Elokuvissa: Hobitti - Smaugin autioittama maa

Kuva: IMDb

Kiitos blogaajakollegani Paulan pääsin katsomaan Hobitti - Smaugin autioittama maa ilmaiseksi. Jujuna oli siis paikallisen Kaleva-lehden haastattelu elokuvan katsoneen kanssa. Haastattelija pyytää leffaseurakseen ensi-iltaan (tai pian sen jälkeen) ihmisen, joka omaa jonkinlaista tietotaitoa leffasta riippuen. Haastatteluni tulee Kalevan menot -palstalle, "Leffavieras" otsikon alla. (Jos onnistun bongaaman jutun, laitan siitä kuvaa teillekin, blogini arvoisat lukijat.)

 

Olen lukenut sekä Tolkienin Hobitin, että sormustrilogian lukiossa (TSH:n lukemiseen meni puoli vuotta).  Hobitti on kirjana trilogiaa onnistuneempi: se on tiiviimpi kokonaisuus, joka ei päästä lukijaa haukottelemaan. Kun kuulin, että Hobitti tulee kolmessa palassa valkokankaalle, oli minun vaikea uskoa asiaa. Kuinka niin pienestä ja kiinteästä teoksesta riittää materiaalia kaikkiin filmatisointeihin?

 

No, vastaus on, ettei riitäkään. Peter Jackson onkin ilmeisesti hyödyntänyt Tolkienin muita teoksia (esim. Silmarillion), sekä selityksiä, joista osa on julkaistu myös suomennetun sormustrilogian yhteisniteen liitteinä. Jackson on myös laventanut kerrontaa lisäämällä siihen omia mausteitaan, kuten tuomalla Legolasin mukaan seikkailuun, sekä luomalla uusia hahmoja, kuten Taurielin. (Käsikirjottajana tässä oli myös Guillermo del Toro, joka näkyy varmasti siinäkin, että Hobitti 2 on paljon edeltäjäänsä synkempi.)

 

Taurielia näyttelee mm. Lostista tuttu Evangeline Lilly. Hän muistuttaa mielestäni aika paljon Arwenia näytellyttä Liz Tayleria, ulkonäöllisesti. Myös nimet Tauriel - Tayler ovat jotenkin  kauniissa harmoniassa toisiinsa nähden. Tauriel oli eräänlaisena järjen äänenä (naiskuvan tuomisen lisäksi). Hän sanoo moneenkin kertaan, että haltijoiden tulisi katsoa oman kuplansa ulkopuolelle, kuinka muut olennot voivat huonosti ja pahuus leviää. Smaugin äänenä saadaan kuulla Benedict Cumberbatch, ja pakko myöntää, että valinta oli hyvin sopiva. 

 

Elokuva oli hyvin toiminnallinen ja kaunis. Jopa 2D:nä (en muutenkaan yleensä mene enää "nauttimaan" painavista 3D laseista ja huimausta aiheuttavasta High Frame Rate-teknologiasta. Olen kerran saanut päänsärkykohtauksen ihan 2D-leffastakin.) Hobitti 2 on kokonaisuutena vielä parempi kuin Hobitti - odottamton matka, josta olen kirjoittanut täällä. Mietin vaan, mitä kolmateen osaan enää jää? 

 

Arvosana:

Max Brooks: Sukupolvi Z

 "Siitä puhutaan kriisinä, synkkinä vuosina ja kävelevänä ruttona."

  

   
Tunnelmamusiikkia: Apulanta: Zombeja

Max Brooxin Sukupolvi Z - Zombisodan aikakirjat on tietokirjaimainen katsaus (lukuisine alavitteineen) zombisodan vaiheisiin. Jokaisessa luvussa ääneen pääsee sodasta selvinnyt veteraani tai siviilihenkilö, joiden kertomusten pohjalta muodostetaan kokonaiskuva zombisodan alkutapahtumista, vastarinnasta ja jälkipyykistä. Haastateltava (ja usein mannerkin) vaihtuu luvusta toiseen ja tämä tekee teoksesta hyvin moniäänisen.
  
Teoksen pohjalta on tehty tänä vuonna elokuvakin, jonka pääosaa esittää Brad Pitt. Kirjan muodon vuoksi elokuvaohjaaja on ottanut aika paljon vapauksia juonen suhteen, mutta elokuva onnistuu viihdyttävyyden lisäksi kertomaan paikoin jopa hyvin teoksen keskeisistä tapahtumista.

Sodan jälkeen syntyneet lapset tietävät vain tämän maailman. "He tietävät, että veden lähellä ei saa leikkiä, että keväällä tai kesällä ei saa koskaan mennä yksin ulos, eikä pimeän tultua." (s. 439)

    
Opponoin kirjallisuuden kandiseminaarissa teoksesta tehdyn työn, joka valottaa teoksen teemoja nationalismista, identiteetistä ja amerikkalaisesta unelmasta viisaasti. Siksi olikin aika yllättävää lukea esimerkiksi Turun Sanomien varsin kielteinen kritiikki teoksesta. Katariina Norontauksen teksti on täynnä halventavia ilmaisuja: teos on hänen mukaan kirjoitettu "kieli poskessa" (eikä esimerkiksi satiirisesti), kritiikki kohdistuu myös Brooksin (hänen mielestään epäammattimaisesti luotuihin) "ohuisiin karikatyyriisiin" hahmoihin, joiden ääni ei erotu toisistaan.  

Yhdessä asiassa voin kuitenkin olla Norontauksen kanssa samaa mieltä: Brooks tuntee lajityypin kliseet – alkuperäinen alaotsikko An Oral History of the Zombie War kertoo, mistä on kyse, toisin kuin täysin vääränsävyinen aikakirjat-sana. Sukupolvi Z onkin parhaimmillaan hykerryttävän ryppyotsainen sotamuistelo.  Suomennoksen alaotsikko ei vastaa alkuperäistä merkitystä, mikei se suomennoksessakin olisi voinut olla vaikka "Zombisodan suullinen historia". (Siinä olisi samalla myös hauska kaksoinmerkitys zombien aina nälkäisiin suihin.)
 

Tuntuu ironiselta, että ainoa keino zombin tappamiseksi on tuhota sen aivot. Konkreettisesti ajatellenhan niillä ei ole minkäänlaisia aivoja. (s. 359)

 
Minusta teoksen heikoin puoli tulee käännöksen (etenkin loppua kohden lisääntyvistä) kirjoitusvirheistä, joitakin asioita on lisäksi käännetty sanatarkasti, anglismein tai todella erikoisin murre- tai slangisanoin, jotka tökkääväät silmään. Miltä kuulostavat esimerkiski,  "kiltsit", "olla völjyssä'", "nissuttaa", "spennata" ja "läyrytä". Brooksin alkuteoksessakin on paljon puhekielisiä ilmaisuja, juurikin niitä eri hahmojen omaäänisyyttä esiin tuovia piirteitä, esimerkiksi eri kansalaisuuksista käytetään lempinimiä. Näin vaikkapa venäläisiä kutsutaan iivanoiksi ja vanjoiksi. (Vanjasta tulee vain mieleeni siskoni kissa, jonka nimi se on.)

Kandissa pääpaino oli nationalismissa ja näin ollen myös zombien kansalaisuudessa. Aivottomaan massaan tai luonnonkatastrofiin ei yleensä viitata sodan toisena osapuolena ja tämä ajatteluketju johtaa päätelmään, että antamalla zombeille kansalaisuuden, tehdään kävelevästä rutosta vihollinen, joka voidaan voittaa. Zombitkin saavat lempinimiä, ei kalmojen loukkaamiseksi vaan ihmisten me-hengen takia. Kirjan suomennoksessa vilahtelevat zetat, nollapollat ja eekoot (elävät kuolleet).
 

Elävät kuolleet olivat vieneet meiltä muutakin kuin maamme ja omaisemme. Ne olivat ryövänneet meiltä luottamuksen asemaamme planeetan hallitsevana elämänmuotona. (s. 350)

    
Sukupolvi Z ei ole pelottava mässäileväisyyden vuoksi, vaan koska se näyttää äärimmäisen realistisen kuvan maailmasta amerikkalisesta näkökulmasta, joka on äärimmäisen opitimistisen sen suhteen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, eikä suostu uskomaan, että hyvillekin ihmisille tapahtu pahoja asoita. Zombit ovat vain mauste, oikeutus, jonka tilalle voisi laittaa minkä vain pandemian (ruton, SARSin, H1N1-viruksen, Ebolan), Tchernobylin räjähdyksen tai luonnon katarstorfin. Ja voihan zombiviruksen nähdä myös dystopiakirjallisuuden perinteeseen kuuluvana "keltaisena vaarana", Kiinan edustaman vallan ja väkimäärän pelkona (virus sai alkunsa kiinasta). Joskin zombeista puhuttaessa tämä kai vääntyisi muotoon "harmaa vaara".
 
Maailmassa on vika: asioita piilotellaan ja jätetään huomiotta, ihmisiä lumelääkitään turvallisuuden tunteeseen ja television täyttävät mieltä tylsistyttävät reality-sarjat. Juuri tällaisesta tulevaisuudesta meitä ovat varoittaneet mm. Ray Bradbury, George Orwell ja Aldous Huxley. Brooksin teos on siis ehdottomasti ansainnut paikkansa dystopiakirjallisuuden klassikoiden joukossa. Zombit eivät ole enää vain alakulttuurimem gore-ilmiö, jolle vain naureskellaan, ne ovat allegorisoituneet herättelemään ihmisiä kylmään totuuteen tulevaisuuden maailmasta, joka ehkä on jo täällä.
 

Ennen sotaa en ollut koskaan tullut ajatelleeksi miten hyvin asiani olivat, kunhan vain elelin lintukodossani. (s. 208)

   
Kiinnostavimpia selviytymiskertomuksia ovat K9 - eli canine - koirapartiot, japanilaisen hc-nörtin seikkailut ja erään lentäjän sankarimainen selviytyminen ensin laskuvarjolla maahan ja siellä zombeja vilisevän suon halki helikopterin noutopisteelle. Surullisinta teoksessa on valaiden sukupuutto. Nautin kyllä niistä muutamasta illasta, jotka teoksen kanssa vietin ja voinkin suositella teosta niillekin, jotka eivät splatterzombeista ole nauttineet.
  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Zombisota oli käsittämättömän lähellä pyyhkäistä ihmiskunnan maailmankartalta. Aikalaistarinat ovat harvassa, ja jokainen kuluva vuosi verottaa niitä entisestään. Kokoamalla nämä korvaamattoman arvokkaat selviytymistarinat Max Brooks on estänyt niiden hautautumisen ajan hämärään. Sukupolvi Z on paitsi autenttinen kuvaus zombisodassa koetuista kauhunhetkistä myös kulttuurihistoriallisesti vertaansa vailla oleva dokumentti ihmiskunnasta sukupuuton partaalla.

 
Z-sodasta selviytyneiden haastattelu edellytti Brooksilta loputtomia matkustuskilometrejä. Sukupolvi Z johdattaa lukija zombiepidemian alkulähteille, 12-vuotiaan ”potilas Nollan” surullisenkuuluisaan kotikylään, Kiinan liittotasavallan Uuteen Dachangiin. Sieltä matka jatkuu miljoonien pakolaisten hengen vaatineille Pohjois-Amerikan sydänmaille, edelleen Suomeen ja Siperiaan kunnes lopulta koukataan Lähi-idän kautta Japaniin ja Intiaan. Sotahistoriallisesti kaikenkattava läpileikkaus päättyy taisteluissa ratkaisevaa osaa näytelleille läntisille Kalliovuorille.
  
Sukupolvi Z on perinpohjainen selonteko zombisodan vaiheista ja erinomainen hakuteos Z-sodan syistä, seurauksista ja selviytyjistä.
  

Asiasanat: zombeja, apokalypsi

Samantyylisiä kirjoja: Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Vitsaus, Meg Rosoff: Poikkeustila  
    

Suomentanut: Helmi Keränen, 449 sivua, Johnny Kniga/WSOY 2011

    

Alkuperäinen nimi: World War Z (2006)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Turun Sanomat, Lopunajan lauseet, Taikakirjaimet, La petite lectrice, Nulla dies sine legendo, Aamunkajon lukukokemukset, Koirankorvilla, Lukuisa, Fiktiivinen maailma, Valopolku, Elämää ja aspartaamia, 

Lukupiirissä | Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

"Minusta tuntuu siltä kuin jotakin ihmeellistä tapahtuisi"

   

 

Lukupiirimme toinen teos on myös tunnettu kotimainen klassikko, kuten oli edellinen Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu. Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on tarina peikkopojan ja keijutytön rakkaudesta, josta on tehty myös baletti, näytelmiä, elokuvia (1954 sekä 1984 versiot) ja Japanissa myös sarjakuva (joka ainakin minua alkoi kovasti kiinnostaa). Pessi-peikon nimi tulee suvussa kiertävästä nimestä pessimisti, mutta pienen kokonsa vuoksi myös nimeä on lyhennetty. Pojan vanhemmat, Pessimisti ja Optimisti, ovat molemmat antaneet hänelle paljon ominaisuuksia, jotka yhdessä muodostavat realistin. Illusia (joka nimi on myös lyhennelmä) on kotoisin sateenkaarelta ja hänen isänsä on suuri Illusionisti.

  

Ehkäpä elämä täällä maan päällä eroaakin elämästä sateenkaarella siinä, että värikin pitää täällä kokea, ennen kuin sen oppii ymmärtämään. (s. 22)

   

Kuva-arkistostani, 2007

Illusia ihmettelee kaikkia luonnonilmiöitä, joita Pessi hänelle esittelee. Esimerkiksi siitepöly kuvataan teoksessa rakkaukirjeinä, joita kirjeenkantaja kimalainen lähettää herra pajuilta neiti pajuille ja tekee heistä rouva pajuja. Koko maailma on uusi ja täynnä mahdollisuuksia, kunnes Ristilukki puree Illusian siivet poikki tämän nukkuessa ja samalla näin tulee sitoneeksi hänet maahan: "Elämä täällä ei ollut hänelle enää kuin lapsille kuvakirja, jota katsotaan niin kauan kuin se huvitaa ja siten heitetään pois. Hän tiesi, että hänen oli elettävä tämä kirja." (s. 80).

 

Kokko viittaa usein tunnettuihin lentäviin lauseisiin, joista osa pohjaa latinan kielisiin versiohin. Tällaisia on esimerkiksi "kiiruhda hitaasti". Hän myös viljelee muita varsin epä-lastenkirjamaisia sanoja, tapoja ja ajan ilmiöitä: näsiän medestä humaltuvasta gammayökkösestä selitetään hänen klassillista vaakunaansa (gamma viittaa siis kreikkalaiseen aakkoseen), monet eläimet käyttävät itsestään tieteellistä nimeä (mm. cuculus eli käki) ja onpa Kokko veistellyt tarinaansa myös lintumaailman Sibeliuksen. Raamattuuunkin viitataan, kun Illusia tajuaa olevansa alasti.

  

Talvi, kylmä ja kuolema! Sitä ei Illusia ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Hän oli luullut, että maan päällä olisi aina kesä kuten sateenkaarella. (s. 100)

 

Kuoleman varjo leijuu koko ajan tekstin ja hahmojen yllä, niin sodan kuin lähetysvän talvenkin takia. Illusialla ei ole pörröistä turkkia, joka suojelee pakkaselta ja aluksi näyttää siltä, että kaksikon onni on päättymässä. Illusia kuitenkin näkee sotilaiden uivan ja tajuaa, että nämä ihmisetkinkin ovat oikeasti alasti, mutta selviävät silti talvesta. Illusialle vaatteet ovat uusi ja tärkeä ilmiö. Kanadasta muuttanut Piisami tekee kaksikolle talviluolan, jonne Illusia rakentaa Pessille ja itselleen pesävuoteen. Talvessa vielä kylmyyttäkin pahempi on nälkä, ja niinpä syksyn aikana Illusia täyttää heidän ruokavarastonsa talven varalta.

  

Valkoinen kuolema, lumikko nimeltään Martes (joka nimenä vilahtelee Pessin lisäksi myös Johanna Sinisalon teoksessa Ennen päivänlaskua ei voi) metsästää lähiseudulla ja eksyy myös Pessin ja Illusian kotiluolaan. Suuren eloonjäämiskamppailun aikana Pessi loukkaantuu ja on vähällä kuolla. Seuraa muun muassa turkin ompelemista, pihlajan puhuttelua ja lämmintä mehua.

 

Samaistuin Illusian Pessiin liittyvään ikävöintiin ja huolestumiseen, sekä äitiyttä kaihtavaan sepelkyyhkyyn. Peikon ja keijun rakkaudesta löytää välillä jopa twilightmaisia piirteitä. Häiritsevintä teoksessa oli Pessin ja Illusian näennäinen sukulaisuus, optimisteja kutsuttiin illusionistien pikkuserkuiksi tai sukulaissieluiksi. Ehkä tämä sukulaisuus tarkoittaa samaa kuin ihmissuvun sukulaisuus kaikkin toisiin lajinsa edustajiin (ja mahdollistaa suddenly appearing wild childin, eli "Metsän prinsessan").

   

Teoksessa usein toistuvia teemoja ovat rakkaus, naisen ja miehen rooli 1940-luvun kontekstissa (esim. äitiydyn velvoite) sekä valo ja pimeys niin vuoden kierrossa, hahmoissa kuin ihmisyydessäkin. Minä en tiedä, onko ihminen hyvä vai paha, mutta minä luulen, että hän tahtoisi tulla puhtaaksi. (s. 130). Puhdistumista voisi kai pitää myös viittauksena Raamattuun ja synneistä puhdistumiseen.

   

- Puut ovat puhjennneet kukkaan, riemuitsi Illusia. 

- Eivät ne ole kukkasia. Puitten lehdet ovat paleltuneet, selitti Pessi. 

- Ovatko lehdet kuolleet? 

- Ovat, vastasi Pessi. 

- Kuolemahan on kaunis, sanoi Illusia hiljaa. (s. 173-174)

 

Kokko ei kirjoittanut teosta aluksi lapsille. Hänen kerrotaan aloittaneen tarinan kirjoittamisen rintamalla joulutarinaksi lapsilleen, mutta varsinainen lasten versio teoksesta on ilmestynyt vasta 1963. Tämä alkuperäinen versio onkin paikoin varsin raadollinen, mutta se voi soveltua joillekin nuoremmillekin lukijoille. Itselleni sotakohtaukset olivat teoksen käyhintä antia ja ne olisi voinut editoida pois. En kokenut niiden enää 2000-luvun ihmiselle antavan tarinalle mitään lisäarvoa. 

  

Seuraavana lukupiirikirjana on Charles Dickensin Joululaulu. Sovimme, että luemme joulun aikana kaksi teosta, joten toisen teoksen äänestyksessä johtaa tällä hetkellä Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala.

  

Arvosana:

Takakannesta:
"Äkkiä käteni pysähtyi. Näin lasissa pienen sormenmittaisen olennon, jonka piirteet tulivat yhä selvemmiksi. Sehän oli pieni rusoposkinen tyttönen, jolla oli yllään lumivalkea turkki." Tämä tapahtui Yrjö Kokolle joulun alla 1941, keskellä sotaa. Kokko ei päässyt kotiin mutta halusi lähettää terveiseksi edes joululehden. Satu vain puuttui. Siitä sadusta sai alkunsa Pessi ja Illusia, tarina keijukaisesta ja peikosta, satumetsästä ja sodasta.
 
Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on kertomus luonnosta ja ihmisestä, sodasta ja rauhasta mutta ennen muuta rakkaudesa ja ystävyydestä. Siitä miten Pessi ja Illusia - se mikä ei uskalla uskoa mihinkään ja se mikä luottaa kaikkeen - tapaavat. Ja miten heille sitten syntyy lapsi, ihminen. Närhi on sitä katsomassa: "Lapsenhan pitäisi olla peikon lapsi, mutta sillä ei ole karvapeitettä, sillä ei ole tupsuja korvissa, sillä ei ole töpöhäntää. Sen pitäisi olla myös keijukaisen lapsi, mutta sillä ei ole keijukaisen neidonkorennonsiipiä." - OLI SYNTYNYT UUSI IHMINEN.

       
223 sivua, WSOY 1983 (11. painos, alkuteos 1944)
 
Kuvat: Yrjö Kokko

     

Kirja on luettu mm. täällä: Kaleidoscope, Eniten minua kiinnostaa tie, Kujerruksia, Luettua, Koko lailla kirjallisesti, 100 kirjaa, Solaris, Kirjojen keskellä, Hyönteisdokumentti

  

Wikipediassa

Satunnainen kirjaostos

Sattuipa ylipiston kirjastolla olemaaan myytäviä kirjoja. Nämä kirjat vaan eivät olleet kirjaston kokoelman poistoja, vaan kirjastonhoitajien omista koti-kokoelmistaan tekemiä poistoja. 0,50 euron kärrystä löysin Kathy Reichsin vuonna 1999 ilmestyneen Pyhimyksen haudan (kunnostaan päätellen teosta ei ole koskaan edes avattu, mutta kansipaperi on mennyt jossain vaiheessa hukkaan).

   

Teos on järjestyksessään toinen oikeusantropologi Temperance Brennanista kertova kirja. Aikaisemmin hyllyyni on löytänyt tiensä sarjan viides teos, 2002 ilmestynyt Kaivojen vainajat. Se taisi tulla pari vuotta sitten lahjana siskoltani. Sarjasta on nyt suomennettu jo 10 osaa, mutta yhtään en ole ehtinyt vielä lukea. Teosten keskeinen hahmo lienee tuttu niille, jotka ovat seuranneet tv-sarja Bonesia.

   

Leena Krohn: Hotel Sapiens

"Sillä onhan jokainen kirja, vähäpätöisinkin, oma paikkansa, 

ja nimen oman sellainen, missä näkymättömästä tulee näkyvää."

  

    

Toinen tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista lukemani teos on kielenkäytön taiturin, Leena Krohnin dystopistinen Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia. Olen kirjoittamassa kirjasta kandiani ja valitsin sen primääriaineistokseni jo syyskuun alussa. Olikin aika hieno kuulla, että se pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Olen lukenut Krohnilta aikaisemmin vain Tainaronin, joka lumosi erikoisella kerrontatavallaan. Kroh on voittanut Finlandia palkinnon vuonna 1992 teoksellaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia.
  
Tainaronia ja Hotel Sapiensia yhdistää yksi erityinen krohnmainen ominaisuus: jokainen luku on kuin oma saarensa, mutta pienet palaset muodostavat yhdessä kokonaiskuvan maailmasta - ja se kuva käsittelee ihmisyyttä, joskus hyvin yllättävilläkin tavoin. Myös jonkinlainen epämääräisyyden ilmapiiri leijuu tekstin yllä. Kaikkea ei paljasteta ja vain useammalla lukukerralla alkaa muodostaa syvempiä yhteyksiä. Tämä olikin yksi niistä syistä, miksi valitsin teoksen tutkimuskohteekseni.
   
Hotel Sapiens ei välttämättä ole Krohnin terävintä kärkeä (vaikea sanoa tutustumatta hänen laajaan tuotantoonsa tämän paremmin), mutta sen sisältämä idea on kiehtova ja ajankohtainen. Jonkin onnettomuuden johdosta viimeiset ihmiset elävät Hotel Sapiensissa, jota ympäröi sumupilvi, suojakupu, jonka läpi ei näe. Maailma sen rajojen ulkopuolella on todennäköisesti tuhoutunut kokonaan tai ainakin se on saastunut elinkelvottomaksi. Teos suorastaan pakottaa ajattelemaan ympäristön tilaa, omia valintojamme ja sitä, että me voimme yrittää vaikuttaa tapahtumiin.
   
Kertojana suurimmassa osassa lukuja on Väinö K., mies, joka nuorempana harrasti pilvibongaamista. Hahmojen nimet ovat hyvin erikoisia ja ne kuvaavat enemmän heidän ammattiaan tai tapojaan kuin olisivat oikeita ristimänimiä. Sivuilla seikkailevat mm. Higgsin bosoni, Arki-ihminen, Kukkakauppias, Parantumaton, Hullu, Hävytön ja Eukko.
  
Krohnin teoksessa vilisee myös erilaisia olioita, jotka haastavat elämisen muotoja, yhdistämällä orgaanisen materian koneeseen. Kaitsijat, näkymättömänä pysyttelevä tekoäly, joka on yksi tai monta, ovat nostaneet itsensä ihmiskunnan rengistä heidän isännäkseen. Kaitsijat käyttävät apureinaan Nunnia, lihan ja koneen hybridejä, jotka pitävät Hotel Sapiensin pyörimässä toimimalla mm. hoitajina, vanginvartijoina ja ruokalan täteinä. Erään mielenkiintoisen olentojen ryhmän muodostavat Ennallistetut, menneiden aikojen tieteen, tekniikan ja filosofian suurmiesten saippuakuplamaiset hologrammit, jotka pitävät luentoja, joille kaikkien asukkaiden tulee osallistua.

      
Jos tahdot haastavan kirjan luettavaksesi, Hotel Sapiens on tällaiseen erittäin hyvä valinta. Krohn ei tarjoile valmiiksi pureskeltua vaan haastaa lukijansa allegorioillaan. Teoksen aihepiirit ovat hyvin herätteleviä: Vapaus tarkoittaa, että voi valita väärin, ja kun ihmiskunta on valinnut riittävän monta kertaa väärin, voivat sen viimeiset edustajat löytää itsensä Hotel Sapiensista.

   

Arvosana:

  
Takakannesta:
Hotel Sapiens on ihmisten tarha ja turvapaikka. Hotel Sapiens on hulluinhuone. Se on myös koulutuskeskus ja museo. Se on pakolaisleiri ja evakuointikeskus, koska sinne tulleet tai tuodut ovat paossa maailmasta, jota luultavasti ei enää ole. Hotel Sapiens on sairaala ja lääketieteellinen tutkimuslaitos, sillä talon asukkaita tutkitaan ikään kuin he olisivat harvinaisen taudin kantajia. Ja pahan, parantumattoman taudin kantajia he ovatkin: taudin nimeltä ihmisyys.

  
Hotel Sapiens on romaani maailmastamme, jonka asukkaat eivät ole kunnossa ja joka näyttää tulleen tiensä päähän. Krohn on jälleen kirjoittanut häiritsevän hauskan ja syvästi viisaan kirjan.

   

Asiasanat: spefi, allegoriat, apokalypsi, ekokritiikki,filosofia

   

Samantyylisiä kirjoja:
      

164 sivua, Teos 2013
   
Kirja luettu mm. täällä: Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Turun Sanomat, Risingshadow, Lukeminen.fi, Kirjavinkit, Lukunurkka, Anna minun lukea enemmän, Eniten minua kiinnostaa tie, Hengityskeinu, Onko kaunosieluista kybrgeiksi, Luettua elämää, Opuscolo, Demari, Marjatan kirjaelämyksiä, Lukuneuvoja,