääninen suku ja arvostan omaa tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, mutta tykkään välillä olla tekemisissä ihmisten kanssa - omilla ehdoillani. Hemulit on esitetty aiemmin lukemissani muumikirjoissa paljon pelottavampina (esim. Suuressa tuhotulvassa) ja olikin kiinnostavaa nähdä hemuleiden tämä hauskempi puoli, ja erityisesti novellin päähahmo, joka eroaa joukosta.

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nuuskamuikkusen uusi kevätlaulu liikehtii jo hänen hattunsa alla. Pienelle homssulle kummitusvaunut ovat yhtä todelliset kuin potkulauta. Rouva Vilijonkan elämää rajoittaa usko onnettomuuksiin. Perheen luo muuttaa näkymätön lapsi, Muumipappa lähtee hattivattien matkaan ja Nipsu luopuu leikkikoirastaan Sedrikistä. Kiehtovia kertomuksia mielikuvituksen ja tunteiden voimasta - ja siitä kuinka tärkeää on köytää oma itsensäsä ja tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena.

  

Suomentanut: Laila Järvinen, 145 sivua, WSOY 2010 (tarkistettu suomennos, 1. painos 1962) 

    

Alkuperäinen nimi: Det osynliga barnet (1962)

Kuvittanut: Tove Jansson

      

Muumilaaksoon on matkattu myös täällä: Kirjavinkit, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjojen keskellä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjablogi Rouge, Tarinauttisen hämärän hetket, Cillan kirjablogi, Jokken kirjanurkka, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kristiinan lukupäiväkirja

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)

"Minun. Nimeni. On. Aleia.

Näin ajatteli tuo tummahiuksinen tyttö, joka samalla oli ja ei ollut Aleia."

   

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi 

  

Erika Vikin Kaksoisauringot-sarjan aloittava esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia on sekoitus fantasiaa ja lännenseikkailua höystettynä kevyellä steampunk-mausteella. Vik on luonut trilogiaksi kasvavan maailman, joka muistuttaa omaamme 1800-luvulla, mutta jota valaisee kaksi aurinkoa ja jonka ajanlaskua mitataan kahdella tapaa: tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2865 ihmisten aikaa tai toisin ilmaistuna 524jt., jälkeen tulilintujen lähdön. Myyttisistä tulilinnuista puhutaan ensimmäisessä osassa vain vähän, nähtäväksi jää avaako kirjailija niiden historiaa myöhemmin lisää. Maailmasta löytyy myös muita erikoislaatuisia eläimiä, kuten amargundi-liskot ja sininen fennekkikettu. 

  

Maan kuoren alta möyrysi tuhatpäinen olento, vasta horroksestaan herännyt, joka puhkesi parveksi kiukkuista surinaa ja syöksyi kohti. (s. 111)

  

Keskeisinä näkökulmahahmoina tavataan seleesi-mies Corildon ja ihmistyttö Aleia. Seleesejä pelätään ja syrjitään ihmisistä hieman eroavan ulkonäkönsä ja erikoisten kykyjensä vuoksi. Esimerkiksi Corildon pystyy aistimaan ja kontrolloimaan tuulia, mutta mahtia kavavoivia kykyjä on olemassa muitakin. Corildon on Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran kartografi ja hän asuu ihmisten keskuudessa kaukana pohjoisessa. Kun Aleia tuupertuu keskellä talvea hänen portilleen, miehen arkirutiinit hajoavat ja hän joutuu vuosien yksin asumisen jälkeen jakamaan talon toisen kanssa ja lopulta hakeutumaan takaisin kaltaistensa pariin saadakseen vastauksia Aleian omituiseen muistinmenetykseen.

"Painu takaisin seuraavalla kyydillä takaisin sinne kirotulle pimeyden saarellesi." -- "Oletkos tullut tänne vokottelemaan pimeällä magialla meidän naisemme?" (s. 13-14)

  

Teos kertoo matkasta, jonka kaksikko tekee mantereen syrjäisestä pohjoisesta vilkkaan etelän rannikolle, mistä laivat Seleesiaan lähtevät. Matkaa varjostaa huono tuuli, todellisuuden varjopuolen muutos, joka vaikuttaa etenkin seleeseihin. Maailma tulee pian muuttumaan toisenlaiseksi ja sen ennusmerkkejä on jo näkyvissä. Tuhdin teoksen sivuille mahtuu myös pohdintaa ihmisoikeuksista, naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa ja romantiikkaa, joka yllättää niin hahmot kuin lukijankin, olematta kuitenkaan liian siirappista. Päähenkilöiden lisäksi matkalta kertyy mukaan uusia hahmoja, joiden persoonat värittävät seikkailua. 

Hän piti huolen, että jokainen sana henki routaa. (s. 145)

  

Vikin sanankäyttö on sähäkkää. Hänen vuosia työstämänsä maailmansa tuntuu uskottavalta, vaikka siinä onkin ripaus taikaa. Villin lännen tyylinen miljöö on hyvin sopiva tarinan kannalta ja osuu julkaisussaan hyvään saumaan, kun HBO:n suursarja Westworld on nyt palauttanut genren kiinnostavuuden valtavirtaan. Maiseman vaihteluita ei teoksesta puutu, ja höyryveturin tavoin kierroksia lisäävään tarinaan olisi kaivannut ainoastaan hieman lisää rivejä sen selvästi moniuloitteisista hahmoista. Seuraavissa osissa lienee luvassa suuria paljastuksia niin vanhojen tuttujen kuin vain ohimennen mainittujen hahmojen menneisyydestä.

  

Vaikka moni asia jääkin avoimeksi, ei jatkoa tarvitse onneksi odottaa kauan, sillä Seleesian näkijä ilmestyy jo elokuussa 2017. Vikin teos heijastelee ajankohtaisia teemoja, kuten epäluuloa ja pelkoa muualta tulleita kohtaan. Romaania ei ole suunnattu vain yhdelle ikäryhmälle, vaan se sopii lukijalle kuin lukijalle, joka haluaa uppotua taidolla kehrättyyn tarinaan, varsinkin jos suomalainen kirjallisuus ei ole kaikkein tutuinta. Sillä on potentiaalia myös kansainvälisille markkinoille. Kirjan oheislukemistona on Seleesia.com-nettisivusto, minne kirjailija on koonnut lisää maailmansa historiaa ja esittelee piirroksiaan hahmoista. 

  

Kuunvalon kiilat putosivat katosta hipoen turkin peittämiä kapeita harteita, ja hetken näytti siltä kuin tytön selästä olisivat kasvaneet kelmeän sinisen valon läpikuultavat siivet. (s. 443)

    

Suloisen fennekin eli aavikkoketun kuva Creative Commons luvalla täältä.

Arvosana:

      

Takakannesta:

Kahtia jakautuneessa maailmassa tuulet ovat muuttumassa. Tytön täytyy muistaa. Mies haluaa vain unohtaa.

  

Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?

  

Hän sanoi nimekseen Aleia on omaääninen, fantasiaromaani, joka käsittelee ajankohtaisia teemoja, muukalaisuutta ja toiseuden pelkoa. Sekä surua ja siitä selviämistä. Romaanin maailma on kiehtova yhdistelmä villiä länttä, steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Teos aloittaa Kaksosauringot-trilogian, joka edustaa kansainvälisen tason spekulatiivista fiktiota.

    

329 sivua, Gummerus 2017

    

Muita lukukokemuksia: Voima, Le Monde diplomatique Lukufiilis, Pauline von Dahl, Dysphoria, Oksan hyllyltä, Hurja hassu lukija, The YA Diaries, Kirjojen keskellä, Kirjaluotsi, Minun Mielessä

Lukupiirissä | Anu Holopainen: Molemmin jaloin

"Haluatteko tuntea ainutlaatuisen luomisen ilon? 
Haluatko lähteä kokemusmatkalle entisihmisten aikaan? 
Haluatko elää harvojen ja valikoitujen joukossa luonnon keskellä? 
Anna oma osasi Yhteisölle tärkeimmällä mahdollisella työllä: uusilla ihmisillä!"

Lukuhaasteissa: Uudelleen luettua
Heinäkuun lukupiirikirja

  

Anu Holopaisen Molemmin jaloin on yksi niistä kirjoista, joita luen yhä uudelleen. Tartuin siihen jälleen kerran heinäkuun lukumaratonissa. Edellisestä lukukerrasta on jo vuosia, joten pääsin taas yllättymään teoksen parissa, vaikka perusidea olikin tuttu. Luin teoksen ensimmäisen kerran vähän sen jälkeen, kun valmistuin lukiosta ja silloin nuorten naisten vapaaehtoinen työllistyminen synnytyskoneiksi yhteiskunnan ylläpitämiseksi tuntui todella kuohuttavalta. Olen ostanut kirjan omaksikin, mutta lainasin kirjan kirjastosta, sillä oma kappaleeni on siskolla lainassa.

   

Hän ei osannut edes ajatella ketään siinä tilassa "naisena" vaan jonkinlaisena hautomiskoneena. (s. 109)

  

Nyt keskityin näennäisen päähenkilön Livian sijaan enemmän laitosten henkilökunnan ajatuksiin. Livia on valmistumassa Katariina Suurelta nimensä lainanneesta nuorisokeskuksesta, jota voisi verrata lukioon. Viimeisen vuoden keväällä on valittava, miten kukin nuori aikoo palvella yhteiskuntaa. Äitiys on korkeimmalle arvostettu ja paraspalkkaisin työ, jonka maksimipalvelus on 8-10 vuotta, ja lapsia syntyy kerralla kahdesta viiteen. Äitikeskusten mainokset kaunistelevat asioita ja niinpä Liviakin lähtee ystävänsä kanssa äitilinjalle.

  

Kaikki yhteisön ihmiset ovat käytännössä androgyynejä hormoneja säätelevän inhibiittorin ansiosta. Niinpä, kun inhibiittori sammutetaan, käyvät äiti-ja isäkokelaat läpi murrosiän pikakelauksella ja sen mukanaan tuomat muutokset voi olla joillekin nuorille liian haastavia käsitellä. Ihmiset on jaettu lunteenpiirteiden mukaisesti ja esimerkiksi empaattisiin ja taiteellisiin tyyppeihin. 

  

Koska tämä mieletön tasapainottelu ihmisyyden ja luonnonvoimien välillä päättyisi - nuorallakävely joka vaati joka vuosi uhreja? (s. 196)

  

Syntyvyys on ollut jo pidemmän aikaa laskussa, minkä lisäksi uusia äitiejä ja isiä (jotka ovat käytännössä vain sperman luovuttajia) on aina vain vähemmän. Äitikeskukset oli tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, kunnes keinokohdut ja kloonaaminen korvaisisivat biologisen lisääntymisen, mutta nämä edistyneen lääketiteteen keksinnöt eivät ole vielä saavuttaneet sellaista tasoa, että ne voisivat tuottaa terveitä yksilöitä.

  

Luonnosta eristetyn Yhteisön ulkopuolella elää ns. villien heimo, saramandit. 300 vuotta aiemmin käydyn sodan aikana käytetty biologinen ase, torakkakuume oli pyyhkäistä ihmiskunnan sukupuutoon, vain pieni osa ihmisiä pelastui geneettisen manipuloinnin ansiosta ja sulkeutumalla kliinisiin yhdyskuntiin. Saramandien alkuperäinen johtaja ja seuraajien joukko oli albiinoja, jotka ovat immuuneja epidemialle. Sodan jälkeen pääkieleksi tuli kiina, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin fennoskandiaan. 

  

Luontoa! Se on kuin toisella planeetalla ja silti niin lähellä, alkaa heti territorioiden muurien ulkopuolella ja jatkuu... joka suuntaan, kauas. (s. 23)

  

En muistanut, että teoksessa on monta näkökulmahenkilöä. Olin jostain syystä jäänyt siihen käsitykseen, että koko teos kerrottaisiin Livian kautta, mutta hänen osuutensa jäi varsin pieneksi. Lopun käänteet pääsivät nekin yllättämään, sillä muistelin, etä tarina olisi loppunut paljon töksähtävämmin. Aiemmin harmittelinkin, kun tarina ei jatkunut, nyt olen ihan tyytyväinen siihen, kuinka tarina kerrottiin. Jäin silti miettimään maailman yksityiskohtia, joista kirjassa vain vihjaistiin. Fantasian vahvojen naisten kuvaajana tunnettu Holopainen on kirjoittanut toisenkin dystopian, Ihon alaiset. 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Livia valikoituu lukemattomien innokkaiden hakijoiden joukosta pieneen lisääntyjien joukkoon, joka lähetetään pohjoisesta territoriosta Skandinaviassa sijaitsevaan Äitikeskukseen jatkamaan sukua. Kun keskukseen saapuvilta untuvikoilta poistetaan viettielämää ja monia tunteita rajoittava inhibiittori, hormonit alkavat jyllätä ja laitosta vavisuttavat hillittömät raivokohtaukset ja itkuiset tunteenpurkaukset.
 
Lukkojen takaa katoaa samaan aikaan testosteroniampulleja – arvatenkin miespuolisten työntekijöiden taskuihin, ja seurauksia voi vain arvailla. Vartijoilla olisi muutenkin tekemistä Isäkeskuksen lähetystä odottelevien lisääntyjien suojelemisessa, sillä keskuksen ulkopuolella huhutaan liikkuvan barbaarisia saramandeja, jotka nekin kaipaisivat uutta verta näivettyvään ja sisäsiittoiseen heimoonsa…

Anu Holopainen tunnetaan omaleimaisena ja selkeästi naisen näkökulmasta maailmaa tarkastelevana fantasiakirjailijana, jonka uskollisiksi lukijoiksi monet nuoret aikuiset tunnustautuvat. Nyt kirjailija tekee rohkean retken scifin alueelle pitäytyen kuitenkin tutuissa teemoissaan. Tuloksena on vangitseva, mielikuvitusta kiihottava tarina, joka vertautuu ansiokkaasti moniin nimekkäisiin tieteisromaaneihin.

  

197 sivua, Karisto 2006

   

Luettu myös täällä: Vinttikamarissa, Mustemaailmani, Täydellisyys on ihmisen luomaa

Samankaltaisia teoksia: Emmi Itäranta: Teemestarin kiria, Jan Salminen: Äidinmaa, Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Margaret Atwood: Orjattaresi, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö 3 - Jäähyväiset nunnille

"Tämä on varmasti kaameaa luettavaa jokaiselle, joka tosimielessä tutkii perheen historiaa.

Elämä sisältää kuitenkin yhtä paljon traagisia kuin onnellisia hetkiä."

   

  

Naistenviikko päättyy tänään. 24. päivä nimipäiväänsä viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja.

Minulla oli viime vuoden Naistenviikon jälkeen ajatuksena, että olisin lukenut tällä kertaa jokaiselle päivälle nimipäiväsankarien mukaisten kirjailijoiden teoksia, mutta olinkin lähes koko viikon äidin ja siskojeni luona. Hyvä tapa viettää naistenviikkoa sekin. Ompelin mm. toisen siskoni kanssa minulle uuden hameen Hel-YA festivaalia varten. 

   

Mutta nyt päivän teokseen. Hakekaa kätilö 3 - Jäähyväiset nunnille on Jennifer Worthin viimeinen muistelmateos, jonka aiemmat osat olen lukenut aikaisempina kahtena vuotena tälle viikolle (ensi vuonna ehkä luvassa Jenniferin siskon muistelmat). Hän oli 1950-luvulla kätilönä ja sairaanhoitajana Lontoon vaarallisella itäpuolella, tehtaiden ja sataman alueella, joka oli pahoin tuhoutunut toisen maailmasodan aikana ja missä asuivat kaikkein köyhimmät.

  

Kovina aikoina pubeilla menee hyvin; ihmiset ryyppäävät aina, vaikka perheet kuinka kärsisivät. (s. 167)

  

Worthillä on tapa kirjoittaa vuoroin romaanimaisesti, vuoroin tietokirjamaisesti omasta elämästään ja naisen asemasta sekä kätilöyden historiasta 1800-1950-luvuilla. Suosittelen todella lämpimästi tutustumaan näihin teoksiin, ne ovat todellinen silmiä avaava kokemus. Nautin suuresti näistä kerronnallisista historiateoksista, kun teksti ei ole kuivan tieteellistä vaan elätyn makuista. 

    

Tässä muistelmien osassa Chummy löytää rakkauden ja menee naimisiin, niin kuin kirjan tv-sarjasta poimittu kansikuvakin kertoo. Ihastuttava sisar Monica Joan pääsee kertomaan omasta nuoruudestaan. Mukana on myös kaksossynnytyksiä ja tuberkuloosi- ja aborttifaktaa. Opin mm. miksi maitoa aloitettiin pastöroimaan 1920-luvulla. 

  

Naisten oikeutta päättää omasta ruumiista pidetään nykyisin niin itsestään selvänä, että nuoremmilla ihmisillä on vaikeuksia uskoa, että raskaudenkeskeytys on joskus ollut Britanniassa rikos. -- Vuonna 1803 säädetty laki oli voimassa 165 vuotta. Se kumottiin vasta vuonna 1967. (s. 255)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Elämä 1950-luvun Itä-Lontoossa on rankkaa. Tubi leviää ahtaissa oloissa, lapset leikkivät raunioissa ja etenkin köyhät naiset joutuvat kokemaan kovia. Yhteisö pitää kuitenkin huolen omistaan, vaikeuksista selvitään lämmöllä ja huumorilla. 60-luvulle tultaessa satamatyöläisten ja nunnien asuinalue Thamesin rannalla alkaa muuttaa muotoaan. Nuori kätilö Jenny jättää haikeat jäähyväiset rakastamalleen yhteisölle suositun trilogian viimeisessä osassa.

  

Jenny, Chummy ja muut Nonnatus Housen riemukkaat hahmot ovat tuttuja myös YLE TV1:n esittämästä BBC:n menestyssarjasta.

  

Suomentanut: Jaana Iso-Markku, 365 sivua, Otava 2015

    

Alkuperäinen nimi: Farewell to the East End: The Last Days of the East End Midwives (2009)

   

Naisen asema ja synnyttämisen historia ovat herättäneet ajatuksia mm. täällä: Kirjojen keskellä, Lukijan kirjahylly, Täysin arkista

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hakekaa kätilö! (2012) - Call the Midwife (2003)
• Hakekaa kätilö 2 - Kaupungin varjoissa (2014) - Shadows of the Workhouse (2005)
• Hakekaa kätilö 3 - Jäähyväiset nunnille (2015) - Farewell to the East End (2009)

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt - Ja muita satuja aikuisille

"Eivät olleet koskaan lukeneet satuja, siksi he eivät tienneet, 

että tytärpuolia ja sijaislapsia kohdellaan aina kurjasti."

    

  

Naistenviikko jatkuu ja tänään, 19. päivä, nimipäiväänsä viettävät Sari, Saara, Sara, Salli ja Salla. Poimin muutamia novelleja Sari Peltoniemen kokoelmasta Miehestä syntynyt - Ja muita satuja aikuisille. Osallistun tällä postauksella myös Novellihaaste 2:n.

  

Miehestä syntynyt (sivut 7-16)

  

Kuten jo satunovellin nimikin kertoo, kyseessä on tarina miehestä, joka synnyttää. Tukeva sinkkumies saa haltuunsa erikoisia karkkeja, jotka eivät olleet tarkoitettu hänen syötäväkseen, vaan vaimolle jota hänellä ei ole. Niinpä ensimmäistä kertaa historiassa, mies synnyttää. Hän jättää kauniin tyttärensä puun oksalle, josta kaksi nuorta miestä löytävät hänet ja rakastuvat uskomattoman pienokaiseen.

  

Niin kuin he olisivat löytäneet keijunpoikasen. (s. 11)

  

Koska eivät osaa kasvattaa lasta, he maksavat tämän hoidosta tädille, jolla on samanikäinen oma tytär. Kuten tarinan inspiraationa toimineissa klassikkosaduissakin on tapana, oma tytär on tyhmä ja ruma, ottolapsi kaunis ja viisas. Kun tytöt ovat 16-vuotiaita, täti lähettääkin oman lapsensa sen miehen morsiameksi, joka löysi toisen lapsen puun oksalta. Lopulta oikea tyttö pääsee naimisiin (melkoisesta ikäerostaan huolimatta) ja paha saa palkkansa. 

  

Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin kokoelman nimikkoteoksen ytimestä, eli miehen raskaudesta ja ajatuksista (sekä siitä taiasta, joka sai hänet tähän mielenkiintoiseen tilaan), mutta Peltoniemi on valinnut tyttären kasvun ja aviomiehen etsinnän tärkeämmäksi juonilinjaksi. Parasta tässä sadussa oli tytön suhde eläimiin. 

   

Ammeet (sivut 29-37)

  

Tämä satu pohjaa klassiseen Siniparta-taruun, joka on tullut minulle tutuksi Margaret Atwoodin Siniparran muna-novellikokoelmasta. Köyhällä perheellä on kolme tytärtä. Eräänä päivänä rikas mies saapuu talon pihaan ja vie vanhimman tyttären vaimokseen. Tämä kuitenkin on tottelematon ja menee huoneeseen, joka on häneltä kielletty. Niipä mies hakee naamioituneena toisen siskon, joka toistaa samat virheet.

  

Tämä tyttö oli kuitenkin lujaluontoinen. Monet tytöt ovat, varsinkin sellaiset, joilta vähiten sitä odottaisi. (s. 36)

  

Nuorin siskoista on kuitenkin ovelampi ja vaikka hänkin löytää tiensä kiellettyyn huoneeseen, hän ei jää kiinni teostaan. Hän saa huijattua mieheltä kalleuksia perheelleen ja toimitettua tämän sitten vankilaan, jossa kohtaa loppunsa.

  

Vaikka pidinkin tästä Sinipartamukaelmasta, se jäi hieman pikakelaukseksi ja olisi ollutkin kiinnostavampaa lukea vähän syvällisemmin erikoisen miehen murhanhimosta. Koska kokoelma on suunnattu aikuisille, jäin kaipaamaan etenkin tähän satuun enemmän gorea ja ehkä seksiäkin, vaikka jälkimmäiseksi mainittu ei olekaan minulle yleensä tärkeää kirjallisuudessa. Klassikkosatujen varhaisia versiota en ole lukenut, mutta niistä tietämäni perusteella nämä Peltoniemen versiot ovat verrattuna kiltimpiä, eivätkä onnistu shokeeraamaan lukijaa (eikä se varmaan kirjailijan tarkoitus ole ollutkaan).

  

Susiemo (sivut 39-46)

  

Tässäkin tarinassa naisella on ottolapsi ja oma tytär, joka jää käenpoikasen varjoon. Äiti hankkii tytöille rukit, koska kehrääminen on muodikasta. Biologinen tytär saa parasta työstettäväkseen pellavaa ja tytärpuoli nokkosia, joista tämä kuitenkin kehrää mitä hienointa lankaa biologisen tyttären vain sotkeutuessa rihmoihin. 

  

Hyvä kun eivät pikku lintuset ja söpöt oravat laulaneet hänen olkapäillään. (s. 39)

  

Kun tytärpuolta onnistaa rakkaudessa ja hän on menossa naimisiin, äitipuoli päättää piilottaa tytön ja pukea oman lapsensa häämekkoon ja peruukkiin, eikä sulhanen huomaa vaihtoa ollenkaan. Onnekkaan käänteen kautta oikea tytär päätyy naimisiin, mutta vaistoinkäymiset eivät jää tähän. Äitipuoli loitsii esikoisensa synnyttäneen tytärpuolen sudennahkoihin ja kilpasisko soluttautuu jälleen valepukuisena toisen naisen kenkiin.

  

Tästäkin kuitenkin selvitään, niin kuin saduissa aina, joskin nimeltämainitsematon hyväntekijä saa palkakseen vain paperisen paidan ja lasikengät, jotka hajoavat "ja siinä mureni loppuun tämä satukin". En osannut odottaa postimyyntiluettelosta tilattavia kiitoslahjoja tai että hyvää ei oikeastaan palkittu, sillä kiitoksen arvo suhteessa tekoon jäi vähäisemäksi ja kesti vain silmänräpäyksen. Viimeinen lause myös koputtelee neljättä seinää. Olisin mielelläni lukenut lisää sudennahoissa elävän naisen elämästä muiden lumottujen susien laumassa. 

  

Kissamadonna (sivut 127-133)

  

Maagiset raskaudet ja synnyttäminen ovat toistuva elementti näissä sattumalta valitsemissani satunovelleissa. Tämän sadun sanomana on, että kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta mikään ei mene rikki niin herkästi kuin onni. Oli hauskaa tunnistaa tuosta lainaus Leo Tolstoin Anna Kareninasta, vaikken itse sitä olekaan lukenut, vielä. Kirja kyllä löytyy hyllystäni.

  

Kuningas järkyttyi ja raivostui. Tytärkin oli hänet pettänyt ja hylännyt niin kuin vaimo, joka lähti tuonen valtakuntaan ja jätti miehensä yksin elämään.  (s. 128)

  

Kuningatar kuolee ja kuningas menee suruissaan naimisiin uuden vaimon kanssa, joka on oikea syöjätär. Hän loitsii kuninkaan tyttären raskaaksi ja tämä karkoitetaan. Tämä synnyttää yksinään saunamökissä kissan, joka saapasjalkaisen sukulaisensa tavoin hakee äidilleen töitä ja sattumalta saattaa tämän myös onnellisesti naimisiin. Kissan kohtalo lopussa ei kylläkään saanut minua hurraamaan, toivoin hieman onnellisempaa loppua, mutta onneksi kuningas sentään tajuaa, ettei uusi vaimo olekaan hänelle se kaikken paras kumppani.

  

Peltoniemi on ottanut tunnistettavia aineksia monista saduista ja luonut niistä aivan uusia, päivitettyjä versiota. Tekstissä vilahtelevat niin iPadit kuin Range Roverit, vaikka samaan aikaan tarinoiden maailmoissa on magiaa ja puhuvia eläimiä. Jäin tämän otannan jälkeen kaipaamaan lisää karheutta, jotain pientä tai isompaa säröä,  määrittelemätöntä aikuismaisempaa makua palvelevaa tekstiä. Syvällisyyttä, silmäniskuja inhorealismin suuntaan ja huumoria. Erityisen suuria tunteita nämä  sadut eivät synnyttäneet, mutta herättivät mielenkiintoni siinä määri ja haluan lukea loputkin kokoelmasta jossain vaiheessa. 

     

  

Takakannesta:

Jussi on äidin poika, joka mieluummin ajaa polkupyörällä kuin kruisailee autolla. Jussista kasvaa ompelutaitoinen, lempeä mies, joka osaa kuunnella. Taidoista on hyötyä, kun Jussi lähtee kosimaan prinsessaa. Hyvin käy myös petturivaimon piinaamalle Moosekselle ja sinisenharmaalle paperimies Juuströmille, joka saa hyvästä työstä palkaksi kyvyn muuttaa muotoaan.

  

Miehestä syntynyt palauttaa sadut alkuperäiselle paikalleen: aikuisten kirjallisuudeksi. Henkilöt saattavat olla mielikuvitusolentoja, mutta aina päädytään ihmisenä olemisen peruskysymyksiin, miten tulla toimeen muiden kanssa, miten selvitä kiperistä elämänvaiheista – ja miten pitää yllä toivon liekkiä vaikeuksien keskellä. Sari Peltoniemi saa sadut kaukaa menneisyydestä lyömään kättä nykykertomusten kanssa.

  

Parikymmentä teosta julkaissut Sari Peltoniemi (1963) on lukenut ja kirjoittanut satuja koko ikänsä. Peltoniemi on ollut muun muassa Finlandia Junior -ehdokkaana.

       

133 sivua, Atena 2014

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjojen keskellä, 

Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan luetut, Kirjanurkkaus,