Päätön kekripukki ja muita kammotuksia pyhäinpäivään

"Kekrinä ovat liikkeellä pahat ja hyvät henget."

  

  

Kreetta Onkelin kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittama Ahmattien yö - Kekriseikkailu on (nimensäkin mukaisesti) kirja Suomen versiosta sadonkorjuujuhlasta eli kekristä, jonka maailmallisia verrokkeja ovat samhain, Halloween ja Día de Muertos, joskin osittain perinteet menevät päällekkäin pyhäinpäivän kanssa. Kekrillä ei ole tiettyä päivämäärää, vaan sitä on vietetty eri puolilla Suomena hieman eri aikaan, 29.9.-6.11. riippuen siitä missä vaiheessa sato on saatu kerättyä talteen.

  

Kekri on jäänyt kaupallistuneemman serkkunsa Halloweenin jalkoihin, eikä juuri kukaan enää sitä muutenkaan vietä, kristinusko kun on harmillisen hyvin siivonnut nämä pakanalliset juhlapäivät ja pakkokäännyttänyt ne kirkkovuoteen sopiviksi. En silti kurtistele kulmiani Halloweenille, kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sama juhla vain hieman eri paketissa. Muistan jostakin yläasteelta tai lukiosta, siis vuosituhannen vaihteesta, että kekristä olisi ollut joskus ruokalan pöydillä infoa, mutta harva niitä taisi kuitenkaan lukea. 

  

Tämä todella lyhyt teos sisältää taidokkaan pääosin värillisen kuvituksen ja koheltavan tarinan kekriyöstä. Olisihan tässä voinut olla enemmänkin tuon perinteen avaamista, kekripukki kun ei tainnut edes uhata rikkovansa uunia. Lopussa on koko sivun mittainen inforuutu, eli se olisi mahtunut hyvin mukaan. 

   

Kauan sitten me ihmiset sepitimme itse omat tarinamme. Eräät parhaat kertomukset liittyivät kekriin. Kekriä vietetään myöhään syksyllä. Ojanpientareet ovat silloin kohmeisia ja aurinko näyttäytyy niukasti. Kaikista juhlista tuntuu olevan pitkä aika. (s. 5)

  

Ihastuttavan räväkkä goottimummo ottaa kolme lastenlastansa mukaan matkalle laittamaan mökin talvilepoon. Liisa (8), Kake (10) ja Tapsa (18), joka on juuri saanut kortin ja ajaa mummon 40-vuotta vanhaa autoa, ovat serkuksia. Lasten nimet tuntuivat jostakin syystä todella vanhanaikaisilta, epämuodikkaalla tavalla (nykyään tosin ei voi nimen perusteella olla varma, onko nimen kantaja kolme vai 83-vuotias). Mutta tunne ehkä johtuu siitä, että vuonna 1942 syntynyt isäni oli Kauko eli lempinimeltään Kake (äitini veli on myös samanniminen), Liisa puolestaan oli 1927 syntyneen mummoni nimi.

  

Miinustan kirjalta pisteitä siitä, että tässäkin lapsille suunnatussa teoksessa kommentoidaan ihmisten ulkonäköä negatiivisesti, kuten "huomiota herättävän lihava". Mummostakin joku ajattelee, että hän on "hurjannäköinen eukko", jolla on "violetiksi värjätyt pitkät sotkuiset hiukset, niin hirveästi meikkiä että kasvot näyttivät käsitetaiteelta" ja että "kauneus on katsojan silmissä". Huoh. Niin väsähtänyttä kommentoida ylipainoa ja vaihtoehtoisesti pukeutuvia ihmisiä, joilla on ei-luonnollinen hiusväri, tatuointeja tai lävistyksiä.

  

Pihalla oli suuri roihu, jonka ympärillä hyppeli ihmisiä kummallisesti liikehtien. Kakesta näytti selkeästi siltä, että kyseessä olivat pakanalliset menot. Noituutta! (s. 26)

  

Goodreadsissa kirjan arvostelleet kommentoivat, että juoni oli sekava tai turhan rönsyilevä, ja hahmoja oli liikaa. En ole itse samaa mieltä tästä. Auton sammuttua keskelle pimeää metsää, jokainen kyytiläinen menee omia teitään, kunnes lopussa löydetään taas yhteen Matkalla tavataan uusia hahmoja ja lopussa irrallisetkin osaset on kirjoitettu osaksi kokonaisuutta. Kekripukki ei kuitenkaan mielestäni ollut sukukartanon nykyisen omistajan pelätty isoisä, von Lapio vaan erehtyi luulemaan niin. Korjatkaa, jos olen väärässä.

  

Karikatyyrimäisen säästäväinen Visun perheen oli myös jäänyt joitakin vaivaamaan. Heillä kun on tapana syödä ruisleipää kuiviltaan, palanpainikkeena litran kannu yhdellä teepussilla maustettua teetä ja katsoa sen jälkeen kokkailuohjelmaa vatsat kurnien. Tämä oli tarkoitettu kaiketi vastapainoksi kekriyön mässäilylle, mutta itselle jäi kylmäävä fiilis, että perheen isä oli kammottava mies, joka piti vaimoaan ja lapsiaan pelolla hallinnassa, äidin pahoittelu yhden leivänmurun jäätyä lautaselle oli nimittäin aivan kohtuuttoman suurta tekoon nähden. Oli myös todella outoa, että vain isälle oli annettu etunimi. 

  

Marras tarkoittaa kuolemaa, ja yleisesti luullaan, että se ei ole oikea aika luonnosta nauttimiseen. Vaikka juuri loka-marraskuu on juhlan ja ilonpidon eli kekrin aikaa, kuten me nyt tiedämme. (s. 56)

  

En siis voi kauhean lämpimästi tätä kirjaa suositella, vaikka se kotoisasta sadonkorjuujuhlasta kertookin. Olisipa kiva, jos muutkin lastenkirjailijat tarttuisivat teemaan, esim. Magdalena Hai, Timo Parvela tai J.S. Meresmaa saisivat varmasti ammennettua paljonkin tästä mainion oudosta perinteestä. Törmäsin sattumalta kekriin jo kesällä, kun luin Mitja Mikael Malinin suomimytologiaa sateenkaarevasti käsittelevän sarjakuvan Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sille voin antaa ison suosituksen, vaikkei ehkä lapsille sopiva olekaan. 

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmattien yö on seikkailukirja kekriyöstä, jolloin aika on erilaista ja maailman rajat ohuet. Kouluikäisille ja vanhemmillekin tarkoitettu kirja kertoo kutkuttavan tarinan siitä, mitä kaikkea tapahtuu, kun serkukset Kake, Liisa ja Tapsa vauhdikkaine goottimummoineen kohtaavat eriskummallisia asioita suomalaisen maalaiskylän syksyisessä yössä. 

  

Kreetta Onkelin seikkailun on kuvittanut Jussi Kaakinen. Ahmattien yön julkaisija on Talonpoikaiskulttuurisäätiö, jonka tavoitteena on edistää uutta talonpoikaiskulttuuria, mihin kekrijuhlaperinteen tuominen nykypäivään osaltaan nivoutuu.

 

64 sivua, Maahenki kustannus 2013 / Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisuja 4

  

Kuvittanut: Jussi Kaakinen
   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Lastenkirjavuosi, Löytöretkellä Piilomaassa, Lastenkulttuuriblogi pienten taikapiiri

  

*****

   

"Yössä oli jotain vialla. Ulkona ei ollut katuvaloja, kuten odotin.

Ulkona oli pilkkopimeää. En myöskään kuullut yhtään sellaista ääntä, 

joita olisin kuvitellut yöhön: naapurin koiran haukkua, auton hurinaa pihatiellä. 

Yö oli hiljainen. Se tuntui pidättävän hengitystään."

   

   

Siri Kolun kirjoittaman ja Johanna Lumpeen kuvittaman Hereiset-trilogian ensimmäisen osan Yön salaisuus konsepti on todella mainio: öisin vanhemmat taistelevat yön olentoja vastaan, jotta heidän lapsensa saisivat nukkua rauhassa. Mutta mitä tapahtuu, kun tuo lapsi herää? Mitä jos sängyn alla oleva mörkö onkin totta? Mitä jos vanhemmat laittavatkin iltaisin, lasten mentyä nukkumaan pyörimään nauhoitteen normaaleista iltatoimista ja lähtevät sitten ulos hampaisiin asti aseistautuneina?

    

Puristava tunne kahdesta maailmasta palasi. 

– Se joka tietää, ei voi koskaan olla enää tietämättä. Hereiset ulkona tietävät sen. 

– Hereiset? 

– Ne, jotka ovat hereillä, äiti sanoi. – Ne, joiden takia meidän täytyy olla hereillä puolustamassa teitä. Hereiset ovat muuttaneet elämämme ja nyt myös sinun elämäsi. Me olemme hereillä ja valppaina koko ajan. Se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei vain öihin, vaan jokaiseen hetkeen, jonka elät.

--

Öisten taisteluiden takia tavallinen maailma näytti oudolta, kiepsahtaneelta. Supermarketin vilinä hämmensi. -- ymmärsin paremmin kaikkea sitä harmautta ja hitautta, joka lapsiperheaikuisia vaivasi. Jokainen perhe, jossa oli lapsia, eli kahta elämää: päiväelämää, jonka lapset kuvittelivat ainoaksi elämäksi, ja sitä öisten kauhujen elämää, jonka vasta nyt tiesin olevan olemassa. 

-- 

Huoneeni tuntui turvalliselta ja hassulta, niin kuin lavasteelta näytelmään, jonka nyt tiesin näytelmäksi. (s. 42-43, 84-85 ja 113-114)

  

Leo päätyy taistelemaan kammo-otuksia vastaan vanhempiensa rinnalla koulutuksenaan vain videopelit ja vanhempien ylläpitämä mörkökirjasto eli Muistiksi kutsuttu käsinkirjoitettu kokoelma havainnoista, mutta ei aivan ymmärrä miksi. Miksi hirvitykset kerääntyvät sellaisten talojen ympärille, missä on lapsia? Miksi osa perheistä linnoittautuu koteihinsa, eivätkä taistele vastaan? Miksi kaatuneiden inhotusten kehot katoavat aamun tullen? Miksi Leolla tuntuu olevan outo kyky, joka auttaa kamppailussa mörköjen kanssa? Mitä tehdä, kun paras kaveri tulee epäluuloiseksi Leon kotioloista? 

  

Otin sotanuijan käteeni ja tunsin itseni hirveän hölmöksi. Juuri tältä näyttäisin, jos minut sijoitettaisiin johonkin taisteluelokuvaan. Olisin se hölmö, joka seisoisi pökkelönä eikä uskaltaisi liikuttaa kädessään olevaa nuijaa.

--

Toivoin että harjoittelu olisi saanut minut tuntemaan itseni soturiksi. Niin ei käynyt.

--

Toivoin, että meillä olisi liekinheitin. Peleissä sellaisia löysi lojumasta tuosta vain, ne piti vain älytä napata mukaan. Todellisessa maailmassa liekinheittimiä ei ollut saatavilla lainkaan niin kätevästi. (s. 60 ja 118)

  

Kuvitus olisi voinut olla asteen verran hurjempikin (vrt. Kepler62, Maailman viimeiset tyypit), mutta tämä lienee suunnattu aavistuksen verran nuoremmille. Aineksia vieläkin kammottavampaan tarinaan olisi ollut ilman, että ikärajaa olisi tarvinnut edes nostaa. Esimerkiksi Liiskajasta on tehty liian koominen ollakseen oikeasti niin pelottava kuin millaisena sitä tulisi pitää. Leon äidistä tulee erittäin paljon mieleen The Walking Deadin Michonne, kummatkin nimittäin heiluttelevat itämaista miekkaa loppumatonta vihollislaumaa vastaan.

   

– Miksi Muisti on olemassa? -- Miksi tiedot [hereisistä] piti tallentaa? 

– Se on sinua ja Lumia varten -- aikanaan täytätte sen tyhjiä sivuja omilla havainnoillanne. Annatte Muistin eteenpäin omille lapsillenne, kun he heräävät.

--

He kertoivat minulle, olivat vain odottaneet hetkeä, jona joutuisivat paljastamaan meille totuuden. Ja jos minulla olisi aikanaan lapsia, tekisin sen vuorostani heille.

--

– Minun ja Lumin pitäisi antaa Muisti eteenpäin omille lapsillemme. Kirja on teidän tekemänne. Miksi te ette kuulleet hereisistä omilta vanhemmiltanne? (s. 100-101)

  

Hieman kyllä erikoista olettaa, että omat lapset koskaan hankkisivat itse lapsia, etenkään maailmaan jossa on hirviöitä... Tarina herättää koko joukon kysymyksiä, joihin ei vielä saada vastauksia ja jää kaiken lisäksi mainioon cliffhangeriin, mikä tarkoittaa, että seuraava osa on ehdottomasti luettava. Onneksi jatkoa on luvassa jo tammikuussa.  

    

Käry haisi mädille perunankuorille, turvonneille rotanvatsoille, vatsatautialkkareille, reppuun unohtuneelle viime kesän ahvenelle, napanöyhdälle ja muumion haudasta päälleelle vuosituhannen verran kypsyneelle pierulle. (s. 117)

  

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Kun sydänyön inhotukset hyökkäävät, Leo tarvitsee loputtomiin nokkeluutta ja rohkeutta. Videopelimäisen koukuttava kauhusarja alkaa.

  

Eräänä iltana 11-vuotiaalle Leolle paljastuu, että on olemassa kaksi ihan erilaista maailmaa: tuttu ja turvallinen päivämaailma ja yön kauhumaailma, jota hallitsevat hereiset, yön otukset. Joka yö Leon vanhemmat muuttuvat taistelijoiksi suojellakseen Leoa ja hänen pikkusisartaan Lumia hereisten hyökkäyksiltä. Ja kun totuus selviää Leolle, hänenkin on taisteltava Riikinkäärmettä, Kitaa ja muita pelottavia otuksia vastaan.

  

Leo ei voi paljastaa kauhuja Lumille tai Kirilille, parhaalle ystävälleen. Mutta miten säilyttää tällainen salaisuus?

  

174 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Johanna Lumme
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Yön salaisuus
• Aamun kauhut (tulossa tammikuussa 2023)

  Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin