Jonna Ruuska: Kuovin huuto

"Helmikuinen päivä

kevään varhainen luonnos"

 

 

Arvostelukappale.
Jos haluat tietää, millainen on kuovin huuto: Yle Areena - Viikon luontoääni

  

Jokin aika sitten esikoiskokoelmansa BoD - Books on Demand-kustantamossa julkaissut Jonna Ruuska otti yhteyttä minuun ja kysyi, olisinko halukas lukemaan hänen teoksensa ja kirjoittamaan siitä arvion. Koska teos sisälsi luontorunoja, ajattelin että voisin pitää siitä. Kauniin runoteoksen kansikuva on myös runoilijan itsensä käsialaa. Olen blogissani aikaisemmin esitellyt mm. Katri Valan Kaukainen puutarha-kokoelmaa ja Tuomas Anhavan kääntämiä japanilaisia runoja, ja yksi vuodelle 2014 antamani lupaus oli lukea lisää runoja.

   

pajussa
silmukodoissa värjöttelee
aukeamattomin silmin
kissanpentupoikue
(s. 60)*

 

Ruuskan kokoelma oli juuri sitä, mitä tänään harmaana, loskaisena päivänä tarvitsin. Tämä päivä, tämä vuodenaika pyyhkiytyi pois silmistäni ja näin edessäni hennon vihreitä hiirenkorvia, haistoin auringossa paahtuvan heinän ja värähtelin kylmästä yhdessä ruskaisten lehtien kanssa. Ruuskan kielikuvissa on tuoreutta ja oivaltavuutta, aivan uudenlaisia tapoja ilmaista asioita. Esimerkiksi askeleen alla parkaiseva lätäkkö (s. 74) nostatti hymyn huulilleni, mutta samalla nuo muutamat pienet sanat herättivät välittömästi muiston myöhäisen syksyn tai varhaisen talven hennosti jäätyneistä rapakoista, joiden kylmää kantta mielelläni kävin rikkomassa niin lapsena kuin yhä edelleen.

Osan runoista luin kerran, nopeasti, toisiin palasin ja luin ne uudelleen, toisen, kolmannenkin kerran. Maistelin ja tunnustelin sanan kerrallaan, ajattelin kuvaa niiden takana ja merkitystä, jonka kirjoittaja runolla yrittää ilmaista. Ihastuin Ruuskan tyyliin kirjoittaa monitulkintaisia luontokuvia, jotka toisaalta peilaavat luontoa jopa lapsenomaisesti ihmettelevän katseen kautta, mutta toisaalta paljastavat aikuiselle synkkiäkin asioita yhteiskunnasta ja ihmisestä itsestään - niin kirjoittajasta kuin lukijastakin. Syvemmällä tasolla runoista löytyy myös viittauksia kansanperinteeseen ja mytologiaan.

 

Runot on jaettu teemallisesti seitsemään osaan: 1. Äitini maa, 2. Valo vaatettaa puita, 3. Pitkä nurmen tukka, 4. Haavan laulu on surua, 5. Pakkasen kourissa katulamputkin käpertyvät, 6. Joku on pudottanut polulle satukirjan, 7. Puut kävelleet pois. Yhden isommat teemakokonaisuuden muodostavat neljästä vuodenajasta kertovat kuvaukset (osiot 2-5). Eniten nautin syksyn ja talven kuvauksista, sekä sadunomaisia teemoja hyödyntävästä kuudennesta osasta, jossa leskirouvat (leskenlehdet, s. 95) avaavat keltaisia varjojaan ja hopeahiuksiset isoäidit (voikkukan hahtuvapallot, s. 97) lähettävät lapsia maailmalle. 

 

Tähän runokokoelmaan tulen tulevaisuudessa palaamaan uudelleen; se on täynnä vaikuttavia trooppeja (esim. s. 33: runo keväällä tulvivasta pellosta, jossa kivet ovat kuin pintaan nousseita hylkeitä), jotka koskettavat mieleni maisemaa.

   

tien varressa yksinäinen
lupiinin palko

ruskea
hylätty kohtu
(s. 71)*

    

Teos päättyy synkkään kuvaukseen ihmisen jäljistä luonnossa. Osio jättää kaipaamaan jotain kevennystä  ja olisin ehkä sijoittanut ensimmäisen osion loppuun, jolloin teos olisi alkanut kevät-runoilla. Näin kokonaisuus olisi ollut ehkä ehemäpi ja yleisilmeeltään positiivisempi. Toisaalta, jos Ruuska tahtoo päättää kokoelmansa shokeeraavalla kuvauksella (kaupunki)luonnon tilasta, hän todellakin onnistuu herättelemään ainakin minun kaltaisiani luonnon estetiikkaa arvostavia individuaaleja.

 

Suosittelen kokoelmaa luontorunoista nauttivalle lukijalle, joka tahtoo runoilta kauneutta ja keveyttä, mutta ei löydä näitä aineksia uudemmasta runoudesta. Voisin väittää, että Ruuskan kokoelmassa on klassikkoainesta.

 

*Blogitekstissä esiintyvät runolainaukset ovat katkelmia.

  

Ruuskan tapa kuvata luontoa inspiroi minuakin kirjoittamaan runoja, pitkän tauon jälkeen. Tein jo Pinterestiin kuvakansion, jonne keräsin puhuttelevia luontokuvia. Raportoin blogissani lisää, jos runosuoneni alkaa sykkimään kevätpurojen myötä.

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Iltakävelyllä osun

yksinäisen polun jälkiin

 

sekin on kulkenut joelle

unohtaakseen ikävänsä

 

Jonna Ruuskan esikoisrunoteos tarkastelee maailmaa ja vuoden kiertoa luonnon kautta. Se tutkii ja peilaa, ihastelee ja hämmästelee. Se laskeutuu välillä kontilleen murakkoiseen maahaan kokeakseen oivalluksia ja ihmeitä. Se suree. Ja löytää lohdun, sylin äiti maan ikiaikaisesta huomasta. 

  

"Tule metsään!", se sanoo sinulle ja hymyilee.

Asiasanat: runot, luonto

      

Samantyylisiä runoilijoita: Katri Vala, Eino Leino, Risto Rasa
  

116 sivua, BoD - Books on Demand 2014

   

Runoista mm täällä: Kotisivut