Aino Kallas: Sudenmorsian

"Ja monikin Ihmissusi on noitana roviolla poltettu"

       

     

Aino Kallaksen Sudenmorsian on 1600-luvun Viroon, Hiidenmaalle sijoittuva muodonmuutoskertomus. Sudenmorsian oli nimenä tuttu, mutta tarinan sisältö ei niinkään. Olikin siis yllätys törmätä todella vanhalta kuulostavaan kieleen, jossa oli runollisia piirteitä (esimerkiksi kalmanperho ja demonin kirjoitusasu on daimoni). Nautin teoksen lukemisesta ja se oli kokemuksena todella lyhyt ja nopea, mutta sitäkin rikkaampi. Se myös auttoi minua alkvunnn vaivanneen luukujumin ylitse.
   
Innostuin Sudenmorsiamen lukemisesta Jenny Kangasvuon Sudenveren jälkeen. Teoksilla on muutama kohta, joissa tarinat muistuttavat toisiaan, vaikka ovat muutoin juoneltaan ja sanomaltaan erilaisia. Aalo on teoksen alussa nuori neito pesemässä lampaita ja Priidik sattumalta törmää tähän ja jää kiven takaa katselemaan hänen varttansa. Pian pari juhlii häitään ja saa lapsen. Elämä kuvataan hyvin raadollisena ja työntäytteisenä. 

   

Hänen verensä myöskin sudenvereksi vaihdettiin. (s. 49)

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt koska hän ihmissutena suolla juoksi. (s. 55)

  

Kaikki muuttuu, kun sudenajo ottaa suunnan läheltä Aalon ja Priidikin kylää. Aalo kuulee Diabolum sylvarumin eli Metsän Hengen kutsun ja joutuu riivatuksi. Kaikki polut johtavat lopulta suolle ja susilauman luokse. Siellä Aalo saa sudennahkansa, johon pukeutumalla on yhtä metsän kanssa. Tämä muodonmuutostapa muistuttaa paljon selkie-mytologiaa.
  
Aalon salaisuus paljastuu lopulta ja kyläläiset syyttävät häntä, Sudenmorsianta, kaikista epäonnisista sattumuksista noituutena. Sudet ovat nimittäin Saatanan koiria ja noitia: Aalonkin uskottiin osaavat muuttua lahoksi kannoksi (Vrt. J.K. Rowling: Tanili Kanilin käkättävä kanto kokoelmassa Siuntio Silosäkeen tarinat). Tarinan päätös on hyvin surullinen.
   
Teoksessa on käytetty kuukausista vanhoja eestinkielisiä nimityksiä, kuten Sudenkuu (helmikuu), Mahlakuu (huhtikuu) ja Viinakuu (lokakuu). Pidin Kallaksen tavasta ripotella latinankielisiä sanoja ja ilmauksia tekstin sekaan, kuten esimerkiksi lentävä lause "Homo homini lupus" ~ ihminen on ihmiselle susi. Suosittelen teosta ihmissusimyyteistä ja vanhoista suomalaisista klassikoista nauttitivillle.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

"Niin tänä valkiana Juhannusyönä Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi."

  

Sudenmorsian on ikivanhaan muodonmuutosaiheeseen nojautuva kertomus naisesta, joka verensä vetoa totellen muuttautuu vainotuksi ihmissudeksi. Vuonna 1928 ilmestynyt balladinomainen mestariteos on säilyttanyt harvinaisen lumovoimansa. Sen taustaelämyksenä oli Aino Kallaksen palava rakkaus Eino Leinoon.

    

Asiasanat: ihmissusia, vaino, klassikot, suomalainen

    

Samantyylisiä kirjoja: Jenny Kangasvuo: Sudenveri, Tuula Rotko: Susi ja surupukuinen nainen

  

141 sivua, Otava 2003 (Ensimmäinen painos 1928)

 

Kirjasta mm täällä: Risingshadow, Morren maailma, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Jos vaikka lukisi..., Ankin kirjablogi, Booking it some more, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Lukemisen ilo, Macondon naiset, Koko lailla kirjallisesti,

Kirjavaa puhetta viikon varrelta

Huomasin, että blogiini oli tultu hakusanoilla "across the universe 3. osa suomeksi" ja lähdin huvikseni tutkimaan, että milloihan tuo sarja tosiaan saa päätöksensä. Ensimmäiset kaksi osaa on julkaistu 2012 ja 2013, molemmat tammikuussa. Nyt ei kuitenkaan Otavalta ole ihan heti tiedossa kolmatta osaa. Epäilen, että syynä on nyt tammikuussa 2014 ilmestyvä Veronica Rothin Divergent - Outolintu, joka dystopiana suunnataan samalle kohdeyleisölle, ja näin ollen kiilaa tuoreudellaan sen edelle.

  

Kiertelin viikolla alennusmyynneissä ja ainoana maininnan arvoisena löytönä mukaan tarttui Daniel Defoen Robinson Crusoe Seven-pokkari versiona hintaan 3,90e Akateemisen alesta. Kirpparilta löysin lisäksi Cecelia Ahernin teoksen Lahja hintaan 1,50e ja Maijaliisa Dieckmannin Ram löytää synnyinsijansa kahdella eurolla. Nyt minulla on koko paleofiktiivinen Ram-sarja omassa hyllyssäni.

    
Kävin myös kirjastossa noutamassa varaukseni Antti Tuomaisen Parantajan ja Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Molemmat ovat osa suomalaisen kirjallisuuden tuntemisen haastettani ja löytyvät moneltakin TBR-listaltani. Kallas kiilaa varmaan aika korkealle lukulistallani, Jenny Kangasvuon Sudenveren luettuani alkoi kiinnostaa millaisia susimuodonmuutoksia klassisessa suomalaisessa kirjallisuudessa on esitetty.
 
Postista kopsahtivat pyytämäni arvostelukappale Katherynne M. Valenten teoksesta Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa sekä Kuopion kaupunginkirjaston Varjo-Savonia äänestyksessä voittamani Tuija Lehtisen Piiitkä jäähy. Mukana oli tiedot äänestyksestäni, ja hyvä niin - en muistanut ollenkaan ketä ehdokkaista äänestin: Asko Sahlbergin Herodes.
  

Tein myös huvikseni katsauksen vuoden 2013 kirjojen tilastoihin. Katsoin kustantamot, ilmestymisvuodet, mies/nais-kirjailijuuden ja suomi/ulkomaat-akselin, sekä mistä kirjat päätyivät minulle. Alla siis tietoa näistä koostettuna siisteihin pylväsdiagrammeihin ja piirakkakaavioihin.
  

Kiinnostavimmat uutuudet, kevät 2014

Tulevan kevään (ja jo kesänkin) kirjoissa on minulle vain muutama odottamisen arvoinen teos. Hiljainen kirjakevät toki lupaa hyvää graduani ajatellen - saan enemmän aikaa naputella sitä. Tässä kuitenkin muutama kohokohta uutuusrintamalla, kuten Outolintu ja Yhä sininen taivas:

  
Tammikuu:
Veronica Roth: Outolintu (Otava)
Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika (Bazar)
Simon Tofield: Simonin kissa 5: Tulpasuperjättipakkaus (Gummerus)
  
Helmikuu:
Cornelia Funke: Reckless: Veljeni peloton (Otava)
J. D. Robb: Kuoleman salaliitto (Gummerus)
  
Maaliskuu:
Angie Sage: Tuli (WSOY)
Mia Vänskä: Valkoinen aura (Atena)
Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua (Gummerus)
  
Toukokuu:
Veronica Rossi: Yhä sininen taivas (WSOY)
  
Kesäkuu:
Julie Berry: Kunnes kerron totuuden (Tammi)
 
Heinäkuu:
Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helle (WSOY)

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

 "Ensimmäistä kertaa tunsin, että elämässäni oli toivoa. 

Ja sen toivon tähden kannatti elää."

     

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
 
Kun ensimmäisen kerran kuulin Theo Lawrencen uudesta nuorten dystopiasarjasta, odotukseni alkoivat nousta. Ne olivat edelleen korkealla aloittaessani kirjan, mutta mitä pidemmälle teoksessa pääsin, sitä vähemmän siitä pidin. Tarinan perusjuoni on hyvinkin kulunut; Romeon ja Julian jalanjälkiä seuraavat kahden kilpailevan rikkaan perheen perilliset, 16-vuotias Aria Rose ja Thomas Foster. Nuoret ovat saaneet toisensa ja suvut ovat useita sukupolvia kestäneiden erimielisyyksien jälkeen viimein solmimassa rauhan, mutta Aria on menettänyt kaikki muistonsa tuosta salaa tapailemastaan komistuksesta. He kohtaavat ensimmäisen kerran Arian onnettomuuden jälkeen kihlajaisjuhlassaan, mutta mikään Thomasissa ei tunnu Ariasta tutulta saati rakkaalta. 
 

Olen väsynyt jatkuvasti todistelemaan arvoani ja uskollisuuttani perheelle sekä poliittisille tavoitteillemme. Mikään ei koskaan riitä. (s. 31)

Viesti on selvä: Ihan sama muistanko vai enkö. Menen naimisiin Thomasin kanssa joka tapauksessa - ja se tuntui ihan kuolemantuomiolta. (s. 32)

 
Manhattan on jakautunut kahteen osaan. Tai oikeastaan kolmeen. Yltäkylläiseen Ylhäistöön, joka on jakaantunut Rosen ja Fosterien kannattajiin sekä Syvästöön, köyhien asuttamien meriveden valtaamien katujen ja luhistuvien talojen sokkelikkoon. Manhattanin katutaso muistuttaa Venetsiaa, sillä naajäätiköt ovat sulaneet ja menpinta noussut. Syvästössä asuvat köyhien lisäksi maagista voimaa hallitsevat mystikot, jotka aikoinaan olivat rakentamassa kaupunkia sellaiseksi kuin se nykyään on. Heidän voimansa ovat kuitenkin ylemmän luokan mielestä uhkaavia ja niitä kerätään kaupungin energialähteeksi keinoja kaihtamatta, viitataanpa mystikoihin myös Matrix-tyyliin paristoina.
 
Ennen arvostetut mystikot ovat nyt toisen luokan kansalaisia, joiden ihmisoikeuksista ei välitetä. Mystikoita ei edes pidetä oikeina ihmisinä, kuten toisia ihmisryhmiä alistettaessa on tapana ajatella, oikeutuksena raaoille toimille. Voiman kerääminen mystikoilta on kansan hallitsemista ja se jolla on voimaa, sillä on myös valtaa. Ja rahaa. Voimasta kun pystyy uuttamaan muotihuumetta Hilettä, jota Arian väitetään ottaneen yliannostuksen. Mystikoiden historia on pitkä ja värikäs. Monet, jotka pystyivät käyttämään voimaa, muuttivat maailmansotien aikaan uuteen maailmaan amerikkalaisen unelman perässä.
 

Hunter välttelee mainitsemasta, että perheeni on syypää näiden ihmisten kurjuuteen, siihen miksi he asuvat inhottavissa olosuhteissa ilman rahaa ja ruokaa. Tulen yhtäkkiä huonovointiseksi. (s. 165)

  

Aria kohtaa Syvästössä seikkaillessaan mystikkopoika Hunterin ja tuntee yllättävää vetoa tätä kohtaan, vaikka ei aluksi myönnä tunteitaan edes itselleen. Kuka lieneekään tämä salaperäinen hahmo? Syvästössä asuvat mystikot ja muut yhteiskuntaluokaltaan pohjalla olevat saavat pienen toivon pilkahduksen, kun poliittisesti merkittävissä vaaleissa ehdokkaana Ylhästön ehdokasta, Thomasin veljeä vastassa on mystikko Violet Brooks.
 

Aria, et tajua. Näissä vaaleissa meidät otetaan ensimmäistä kertaa tosissaan. Alemmat yhteiskuntaluokat, köyhät maallikot, uskovat [Violet Brooksiin] ja kannattavat [häntä]. (s. 222)

 
Teoksen suomennos oli paikoitellen todella heikko. Uskon, että kiireellä on täytynyt olla vaikutusta, sillä monet virheet olisi voinut korjata käyttämällä lopuksi kieliasua korjaavaa ohjelmaa, mutta välillä on pakko ihmetellä myös suomentajan sanakäyttötaitoa. Esimerkiksi teoksen alkupuolella Aria on lähdössä cocktailtilaisuuteen, "kokkareille", josta on käytetty yksikkömuotona kokkareet, ei kokkarit.
 
Teoksen heikkous ei kuitenkaan ole suomentajan vika, sillä juoni on erittäin ennalta-arvattava ja Lawrencen teos muistuttaa Rick Yanceyn teosta 5. aalto siinä, kuinka molemmat teokset koostuvat muilta lainatuista palasista järjesteltynä uudeksi tarinaksi. Teoksessa on paljon samaa kuin Veronica Rossin Paljaan taivaan alla-trilogialla, alkaen oopperasta nauttivasta äidistä, joka antaa tyttärelleen nimen Aria. Molemmissa teoksissa ihmisillä on erikoisia kykyjä, Rossin hahmoista kenties Cinder sopisi eniten Lawrencen luomaan maailmaan, poika kun pystyy manipuloimaan eetteriä vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Hunter mystistä voimaa. Arian käyttäminen poliittisena aseena muistuttaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaa ja Katnissin asemaa kapinan keulakuvana ja jopa Harry Potter-viittaukselta ei ole vältytty, kiitos leijuvan moottoripyörän.
 
Mukana on toki pakollinen kolmiodraama. Eniten minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttää naiivi päähenkilö, joka sekin ilmiönä alkaa olla nuortenkirjoissa pakollinen klisee (vrt. Stephenie Meyerin Houkutuksen Bella Swan). Kaikkein huvittavinta on, että Ariaa kehutaan yhdessä kohtaa niin fiksuksi, että tämän tulisi helposti nähdä ympärillään olevan huijauksen lävitse, mutta todellisuudessa tähän kestää lähes koko kirjan verran.
 
Odotan kuitenkin kaikesta huolimatta sarjan jatko-osia, sillä tahdon uskoa siihen, että nyt kun miljöö ja hahmot on esitelty, voi Lawrence ammentaa enemmän omaa mielikuvitustaan tarinaan. Jos virheiden ohitse katsoo, näkee pohjalla kuplivan mahdollisuuden, josta voi syntyä jotain hienoa ja uutta.     
   

Arvosana:

  
Takakannesta ja etulieppeestä:

Maaginen kahtia jaettu kaupunki

Maan alle paenneita salaperäisiä kapinallisia

Ikuista rakkautta?

Väkevä, mukaansatempaava tarina aloittaa uuden nuorten aikuisten romaanisarjan, joka on täynnä kiellettyä intohimoa, synkkiä petoksia ja vavisuttavia mystisiä voimia.

   

Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan. Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain.

      

Suomentanut: Kirsi Ohrankämmen, 403 sivua, Karisto 2013

    

Alkuperäinen nimi: Mystic City (2012)

   

Kirja luettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, Kirjaneidon tornihuone, Tarinoiden syvyydet, Lukuholistin maistiaiset, Kaiken ei tarvitse olla totta, Hallanhenki, Hulluna kirjoihin

Miina Supinen: Säde

"Arkeologi on maailman väärinymmärretyin ammatti"

      

   

Arvostelukappale. Taustoituksena: Olen opiskellut arkeologiaa n. neljä vuotta ennen kuin vaihdoin pääaineen kirjallisuuteen, eli toisin kuin Säde, en lopettanut opiskelua kokonaan. Minulla on siis jonkinlainen näkemys arkeologiaan alana, mukaanlukien kenttätyöt (kuvassa opetuskaivaukset keväältä 2009). Odotukset olivat siis varsin korkealla, kun luin teoksen takakannen kiinnostavan kuvailun. (Kannattaa muuten lukea mielenkiintoista pohdintaa teoksesta myös ammattilaisen näkökulmasta Assyriologin lifestyle-blogista.)
 

Miina Supinen lienee monelle tuttu aikaisemman kirjansa, Liha tottelee kuria kirjoittajana. Minulle Säde on häneltä ensimmäinen lukemani teos, joten jotkin tyylikeinot tulivat hieman yllätyksenä. Teosta kuvaillaan humoristiseksi, mutta kyseessä ei ole mikään vitsikirja. Supisen huumori on varsin poikkeavaa ja sitä joutuu paikoin etsimään suurennuslasilla. Erilaisuuden hyväksyminen on kuitenkin teoksessa paljon näkyvämpi teema. Esimerkiksi naapurin hunnutettua naista katseleva Säde ajattelee onko hän rasisti, voisiko tutustumalla tuohon "kummitukseen" löytää kankaan takaa ihan oikean kivan ihmisen.
  
Teos on nimetty arkelogiaa opiskelleen päähenkilön Säteen mukaan. Hänellä on nörtti, asperger-poikaystävä Antti (jonka hän on tuntenut päiväkodista asti), joka ahdistuu sosiaalisissa tilanteissa, ja johon minun oli helpointa samaistua. (Antin koodaama peli Zzzzombies! ja sen narkoleptinen selviytyjä oli ideana ihastuttava, tahtoo pelata tuota peliä!)
  
Kerronta etenee eriaikaisten takaumien avulla, kertojina vuorottelevat suomalainen parikymppinen, blondi Säde ja brittiläinen (mutta ilmeisesti kreikkalaista sukujuurta oleva) ei-enää-niin-nuori arkeologi Victor "täysmulkku" Allcock. Vic kertoo omat osuutensa kuolemansa jälkeen ja vain muutamassa kohtaa Vicin henki(kö?) kertoo sen hetkisestä reaaliajasta, joka siis sijoittuu muuhun kerrontaan nähden tulevaisuuteen.
 
Säde tuntee Vicin kaivauskurssilta Kreikasta, kun he yhdessä monikansallisen opiskelijaryhmän kanssa kaivoivat tumulusta, hautakumpua. Jo tuolloin Säde lämmitti Vicin sänkyä. Nyt Vic on tulossa kaivauksille Suomeen, kun hänen ystävänsä, räväkkä kreikkalais-suomalainen Voula Papadupoulos kutsuu hänet tutkimaan muutamaa kivilatomusta, jotka ovat vaarassa tuhoutua laajentuvan asutuskeskusksen rakennustöissä. Voula on perustanut sukukartanollaan olleen Tiedon Akatemian tiloihin metsäihmisten kultin, jossa palvotaan vanhoja suomalaisia jumaluuksia. Kahdeksaisen kultti sijaitsee jossain Itä-Helsingin uuden metroaseman lähettyvillä, joten Sädekin pääsee melkein opistolle saakka julkisilla kulkuvälineillä.
 

Suomi oli arkeologille suunnilleen yhtä kiinnostava kaivauskohde kuin kissanhiekkalaatikko. (s. 28)

 
Joistakin kirjoista on todella vaikeaa kirjoittaa. Tällaisia ovat etenkin todella hyvät ja toisaalta todella huonot teokset. Säde menee tuohon jälkimmäiseen vaakakuppiin. Mikä tekee Säteestä minulle huonon lukukokemuksen?
 

Hän asettui tielleni kädet levällään, leuka yläviistossa, auringon säteet takana, hiukset ja ihokarvat pelkkää kultaa. (s. 132-133)

 
Ensimmäinen pettymys syntyi litteistä hahmoista. Säde jää paperinohueksi hahmoksi, jonka ajatusmaailmaan on vaikeaa tarttua: onko hän raivokas ateisti vai uskooko hän sittenkin yliluonnolliseen? Vic sanoo ajattelevansa peniksellään ja hän saakin aikaiseksi kaikenlaista Säteen lakanoiden välissä, mutta todellinen seksuaalinen lataus jää kuitenkin puuttumaan. Panopuuhat tuntuvat jotenkin päälleliimatuilta ja lukijoita kosiskelevilta. Mielenkiintoisimmat hahmot eli Antti ja Voula jäivät mielestäni vähän liian pieneen rooliin. He olivat miellyttävänä mausteena muuten tasapaksussa tarinassa.
    

Kyky rakentaa todellisuutta oli sivistyneiden ihmisten merkki. (s. 96)

   
Toinen pettymys tuli kielestä. Teos on täynnä kirjoitus- ja näppäilyvirheitä: kirjaimia (mm. yhden hahmon nimi on kerran typottu) ja kokonaisia sanoja puuttuu, repliikkien aluista puuttuu lainausmerkkejä ja välillä rivityksessäkin on heittelyä. (Mieheni kohotteli kulmakarvaansa useampaankin kertaan, kun bongailin kirjoistuvirheitä, joita oli joskus jokaisella sivulla.) Välillä olikin siis todella vaikeaa ymmärtää joitain vailinaisia lauseita tai sitä, kuka puhuu. Teos olisi siis kaivannut vielä yhden oikolukukierroksen. Olin hyvin pettynyt tällaisiin virheisiin suomalaisessa teoksessa, etenkin luettuani paria kirjaa aikaisemmin äärimmäisen tyylipuhtaan Jenny Kangasvuon Sudenveren.
   
Supisella oli myös outo tyyli kertoa "itsestään selviä" asioita, jotka lukija oli jo päätellyt tai jotka olivat kokonaan turhia. Esimerkiksi Vic, joka puhuu "haudan takaa", toteaa jossain vaiheessa, että kaikki tässä teoksessa puhuvat suomea, vaikka oikeasti Viciä ympäröi kielten sekamelska ja huonosti äännetty englanti. Hän myös kertoo saaneensa kuoltuaan kyvyn nähdä ja tietää kaiken, muttei tiedä omaa kohtaloaan, miksi ei ole siirtynyt eteenpäin vaan seuraa Säteen elämää välitilastaan käsin. Lisäksi kirjailjalla oli tapana toistella lähes indettisesti samansisältöisiä lauseita lyhyen ajan sisällä - aivan kuin hän olisi kirjoittanut saman ajatuksen kahdesti, mutta ei osannut päättää kummassa kohdassa teksti näyttää paremmalle.
  

En mä ole masentunut. Mulla on uskonkriisi. Kun en pysty olemaan ateisti, murskaudun tähän eksistentiaaliseen kriisiini, kun millään ei ole väliä ja kohta mä kuolen. (s. 158)

     
Kolmas pettymys tulee juonesta. Yrittääkö teos vitsailla pakanuudella, kritisoida uskontoja vaiko esittää uudenlaisen näkemyksen kuolemanjälkeiseen elämään? Ainakaan suuri murhamysteeri, eli kuinka Vic kuoli oli varsinainen floppi, niin kuin miehen koko elämäkin oli. Ehkä tämä onkin kirjan ainoa sanoma: niin makaa kuin petaa. Jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi teoksessa myös esiintyy. Säde aloitti aikoinaan arkeologian opiskelemisen, sillä hänen mielestään ei ollut mitään syytä aloittaa opiskelemaan mitään oikeasti järkevää. "Eihän [arkeologiasta] ole mitään hyötyä kenellekään." (s. 131) Kreikassa Vic haukkui Sädettä huonoksi arkeologiksi, koska tämä on niin epäjärjestelmällinen ja totesi, että tämän kannattaisi lopettaa homma alkuunsa, niin kuin tämän myöhemmin kerrotaan tehneenkin.

Katsos kulta, maailma on absurdi. Täällä ei ole kausaliteetteja, tai mitään sellaisia sopimuksia, että kun elää siivosti, niin loppujen lopuksi tulee palkinto. On välinpitämätön universumi, elämän ja kuoleman kierto, jolla ei ole mitään syytä tai tarkoitusta. Albert Camus sanoi, että sen takia ihmiset tekivät itsemurhia. (s. 274)

    
Teoksella oli kuitenkin hyvätkin hetkensä: Supinen puhuu Vicin suulla, kuinka suomalaisesta arkeologiasta ja löydöttömyydestä. Supinen myös selittää teoksessaan lintukodon etymologiaa ja kuvailee kiehtovasti Voulan muinaissuomalaista uskoa metsänpeittoineen. Yhdessä kohtaa, kun Säde toteaa Kalevalan olevan Lönnrotin fanifiktiota, hymähdin pariin otteeseen. Tuli niin elävästi mieleen parin vuoden takainen Kalevala-luentosarja, jossa viitattiin vähän vastaavasti kansalliseepokseemme. Arkeologia aiheista romaania ei tokikaan voi tehdä ilman Indiana Jones-viittauksia, joita Supinen onkin heittänyt mukaan pariin otteeseen, myös Ior Bock ja elämäntapaintiaanit vilahtavat tekstissä. Supisen viittaus Avatariin nosti hymyn kasvoilleni, olin itse nimittäin kirjoittanut jotain samantapaista Utopiat ja dystopiat kurssin esseeseeni Ursula K. Le Guinin teoksesta Maailma, vihreä metsä.
    

Minä luulin, että tilanne on vähän niin kuin Avatarissa, että pahojen kapinallisten tiejyrät tuhoavat teidän pyhät metsänne. (s. 264)                               

    
Vaikka teoksesta muodostuikin minulle aika negatiivinen lukukokemus, voin silti todeta, että joku toinen lukija saa tästä varmasti enemmän irti (esimerkiksi alla olevista blogeista löytyy monta kirjasta pitänyttä lukijaa). Arkeologiaan liittyvä asiapuoli vaikutti ainakin päällisin puolin todenmukaiselta. Teoksessa on myös ajankohtainen aspekti Kreikan talouskriiseineen ja älypuhelimineen.
 

Arvosana:

 

     

Takakannesta:

Vic Allcockilla ei ollut mitään odotuksia kuoleman jälkeisestä elämästä. Mutta täällä hän yhä on, katsoassa kun vakava nainen vetää vakvaa pokaa pulkassa lumimyrskyn läpi. Mitä oikein tapahtui? Elämäniloinen Säde ja kyyninen Vic ahkeroivat arkeologisilla kaivauksilla Suomessa. Työtä johtaa karismaa leiskuva Voula ja kirjava joukko muinaisjumalia palvovia opetuslapsia. Kotona Sädettä odottaa menestyspelejä koodaava Antti.
 
Mitä kaivauksilta löytyy? Onko jumalia olemassa? Kuka voittaa huolettoman Säteen sydämen?
 
Säde on poikkeuksellinen kolmiodraama, komedia tieteen ja uskon yhteentörmäyksestä, kasvukertomus ja lajityyppejä yhdistelevä tarina ateistista, joka haluaa kulttiin. Säde on Miina Supisen toinen romaani. Itket ja naurat.

  

328 sivua, WSOY 2013

 

Kirjasta mm täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Itä-Suomen ylioppilaslehti, Morren maailma, Lumiomena, Kirjasfääri, Kaiken voi lukea!, Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa, Pisara, Salamatkustaja, Aittatonttu
 
Miina Supisen haastattelu Yle Aamun kirja
 
Samantyylisiä kirjoja: Tom Knox: Pahan koodi, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, Steve Alten: Mayojen testamentti, Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa