sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

"Jos nukkuisin, näkisin unta
että etelässä on huhtikuu, leppä kukkii ja puro solisee,
mutta koska en nuku, se on vain todellisuutta."
   
   
Yle on jakanut vuodesta 1994 alkaen tunnustuksen kotimaiselle runoteokselle. Palkinto on tärkeä, sillä runot rajattiin pois Finlandia-palkinnon piiristä. Tanssiva karhu -palkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta ja Kirjabloggaajat ovat mukana kirjoittamassa palkittujen teosten lukukokemuksistaan. Postaussarja alkaa viime vuoden voittajasta, Lassi Hyvärisen teoksesta Tuuli ja kissa, jonka valitsin luettavakseni, sillä sen kuvaus puhutteli minua. Tulen kirjoittamaan myöhemmin vielä toisestakin palkitusta teoksesta.  
       
   
Tuuli ja kissa kokoelman runot ovat hyvin monitulkintaisia ja olen varma, että jokainen lukija kokee rivit eri tavoin. Luulen, että tulkinnoissa paljastuu enemmän lukijasta kuin kirjoittajasta. Minulle runot puhuivat antiikin kulttuurikehdon tuhoutumisesta, nykyajan ihmisen juurettomuuden tuskasta ja sodan pelosta. Jossain määrin runojen maalaama riemastuttavan surrealistinen ja aavistuksen ahdistavan kaoottinen maailma toi mieleen Leena Krohnin Hotel Sapiensin sekä Max Porterin Surulla on sulkapeitteen.
  
Musta lintu kumartuu ja nielee oksan jolla istuu.
Tähtitaivas sakenee oksan jättämän aukon ympärillä.
Se oli japanilainen oksa, harvinainen paju
(s. 32)
   
    
Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn. (s. 36)
  
En yleensä ole modernin runouden tai ainakaan kaikkein tuoreimman lyriikan suurin ystävä (suosikkini löytyvät 1890-1930-lukujen välistä), mutta tämä oli todella miellyttävä lukukokemus, etenkin osioiltaan, joissa luonto oli läsnä tavalla tai toisella. Jokainen säe yllättää ja vie aiemmin muodostettua kuvaa kuin kaleidoskooppia kääntäen aivan uuteen suuntaan, allegorioita voisi löytää puolikkaasta sanastakin. Runot on jaettu neljään osaan ja ne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa esiintyvät toistuvasti samat hahmot. On kertojaääni, jonka pää on kattilassa, kissa, tuuli, sipulinvarsihameinen, ruukkua kantava nainen ja mehiläistarhuri. 
   
Välillä lukiessa tuntui, että lukisin maagista lastenkirjaa (nonsensea Lewis Carrollin Liisan seikkailujen ihmemaassa tyyliin tai absurdismia Eduard Uspenskin Fedja-sedän, kissan ja koiran tapaan), jossa on puhuvia eläimiä ja kaikki on mahdollista, mutta kuva rikkoutuu aikuisten raadollisen, savulta haisevan maailman puskiessa säkeiden väleistä. "Kuuntele, yhteiskunta supisee kaikasuudessa! -- Pidan tarinasta koska on lyhyt / kuin sana perustuslaki" (s. 13 ja 16) 
   
Sininen lokkiparvi nousee kuun takaa.
Meri ei lakkaa höyryämästä.
Lakkaisitko itse, jos sinuun laskisi laavavirta?
(s. 33)
  
Maailman murtuillessa unenomaiseen dalimaiseen surrealismiin ja tankkien jyristellessä ohitse aistin runoissa myös dystooppisia pohjavireitä "Minä en pidä kranaattien tärähdyksistä / ja ärsyynnyn monesta seikasta lehdessä jota luen. -- Kissa osoittaa pellolla ydinlaskeuman paikkaa. / Siitä samallan on palanut valkoiseksi. / Muuraan sen päälle tiiviin kivikuvun. / Sen saumat hehkuvat punaisina pimeässä." (s. 50 ja 51) Kaiken kaikkiaan siis oikein positiivinen kokemus, vaikka aina ei osaakaan kuvailla mitä kumma tulikaan juuri lukeneeksi.

Kaiverran hautakiveen Arvaa kuka.
Illaksi ehdin päättymättömään teollisuuskaupunkiin.
 
Minen menenkin, näen jonoja.
kaikki jonot vievät Roomaan.
(s. 84)

  
Arvosana:
   
Kirjan esittely kustantajan sivuilla:
Tuuli, kissa, mehiläistarhuri ja nainen sipulin­varsi­hameessa elävät outojen asioiden ja tapahtumien unimaailmassa. On kuin kaikenlainen taianomaisuus olisi vetäytynyt retriittiin tämän epätavallisen nelikon elämään.
  
Absurdi anarkismi kääntyy päälaelleen. Mielikuvituksellisista asetelmista ja hullunkurisista sattumuksista kumpuaa ystävyyttä, surua ja unelmia. Unenomaisuus jäsentyy ja purkautuu vähitellen todellisuudeksi, jota elämme.
  
Hyvärisen runoissa leimahteleva huumori lomittuu kaihoon, pelkoon ja hiljaisuuteen. Uteliaisuuden merkitys, huolenpito ympäristöstä ja elämämme edellytykset kasvavat teemoiksi, joita tuulen ja kissan seurue tutkii, tökkii ja maistelee.
  
Tuuli ja kissa on kiitetyn ja palkitun Lassi Hyvärisen kolmas runoteos.
   
84 sivua, Poesia 2018

lauantai 4. toukokuuta 2019

Henrik Fexeus: Menetetyt (Viimeinen illuusio #1)

"Tukoholma oli valtava vankila. 
Et näe seiniä ennen kuin koetat lähteä kaupungista."
   
     
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia
     
Henrik Fexeuksen Viimeinen illuusio -sarjan aloittava Menetetyt on niitä kirjoja, joista ei etukäteen tiedä mitään ja luettuaan ihmettelee, että miksi tästä ole kuullut aikaisemmin. Teos muistuttaa hieman R.L. Stinen kauhusarjoja, mutta se on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille. Samankaltaista ovat painajaismainen tunnelma, yllättävät paljastukset ja odottamattomat juonenkäänteet. 
  
Oli kuin hän olisi ollut jumissa unessa, josta ei pystynyt heräämään. Hän oli kerran lukenut venäläisen novellin koneesta, joka sai ihmiset näkemään unta unien näkemisestä. Ongelma oli siinä, etteivät he enää tienneet mistä unesta heidän piti herätä tietääkseen palanneensa todellisuuteen. (s. 78)
   
Alussa kaikki on vielä melko normaalia. Bussilakko on vain venynyt vähän pitkäksi, ja Kyn isää harmittaa, kun ei pääse töihin. Ky saa isältään 17-vuotissyntymäpäivälahjaksi kehystetyn julisteen idolistaan, Harry Houdinista. Yrittäessään kiinnittää sen seinälleen, Ky lyö vahingossa naulasta ohi ja seinään tulee reikä. Reikä vaivaa Kyta ja melkein huomaamattaan hän nakertaa reikää pikku hiljaa isommaksi. "Mikään muu maailmassa ei enää ollut todellista, vain reikä oli todellinen." (s. 22) Lopulta hän mahtuu astumaan aukosta seinien väliin. Tämän jälkeen mikään ei ole enää samoin. Seinien välistä löytyy romusta rakennetut portaat sekä poika, joka asuu tuossa liminaalimaailmassa. 
  
Hän oli kuin tutkimusmatkailija, joka oli löytänyt maailman, jonka kaikki muut olivat unohtaneet. (s. 53 )
Hän oli juuri löytänyt uuden maailman. Paikan, jossa pystyi jopa asumaan, piilossa muulta todellisuudelta. (s. 62)
  
Kyn lisäksi tapahtumia seurataan myös peruskoulun viimeisellä luokalla olevan Adamin näkökulmasta. Adamilla on selviä autismin kirjoon kuuluvia oireita: kun maailma tuntuu liian käsittämättömältä, hän rauhoittuu ajattelemalla valkoista väriä. Hänen huoneensakin on pelkistetty ja valkoinen, vain vähäisiä ärsykkeitä aivoille. Hänen on vaikea ottaa kontaktia ihmisiin, eikä hän pidä puhelimessa puhumisesta, sillä ei voi tietää pelkkien sanojen perusteella, mitä ihmiset oikeasti tarkoittivat. Hampaat paljastaen hymyilevät saavat hänet ajattelemaan petoeläimiä.
  
Tuttu tunne jumissa olemisesta palasi. Hänen piti löytää tie pois, tie ulos. Ennen kuin olisi liian myöhäistä. (s. 24)
  
Ky, Adam ja seinien välistä löytynyt Jaquin liittyvät erikoisten, Tukholman unohdettujen tunneleiden, huoltotilojen ja kellareiden verkostossa elävien nuorten joukkoon. He yrittävät selvittää kaupunkia piinaavaa mysteeriä, mutta onko heilläkään kaikki aivan kunnossa? Miksi bussit lakkoilevat ja metrollakaan ei pääse pois kaupungista? Todellisuuden reunat aaltoilevat. Keneen voi luottaa? Miksi Adamin isä seisoo autotallin nurkassa jähmettyneenä?  
    
Nackan luonnonsuojelualue oli kuin SimCity luonnollisessa koossa. Kuin valtava legometsä, joka oli koottu samanlaisista palasista. (s. 56)
    
Lukiessani epäilin koko ajan kaikkea ja kaikkia, sillä unenomainen, hämmentävä maailma ei halua paljastaa salaisuuksiaan helpolla. Odotan kyllä mielenkiinnolla elokuussa ilmestyvää toista osaa Ontot. Tämä kirja on todellinen yllättäjä, johon toivon lukijoiden tarttuvan, vaikka se päältäpäin näyttääkin niin viattomalta ja vähäeleiseltä.
    
Ensin hän ajatteli näkevänsä epätavallisen symmetrisiä puita, mutta niiden liikkeet paljastivat niiden olevan jotain muuta. Olivatko ne ihmisiä? Olennoilla tuntui olevan pidemmät kädet ja jalat kuin olisi kuulunut olla mahdollista. (s. 67)
  
  
Arvosana:
              
Takakannesta:
Kun 17-vuotias Ky vahingossa tekee reiän huoneensa seinään, hän löytää jotain mikä ei missään nimessä ole tarkoitettu hänelle. Jotain mikä muuttaa hänen loppuelämänsä. 
  
Samaan aikaan toisaalla Tukholmassa 15-vuotias Adam alkaa nähdä asioita, joita kukaan muu ei näe. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan, vai onko hän tulossa hulluksi? Hopeanharmaa auto tuntuu seuraavan hänen jokaista askeltaan. Miehet, joiden kasvot verhoutuvat varjoihin ja salaisuuksiin. 
Kyn ja Adamin tiet kohtaavat ja heidät vedetään mukaan ahdistavaan painajaiseen, maanalaisiin tunneleihin, joissa on vaikea hengittää mutta helppo eksyä. Mikä on totta ja mikä ei? Onko heidän tuntemansa maailma vain illuusio? 
  
Menetetyt aloittaa Viimeinen illuusio -trilogian, jossa todellisuus, unet ja alitajunta yhdistyvät kiehtovalla tavalla niin, että kirjan luettuaan ei enää ole varma omastakaan todellisuudestaan. 
  
Henrik Fexeus on Ruotsin suosituin mentalisti, tv:stä tuttu ilmiömäinen psykologinen manipuloija. Hänen tietokirjansa ovat myyneet Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta, ja niitä on käännetty 30 kielelle. Viimeinen illuusio on hänen avauksensa YA-kaunokirjallisuudessa: siinä hän yhdistää mentalistintaitonsa, kirjoittajanlahjansa ja rakkautensa fantasiakirjallisuuteen.
  
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 360 sivua, Jalava 2019
  
Alkuperäinen nimi: De förlorade (2017)
  
Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja 
     
Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja, Laura Lindstedt: Oneiron, Jeff VanderMeer: Hävitys, Leena Krohn: Hotel Sapiens

torstai 2. toukokuuta 2019

Huhtikuun luetut

Instagram-kuvia huhtikuulta: 1) Sini Helminen: Maan povessa, 2) Miklu: Paras kirja ikinä, 3) kirjabloggaajamiitti,
4) Sisaret 1918, 5) Josh Malerman: Lintuhäkki, 6) Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin, 7) leskenlehdet, 8) Laura Lähteenmäki: Yksi kevät, 9) lemmenlukkomme, menimme naimisiin 6.5.2016, 10) Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
   
Huhtikuu oli vallan kiva, ei kuukausista julmin, niin kuin on väitetty (vaikka koivu ja leppä parhaansa yrittävätkin siitepölyallergiarintamalla). Lumet sulivat, pajunkissat heräsivät ja näin ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen leskenlehtiä. Luin 20 kirjaa, 3880 sivua. Parhaat hetket tarjosivat Pojille, joita joskus rakastin, Täältä tullaan, lemmikit!, Voro 2, Lintuhäkki, Kadonnut kaupunki, Yksi sekä Suomen sisällisotatietouttani syventävät Yksi kevät ja Sisaret 1918. Luin kaksi kotimaista sarjakuvaa ja niiden lisäksi seitsemän mangaa Manga-lukuhaasteeseen.

Kaikki kuukauden aikana lukemani:
  • Josh Malerman: Lintuhäkki
  • Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (postaus tulossa) 
  • Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija (postaus tulossa) 
  • Miklu: Paras kirja ikinä 
  • Sini Helminen: Maan povessa
  • Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (postaus tulossa) 
  • Frederik Pohl & C.M. Kornbluth: Avaruuden kauppamiehet (postaus tulossa) 
  • Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (postaus tulossa) 
  • Pasi Pitkänen: Hirviöturnajaiset (postaus tulossa) 
  • Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness 
  • Riina Ja Sami Kaarla: Pet Agents 1 - Täältä tullaan, lemmikit! (postaus tulossa) 
  • Rino Mizuho: Maaginen suklaapuoti 12-13 
  • Naoki Serizawa: Resident Evil - Marhawa Desire 3-4 
  • Mila Teräs: Kadonnut kaupunki (postaus tulossa) 
  • Sarah Crossan: Yksi (postaus tulossa) 
  • Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin (postaus tulossa) 
  • Naoki Serizawa: Resident Evil - Marhawa Desire 5
  • Kohei Horikoshi: My Hero Academia 1
   
Huhtikuussa vietettiin pääsiäistä ja vedin pääsiäisen lukumaratonin, jonka kooste löytyy täältä. Blogissa on ollut viime viikkoina ollut vähän hiljaista kirjoittamisjumin takia, mutta nyt olen löytänyt taas bloggausinnon ja parin päivän ajan olen julkaissut ja ajoittanut uusia postauksia. Pitkästä aikaa minulla on tilaa työpöydällä! Täytyy yrittääkin kirjoittaa mahdolisimman paljon seuraavina viikkoina, ensi kuussa kun energiat menee aika pitkälti kesätöissä. 
   
  
Voitin Suomen suurimman lukupiirin facebook-arvonnasta kaksi Minna Maijalan kirjaa, Minna Canth – Ihmisen kuvia ja Punaiset kengät – esseitä Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta. Voitto oli ihana yllätys, sillä olin ajatellut lukea tänä vuonna tuon Ihmisen kuvia.

Toukokuussa on tulossa Kummacon (11.-12.5.), oululainen manga- ja animeharrastajien tapahtuma, mutta aihepiireinä käsitellään myös kirjoja, tv-sarjoja ja elokuvia. Lisää tietoa löytyy https://kummacon.com/ 
  
Toukokuun teemanani ovat magia, sirkus ja huvipuistot, niinpä lukupinosta löytyvät:
  • Stephanie Garber: Valenda
  • Elly Griffiths: Korppikuningas
  • Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
  • J. S. Meresmaa, Teresa Myllymäki & M. A. Tyrskyluoto: Sirkus Synkkä
  • J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
  • Pia Tervo: Ruth
  • Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus
  • V.E. Schwab: Magian syvempi sävy

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Kesän ja syksyn 2019 tulevia kirjoja

   
Seuraavan kauden uutuus kirjojen katalogit tuntuvat ilmestyvän joka vuosi aikaisemmin, mikä on kirjallisuusihmisille, kuten kirjabloggaajille yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa. Ihanaa, koska pääsee kurkkimaan tulevia kirjoja ja kamalaa, kun kevään kausi on parhaassa vauhdissa mielen suunnatessa jo syksyn kuumimpiin teoksiin. Onneksi välissä on kesä tasapainottamassa ja silloin pääsee lukemaan kaikki kevään aikana lukematta jääneet. Tässä poimintoja kesän ja syksyn 2019 minua kiinnostavimmista kirjoista. Kustantamon nimi toimii linkkinä katalogiin, niin tekin pääsette helposti katsomaan niitä sekä poimimaan omat suosikkinne teosten joukosta. Mitä kirjaa juuri sinä odotat eniten?
 
Art House:
  • Pia Strømstad & Trond Bredesen: 10 suurta seikkailijaa (lokakuu)
    
  • Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (syyskuu)
  • Matt Haig & Chris Mould: Totuuskeiju (syyskuu)
  • G.L. Marvel & Leena Parkkinen: Sankaritarioita eläimistä, jotka muuttivat mailmaa (syyskuu)

Gummerus:
  • Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa (heinäkuu)
  • Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta (heinäkuu)
  • Nora Roberts: Toinen koitos (kesäkuu)
  • Kim Thúy: Vi (lokakuu)
   
  • Andy Weir: Artemis (kesäkuu)

Jalava:
  • Henrik Fexeus: Ontot (elokuu)
  • Chris Rylander: Gregin kirous (joulukuu)

Karisto:
  • Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa (syyskuu)
  • Kirsti Kuronen: Merikki (syyskuu)
  • Maria Kuutti: Anna ja Elvis häähumussa (elokuu)
  • V.E. Schwab: Tummenevat varjot (lokakuu)
  • Mila Teräs & Silja-Maria Wihersaari: Hotelli Hämärä ja ullakon arvoitus (heinäkuu)
   
Kirjapaja:
  • Gemma Correll: Mainiot kissat (syyskuu)
  • Astrid Eulalie: Keskusteluja kissan kanssa (elokuu)
   
  • Raisa Cacciatore, Susanne Ingman-Friberg & Osmo Penna: Pipunan ikioma napa (syyskuu)
  • Eppu Nuotio, Maami Snellman & Sanna Pelliccioni: Salasana: Rakkaus (lokakuu)
   
Like:
  • Agustina Bazterrica: Rotukarja (toukokuu)
  • Neil Gailman: Pohjoisen mytologia (syyskuu)
  • Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä (kesäkuu)
  • Mats Strandberg: Loppu (kesäkuu)

Myllylahti:
  • Anu Holopainen: Kilikorven vampyyri (elokuu)
  • Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä (elokuu)

Oppian:
  • Amelia Earhart: Rakastan lentämistä (lokakuu)
  • Charlotte Mew: Miehet ja puut (elokuu)
  • Amy Lowell: Sanojesi vaalea hunaja (elokuu)

Osuuskumma:
  • Mia Myllymäki & Anu Korpinen (toim.): Metsän kronikka - tarinoita puista (syyskuu)
   
  • Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset (syyskuu)
  • Margaret Atwood: Testamentit (syyskuu)
  • Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (syyskuu)
  • Veronica Roth: Kohtalot (kesäkuu)
  • Helena Waris: Jäänvartija (elokuu)
  • Nonna Wasiljeff: Tomupoika (kesäkuu)

S&S:
  • Eva Frantz: Osasto 23 (kesäkuu)
  • Riikka Hedman: Kissakaverukset (lokakuu)
  • Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (elokuu)
   
  • Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva, lokakuu)
  • Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet (syyskuu)
  • Riina ja Sami Kaarla: Pet Agents 2 - Varkaan jäljillä (syyskuu)
  • Päivi Laitinen: Reissunaisia - Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä (elokuu)
  • Cristopher Paolini: Kulkuri, noita ja lohikäärme (lokakuu) 
  • J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja liekehtivä pikari (lokakuu)
 
Teos:
  • Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit 
   
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Zombiparaati (syyskuu)
  • Stephanie Garber: Finale (syyskuu)
  • Magdalena Hai & Pasi Pitkänen: Painajaispuoti: Hampaat hukassa (heinäkuu)
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 Uusi maailma 3: Kuiskaajien kaupunki (lokakuu)
  • Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 Uusi maailma 2: Saari (heinäkuu)
  • Mikko Toivoainen: WhatsApp elämä (elokuu)
 
  
Top 10 eniten odotetut:
  1. Tomi Adeyami: Veren ja luun lapset
  2. Margaret Atwood: Testamentit 
  3. Agustina Bazterrica: Rotukarja 
  4. Päivi Laitinen: Reissunaisia - Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä
  5. Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
  6. Nora Roberts: Toinen koitos
  7. J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja liekehtivä pikari
  8. Chris Rylander: Gregin kirous 
  9. Mats Strandberg: Loppu
  10. Nonna Wasiljeff: Tomupoika

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Josh Malerman: Lintuhäkki

"Pimennys, Malorie ajattelee. 
Maailmaa, ulkomaailmaa, ollaan sulkemassa."
   
  
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
  
Josh Malermanin Lintuhäkki on taipunut myös Netflix elokuvaksi, ja tutustuinkin tarinaan ensimmäiseksi filmatisointina. Kirjalla ja elokuvalla on eronsa, mutta kummallakin on sekä ansionsa, että kohdat, missä jäi parantamisen varaa. Varsin viihdyttävä kummassakin muodossa. Suosittelenkin, että vaikka olisit kokenut tarinan yhdellä tavalla, kokeile myös toista, sillä niin omia polkujaan ne kulkevat. Pidän esimerkiksi kirjan "möröstä" enemmän kuin leffassa, mutta leffan tunnelma on kirjaa ahdistavampi ja uhkaavampi. 
   
Hänen mieleensä tulvii näkyjä vanhasta maailmasta, mutta jokaisella muistolla on talutushihna, kahle. (s. 297)
  
Tapahtumat avautuvat takaumien ja nykyhetken vuorotellessa. Päähenkilönä seurataan Malorie-nimistä naista, joka asuu siskonsa Shannonin kanssa. "Shannonin vaaleat hiukset kavaltavat äidin suomalaiset juuret." (s. 23) Teoksessa on tämän lisäksi myös toinen satunnainen Suomi-viittaus! Uutisissa kerrotaan kamalista kuolemantapauksista eri puolilla maailmaa. Outo Ongelmaksi kutsuttu itsemurhien aalto leviää ja saavuttaa lopulta Yhdysvallatkin. Kukaan ei tiedä varmasti, mikä saa ihmiset aivan yllättäen päättämään päivänsä, mutta se liittyy mahdollisesti johonkin, mitä he näkevät. Malorie saa samaan aikaan tietää olevansa raskaana ja päättää pitää lapsen. 
  
Mitä väliä sillä on, millaiseen maailmaan hän lapsen tuo? Se tapahtuu. Lapsi tulee, lapsi on melkein ulkona. Ja lapsi on aina ollut osa tätä uutta maailmaa. (s. 275-276)
    
Malorie huomaa ilmoituksen turvapaikasta ja ajaa sinne. Hän löytää talon, jonka peitettyjen ikkunoiden takana asuu muutamia muitakin selviytyneitä, jotka eivät aluksi haluaisi Malorien liittyvän joukkoonsa, mutta yhdeksi heistä hän lopulta tulee. Hänen raskautensa on yksi iso tekijä, miksi uudet kämppikset eivät haluaisi Malorien jäävän, sillä synnytyksen ja mahdollisten komplikaatuoiden takia sekä Malorien ja lapsen henki voisivat vaarantua, eikä sellaista olisi kauhean mukavaa kantaa omalla tunnollaan. Toinen on ruoan rajallisuus, sillä vaikka kellari olisikin nyt täynnä säilyketölkkejä, ne eivät isommalle ihmisjoukolle riittäisi kauhean pitkään. Kun joukkoon liittyy vielä toinenkin raskaana oleva nainen, on varsin mielenkiintoista seurata ryhmän dynamiikan muodostumista. 
  
"Voimme me Olympiankin kanssa tehdä jotakin. Me olemme raskaana emmekä mitään vammaisia." (s. 100)
  
Nykyhetkessä Malorie soutaa joella kahden nelivuotiaan lapsen kanssa silmät sidottuina. Takaumat paljastavat pikkuhiljaa mitkä tapahtumat ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Malorie kutsuu lapsia Pojaksi ja Tytöksi, mikä varmasti toimii etäännyttävänä tekijänä epävarmassa maailmassa, jossa ei koskaan tiedä, milloin saattaa sattua jotain pahaa. Tietenkin lapsen mahdollinen kuolema olisi edelleenkin kova paikka, mutta selviytymismekanismina nimettömyys saattaisi helpottaa vähän. 
    
Juuri nyt koko maailma tuntuu kuolleelta. Tuntuu kuin soutuvene olisi viimeinen paikka, mistä ihmiselämää yhä löytyy. Muu maailma leviää veneen keulan edessä tyhjänä pallona joka vedolla, kukoistavana ja ihmisettömänä. (s. 68)
  
Teoksen nimeen tehdään useampia viittauksia. Alla mielestäni paras selitys nimelle. Elokuvassa viittaukset ovat erilaisia ja etenkin lopussa leffa tekee paremmat lintuhäkit ja muutoinkin onnistuneemman päätöksen. 
   
Hän ajattelee taloa isona, umpinaisena häkkinä. Hän haluaa pois häkistä. Tom ja Jules, ulkona, ovat yhä tässä häkissä. Koko planeetta on suljettu häkkiin. Maailma on suljettu samaan häkkiin kuin missä linnut ovat ulkona. Malorie ymmärtää, että Tom etsii tapaa avata häkin luukku. Hän etsii ulospääsyä. Mutta Malorie miettii, etteikö sen takana voi olla toinen luukku, ja sitten kolmas. 
Häkissä, hän ajattelee. Ikuisesti. (s. 230-231)
    
Ihmettelen, miten jokaisessa viime aikoina lukemassani sivilisaation romahduksen kuvauksessa ruoka pilaantuu uskomattoman nopeasti. Siis kuiva, säilöntäaineita täyteen pumpattu ruoka eltaantuu jo muutamassa viikossa, vaikka kaupassa kun katsoo niiden säilyvyyttä, parasta ennen päiväykseen on vähintään kuukaisia, yleensä vuosi tai parikin. Tällaisia ovat etenkin kaikki makeat ja suolaiset herkut, eli karkit, sipsit ja keksit. Myös tee menee tarinoissa vuodessa pilalle, vaikka kuivassa säilytettynä tee on ihan hyvää vielä pitkälle päiväyksen ylitsekin. Ehkä tässä on enemmänkin kyse jostakin psykologisesta kokemuksesta, kun maailma muuttuu merkittävästi ja näitä tuotteita ei pian enää saa tai sitten kirjailijat viittaavat tämän hetken kulutushysteriaan. Luulisi, että maailmanlopussa ei olisi ihan niin tarkkaa päiväyksien tuijottaminen. 
  
Huolimatta siitä, miten turvassa hän on ollut, nyt tuntuu siltä ettei tämän uuden maailman mielettömyydeltä ole mitään piilopaikkaa. (s. 281)
  
Suomentaja J. Pekka Mäkelä käyttää aina erikoisia ilmaisuja ja sanoja, jotka on pakko tarkastaa, vaikka asiayhteydestä yleensä saakin melko hyvän kuvan merkityksestä. Tässä kirjassa esimerkiksi makkioja oli sellainen, johon en aikaisemmin ole törmännyt. Se on jonkinlainen käymäläoja, jonne selviytyjät tyhjäävät likasankonsa. 
  
Jännittävästi viime aikoina on ilmestynyt muitakin jotain aistia tai tekoa rajoittavia leffoja, kuten esimerkiksi Quiet Place ja The Silence, joissa ei saa puhua tai aiheuttaa ääniä, koska ihmisiä vaanii jokin joka tulee paikalle pahat mielessä. Näissä kaikissa kolmessa on käytetty ihmisten perustavanlaatuisia palkoja: mitä tapahtuu, jos ei näe, onko pimeässä jotain vaanimassa, ja kuinka ihmisen esihistoriassa mekin olimme saaliita jollekin toiselle. Lintuhäkki muistuttaa myös vähän M. Night Shyamalanin The Happeningia. En yleensä ole kauhugenren ystävä, mutta tälläinen piinaavan jännittävä, pala palalta avautuva tarina toimii minullekin. 
  
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.
  
Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box.
      
Suomentanut: J. Pekka Mäkelä, 314 sivua, Karisto 2019
  
Alkuperäinen nimi: Bird Box (2014)
  
Luettu  myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Marko Hautala, Nörttitytöt (Riikka Karhu)