"Vihje lähestyvästä maailmanlopusta oli niin arvoituksellinen ja selittämätön,
ettei kukaan ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli kysymys,
ennen kuin oli jo peruuttamattomalla tavalla liian myöhäistä."
Tutustuin Risto Isomäen kirjallisuuteen syyskuussa 2013, kun valitsin Sarasvatin hiekkaa osana kirjabloggarien yhteislukutempausta tempausta 2000-luvun parhaista kirjoista (Helsingin Sanomien kyselyn mukaan). Toki miehen teokset ovat olleet vuosia lukulistalla, lainasin jopa hänen koko tuotantonsa 2008 kesällä, mutta aikani menikin aluksi pääsykokeiden ja sitten toiselle paikkakunnalle muuton merkeissä. Nyt kuitenkin luin jo toisen Isomäkeni. Herääminen on ilmestynyt kuusi vuotta aikaisemmin kuin Sarasvatin hiekkaa, mutta teokset sisältävät osittain samoja aineksia. Molemmissa ilmasto lämpenee ja merenpohjan metaaniklatraatit sulavat. Molemmissa on myös monikansallinen henkilögalleria, joskin suomalaiset vievät merkittävät roolitukset tapahtumien kulussa.
Keskiössä on uusioperheen äiti, virusasiantuntija Irina Saari, hänen miehensä, AIDSin leviämiseen perehtynyt Kauko Korhonen, tämän sisko Anita, uutistoimittaja. Kansainvälisistä hahmoista mainittava on ainakin kaksi kuututkijaa, saksalainen Reinhold Glazer ja suomessa asuva, norjalainen Annelies Halvorsen sekä venäläiset Fedor Wykoff ja professori Alexander Grigorjev. Venäjällä kuolee mystisesti suuri määrä ihmisiä, eikä kukaan tiedä syytä miksi. Irina lähtee Grigorjevin pyynnöstä tutkimaan tapausta. Anita haastattelee Glazeria ja kuulee tämän kyseenalaistetut tulkinnat Kuusta ja siitä, onko ihminen yksin maailmankaikkeudessa. Kaikkien hahmojen elämät kietoutuvat jossain vaiheessa yhteen, tavalla tai toisella. Heidän yhteinen päämääränsä liittyy kaikkien ihmisten pelastamiseen ja kasvihuoneilmiön hillitsemisen.
Koko talven kylmimpänä päivänä elohopea oli Helsingissä laskenut tuskin kymmenenkään pakkasasteen kohdalle. Viimeiset lumet olivat sulaneet maaliskuun alussa. Kevät oli ollut ennennäkemättömän lämmin, ja kesä kaikkien aikoijen kuumin. (s. 19)
Isomäki osaa kirjoittaa ekologisen trillerin. Jos joku hahmoista sanoo: "Kyse on tuntemamme maailman lopusta", voiko kukaan jatkaa lukemista pidättämättä henkeä? On vuosi 2038, pikkujääkausi on päättynyt vain viisi vuotta aikaisemmin kestettyään 20 vuotta ja nyt lämpömittarin lukemat rikkovat yli 30 asteen lukemat. Ihmiskunnan kohtalo on veitsen terällä. Kasvihuoneilmiö on lähellä muuttumistaan itseruokkivaksi systeemiksi, todellinen point of no return, jolloin mikään ihmisen yritys, kuten folliisiilisen polttoaineen käytön ja yksityisautoilun lopettaminen, ei enää auta. Voi vain huokaista "minkälaisen maailman he olivat jättämässä lapsilleen".
Emme yrittäneet vakavissamme estää muutosta, vaan pyrimme ainoastaan mukautumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Totuimme siihen, että äärimmäiset säätilat, murskyt ja tulvat ja metsäpalot, olivat olennainen osa vallitsevia olosuhteita ja osa sitä maailmaa, jossa me elimme. (s. 125)
Isomäki varoittaa lukijoitaan siitä, kuinka välinpitämättömyys johtaa tuhoon. Hän yrittää vaikuttaa ihmisten valintoihin: vielä on aikaa muuttua, maailman voi vielä pelastaa. Jotkin Isomäen kerronnalliset keinot eivät kuitenkaan miellyttäneet tätä lukijaa. Osa niistä vaivasi jo Sarasvatin hiekassa, mutta Heräämisessä sivuja on vähemmän ja nämä keinot korostuivat liikaa makuuni. Mitä nämä kerronnalliset keinot sitten olivat?
Ensimmäinen oli jo aivan alussa, prologissa, joka päättyy sanoihin: "Hän ei voinut tietää, mitä kaikkea oli vielä tulossa.". Toinen on Isomäelle erittäin tyypillinen tapa kertoa ajankuvasta ja viimeaikaisista tapahtumista: hahmot jäävät pohtimaan jotain ja kertovat enemmän tai vähemmän tiiviisti vaikkapa siitä, kuinka syötäväksi kasvatettavaa ruskolevää voi viljellä merellä. Hahmon pohdinnan päättää usein joku toinen hahmo, joka kysyy tyyliin: "Tervetuloa takaisin, taisit käydä jossakin kaukakana?". Huvittavin kerronnalinen keino oli ihmisten kauhu siitä, että kasvihuoneilmiölle ei voi tehdä enää juurikaan mitään: "Taivas, mitä me olemmekaan tehneet?", samaan aikaan toiset hahmot pyörittelevät silmiään ja kommentoivat mielessään, että asiaan olisi tietenkin voinut puuttua jo aikaisemminkin.
Näistä makukysymyksistä huolimatta, Herääminen on kiehtova kertomus ilmastonmuutoksen kourissa elävistä ihmisistä. Loppua kohti tarinaan lisätään paljon reaalimaailman ulkopuolista ainesta, joka antaa teokselle vahvasti scifin leiman. Nautin tästä mielenkiintoisesta mausteesta, jota Isomäki ripotteli tarinaansa ja kietoi historiassa tapahtuneita asioita yhteen uudella tavalla. Verrattuna Sarasvatin hiekkaan on Herääminen yhtä aikaa todella uskottava, mutta myös selvästi fiktiivinen. Erikoinen kansikuvakin selitetään yhdessä vaiheessa. Suosittelen teosta niin ympäsristön tilasta kiinnostuneille ihmisille kuin tieteellisemmän hc-scifin ystävillekin. Isometsä on kerännyt 2006 pokkariversion loppuun listan asioista, jotka teoksen ulkopuolellakin ovat totta.
Arvosana:
Takakannesta:
Eletään vuotta 2038. Suomi tuskailee helleaallon kourissa, metsäpalot riehuvat pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, merenpohjan metaanijääesiintymät alkavat sulaa.
Samaan aikaan, kun suomalaisen tutkijan Kauko Korhosen mielestä AIDS-epidemia ei käyttäydy kuten luonnollisen epidemian pitäisi, saksalainen tähtitieteilijä väittää löytäneensä Kuun pinnalta jalanjälkiä, jotka eivät ole ihmisten jättämiä.
Sitten menehtyvät siperialaisen kaupungin asukkaat menehtyvät oudosti yhdessä yössä, ja vähän myöhemmin venäläiset tutkijat tekevät salaperäisen löydön Jäämeren pohjalta…
Mistä tässä on kyse? Mitä tapahtuu todella?
Samantyylisiä kirjoja: Dougles Preston: Isku, Steve Alten: Mayojen testamentti, Jeff Long: Vuosi nolla,
288 sivua, Like 2002
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti