Klassikkohaaste osa 9 | Kate Chopin: Herääminen

"Hän sanoi, että linnulla, joka aikoi lentää tavanomaisuuden 

ja ennakkoluulojen yläpuolella, oli oltava vahvat siivet."

   

   

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9, Joka päivä on naistenpäivä, Kirjankansibingo: Kirja

   

Valitsin tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen luettavakseni tarkoituksella feministisen klassikon ja kerrankin pitäydyin siinä kirjassa, jonka nimesin haasteeseen ilmoittautuessani. Käytyäni Googlen ja Goodreadsin avulla läpi vaihtoehtoja, törmäsin nimittäin tähän Kate Chopinin 1899 ilmestyneeseen teokseen Herääminen, joka on käännetty suomeksi vasta 2009. Teos herätti aikalaisissa vahvan vastareaktion, sillä kirjan päähenkilö ei noudata naiselle määrättyjä käyttäytymismalleja. Suomessa teos on jäänyt melko tuntemattomaksi, minkä vuoksi se tuntui hyvältä vaihtoehdolta haasteen myötä esille nostettavaksi. Esipuheessa Chopinia kuvataan Pohjois-Amerikan Minna Canthiksi. 

   

Kodissaan hän tunsi olevansa olento, joka oli astunut kiellettyyn temppeliin, jossa tuhannet vaimeat äänet vaativat häntä poistumaan. (s. 149)

  

Romaanin päähenkilö on 28-vuotias Edna. Hän on naimisissa Léonce Pontellierin kanssa. Mies pitää naista omaisuutenaan, kauniina esineenä, jonka on onnistunut hankkimaan kokoelmaansa. Heillä on kaksi lasta, Raoul ja Etienne. Kirja kuvaa noin vuoden ajanjakson kesästä kesään. Alussa perhe viettää kesäänsä täyshoitolassa. Pojat ovat lastenhoitajan vastuulla, mies hoitelee bisneksiään ja Edna tutustuu muihin rouviin rantakävelyillä ja illallisilla. Yksi hoitolan näkyvimmistä hahmoista on 26-vuotias Robert, jolla on ollut tapana jokainen kesä 15-vuotiaasta saakka heittäytyä yhden hoitolassa asuvan naisen seuraan, olipa tämä perheen tytär, leski tai rouva. Tänä kesänä hän iskee silmänsä Ednaan.

      

Herra Pontellier käveli mielellään talossaan tarkistamassa sen sisutusta ja esineitä, varmistaakseen, että kaikki oli kunnossa. Hän arvosti omaisuuttaan, lähinnä siksi, että se oli hänen, ja hän tunsi tyydytystä tarkastellessaan maalausta, patsasta, erikoista pitsiverhoa, mitä tahansa, ostettuaan sen ja asetettuaan sen paikalleen muiden palvottujen esineiden joukkoon. (s. 94)

   

Léoncen mielestä Edna ei hoida kunnolla vastuutaan äitinä tai vaimona, sillä tätä eivät esimerkiksi juurikaan kiinnosta mieheensä liittyvät asiat. Hän sanoo vaimolleen esimerkiksi seuraavaa: "No, mutta, kultaseni, luulisin sinun jo ymmärtäneen, että niin ei tehdä. Meidän täytyy noudattaa sovinnaistapoja, jos yleensä haluamme menestyä ja pysytellä muiden mukana." Häntä raivostuttaa, kun vaimo alkaa osoittaa omaa tahtoa. Silti Edna pitää päänsä ja pudottaa päältään vanhat rooliasunsa. 

     

"Hän on saanut päähänsä jotain naisten oikeuksista"

--

"Onko hän", tiedusteli tohtori hymyillen, "onko hän seurustellut viime aikoina näennäisälyllisten naisten, ylihenkevien yli-ihmisten kanssa? Minun vaimoni on kertomut minulle heistä." (s. 119)

     

Samastuin Ednaan, kun hän eläytyy musiikkiin: hän saa kylmiä väristyksiä, kokee musiikin kautta vahvoja tunteita ja näkee mielessään mm. "miehen seisomassa kalliolla merenrannalla". Kun Edna alkaa tavoittaa todellista minäänsä, hän päättää aloittaa uudelleen lukuharrastuksensa, koska voi päättää mitä ajallaan tekee. Hänellä on kirja mukanaan eräässä kahvilassa, jonne Robert tulee yllättäen. Hän huomaa kirjan ja päättää "auttaa" naista kertomalla, mitä kirjan lopussa tapahtuu, jottei tämän tarvitse kahlata itse sinne asti. Kauhean julmaa!

  

Hän yritti selvittää, mikä tässä kesässä oli niin erilaista verrattuna edellisiin ja kaikkiin hänen elämänsä kesiin. Hän ymmärsi vain, että hän itse, hänen nykyinen minänsä, oli jotenkin erilainen kuin aikaisemmin. Hän ei vielä aavistanut, että hän näki asiat erilaisin silmin ja tutustui itsessään uusiin olotiloihin, jotka värittivät ja muuttivat hänen suhtautumistaan ympäristöönsä. (s. 78)

  

Vasta viimeisten viidenkymmenen sivun aikana ymmärtää, miksi teosta paheksuttiin aikoinaan ja miksi se nostettiin esille uudelleen 1970-luvulla. Ednan ja Robertin välille leimahtaa kielletty rakkaus, mutta se ei ehdi muuttua kovinkaan fyysiseksi, sillä kumpikin tietää rikkovansa vähintäänkin kirjoittamattomia moraalisääntöjä. Kuinka eri avoin asiat olisivatkaan, jos he olisivat tavanneet toisensa aikaisemmin. 

    

Lapset näyttivät hänestä vastustajilta, jotka olivat voittaneet hänet, jotka olivat kukistaneet hänet ja yrittivät vetää hänen sielunsa elonikäiseen orjuuteen. (s. 198)

   

Oli hauskaa huomata, kuinka jotkin asiat eivät ole juurikaan muuttuneet aikojen saatossa. Ednalla on ollut nuorempana kehystetty kuva kuuluisasta näyttelijästä, jota hän muilta salaa pussailee. Sen sijaan monet uudemmiksi ilmiöiksi ajattelemani asiat olivat kuittenkin olemassa jo teoksen julkaisuaikaan, näitä olivat mm. värisarjakuvat, tylli ja trikoo. Jouduin lisäksi googlaamaan mitä ovat kreolit ja angostuura, eli lukukokemus oli myös hyvin opettavainenkin. 

   

Lyhyesti sanottuna, rouva Pontellier ei ollut äiti-ihminen. Äiti-ihmiset -- olivat naisia, jotka jumaloivat lapsiaan, palvoivat miehiään ja pitivät pyhänä etuoikeutenaan häivyttää itsensä olemattomiin yksilöinä. (s. 28)

  

Chopin on oivallinen sanankäyttäjä, ainakin sellainen tunne syntyy suomentaja Raija Latvalan käsittelyn jälkeen. Esimerkiksi hyttysiä kuvataan osuvasti pieniksi iniseviksi lurjuksiksi. Välillä Chopin myös heittäytyy runolliseksi, etenkin kuvaillessaan merta ja luontoa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän lyhkäiseen klassikkoon! Täytynee tämän jälkeen jossain vaiheessa lukea myös Gustave Flaubertin Rouva Bovary. 

    

Meren ääni on viettelevä, lakkaamatta se kuiskii, vaatii, kohisee, kuohuu, kutsuen sielua vaeltamaan yksinäisyyden syvyyksiin, eksymään sisäisen mietiskelyn sokkeloihin. (s. 36)

  

     

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

        

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kate Chopinin Herääminen on herkkä kuvaus neworleansilaisen naisen elämästä ja hänen havahtumisestaan tiedostamaan naiseutensa, seksuaalisuutensa ja avioliittonsa uudella tavalla.

   

Kun romaani ilmestyi vuonna 1899, aikalaiskriitikot tuomitsivat sen armotta moraalittomaksi ja paheksunta peitti alleen teoksen kaunokirjallisen taidokkuuden.

   

Kate Chopinin aistillinen teos löydettiin uudelleen 1960-luvulla, jolloin se nostettiin naiskirjallisuuden klassikoksi.

Suomentanut: Raija Latvala, 200 sivua, Faros-kustannus 2009

  

Alkuperäinen nimi: The Awekening (1899)

   

Tämä feministinen klassikko on luettu myös täällä: Kiiltomato, Café Voltaire, Sabinan knalli, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjava kammari, Lurun luvut, Klassikko viikossa, Luetut lukemattomat, 365 kulttuuritekoa 

Harry Potter -lukumaraton 2019

        

Lukujonossa -blogi vetää jälleen Potter-maratonia. Meinasin ensin jättää tämän kertaisen maratonin väliin, sillä odotan syksyllä ilmestyvää kuvitettua versiota Liekehtivästä pikarista, enkä siis halunnut lukea sitä tai muita Pottereita uudelleen. Muistin sitten kirjahyllyyni unohtuneen Jaana Kapari-Jatan kirjan Pollomuhku ja Posityyhtynen, joka kertoo hänen kääntämisprosessistaan tämän maailmankuulun sarjan parissa. Niinpä valitsin luettavakseni sen tälle sangen helteiselle viikonlopulle.

   

Maraton alkaa klo 22:00. Kirjassa on 164 sivua, ja sain luku-urakan loppuun klo 4:15. Jos ei olisi seuraavaa lukuprojektia meneillään eli klassikkohaastetta 31.7. (en siis ole siihen kirjaa vielä ehtinyt lukemaan) ottaisin seuraavaksi varmaan ekan osan Pottereista käsittelyyn englanniksi. Siinäpä hyvä idea, kunhan kaikki kuvitetut versiot ovat ilmestyneet. Täytyisi myös kokea sarja äänikirjoina Stephen Fryn lukemana. Kiitos Lukujonon Sannalle maratonista, oli kivaa kurkistaa Kapari-Jatan mielenmaisemaan Pottereiden eriskumallisen sanaston rakentamisesta. 

    

   

    

Naistenviikko | Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

"Mistä aloittaisin? Turtuneisuudesta, tyhjyydestä, pysähtyneisyydestä, 
ei niistä voi aloittaa, niissä ei ole alkua eikä loppua. 
On vain hidasta taantumista, sellaista jota ei edes näe 
ennen kuin pääsee katsomaan kauempaa."

    

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 24. heinäkuuta viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja, Kirjankansibingo: Unenomainen 

   

Eräänä päivänä tyhjä taivas on Tiina Raevaaran esikoisteos. Se on unenomainen, satumainen, tajunnanvirtaa ja paikoin jopa absurdi. Raevaaran kieli on vahvaa, ja nautin hänen kynänsä riepoteltavana olemisesta. Teoksen maailma on tuhoutunut, eikä tarinan kertoja osaa antaa tyhjentävää vastausta kuinka ja miksi. On kuitenkin puhetta sodasta ja pommeista, säteilystä ja mutaatioista. 

 

Ei tämä ole enää kaupunki, kaikki mikä siitä on sellaisen tehnyt, on nyt mennyttä. Tuhoutunut, murskautunut, palanut, mustunut. Haihtunut tuhkapilvenä tuuleen. (s. 77)

  

Päähenkilö on päätynyt vuoden vanhana orpokotiin ja etsinyt siitä saakka tietä takaisin kotiin. Vuosien aikana hän on joutunut selviytymään maailmassa, joka on muuttunut hyvin vihamieliseksi ihmisille, etenkin yksin matkaaville naisille. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin päähenkilö pääsee lopulta siihen metsään, jossa vanha kotitalo sijaitsee. Hän tapaa vanhan miehen, joka kertoo, että perhe asuu edelleen siellä.
 

Metsään on raivattu piha, jonka keskellä seisoo valtava talo, kuin taivaasta pudonnut. Tai ei: pikemminkin maasta kasvanut, työntynyt mullan läpi kuin jättimäinen sieni. (s. 23)

Talo on monikerroksinen, sokkeloinen rakennelma, jossa seinät kaatuvat päälle, jos niitä lakkaa ajattelemasta ja jonka ovista suurin osa on lukittu ja vain isä avainten haltijana pääsee niihin. Päähenkilö yllättyy nähdessään talosta asuvat 19 miestä, hänen veljensä, joista ei tiennyt mitään ja jotka isä on kouluttanut parhaan kykynsä mukaan taistelemaan maailman pahuutta vastaan. Mutta missä on äiti, jonka kosketusta hän on vuosia ikävöinyt? Talon hulluus ja maailmantuskainen ilmapiiri imaisee päähenkilönkin pölyisille käytävilleen. Salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan ja takaumien kautta maalaillaan menetettyä maailmaa.

Raivoa ja epäluuloa, niitä on täällä joka puolella niin paljon, ettei muille tunteille riitä tilaa. Eniten raivo asuu isässäni, se on vallannut hänet. Haluaisin tunkea sormeni isääni ja kiskoa raivon ulos, estää sitä ravistamasta siemeniään tuuleen. (s. 58)

Minun täytyy ehdottomasti tutustua lisää Raevaaran tuotantoon. Varasinkin jo hänen novellikokoelmansa En tunne sinua vierelläni kirjastoon. Vaikka pidinkin suuresti joistakin teoksen osa-alueista, toiset jättivät vähän kylmäksi (kuten runsas kaksoispisteen käyttö) ja jotkin kirjat inhottavuudet uivat liiaksi ihoni alle. Suosittelen kuitenkin lämpimästi kirjan lukemista, se on vallan vaikuttava kokemus, vaikkei ehkä sovikkaan kaikkein herkimmille.

Kaapin sisältö tuo mieleeni jotain. Haljun muiston retkistä, joita tehtiin vähän yli metrin mittaisina koululaisina, käveltiin parijonossa saleihin, jotka olivat täynnävitriinejä ja lasikaappeja -- Menneisyyden jälkiä, olemassaolon todisteita. (s. 124)

   

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Tyttö on elänyt perheestään erossa maailmassa, joka on tuhoutunut elinkelvottomaksi. Ympäristö tuntuu täysin vieraalta: kaupungit ja kylät ovat kadonneet, ainoastaan eräs metsä näyttää vielä olevan ennallaan. 

  

Vanhan miehen opastamana tyttö löytää metsän keskeltä syntymäkotinsa, joka ei kuitenkaan tarjoa turvaa – vaan järkyttäviä yllätyksiä. Epämuotoisen rakennuksen uumenista löytyy outo veljessarja sekä isä, jota kaikki pelkäävät.

  

Mitä on tapahtunut ja missä tytön kaipaama äiti on? Tyttö vedetään mukaan sokkeloisen talon kummalliseen elämään. Vähitellen paljastuvat salaisuudet eivät jätä yhtäkään talon asukasta ennalleen. 

  

Tiina Raevaaran esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas on painajaismainen satu ja nurinkurinen kehitystarina, jossa luonto ja eläinten maailma limittyvät ihmisten maailman kanssa. Unenomaiset kuvat ja tuhoutuvan maailman maisema luovat kerrontaan uhkaavan mutta kauniin tunnelman, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka.

    

247 sivua, Teos 2008

    

Myös täällä on upottu tuhoutuneen maailman tuhkaan: Turun Sanomat, Savon Sanomat, Kiiltomato, Vetus et Nova,  Kirjanurkkaus 

  

Samankaltaista luettavaa: Leena Krohn: Hotel Sapiens, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Beth Lewis: Suden tie 

Naistenviikko | Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus

Sillloin Salli kysyi sitä, mitä kukaan muu ei ollut tohtinut.
"Raparperi, miksi sinulla on kaksi isää?"
Raparperi oli jo etukäteen miettinyt mitä vastaisi kysymykseen sitten, kun se tulisi eteen.
"Siksi kun minulla on käynyt niin hyvä tuuri", hän sanoi.

     

    

Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 21. heinäkuuta viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna, Kirjankansibingo: Harrastus

   

Johanna Hulkon lastenkirjasarja Geoetsivät on hyvin suosittu ja luettu sarja ainakin oululaisten lasten keskuudessa, teokset ovat aina lainassa. Tein tuon havainnon, kun olin loppuvuoden 2017 töissä Oulun koulukirjastoissa. Laitoin nimen korvan taakse, ja viimein nyt tuli hyvä hetki tutustua tähän jo ilmiöksi nousseeseen sarjaan sen ensimmäisen osan Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus avulla. Enkä yhtään ihmettele, miksi sarja maistuu niin hyvin nuoremmille lukijoille. Teksti on hauskaa, mutta lukijaansa aliarvioimatonta ja jopa aikuinen viihtyy mainiosti sen parissa. On pakko lukea lisää tätä sarjaa.

On kesä, koulu on juuri päättynyt ja se tarkoittaa, että voi olla ulkona vaikka koko päivän. Päähenkilö on viidesluokkalainen Raparperi, joka harrastaa geokätkeilyä. Hänen isänsä ja tämän puoliso Pekka lukivat aiheesta ensin lehdestä, minkä jälkeen kaikki kolme liittyivät kätköilijöiden verkkosivustolle ja olivat pian koko perheen voimin etsimässä ensimmäistä kätköään. Raparperi houkutteli parhaan ystävänsä, neljännellä luokalla olevan Emmin mukaan ja nimimerkillä Geoetsivät kaksikko on löytänyt jo kaksikymmentä kätköä. Raparperi on lukemassa kesän aikana kuusi kirjaa, jotta saa ratkaistua mysteerikätkön koordinaatit.
 

Koulun huoltomies, jota kutsuttiin Luksukseksi. Aina kun häntä tarvittiin, opettajat muistivat sanoa, että on kyllä luksusta, että meidän koulussa on oma huoltomies, ei sellaista nykyaikana tavallisesti kouluissa ole. (s. 10)

 
Tytöt ja Raparperin isät lähtevät etsimään kätköä onton, Pirunpesäkiveksi kutsutun siirtolohkareen läheltä. Se on tafoni, eli kiveen on rapautumalla syntynyt luolia, joihin pystyy menemään sisälle. Raparperin mielestä kivi näyttää aivan jätiiläisen pudottamalta juustolta. Kiven sisällä tuoksuu sammalelta ja samalta kuin Raparperin mummon maakellarissa. Kiva retki päättyy siihen, että Emmin pikkusisko Salli hukkaa vasta saamansa puhelimen, eikä tämä uskalla sanoa siitä aikuisille.

Oli taikailta, valkoista, kesäillan valoa, pallona iniseviä hyönteisparvia, metsän kosteinen, sammalen tuoksu ja järvestä kantava veden ääni. Jossain huusi kuikka. (s. 91)

 
Seuraavana päivänä tytöt suunnittelevat uuden retken kivelle etsiäkseen puhelinta. Matka on polkupyörillä pitempi kuin autolla ja kaiken lisäksi yhden pyörän kumi hajoaa. Onnettomuudet seuraavat toisiaan ja pian heillä on harminaan kaksi kastunutta ja yksi kadonnut puhelin. Sallin puhelinta etsiessään Raparperi näkee oudon miehen metsässä. Tämä jättää jälkeensä paketin, josta lasten tutkiessa paljastuu seteleitä. 
 

Hän kurkisti kiven alta pilkottavaan onkaloon ja veti syvään hekeä ennen kuin työnsi sinne kätensä. Koloissa saattoi olla mitä tahansa. Samakoitakin. (s. 5)

Opin teoksesta paljon geokätkeilystä ja sen erikoissanastosta. Reissuötökkä on pieni esine, jonka siirtyy kätköstä toiseen ja se on tarkoitus saada kuljetettua jonnekin tiettyyn paikkaan. Jästi on asiaan vihkiytymätön, eli ei harrasta geokätkeilyä. Pahimmassa tapauksessa jästit saattavat tuhota tai varastaa kätkön "olipa joku ääliö joskus pissinytkin löytämäänsä purkkiin". Tämä oli oikein hieno teos, jota suosittelen erityisesti 9-12-vuotiaille.
 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Geokätköilyharrastus vie nelosluokkalaisen Raparperin aina huimiin seikkailuihin, mutta joskus lipsahtaa vähän liiankin jännittäväksi. Kaikki alkaa, kun Raparperin ystävän Sallin kännykkä hukkuu metsäreissulla. Kun siihen lisätään muutama erittäin ikävä sattumus, tyttöjen neuvokkuus joutuu koetukselle. Yö taivasalla näyttää jo todennäköiseltä, kunnes vanhat periviholliset, ylirasittavat partiopojat, saapuvat telttoineen. Pian selviää, että lapset eivät ole metsässä yksin. Pimeydessä telttaa lähestyvät suden kokoinen otus ja omituinen, kysymyslauseilla puhuva hiippari...
 
158 sivua, Karisto 2013

 
Sarjassa ilmestyneet:

• Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (2013)
• Geoetsivät ja vaeltava aave (2013)
• Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus (2014)
• Geoetsivät autiolla saarella (2014)
• Geoetsivät ja vesiseikkailu (2015)
• Geoetsivät ja salaperäinen Sasu (2015)
• Geoetsivät ja yksikätinen madonna (2016)
• Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka (2017)
• Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus (2018)
• Geoetsivät ja koulun kummitus (2019)

  

Rahakäärön arvoitusta ovat olleet ratkomassa myös: Kirjavinkit, Hemulin kirjahylly, Kujerruksia, Notko, se lukeva peikko

Naistenviikko | Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

"Monet näyttivät kärsimättömiltä, sellaisilta joita ärsytti jo valmiiksi niin moni asia, 
että tuntemattoman jutustelu olisi voinut nykäistä esiin ikävän reaktion."

    

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 20. heinäkuuta viettävät Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta

  

Maarit Verrosen edellinen teos Hiljaiset joet oli viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Siksi olinkin innoissani, kun huomasin häneltä ilmestyvän tänä kesänä novellikokoelman Muutama lämmin päivä. Teoksella on kauniin vähäeleinen kansi. Kokoelmassa on 23 novellia, joista pidin erityisesti kuudesta. Suosikeiksini nousivat Luovuttaja, Kapteeni, Arkkitehti, Virkamies, Tytär ja Laulu.
 

Nuoriso ja sen mikrokuplamaailma; ne kulkivat julkisilla paikoilla mitään näkemättä ja kuulematta ja törmäilivät ihmisiin. (s. 79)

  

Luovuttaja on kokelman ensimmäinen novelli. Se kertoo miehestä, joka on innostunut auttamaan luovuttamalla. Ensin hän luovuttaa verta ja spermaa, mutta pian hän on jo luovuttamassa luuydintä ja liittyy maksa- ja munuaislistalle. Novellin todellisuus keikahtaa vahvemmin fiktion puolelle, kun mies haluaa antaa pois toisen kätensä, koska joku muu tarvinnee sitä enemmän. Olisin voinut lukea luovuttajan tarinaa enemmänkin, sen verran eriskummallinen sen asetelma on.
 

- Olen vakuuttunut siitä, että joku tarvitsisi vaikkapa oikeaa kättäni kipeämmin kuin minä itse. Olen vasenkätinen.
--
Yksikätisyys ei haitannut elämää kovin paljon. Miko ajatteli invalidipysäköintiä ja muita odotettavissa olevia etuja aivan kuin kokeeksi vähän virnistellen. (s. 13-14)  

   
Novellissa Virkamies palkataan freelance-graafikko kartoittamaan erästä asuinaluetta ja etsimään siellä huhujen mukaan sijaitsevay ränsistyneet hökkelit. Alueesta ei ole karttoja viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ja sen kadut on suunniteltu sekoittamaan kulkijansa. Pikku hiljaa paljastuu, ettei mitään hökkeleitä enää ole, mutta arvoitukseksi jää, miksi GPS-paikannus ei toimi alueella. Novellilla olisi ollut paljon potentiaalia kääntyä spefimpään suuntaan, mutta tällä kertaa Verronen on jalat vakaasti maassa. Onneksi erään hahmon suhteen on jätetty mielikuvitukselle tulkinnan varaa.

Hän oli toistuvasti aloittanut laidalta aikomuksenaan kulkea mahdollisimman suoraan koko alueen halki, mutta olikin aina päätynyt kaartamaan oikealle, niin ettei ollut koskaan päässyt keskelle. Joten hänellä oli aineistoa jo melko paljonkin, mutta keskeltä puuttui noin hehtaarin kokoinen vinoneliö. (s. 128)

   
Tytär on kertomus äidistä, joka hallitsee esikoisensa elämää tiukoin ottein. Tytär on hiljainen ja myöntyväinen, hän pääsee näyttämään todelliset taitonsa vasta lähtiessään yliopistoon opiskelemaan. Novellin luettuani jäin pohtimaan, onko Verrosella itsellään lapsia, vai onko tämä kenties vapaaehtoisesti lapseton.

Sanoi, ettei äiti tiennyt hänestä tai hänen elämästään nyt enää yhtään mitään, eikä ollut koskaan tiennyt paljon. Että äidillä ei ollut koskaan hänen asioihinsa mitään sanomista, ja että jos hän olisi noudattanut äidin neuvoja, hän olisi nyt onneton, masentunut ihminen, auskultoimassa jossakin koulussa ja odottamassa neljääkymmentä lohdutonta, mielenterveyden tuhoavaa vuotta työssä, joka ei sopinut hänelle. (s. 28)

Kapteeni kertoo huonomaineisen lentoyhtiön kapteenista. En suosittele sen lukemista lentopelkoisille, sen verran absurdilta kyseisen firman toimintamalli kuulostaa. Novellissa Arkkitehti päähenkilö joutuu kaapatuksi salaiseen huoneeseen. Laulussa erään artistin keikka ei mene ihan putkeen. Hän on halunnut laulaa jonkin vierailemansa maan kansanlauluista, mutta sillä on arvaamattomia seurauksia. Tästä novellista tuli mieleen yksi Black Mirror-sarjan jaksoista. 

   

Kokoelma oli hieman epätasainen niin novellien pituuden kuin sisällönkin suhteen. Osa tarinoista oli vain parin sivun mittaisia pintaraapaisuja, joissa ei päässyt ollenkaan tekstin maailman ja hahmojen sisälle. Toiset tekstit taas olivat todella hienoja kokonaisuuksia, jotka olisivat kannatelleet pidempääkin teosta. Jäin myös kaipaamaan Verroselta aiemmin lukemieni teosten kaltaista scifiin kallellaan olevaa tyyliä, vaikka monissa hahmoissa olikin tutun verrosmaista lakonisuutta ja melankoliaa. Verrosen teokset ovat aina slice of life -välähdyksiä, hänen hahmonsa toteavat asioita ympäriltään kapinoimatta systeemiä vastaan.

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Arkisiin, näennäisen pieniin tapahtumiin voi kätkeytyä tiedostamattomia viestejä ja isoja tunteita. Joka ne aistii, näkee enemmän kuin muut. 

  

Maarit Verrosen novellikokoelman päähenkilöt ovat tällaisia näkijöitä tilanteissa, joissa valta peittoaa ne, jolla valtaa ei ole. Teoksen henkilögalleriaan kuuluu ihmisiä, jotka päätyvät tukahduttamaan myötätuntonsa ja myötäilemään valtaapitäviä, ja myös sellaisia jotka aiheuttavat kanssaihmisilleen vahinkoa pyrkimällä sokeasti omiin, hyvääkin tarkoittaviin, tavoitteisiinsa. 

  

Kokoelman avausnovellissa Luovuttaja päähenkilö haluaa auttaa ihmisiä aluksi verenluovuttajana; lopulta hän jo luovuttaa tarpeettomana pitämänsä toisen käsivartensa. Vastapainona Verrosen traagisiksi kehittyville ihmiskohtaloille kirjan sivuilta pilkahtelee suurta lämpöä.
    

193 sivua, Aviador 2019

    

Myös täällä on tutustuttu Verrosen tuokiokuvauksiin: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman)