STT: Käännöskirjallisuus elää kohtalokkaita aikoja

Laadukas käännös tuo maailmankirjallisuuden kaikkien lukijoiden ulottuville. Suomessa yhtenä tärkeänä maailmankirjallisuuden välityskanavana on toiminut Tammen Keltainen kirjasto, joka täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuona aikana maailma on muuttunut, samoin maailmankirjallisuuden kääntäminen.

Käännösalaa polttelevat nyt monet kysymykset: Supistuuko suomennosten määrä? Kapeneeko kulttuurivalikoima? Miten käy laadun, jos kaukaisista kulttuureista käännetään kirjallisuutta vain valtakielten kautta? Mihin tarvitaan enää suomentajia, jos Google kääntää myös romaaneja?

Kääntäjät maailmankirjallisuuden välittäjinä -seminaarissa Helsingin yliopistossa 15.5. äänen saavat suomentajat, kustantajat ja lukijat sekä kirjallisuuden ja kääntämisen tutkijat. Aamupäivän osuudessa käsitellään maailmankirjallisuuden kääntämisen historiaa ja suuntia. Iltapäivällä kuullaan erityisesti suomentajia ja kustantajia. Päivän päättää suomentajien paneelikeskustelu, jossa etsitään vastauksia siihen, miksi pitää kääntää.

Seminaarissa puhuvat mm. suomentajat Tarja Härkönen, Kersti Juva, Ville Keynäs, Jukka-Pekka Pajunen ja Sampsa Peltonen sekä tietokirjallisuuden suomentamisen historiasta kirjan toimittaneet Outi Paloposki ja Hannu Riikonen.

Seminaarin ohjelma: http://blogs.helsinki.fi/nykykielet/?p=2488

Seminaarin järjestävät Helsingin yliopiston TraST-tutkijayhteisö ja Tammen Keltainen kirjasto. Tervetuloa!

Lisätietoa:

Saksan kääntämisen professori Liisa Tiittula
puh. 050 448 2298
liisa.tiittula@helsinki.fi

Elokuvassa: Divergent - Outolintu

 

Bloggaukseni kirjasta täällä. 

  

Huomasin viime viikolla, että Veronica Rothin teoksesta Outolintu tehty elokuva tulee ensi-iltaan keskiviikkona (9.4.). Vaikka olin odottanut tuota päivää jo muutaman kuukauden, olin gradun kirjoittamisen takia unohtanut koko päivän. Kyseltyäni leffaseuraa yhdeltä ystävältäni (jolle olin aikaisemmin keväällä lainannut kirjankin) päätimme mennä elokuviin seuraavalla viikolla, 17.4. 

Finnkinon toiseksi suurimmassa salissa ei ollut kovinkaan suuri istumapaikkojen täyttöprosentti, nopealla silmäyksellä pystyin arviomaan, että tuskin edes 12 ihmistä oli saapunut päivänäytökseen viikkoa ensi-illan jälkeen. Ikäjakauma oli myös n. 10 vuotta minua nuorempien tasolla, olihan elokuva vain K-12. Ei se mitään, olen ennenkin ollut sitä vanhempaa vuosikertaa teatterilla, etenkin jos leffa on sattunut perustumaan nuorten romaaniin. (Mukana oli jopa useampia miessukupuolen edustajia, vaikka ei tämän pitäisi ihmetyttää minua: olihan 17-vuotias siskonpoikanikin elokuvan nähnyt ja viihtynyt.) 

   

Verrattuna vaikkapa muutaman vuoden takaiseen Twilight - Houkutus ensi-iltaan, jonne kerääntynyt teinityttöjoukko hihitteli joka kerran kun Edward tai Jacob oli ilman paitaa, ei Divergent - Outolinnussa kukaan hihitellyt paidattomalle Neljälle (Theo James). Tai sitten en vain kuullut sitä, sillä äänet olivat taas huomattavan kovalla. Leffaseuralaiseni totesikin, että hän yleensä ottaa korvatulpat mukaansa, mutta nyt ei ollut muistanut. Olisin itsekin voinut kuvitella tulppaparille olevan käyttöä, auts! Etenkin kun kyseessä on parituntinen istumissessio.

© 2014 - Summit Entertainment

Lyhyesti juonesta: Suuren sodan jälkeen yhteiskunta on joutunut laatimaan uudet pelisäännöt. Kaikki ihmiset on jaettu viiteen, eri ominaisuutta esille tuovaan osastoon (engl. factions). Osastot ovat epäitsekkäät Vaatimattomat (Abnegation), rauhalliset Sopuisat (Amity), totuutta arvostavat Rehdit (Candor), huimapäiset Uskaliaat (Dauntless) ja kaiken tietävät Terävät (Erudite). Kun yhteiskunnan lapsista tulee aikuisia, he saavat tilaisuuden valita pysyvätkö osastossa, johon ovat syntyneet, tai vaihtaa toiseen osastoon. Yhteiskunnan mottona on Osasto ennen verta, joka tarkoittaa, että etenkin osastojen vaihtajat varsin radikaalisti eroavat perheistään ja ottavat osaston uudeksi perheekseen. Päähenkilönä on Tris, joka saa kuulla soveltuvuustestissä olevansa divergentti - poikkeava yksilö, joka ei alistu vain yhteen ominaisuuteen, vaan voi yhdistää luovasti eri osastojen ominaisuuksia. Hän päättää loikata ja vaihtaa osastoaan Vaatimattomasta Uskaliaaseen, mutta valinnan seuraukset ovat suuremmat kuin Tris osasi etukäteen ajatella.

  

Kuten aina kirjoista tehtyjen elokuvien kanssa, kirja on parempi - elokuvassa oiotaan asioita ja lisätään uutta materiaalia. Hyvänä piirteensä leffa kuitenkin tiivistää kirjan idean ja sen katsomiseen menee vähemmän aikaa kuin kirjan (uudelleen) lukemiseen - etenkin jos sattuu olemaan hidas lukija (itse tosin ahmin Outolinnun lähes kokonaan yhdeltä istumalta). Suosittelenkin siis kaikille, jotka ovat nähneet elokuvan tai aikovat käydä sen katsomassa, myös lukemaan kirjan mikäli se ei vielä ole tuttu. 

   

Jos katsoo suurimpien eroavuuksien ohitse, leffa oli näyttävä ja toimintapainotteinen adaptaatio - mutta miksi minun lempikohtaukseni, maailmanpyörällä, oli muutettu?! Odotin sitä kaikkein eniten. Kummastusta aiheutti myös Trisin ääneen alussa kertoma lyhyt maailmanhistoria, jota ei aivan sellaisenaan teoksessa esitetty, mutta mielestäni se sopi elokuvaversioon varsin hyvin. Kaupunki näytti valkokankaalla vielä paremmalta kuin olin sen mielessäni kuvitellut! 

  

Suurin miinus elokuvalle tulee päänäyttelijäparin ikäerosta. Trisin näyttelijä Shailene Woodley on syntynyt 1991, Theo James 1984, joka tarkoittaa, että mies on minuakin kaksi vuotta vanhempi! (Leffaseuralaiselleni totesinkin, että mies olisi ehkä voinut näytellä 20-vuotiasta, mutta kolmekymppinen näyttelemässä n. 18-vuotiasta on mielestäni jo vähän kaukaa haettu.) Woodley toimi kuitenkin todella hyvin Trisinä, en olisi osannut kuvitella hahmoa toisenlaisena, joskin elokuvassa Tris on paljon rohkeampi jo ennen osaston vaihtoaan. 

   

Sivuhahmot jäävät nimensäkin mukaisesti sivuun, ehkä liiaksikin. Osastoaan vaihtaneista koostuvat Trisin ystävät ovat kuitenkin teoksessa keskeisessä roolissa Trisin uuden identiteetin luomisessa, joten olisin halunnut heidät vahvemmin osaksi elokuvaakin. Kate Wisnlet ei ollut ehkä se kaikkein osuvin näyttelijävalinta Jeannetteksi (Terävien johtaja), etenkin kun elokuvan loppua on vähän muutettu siitä, millaisena minä kirjan lopun muistan. 

  

Jos pidit Nälkäpelistä, pidät tästäkin. Teinisotilaat ovat ilmeisesti nyt trendikkäitä.

   

Rothin sarjan jatko-osa Insurgent ilmestyy suomeksi kesäkuussa 2014 nimellä Kapinallinen. Sen kuvaaminen elokuvaksi on jo aloitettu. Teossarjan päätösosan nimi on Allegiant ja siitä tehty elokuva ilmestyy kahdessa osassa. 

     

Arvosana:

     

Maailman ensi-ilta: 21.3.2014
Suomen ensi-ilta: 9.4.2014
Ohjaaja: Neil Burger
Kesto: 143min

   

Elokuvasta blogattu myös täällä: Todella vaiheessa, Anna minun lukea enemmän, Lukunurkka
Divergent/Outolintu IMDb:ssä

TV:ssä: The 100

   

Jos minulta kysytään, mikä on mielestäni tämän kevään uusista TV-sarjoista kiinnostavin, onnistunein ja koukuttavin, voin nimetä yksiselitteisesti ja subjektiivisesti vain yhden nimen: The 100. 

  

The 100 on amerikkalinen draamasarja, joka sijoittuu 97 vuotta suuren, kaiken elämän maanpäältä tappaneen ydinsodan jälkeen. Ihmiskunnan rippeet, Maata kiertävät avaruusasemat, yhdistävät voimansa ja perustavat Arkin. Jatko-aika on kuitenkin loppumassa, kun aseman tekniikka pettää. Kaikkien resurssien riittäminen on tarkoin laskelmoitua, jopa lisääntymistä kontrolloidaan. Käytössä on yhden lapsen politiikka ja pienilläkin rikkeillä saa tietoihinsa rikollisen leiman ja kaikki yli 18-vuotiaat tuomitaan kuolemaan. Sarjan alussa 100 vangittua teiniä palautetaan Maahan testinä: voiko Maassa jo elää, vai onko se edelleen radioaktiivinen. Voiko ihmiskunta koskaan palata kotiin?

    

Ensimmäisessä jaksossa (19.3.2014) esiintyvä Imagine Dragons bändin Radioactive tuntuu hieman laskelmoivalta, mutta kappale on niin hyvä ja luo tunnelmaa kyseiseen kohtaan, että en menisi ottamaan sitä poiskaan. Sarjassa on nyt ilmestynyt yhteensä viisi jaksoa ja minusta tuntuu, että jokainen jakso on ollut parempi kuin edellinen. Välillä on vaikeaa istua vain paikoillaan. En muista pitkään aikaan nähneeni mitään sarjaa, joka olisi saanut aikaiseksi samaa. Vaikka jakson pituun on vain 40 minuuttin, on jakso välillä laittaa pauselle ja hengittää, sillä sarja on niin intensiivinen.

  

PS. Sarja perustuu Kass Morganin samannimiseen kirjasarjaan. Onko kukaan sattunut lukemaan? Ensimmäinen osa on ilmestynyt syyskuussa 2013.

      

The 100 IMDb:ssä ja Wikipediassa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa

"Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi."

      

     

Johan Harstadin scifi-teoksessa Darlah - 172 tuntia Kuussa, on hieman Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas tyyppinen kehyskertomus. Siinä missä Jali pääsee suklaatehtaaseen, Harstadin teoksessa arvonnan palkintona on toinen monien lapsuudenhaave, matka avaruuteen. Nasa päättää 40 vuoden tauon jälkeen palata Kuuhun ja järjestää arvonnan, johon saavat osallistua vain 14-18-vuotiaat nuoret. Miljoonista teineistä kolme valitaan mukaan lennolle, jonka päämääränä on Kuu, tarkemmin sanottuna Rauhallisuuden merellä sijaitseva tukikohta, Darlah.
  

Tänään alkaa uusi aika, hän ajatteli. Tämän maailman tuntema Mia lähtee Maan pinnalta. Ja kun mä tulen takaisin, kaikki on toisin. Mia oli oikeammassa kuin hän aavistikaan. 

Kaikki tulisi olemaan toisin. 

Mutta aivan toisella tavalla kuin hän oli toivonut. (s. 210)

Teoksessa seurataan arvonnan voittajien, norjalaisen 15-vuotiaan Mian, raskalaisen Antoine nimisen, 16-vuotiaan pojan ja japanilaisen 14-vuotiaan Midorin näkökulmia tapahtumiin. Mia on laulaja, lauluntekijä ja kitaristi kolmen kaverinsa kanssa perustamassa punk-tyylisessä bändissä. Midori on koulukiusattu, nörtähtävä tyttö, joka harrastaa harajukua. Antoine on juuri eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästää Simoinesta ja käy katselemassa tätä salaa Eiffeltornin maisematasanteelta. Nuoresta iästään huolimatta samaistuin Midoriin kaikkein eniten. Mia on pääosin raivostuttava hahmo, mutta ei sentään yhtä epämiellyttävä kuin pakkomielteinen stalkkeri Antoine.
  

Se oli vastenmielisin paikka, missä hän oli ikinä ollut. Joka suuntaan jatkuva maisema toi hänen mieleensä maailman ydinsodan jälkeen, maailman jossa ei ollut enää jäljellä mitään. Ei elämää. pelkkää pölyä. Elotonta, liikkumatonta pölyä. (s. 396)

 
Ensimmäiset reilut sata sivua ovat melko realistista kerrontaa, mutta pikku hiljaa mukaan lisätään vieraannuttavaa ainesta, joka saa lukijan epäilemään niin hahmojen kuin itsensäkin tekemiä havaintoja. Loppua kohden vaakakuppi kallistuu jännityksestä kauhuun ja vaikkakaan en itse vakuuttunut kaikista kerronnallisista keinoista (koin suuren osan niistä jo aikaisemmin nähdyiksi, mm. monissa Hollywood elokuvissa*), olen varma, että moni minua nuorempi lukija löytää teoksesta kiitettävän määrän kylmiä väreitä aiheuttavia tapahtumia. Aivan nuorimmille lukijoille teos ei kuitenkaan välttämättä sovellu. Teoksen epäkonventionaalinen loppu sai minut hämmentyneeksi. Jännityksen ja kauhun rinnalla kerronnassa on mukana myös ripaus rakkautta. 

   

Erikoisena piirteenä tässä teoksessa on tekstin lisäksi kuvia elävöittämässä kerrontaa. Osa (esimerkiksi Mian bändin treenikämpän kolmen kuvan sarja) tuntuvat turhilta, toisen kertovat tärkeää tietoa (kuten Kuussa olevan tukikohdan pohjapiirros). Harstad on tukenut kirjallisen luomuksensa uskottavuutta muutamilla faktoilla, jotka eivät ole vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Ésimerkiksi Wow!-signaalista löytyy lisää tietoa täältä. Emilie Sagéen tarina toi mieleeni Ransom Riggsin teoksen Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille. 

  

Harstadin hahmoja on kuvattu epäuskottaviksi, angstaaviksi ja paperinohuiksi. Minusta hahmot olivat kuitenkin juuri arkipäiväisine ongelmineen erittäin uskottavia. Miksi nuorten hahmojen tulisi joka kerran ollakaan jotenkin todella erikoisia tai kypsiä? Mielestäni esimerkiksi Midori oli pukuharrastuksensa ja tulevaisuuden haaveidensa myötä erityinen ja jopa angstaava Mia löysi kypsyyttä tarinan aikana. Enemmän kerronnallisuudessa haittasivat selittämättä jääneet juonenpätkät, jotka jäävät leijumaan.

     

*Lisäksi Doctor Who fanit löytänevät varmasti mielenkiintoisia samankaltaisuuksia DW:n jakson The Impossible Planet ja Harstadin teoksen välillä.  

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

”Ei heikkohermoisille.” – Dagsavisen

   

NASA aikoo palata Kuuhun yli 40 vuoden jälkeen ja järjestää ennennäkemättömän, maailmanlaajuisen arvonnan, jonka voittajat pääsevät mukaan matkaan. Onni suosii kolmea nuorta: norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Lähtölaskennan koittaessa koko maailma jännittää heidän mukanaan – paitsi eräs dementoitunut entinen astronautti. Hän seuraa kauhulla vanhainkodin tv:stä matkan uutisointia – Kuuhun ei pidä palata! Mutta nuoret ovat jo perillä Darlah-nimisellä kuuasemalla.

   

Pian yhteys Maahan katkeaa. Tukikohdan generaattori sammuu. Happivarastot hupenevat. Antoine ja kapteeni Nadolski katoavat. Ja Kuun pimeä puoli näyttää pelottavat, visusti vaietut kasvonsa.

   

Suomentanut: Elina Uotila, 438 sivua, Karisto 2012

     

Alkuperäinen nimi: Darlah - 172 timer pä mänen (2008)

    

Kirja on luettu myös täällä: Lukukeskus, Alas taikavirtaa, Lopun ajan lauseet, Olipa kerran kirjablogi, Anna minun lukea enemmän, Les! Lue!

  

Samantyylisiä kirjoja: Risto Isomäki: Herääminen, Rick Yancey: 5. aalto, Cecelia Ahern: Tyttö peilissä, Steve Alten: Mayojen testamentti, Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut, Tom Knox: Pahan koodi, Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Risto Isomäki: Herääminen

"Vihje lähestyvästä maailmanlopusta oli niin arvoituksellinen ja selittämätön, 

ettei kukaan ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, 

ennen kuin oli jo peruuttamattomalla tavalla liian myöhäistä."

  

Tutustuin Risto Isomäen kirjallisuuteen syyskuussa 2013, kun valitsin Sarasvatin hiekkaa osana kirjabloggarien yhteislukutempausta tempausta 2000-luvun parhaista kirjoista (Helsingin Sanomien kyselyn mukaan). Toki miehen teokset ovat olleet vuosia lukulistalla, lainasin jopa hänen koko tuotantonsa 2008 kesällä, mutta aikani menikin aluksi pääsykokeiden ja sitten toiselle paikkakunnalle muuton merkeissä. Nyt kuitenkin luin jo toisen Isomäkeni. Herääminen on ilmestynyt kuusi vuotta aikaisemmin kuin Sarasvatin hiekkaa, mutta teokset sisältävät osittain samoja aineksia. Molemmissa ilmasto lämpenee ja merenpohjan metaaniklatraatit sulavat. Molemmissa on myös monikansallinen henkilögalleria, joskin suomalaiset vievät merkittävät roolitukset tapahtumien kulussa. 

  

Keskiössä on uusioperheen äiti, virusasiantuntija Irina Saari, hänen miehensä, AIDSin leviämiseen perehtynyt Kauko Korhonen, tämän sisko Anita, uutistoimittaja. Kansainvälisistä hahmoista mainittava on ainakin kaksi kuututkijaa, saksalainen Reinhold Glazer ja suomessa asuva, norjalainen Annelies Halvorsen sekä venäläiset Fedor Wykoff ja professori Alexander Grigorjev. Venäjällä kuolee mystisesti suuri määrä ihmisiä, eikä kukaan tiedä syytä miksi. Irina lähtee Grigorjevin pyynnöstä tutkimaan tapausta. Anita haastattelee Glazeria ja kuulee tämän kyseenalaistetut tulkinnat Kuusta ja siitä, onko ihminen yksin maailmankaikkeudessa. Kaikkien hahmojen elämät kietoutuvat jossain vaiheessa yhteen, tavalla tai toisella. Heidän yhteinen päämääränsä liittyy kaikkien ihmisten pelastamiseen ja kasvihuoneilmiön hillitsemisen.
  

Koko talven kylmimpänä päivänä elohopea oli Helsingissä laskenut tuskin kymmenenkään pakkasasteen kohdalle. Viimeiset lumet olivat sulaneet maaliskuun alussa. Kevät oli ollut ennennäkemättömän lämmin, ja kesä kaikkien aikoijen kuumin. (s. 19)

 

Isomäki osaa kirjoittaa ekologisen trillerin. Jos joku hahmoista sanoo: "Kyse on tuntemamme maailman lopusta", voiko kukaan jatkaa lukemista pidättämättä henkeä? On vuosi 2038, pikkujääkausi on päättynyt vain viisi vuotta aikaisemmin kestettyään 20 vuotta ja nyt lämpömittarin lukemat rikkovat yli 30 asteen lukemat. Ihmiskunnan kohtalo on veitsen terällä. Kasvihuoneilmiö on lähellä muuttumistaan itseruokkivaksi systeemiksi, todellinen point of no return, jolloin mikään ihmisen yritys, kuten folliisiilisen polttoaineen käytön ja yksityisautoilun lopettaminen, ei enää auta. Voi vain huokaista "minkälaisen maailman he olivat jättämässä lapsilleen".
  

Emme yrittäneet vakavissamme estää muutosta, vaan pyrimme ainoastaan mukautumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Totuimme siihen, että äärimmäiset säätilat, murskyt ja tulvat ja metsäpalot, olivat olennainen osa vallitsevia olosuhteita ja osa sitä maailmaa, jossa me elimme. (s. 125)

 

Isomäki varoittaa lukijoitaan siitä, kuinka välinpitämättömyys johtaa tuhoon. Hän yrittää vaikuttaa ihmisten valintoihin: vielä on aikaa muuttua, maailman voi vielä pelastaa. Jotkin Isomäen kerronnalliset keinot eivät kuitenkaan miellyttäneet tätä lukijaa. Osa niistä vaivasi jo Sarasvatin hiekassa, mutta Heräämisessä sivuja on vähemmän ja nämä keinot korostuivat liikaa makuuni. Mitä nämä kerronnalliset keinot sitten olivat?

Ensimmäinen oli jo aivan alussa, prologissa, joka päättyy sanoihin: "Hän ei voinut tietää, mitä kaikkea oli vielä tulossa.". Toinen on Isomäelle erittäin tyypillinen tapa kertoa ajankuvasta ja viimeaikaisista tapahtumista: hahmot jäävät pohtimaan jotain ja kertovat enemmän tai vähemmän tiiviisti vaikkapa siitä, kuinka syötäväksi kasvatettavaa ruskolevää voi viljellä merellä. Hahmon pohdinnan päättää usein joku toinen hahmo, joka kysyy tyyliin: "Tervetuloa takaisin, taisit käydä jossakin kaukakana?". Huvittavin kerronnalinen keino oli ihmisten kauhu siitä, että kasvihuoneilmiölle ei voi tehdä enää juurikaan mitään: "Taivas, mitä me olemmekaan tehneet?", samaan aikaan toiset hahmot pyörittelevät silmiään ja kommentoivat mielessään, että asiaan olisi tietenkin voinut puuttua jo aikaisemminkin.

  

Näistä makukysymyksistä huolimatta, Herääminen on kiehtova kertomus ilmastonmuutoksen kourissa elävistä ihmisistä. Loppua kohti tarinaan lisätään paljon reaalimaailman ulkopuolista ainesta, joka antaa teokselle vahvasti scifin leiman. Nautin tästä mielenkiintoisesta mausteesta, jota Isomäki ripotteli tarinaansa ja kietoi historiassa tapahtuneita asioita yhteen uudella tavalla. Verrattuna Sarasvatin hiekkaan on Herääminen yhtä aikaa todella uskottava, mutta myös selvästi fiktiivinen. Erikoinen kansikuvakin selitetään yhdessä vaiheessa. Suosittelen teosta niin ympäsristön tilasta kiinnostuneille ihmisille kuin tieteellisemmän hc-scifin ystävillekin. Isometsä on kerännyt 2006 pokkariversion loppuun listan asioista, jotka teoksen ulkopuolellakin ovat totta.
   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Eletään vuotta 2038. Suomi tuskailee helleaallon kourissa, metsäpalot riehuvat pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, merenpohjan metaanijääesiintymät alkavat sulaa. 

   

Samaan aikaan, kun suomalaisen tutkijan Kauko Korhosen mielestä AIDS-epidemia ei käyttäydy kuten luonnollisen epidemian pitäisi, saksalainen tähtitieteilijä väittää löytäneensä Kuun pinnalta jalanjälkiä, jotka eivät ole ihmisten jättämiä. 

   

Sitten menehtyvät siperialaisen kaupungin asukkaat menehtyvät oudosti yhdessä yössä, ja vähän myöhemmin venäläiset tutkijat tekevät salaperäisen löydön Jäämeren pohjalta…

  

Mistä tässä on kyse? Mitä tapahtuu todella?

  

Samantyylisiä kirjoja:  Dougles Preston: Isku, Steve Alten: Mayojen testamentti, Jeff Long: Vuosi nolla,

  
288 sivua, Like 2002

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Aikakone, Salkan saari,