Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between

"With ghosts she at least knew what to expect.
The living were the ones still capable of harm."

  

  

Huomasin Lauren DeStefanon romaanin A Curious Tale of the In-Between jollakin englanninkielisellä sivustolla (pitäisi kirjoittaa aina ylös, mistä jokin kirja tulee bongattua, koska sitä ei muista kauhean pitkään). Kirja oli minulla lainassa hyyvin pitkään, uusin sen itseasiassa 5+ kertaa, koska käytin sitä kerran kirjastossakin uusittavana (jolloin sain uudet 5 lainauskertaa sille). Onneksi kuitenkin luin kirjan - sillä kaikkia lainoja en todellakaan ehdi lukemaan tai  halua enää lukea näin monen uusinnan jälkeen. 

   

It was all this reading that made Aunt Dee and Aunt Nan overlook Pram's eccentricities. She was just imaginative. (s. 3)

  

Teoksen päähenkilö on 11-vuotias Pram, joka näkee aaveita. Hän asuu tätiensä pitämässä vanhainkodissa. Hänen äitinsä on kuollut ja merimies-isästä ei ole tietoa. Teoksen tapahtumat sijoittuvat mielestäni n. 1950-60-luvulle, kirjassa ei kuitenkaan sanota tätä suoraan. Pramilla on vain yksi ystävä, Felix, vuosikymmeniä aiemmin kuollut poika. On kuitenkin tullut aika, että Pramin on mentävä oikeaan kouluun kotikoulun sijaan. Tyttö pelkää ajatusta, sillä hän on varma omituisuutensa näkyvän kaikille.

  

To Pram, most of the people in the living world were gray, but Clarence was bright and vivid. In fact, he was the loveliest thing she'd ever seen. Why would someone like that to hide? (s. 20)

    

Pram tapaa koulussa Clarencen, joka on menettänyt äitinsä vuotta aikaisemmin. Heistä tulee hyvät ystävät ja pian Clarence vie Pramin mukanaan spiritistisiin istuntoihin ja näytöksiin, joissa esiintyy henkiä näkeviä ihmisiä. Poika haluaisi puhua äidilleen, mutta Pram ei uskalla kertoa, että hän pystyy keskustelemaan aaveiden kanssa. Pram joutuukin ongelmaan kykynsä kanssa, ei Clarencen kanssa, vaan joku keräilee tytön kanssa samoja taitoja omaavia ihmisiä omiin tarkoituksiinsa.

   

A ghost would also know to look for someone like Pram; Felix had told her that she buzzed like an electric fence. (s. 38)

  

  

Pidin Pramista mahdottoman paljon. Hän muistuttaa jollain tavalla Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan nimikkohenkilöä. Teoksella on myös huima miljöö vanhoine mielisairaaloineen kaikkineen. Etenkin teoksen loppupuoli oli ahmittava nopeaan tahtiin, sillä minun oli pakko saada tietää Pramin kohtalo.  Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, jos englannin kieli taittuu, tämä ei kuitenkaan ole kauhean haastavaa luettavaa eli rohkeasti vain katsomaan saako tätä muistakin kirjastoista (ja kaukolainana ainakin löytyy).  

    

You are going to be a very interesting grown up one day, Pram. (s. 205)

    

Loppuun vielä lainaus kohdasta, josta tuli vahvasti mieleen Elina Rouhiaisen Muistojenlukija: "You can enter the memories of dead. They don't mind. They're abandoned them. These memories float around in the the air like balloons, not attached to anyone." (s. 150).

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

To Pram, most of the people in the living world were gray, but Clarence was bright and vivid. In fact, he was the loveliest living thing she'd ever seen. Why would someone like that want to hide?

  

She couldn't know that Clarence was wondering the same thing about her.

   

226 s. Bloomsbury 2015

Samankaltaista luettavaa: Neil Gaiman: Hautausmaan poika, Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset, Patrick Ness: Hirviön kutsu

Helena Waris: Linnunsitoja (Konetrilogia #1)

"Jokin noiden pienien, rohkeiden lintujen kiiltävissä silmissä puhuttelee sisintäni."

   

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 7.3.2018.

  

Dystopiatrilogian aloittava nuorten aikuisten romaani Linnunsitoja on Helena Wariksen kuudes teos. Waris osoittaa, että  jo 170 sivua riittää moniulotteisen maailman luomiseen. Hän jättää paljon lukijan varaan, eikä selitä auki kaikkea. Harmillisesti jotkin lopun juonenkäänteet arvaa jo varsin alussa, etenkin jos dystopioiden tapa kertoa tarinaa on lukijalle tuttu. Silti kirja tarjoaa lukijalle myös jotakin genrelle uutta ja yllättävää.

  

Tuijotan tihkusateista maisemaa; punaisia kallioita ja pallolatvaisiksi kasvaneita mäntyjä, jotka hallitsevat autioitunutta saaristoa. Rannoilla on veden alla jääneitä betonilaitureita ja saunarakennusten perustuksia, jälkiä ihmisten perääntymisestä meren noustessa. 

Vesi ei kuitenkaan ole niin korkealla kuin olen luullut. Jos meri olisi viisi metriä ylempänä, kuten Maharin kuilussa on uskoteltu, koko saaristo olisi upoksissa. (s. 20)

  

Kirjan maailma on ilmastonmuutoksen kourissa. Ihmiset asuvat Kuiluissa, joita hallitsee Kone. Kuilujen ilmasto on kontrolloitu, mutta niiden ulkopuolella sää voi vaihdella nopeastikin. Itämantereella on useita Koneiden valvomia Kuiluja, vain Ammabar-niminen manner on kieltäytynyt niistä. Kone päättää hallituksen sijaan kaikesta, ja vaikka sen rakentajat halusivat muutoksen viimein tuovan tasa-arvon kaikkialle, ovat Koneen ohjelmoijat pystyneet silti manipuloimaan sen päätöksiä.

  

Päähenkilönä seurataan nuorta naista, Zemiä, jonka veli kuuluu Koneita vastustavaan ryhmään. Hän on järjestänyt kuljetuksen itselleen ja siskolleen kapinallisten luokse majakkasaarelle, mutta ilmoittaa viime hetkellä jäävänsä vielä Maharin Kuiluun hoitamaan asioita. Veljen tilalle tulee tämän ystävä Thom, jota Zemi kutsuu “tylsäksi jurottajaksi”. Saarella hän kuitenkin tutustuu ennakkoasenteistaan huolimatta Thomiin sekä muihin vastarintalaisiin.

  

– Kyyhkyt ovat ainoa viestintäkeino, jota Kone ei hallinnoi -- – Täysin sensuroimaton tiedotusjärjestelmä, josta ei jää mitään jälkeä. (s. 52)

  

Teoksen nimi viittaa viestikyyhkyihin, joita saarella asuvat kapinalliset käyttävät. Lintujen kuljettamat viestit ovat ainoa Koneen valvonnan kiertävä tapa viestiä vastarinnan eri solujen välillä. Tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos, sillä Koneen häiriösignaali voimistuu ja uhkaa sekoittaa lintujen biologisen kompassin. Koko teoksen ajan pohjavireenä on ajatus luottamuksesta. Zemin täytyy voittaa vastarinnan luottamus, vaikka hän ei olekaan täysin rehellinen menneisyydestään. Jännitteet luovat kiinnostavia tilanteita hahmojen välille.

  

Waris kertoi Helsingin kirjamessuilla 2017, että teoksen maailmassa hän kuuluisi konevastaisiin. Hän halusi tuoda kirjassaan isovelimäisen Koneen näkyväksi, sillä jo tällä hetkellä esimerkiksi Google seuraa jokaista netissä kulkevan liikettä, älypuhelimista ja GPS-paikannuksesta puhumattakaan. Hän kertoi myös, että jokaisella trilogian osalla on  eri kertojaääni, vaikka tuttuja hahmoja on muissakin osissa. Seuraava osa tulee sijoittumaan Ammabariin.

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Vapaus on hauraiden linnunsiipien varassa.

  

"Näihin lintuihin sidotuissa viesteissä me olemme Koneitten saavuttamattomissa. Se tekee meistäkin vapaita."

  

Helikopteri vie Zemin keskelle merta, majakkasaarelle, jonne Valtion, Kuilujen ja Koneiden valvovat silmät eivät yllä. Saari on vastarintaliikkeen tukikohta, eikä kenenkään ole pakko kertoa, miksi on siellä tai mistä on tullut. Majakan huipulla on kyyhkyslakka. Kyyhkyt kuljettavat viestejä meren yli, ne ovat ainoa viestintäkeino, jota Kone ei hallinnoi. Vain lintujen avulla vastarintaliike pysyy elossa.

  

170 sivua, Otava 2017

    

Muita lukukokemuksia: Keskisuomalainen, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukufiilis

Piia Leino: Taivas

"Mitä meille tapahtui?

Milloin se tapahtui?

Miksi?"

  

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja, Spefi-lukuhaaste: 35. Dystopiakirja, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 56. Lue kirja, jonka kannessa on rakennus

  

Piia Leinon dystopiaromaani Taivas on niitä teoksia, jotka olivat menneet minulta ohitse lukiessani kevään uutuusteosten katalogeja. Onneksi bongasin kirjan Kosminen K -blogista. Luin kirjan talvilomallani, Kuopiossa äidin luona vieraillessani. Taivas voitti vuoden 2016 Maailman laita -romaanikilpailun. Teos on jaettu kolmeen osaan, Harmaa, Punainen ja Valkoinen. 

  

Löysin samalla matkalla eräästä varastohuoneen laatikosta siskoni vanhat sakura-oksat, eli hänen japanissa asuvan tuttunsa yli kaksi vuosikymmentä sitten lähettämät paperista ja rautalangasta tehdyt kirsikankukka-koristeet. Kiitos niiden ja kauniin aurinkoisen päivän, sain otettua kivan kuvan teoksesta Instagramiin.

  

  

Taivas kertoo vuoden 2058 Helsingistä, joka eroaa tämän hetken Suomesta hyvin suuresti. Ilmastonmuutoksen myötä vedenpinta on noussut, rannikkojen kaupungit ovat tuhoutuneet ja pakolaisia virtaa maasta toiseen. Suomen rajoja kiertää muuri, jonka sisäpuolella asuu puhdistuksen jälkeen vain kantasuomalaisia. On ollut toinen sisällissota, jonka ovat voittaneet vahvasti kansallismieliset "nahkapäät". Ruokana tarjoillaan sirkkapuuroa ja lokkikettoa. 

    

Äiti syyllisti Akselia lasien sisällä vietetystä ajasta.
--
- Te olette zombeja. (s. 22)

  

Syntyvyys on laskenut käytännössä nollaan ja viimeiset sukupolven ovat riippuvaisia virtuaalitodellisuudesta nimeltän Taivas. Ulkomaailmasta ei tiedetä juuri mitään, eivätkä Taivaan tyynnyttävän vaikutuksen lamaannuttavat ihmiset kaipaakaan mitään tai ketään paitsi lisää Taivasta. Vanhat suurkaupungit ja maailman ihmeet löytyvät tallennettuina Taivaaseen, lisäksi valittavissa on erilaisia luontomiljöitä. Taivaan käyttäjät törmäävät harvoin toisiinsa, mutta niin kuitenkin joskus tapahtuu - eikä aikaakaan kun romaanin kaksi merkityksellistä hahmoa kohtaa. 

      

- Etkö halua katsoa ylhäällä auringonlaskua?

- Tuossahan se on jo kuvassa, Iina nyökkää maalauksiin.

- Se on aina erilainen.

- Se on aina ykkösiä ja nollia, Iina sanoo ja on samassa poissa. (s. 36)

  

Teoksessa on maailmaan sopien vain muutama hahmo, joiden näkökulmat vaihtelevat pitkin teosta. Ensimmäisenä esitellään Akseli, joka tekee tutkimusta yliopistolle menneestä maailmasta ja saa palkkansa taivasaikana. Akselista on hieman vaikeaa saada kiinni, sillä kuten kaikki muutkin, hän on virtuaalitodellisuuden pehmentämä, kaikki hänen särmänsä on hoittu sileiksi. Hän on hyvin veltto ja nahjusmainen olento, jota on  välillä hieman vaikeaa edes tunnistaa saman lajin edustajaksi kanssani.

  

Myöhemmin mukaan tulee Iina, joka elää Jalon kanssa. Jalo on yksi Taivaan koodaajista ja Iina on hänen "verkkolemmikkinsä", joka ostaa ruokaa Jalolle ja pitää tästä muutenkin huolta pitkien Taivaassa vietettyjen tuntien aikana silloin, kun ei itse ole kytkeytynyt toiseen todellisuuteen. He eivät elä parisuhteessa, mutta Jalo tunsi Iinan veljen ennen sotaa. Tämän järjestelyn myötä Iina pääsee nauttimaan Taivaasta pidempään ja paremmilla laseilla sekä puvulla, joka antaa hänen asteilleen vastineen virtuaalisen maailman ilmiöstä kuten tuulesta, auringon lämmöstä ja vedestä.  

    

- Luulen, että tässä lajissa on virhe, jota ei voi paikata. Emme ole ikinä tyytyväisiä paitsi Taivaassa, mutta siellä emme voi pysyä. olemme tämän pelin virus. (s. 206)

  

Teos tuo mieleen monta aiemmin lukemaani dystopiaa, jotka listasin postauksen loppuun. Leinon kieli on kaunista ja harkittua. Teoksen tunnelma on hyvin melankolinen, ja samalla se herättää ajattelemaan tämän hetken maailman tilaa ja kuinka siihen voi puuttua ja korjata, ennen kuin asiat eskaloituvat teoksen esittämän tuevaisuuskuvan tasolle. Puuttua voisi niin ilmastonmuutokseen, vesistöihin päätyvään muoviin kuin rasismiin. Jokainen voi omilla valinnoillaan ja teoillaan vaikuttaa jokaiseen näistä. 

  

Teoksen maailma natisee liitoksissaan. Toisaalla se on näivettymässä, toisaalla pääsee valloilleen jotain hallitsematonta ja mullistavaa. En ollut aivan tyytyväinen siihen, miten teos päättyy, sillä se jättää liian paljon avoimeksi ja lukijan vastuulle - jäin siis kaipaamaan lisää siitä, mitä tapahtuu viimeisten rivien jälkeen. Helsinki kuvataan teoksessa vahvasti ja tunnistettavasti ja se on ehdottomasti yksi teoksen keskeisistä hahmoista.

  

Luonto näyttää nyt selvästi, että se aikoo vallata kaupungin. Se tunkee kaikkialle kuin ajatteleva olento eikä Iina tiedä, onko se kauhistuttavaa vai helpottavaa. Hän voi kuvitella kaupungin sadan vuoden päästä, kun heistä ei ole jäljellä enää yhtäkään, vain luonnon raivoisa halu monistaa itseään. (s. 77)

  

Suosittelen lukemaan Taivaan. Se on vaikuttava lukukokemus monella tasolla. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Akseli uskoo tietävänsä yhden seurauksen: Hän saattaisi poistua asunnostaan, ja jos hän poistuisi, voisi joku muukin poistua. Kaduille tulvisi valtava määrä ihmisiä, joiden ei tarvinnut olla siellä. He tekisivät jotain, mutta Akseli ei osaa kuvitella, mitä.

  

Helsinki, 2058. Akseli työskentelee yliopistolla ja yrittää innottomasti selvittää, mikä on lamaannuttanut suomalaiset. Valon kaupungissa kansalaiset kyyristelevät asunnoissaan, eivät puhu, lapsia ei enää synny. Rajat on suljettu eikä tulevaisuutta ole. Lohduksi alamaisilleen Valo on antanut Taivaan, virtuaalisen tilan jossa vanha maailma elää kauniimpana ja lempeämpänä kuin koskaan.

  

Kun Akseli saa laajat käyttöoikeudet Taivaaseen, hänen maallinen ruumiinsa käy kalvakkaaksi ja voimattomaksi, sen ainoa tavoite on unohdus ja kuolema. Kunnes hän tapaa Taivaan niityllä naisen, johon haluaa tutustua myös reaalissa.

  

Taivas on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jonka avaamia kysymyksiä ei tee mieli vaientaa. Lohduton sisällissodan jälkeinen Helsinki ja tilansa uudelleen valtaava luonto antavat haikeankauniit puitteet tarinalle, joka herättää vahvan tarpeen vaalia elämää, kaikkea sitä mikä on maailmassa tärkeintä.

  

Teos voitti Maailman laita -romaanikilpailun vuonna 2016.

  

250 sivua, S&S 2018

   

Lisää lukukokemuksia teoksesta: Kirjavinkit, Kujerruksia, Kirjaluotsi, Kosminen K, Kulttuuri kukoistaa, Kirsin Book Club 

    

Samankaltaista luettavaa: Ernest Cline: Ready Player One, Annika Luther: Kodittomien kaupunki, Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Jan Salminen: Äidinmaa, Antti Tuomainen: Parantaja, George Orwell: Vuonna 1984, Salla Simukka: Jäljellä / Toisaalla, Anu Holopainen: Molemmin jaloin 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

"Kirjat tekivät hänet onnelliseksi, siispä hän luki."

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 2.3.2018.

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa, Spefi-lukuhaaste 33. Spefikirja, joka on suunnattu nuorille aikuisille (YA), Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 38. Lue kirja, jossa luetaan kirjoja

   

Kaikki Kiurun rakastamat asiat olivat sellaisia, joita yleisesti pidettiin hyödyttöminä. Hän rakasti kirjoja, neulomista, leipomista, mankelointia ja silittämistä, sanaristikoiden täyttöä ja isoja teekuppeja. (s. 168)

  

Muistojenlukija aloittaa Susiraja -sarjan kirjoittajana tunnetun Elina Rouhiaisen uuden Väki -trilogian. Syksyllä lukion aloittava Kiuru on aina pystynyt näkemään toisten ihmisten muistot lintuina. Hän voi ottaa muiston kiinni, upota siihen tai vapauttaa sen, jolloin ihminen unohtaa kyseisen muiston. Kun hän nappaa ajattelemattomasti erään pojan muiston, hän joutuu kohtaamaan paljon isompia seurauksia kuin oli teollaan kuvitellut olevan.

Kissa oli äidin, mutta Kiuru oli saanut valita sille nimen. Toisin kuin Hermionen kissa, heidän Koukkujalkansa oli kermanvärinen. (s. 30)

Kiurun maailma on aina tapahtunut kirjojen sivujen välissä, kunnes hän tapaa kesäloman aikana Shangri-Laksi nimetyllä Vuosaaren syrjäisellä alueella asuvat romanialaiset veljekset Dain ja Nelun sekä aromanttisen, muunsukupuolisen Bollywoodin. Hän saa viimein vastauksia oudolle kyvylleen ja viettää aikaa kerrankin todellisessa maailmassa tehden niitä asioita joista on aiemmin vain lukenut, jopa lain harmaalle alueelle astuen.

Hän pakkasi virkattuun laukkuunsa avaimien, puhelimen ja lompakon lisäksi kirjan ("Sä ja sun turvakirja", Samuel olisi sanonut). (s. 32)

Lapsuudesta asti ystävänä olleella Samuelilla on myös voimia, mutta toisin kuin Kiuru, hän pystyy lukemaan ajatuksia. Suomen lyhyen kesän aikana viisikko tutustuu toisiinsa ja erilaisiin kykyihinsä. Nuoret ihastuvat, rakastuvat ja rikkovat sydämiä. Kesän loppuminen ja tulevat muutokset pelottavat Kiurua, kunnes yllättävän petoksen vuoksi hänenkin täytyy paeta ulkomaille. Salaperäinen Väki-niminen ryhmä nimittäin etsii kykyjä omaavia ihmisiä omia tarkoitusperiään varten.

Kiuru oli aina rakastanut syksyä. Neuleita, isoja teemukeja ja uutuus-kirjoja. Sadetta, jonka takia ei tarvinnut edes teeskennellä haluavansa tehdä muuta kuin olla kotona ja lukea kirjaa. (s. 353)

Muistojenlukija on hillitysti rakennettu, nuorille suunnattu urbaanin fantasian teos, joka ammentaa inspiraatiota suomalaisesta kansanperinteestä. Esimerkiksi päähenkilön nimi, Kiuru, löytyy suomalaisesta mytologiasta sielulintuna. Helsinki on kuvattu aidosti ja elävästi, eivätkä hahmojen voimat nouse liian korostettuina esille. Voimista kerrotaan lopulta hyvin vähän ja niihin varmasti palataan syvemmin sarjan myöhemmissä osissa.

Kiuru ei halunnut jakaa asioita tuntemattomien ihmisten kanssa. Hän ei halunnut jakaa edes lukukokemuksiaan muille, sillä hänestä oli aina tuntunut, että ne olivat jotain hyvin yksityistä. (s. 98)

Harmillisesti kerronta ei aina ole teknisesti loppuun asti hiottua. Etenkin toistuvat kuvailut, kuten “Kiuru kuuli itsensä sanovan”, ja tapahtumien etukäteen kertominen lausahduksella “Kiuru ei vielä tiennyt että...” tarttuvat helposti tarkemmin lukijan seulaan. Vaikka hahmojen sanotaankin puhuvan enimmäkseen englantia, on kirjailija valinnut kirjoituskieleksi suomen, muutamien englanninkielisten fraasien lisäksi. Välillä voikin olla vaikeaa muistaa, millä kielellä kukin hahmo eri tilanteissa puhuu.

Suomi on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin vapaa maa -- Kaikki täällä on hyvin säänneltyä ja kaikkien halutaan olevan samanlaisia. Kukaan ei saa olla huonompi kuin muut, mutta ei myöskään parempi. (s. 153)

Rouhiainen on esitellyt kiitettävän erilaisia hahmoja. Monenlaiset varallisuuden tasot, kansalaisuudet, kulttuurit ja romanttisuuden muodot pääsevät esille luontevasti. Kiurun äiti on sukunsa hylännyt romani ja isä pätkätyötä tekevä lintututkija. Samuelin vanhemmat ovat puolestaan skaalan toisesta päästä hienoine taloineen ja veneineen. Lisäksi itähelsinkiläisen talon vallannut kirjava joukko on suurelta osin yhteiskunnan reunoilla asuvia tai paperittomia vaeltajia.

Kiuru ei olisi jaksanut alkaa selittää asiaa isälle, mutta Bollywoodin takia hänen oli yritettävä. "Bollywood ei ole tyttö. Se on queer." (s. 241)

Nähtäväksi jää, kuinka tarina tulee jatkumaan. Vastaamattomia kysymyksiä jäi vielä useita, kuten mikä on Väki ja kuinka osa ihmisistä saa erikoisia kykyjä. Olisi kiinnostavaa, jos jatko-osissa pääsisi lukemaan esimerkiksi Dain näkökulmasta. Takakansi ainakin lupaa, että sarjassa tullaan liikkumaan ympäri Eurooppaa.

  

Arvosana:

  

  
Takakannesta:

16-vuotiaalla Kiurulla on salaisuus: hän pystyy napsimaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja haaviin. Kun hän sattumalta törmää samankaltaisia kykyjä omaaviin romaniveljeksiin ja intialaistaustaiseen genderqueeriin, Kiurulle avautuu aivan uusi todellisuus. Pian vallatussa talossa hengailevaan porukkaan liittyy myös Kiurun lapsuudenystävä Samuel, johon Kiuru on ollut jo pitkään ihastunut. Mitä paremmin Kiuru oppii tuntemaan uudet ystävänsä, sitä ristiriitaisemmaksi hänen suhtautumisensa käy. Mutta kun railo syntyy, se syntyykin yllättävään kohtaan. Vähitellen Väen salaisuudet alkavat paljastua, ja pian Kiuru tajuaa joutuvansa pakenemaan henkensä edestä.

  

Muistojenlukija avaa ympäri Eurooppaa liikkuvan Väki-trilogian, jonka ensimmäinen osa sijoittuu Itä-Helsinkiin ja avaa näkymän Suomessa oleskelevien paperittomien siirtolaisten elämään. Neliosaisella Susiraja-sarjallaan debytoinut Rouhiainen vakuuttaa uudella tarinamaailmallaan, joka nivoo yhteen realismia, urbaania fantasiaa ja nykyeurooppalaista kiertolaisuutta. 

  

387 sivua, Tammi 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Sivujen välissä, Villasukka kirjahyllyssä, Luetaanko tämä?, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja, Normandiani

Minna Canth: Agnes

"- Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu.

Juurtua johonkin maatilkkuun?

Kiintyä siihen tunteillaan, sydämellään?

Herra varjele, sehän olisi kauheata henkistä vankeutta."

  

  

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää 19.3.2018!

    

Haastoin bloggaajat ja muut lukijat jo neljättä kertaa lukemaan Minna Canthin tuotantoa tai tietoteoksia kirjailijasta itsestään ja julkaisemaan postauksen blogissa, Twitterissä tai Instagramissa tällä päivämäärällä. Edellisinä vuosina olen lukenut Anna Liisan, Köyhää kansaa ja Työmiehen vaimon. Tällä kertaa tartuin Canthin novelliin Agnes. Vaikka tarina ei sijoittunutkaan suosikikseni, pidin suuresti teoksen nimikkohenkilöstä, sanoisin jopa, että Agnes on Canthilta tähän mennessä lukemieni teosten kiinnostavin naishahmo.

    

Katselin häntä viisitoistavuotiaan kritiikittömillä silmillä; nyt jos saisin hänet semmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella tavalla. (s. 60)

  

Kertojana on Liisi, Agneksen kanssa samaan aikaa koulua käynyt nainen. Novelli alkaa kouluvuosista ja paljastaa Liisin suuren ihailun Agnesia kohtaan. Toisessa luvussa Liisi on ollut jo viisi vuotta naimisissa ja hänellä on kolme pientä lasta (Antti 4 vuotta, Aino  n. 2 vuotta ja Lyyli 7kk), kun Agnes sattumalta tulee käymään vanhoilla kotiseuduillaan Kuopiossa elettyään tässä välissä useita vuosia Pietarissa.

   

Vapaasti oli hän saanut edistyä ja laajentaa näköpiiriiään, sillä välin kuin minä elelin pikkukaupungin tukehduttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle. (s. 67)

    

Agnesin saapuminen kuohuttaa paitsi paikkakunnan poikamiehiä (ja naisiakin), aiheuttaa se myös rakoja Liisin ja hänen aviomiehensä Antin välille. Liisi on valmis murhaamaan katsellaan sekä lapsuudenystävänsä että miehensä. Onneksi asia ei eskaloidu niin pitkälle että Liisi ryhtyisi ajatuksista tekoihin, eikä Agnesilla ole mitään aikomuksia Antin suhteen. Onhan hänellä rikas rakastaja Pietarissa, joka on hankkinut naiselle kodin Pariisista. 

  

Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kun hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla salonkinainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen taikka toinen. (s. 74)

Ja siihen päätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut antaa arvoa työlleni, vielä vähemmän että hän milloinkaan olisi auttanut, vaikka olisi kuormani ollut kuinka raskas. (s. 75)

  

Agnes näyttää korealta kuin riikinkukko, mutta hänen elämänsä on välillä onttoa, toisin kuin Liisillä, jonka koko elämä pyörii kodin piirissä ja lapsia hoitaen. Agnesilla on suhde naimisissa olevan miehen kanssa ja hänestä on ihan ok, jos hänen kumppaninsa on välillä uskoton, jos saa itse hyödyntää samaa oikeutta. Hän ei myöskään usko Jumalaan. Agnes tuntuu olevan masentunut, kuten aivan lopussa oleva lainaus mielestäni osoittaa. 

- Meillä on sentään sama perusta.

- Mitä perustaa tarkoitat?

- Noo - olemmehan me molemmat kristittyjä.

- Uh, noita kuluneita fraaseja.

- Meillä on molemmilla samat alkutotuudet elämän ohjeina. Usko Jumalaan ja sielun kuolemattomuuteen.

- Minä en usko kumpaankaan.

- Agnes.

- En kumpaankaan. Lapsen kengät ovat minulta aikoja sitten hajonneet. (s. 131)

Minna Canthin kirjoja lukiessaan saa aina ihmetellä, kuinka moderneja ja aikaa kestäviä hahmoja hän onkaan  luonut. Novelli kertoo kahdesta erilaisesta naisesta, Liisistä, joka on valinnut perinteisen naisen roolin, ja Agnesista, joka puolestaan on päättänyt muovata oman polkunsa. Olenkin ehdottomasti sitä mieltä, että Canthia kannattaa edelleen lukea niin kouluissa kuin vapaa-ajallakin. Näissä on vaan niin paljon hienoa aikalaiskuvausta etenkin naisista. 

  

- Hyvä, että tulit.
- Oletko kipeä Agnes?
- En.
- Väsynyt?
- En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt.
- Meihinkö? Meihinkö täällä?
- Koko elämään.
--
- Sinä et varmaankaan ole terve, Agnes?
- Olen valitettavasti.
- Valitettavasti?
- Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että olisin ruumiillisesti sairas.
- Onko sinulla sitten useinkin nitä tänlaisia hetkiä?
--
- Minä kun luulin -
- Mitä sinä luulit?
- Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä runsaammin kuin muut.
- Kuinka tulit siihen luuloon?
--
- Olethan seuroissa niin säkenöitsevän vilkas ja huvitettu (s. 121-122)

       

Vain muutama erikoisempi sana jäi ihmetyttämään, vaikka jollain tasolla nekin ymmärsi asiayhteydestä (stiilinen - tyylikäs, ulospesty - kulunut?, lyödä veikkaa - lyödä vetoa, talrikki - lautanen, papyrossi - tupakka,  issikka - vossikka, salvetti - lautasliina, tarantekoinen?, maneetillinen - mangneettinen, syödä hapiasti?, hyötä hyviään?). Muutama vierasperäinenkin sana oli mukana: chic, situatiooni, parasoli, eksperimentti, plastiset liikkeet, vegeteerata. 

  

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Minna Canth (1844-1897) kirjoitti laajat mestarinovellinsa Kauppa-Lopo (1889) ja Agnes (1892) kun taisteleva realismimme oli hakeutumassa kohti entistä psykologisempia painotuksia. Edellinen novelli on ulkoisesti vielä tuiman ohjelmarealismin suuntainen, ja kiivaasti hyökkäsivät aikalaisarvostelijat siinä esiintyvän "inhorealismin" kimppuun; "inhuuden ihantelijalle" omistettiin jopa runo. Päällimmiltään Kauppa-Lopo on kuva juopottelevasta kaupustelijaeukosta, mutta samalla se on moraalin ja ihmisen vapauden pohtimista. Päivi Lappalainen kirjoittaa: "Asettamalla vastakkain kaikinpuolisesti yhteiskunnan hylkiöltä vaikuttava Lopo ja kunniallinen, niin ulkoisesti kuin moraaliltaankin 'puhdas' rouva Kortman esitetään kysymys siitä, kuka lopulta on hyvä ihminen."

  

Myös Agneksen teemat liittyvät vapauden ja oikean ja väärän kysymyksiin. Siinäkin on tapahtumapaikkana vuosisadan lopun suomalainen pikkukaupunki, mutta nyt ei päähenkilön taustana ole poliisin selli vaan modernisoituva suurkaupunki, Pietari. Kuopion laululjuhlille sieltä tuleva savolaissyntyinen maailmannainen Agnes luo ympärilleen levottomuutta. Kuinka sidottu hän on kaiksessa liikkuvuudessaan, onko hänen ympärillään väreilevä maailman runsaus elämän täyteyttä, mikä on naisen osa - tätä tuntuu novelli kysyvän lukijalta yhtä hellittämättömästi kuin Agneksen henkilö kuopiolaiselta ystävältään.

    

Koko teos 156 sivua, Agnes sivut 55-140, SKS 1999 (1. painos 1892)

  

Canthin teos luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Maailman ääreen, Lukemattomat lukemattomat, Kirjojen kamari, Kirjavaras Rere

    

Minna Canthin tuotantoa:

  

Näytelmät:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

Novellit ja pienosromaanit:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Agnes (1892)