"Apokalyptistä!"
Connie Willisin teos on ollut TBR-listallani jo yläasteelta eli sen suomennoksen ilmestymisestä asti, ja piti näin pitkään odottaa, että sain hyvän syyn lukea sen. Tuomiopäivän kirja on siis voittanut Hugo-palkinnon ja siihen kategoriaan kuuluu harvoja kirjoja, joita haluan lukea. Pokkarina Willisin teos ei tunnu niin tiiliskiveltä kuin sen sivumäärä antaa olettaa. Kirjaa tulee luettua vielä yksi sivu ja sitten huomaa, että minunhan piti jo mennä nukkumaan jo kaksi tuntia sitten.Luin kirjaa pitkällä aikavälillä ja vasta joululoman aikana sain tämän loppuun, luettuani välissä useita muita kirjoja. Joulu onkin hyvä ajankohta teoksen lukemiseen, sillä teoksessakin vietetään joulua.
Kirjan kerronta tapahtuu vuoroin 2050-luvun ja osin 1300-luvun Oxfordissa. Päähenkilö on opiskelijatyttö Kivrin, joka lähetetään tutkimaan keskiajan ihmeitä. Hän on opiskellut intensiivisesti vanhoja kieliä ja sen lisäksi hänelle on istutettu pieni kieliä tulkkaava koje avustamaan ymmärtämistä, mutta kaikki ei sujukaan aivan niin helposti kuin etukäteen oli suunniteltu - Kivrin ei pysty ymmärtämään kohtaamiensa ihmisten puhetta ja pelkää joutuvansa roviolle noitana.
Kirjavinkkien arvostelu kirjasta alkaa todella hyvällä kuvauksella: "Aikamatkailu tekee historiantutkimukselle saman kuin Indiana Jones arkeologialle: karistaa pölyt, panee professoreihin liikettä ja vaatii opiskelijoilta vähän uudenlaista taitoarsenaalia." Tuomiopäivän kirja ei etene kuin juna, se ei kiirehdi vaan ottaa oman aikansa kertoakseen tarinaa. Keskiajan miljöö on karu ja se haisee eli toisin sanoen menneisyys on hyvin uskottava.
Willisin tulevaisuus, tästä muutaman vuosikymmenen päässä ei kauheasti eroa meidän päivistä. Esimerkiksi kuvapuhelimet on jo keksitty, vaikkakin tekniikan käytön taso on alhaisempaa - missä ovat langattomat puhelimet ja netti? Täysin moitteeton kirja ei kuitenkaan ole. Välillä kirjailija tuntuu turhaan toistavan samoja tai samansisältöisiä lauseita sivulta toiselle - ei kai lukija nyt parissa sivussa ehdi unohtamaan asioita?
En ihastunut teokseen niin paljon kuin olisin toivonut, mutta en kadu, että luin tämän viimein. Suosittelen kirjaa historiasta kiinnostuneille, heillekin, jotka yleensä vierastavat scifiä.
Arvosana:
Takakannesta:
Scifin mestarin jo klassikoksi noussut menestysromaani aikamatkasta keskiaikaan
”Olen pahassa pulassa, herra Dunworthy. En tiedä missä olen, enkä osaa puhua paikallista kieltä. Eikä se ole edes kiperin ongelmani.”
Vuonna 2054 opiskelijatyttö Kivrin lähetetään keskiaikaan. Hänen opettajansa professori Dunworthy pelkää pahinta. Hän on itse käynyt lähimenneisyydessä, mutta 1300-luku oli vaarallista ja synkkää aikaa.
Dunworthyn pelko osoittautuu aiheelliseksi. Mikään ei suju suunnitelmien mukaan.
”Tarina on tunnelataukseltaan vahva, jopa järkyttävä. — Kannattaa tutustua – myös niiden, jotka eivät tavallisesti scifiä lue, niin yleispätevää Willisin sanottava on.” – Kaleva
Scifin mestarin jo klassikoksi noussut menestysromaani aikamatkasta keskiaikaan
”Olen pahassa pulassa, herra Dunworthy. En tiedä missä olen, enkä osaa puhua paikallista kieltä. Eikä se ole edes kiperin ongelmani.”
Vuonna 2054 opiskelijatyttö Kivrin lähetetään keskiaikaan. Hänen opettajansa professori Dunworthy pelkää pahinta. Hän on itse käynyt lähimenneisyydessä, mutta 1300-luku oli vaarallista ja synkkää aikaa.
Dunworthyn pelko osoittautuu aiheelliseksi. Mikään ei suju suunnitelmien mukaan.
”Tarina on tunnelataukseltaan vahva, jopa järkyttävä. — Kannattaa tutustua – myös niiden, jotka eivät tavallisesti scifiä lue, niin yleispätevää Willisin sanottava on.” – Kaleva
Tyylilaji: scifi, aikamatkustus
Samantyylisiä kirjoja: Michael Crichton: Aikamatka, Susan Price: Sterkarmin poika,
Diana Gabaldon: Muukalainen-sarja, Kate Mosse: Labyrintti
Suomentanut: Tero Kuittinen, 828 sivua, Otava 2000
Alkuperäinen nimi: Doomsday Book
