"Haluaisin kysyä niiltä ja kaikilta, eikö mulla ole oikeutta elää tällaisena?"
Lukuhaasteissa: YA-haaste 2019: Sijoittuu nykyaikaan
Geoetsivät-sarjallaan ihastuttanut Johanna Hulkko julkaisi tänä vuonna toisen nuortenkirjansa, Suojaava kerros ilmaa. Kuten nuoremmille lukijoille suunnatuissa teoksissaan, myös tässä Hulkko on ottanut kiinnostavia teemoja käsiteltäväkseen. Päähenkilö, 14-vuotias Kerttu eli Kepa on ylipainoinen, hän harrastaa äitinsä kanssa mm. Postcrossaamista, geokätöilyä, pelaa Wizards Unitedia ja The Walking Dead Our Worldia (vaikkakin kahta viimeistä ei oltukaan nimeltä mainittu, tunnistin ne itsekin molempia pelanneena). Tästä alkuasetelmasta tulee hieman mieleen Julie Murphyn Dumplin, jonka löysin omaan hyllyyn tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta ja ajattelin ottaa sen #hyllynlämmittäjä-haasteeseen ensi vuonna.
Mun ylin tavoite elämässä on olla niin huomaamaton kuin voin. (s. 33)
Kepa kipuilee paljon kehonsa kanssa. Hän kutsuu itseään läskiksi kolmannessa persoonassa ja keskittyy koko kirjan ajan erityisen paljon ruokaan ja syömiseen. Kun kävin kuuntelemassa Hulkkoa Helsingin kirjamessuilla sain teoksesta sellaisen kuvan, että se olisi paljon kehopositiivisempi, mutta luettuani kirjan minulle jäi hyvin negatiivinen maku Kepan katkerista puheista ja etenkin ajatuksista. Muistuttaa kovasti Elly Griffithsin mysteerisarjan päähenkilö Ruth Gallowayta, jonka suhteesta omaan painoonsa (ja fat shamingista) olen kirjoittanut blogissa paljon aikaisemminkin. Esimerkiksi voidaan verrata Kepan toteamusta puisten tuolien olevan pahimpia, koska ne narisevat painonsa alla, Ruthin ajattelutapaan, että tavarahissi ei jaksa nousta hänen ollessa sen kyydissä.
Kun on läski, julkinen syöminen on yhtä tuskaa. Tuntuu, että kaikki katsovat, kun syön. (s. 42)
Olen itsekin siis kurvikas nainen, enkä jokaisena päivänä vuodesta rakasta kehoani, silti viihdyn yleensä plussakokoisissa nahkoissani. Voin siis samaistua osaan Kepan havainnoista, vaikka jäinkin peräänkuuluttamaan positiivisempaa ja hyväksyvämpää kuvausta. Ehkä Hulkko halusikin kirjallaan kertoa enemmän siitä kipeästä puolesta, joka on monelle L-kokoa isommalle naiselle tuttua, jotta he, jotka ylenkatsovat kanssaihmisiään koon perusteella voisivat solahtaa edes lyhyeksi aikaa toisen nahkoihin ja nähdä maailman silmätikkuna olevan ihmisen silmin. (Ja tällä en tarkoita, etteikö minkä kokoisella ihmisellä tahansa voisi olla ongelmallinen ajattelutapa kahostaan.)
Muutenkin on hankala istua bussissa, kun se on joka suunnassa ahdas. Selkänojan asento on niin pysty, että sekä ylä- että alaläski puristuu ärsyttävästi. Kerran päätin antaa niille nimet. Niistä tuli Iines ja Röllykkä.
En kuitenkaan osannut käyttää nimiä. Ne tekivät makkaroista liian inhimilliset ja tuntui kuin olisin jotenkin hyväksynyt ne. (s. 45)
Onneksi kirjassa on myös Huu, trans- tai muunsukupuolinen nuori, johon olisin mielelläni tutustunut paremminkin. Kaikki suosikkikohtaukseni tapahtuivat Huun ja Kepan ollessa kahden. He tapaavat Suomen Postcrossing -seuran Ahvenanmaan matkalla ja tutustuvat nopeasti. Kumpikin kun kuuluu paitsi joukon nuorimpiin (Kepa kuvaa seurueen harmaantuneita naishenkilöitä pöllöiksi) ja he molemmat ovat, joskin eri syystä, massasta poikkeavia. Huun seurassa Kepa ei ajattele ihan niin paljon kokoansa ja ruokaa. Hän ei silti ymmärrä, että ihmiset voisivat nähdä hänessä muutakin kuin "läskin". Tuntuukin, että Kepa kuvittelee ulkomuotonsa olevan paljon enemmän toisten ihmistn ajatuksissa kuin se tosiasiassa onkaan.
Vanhojen puheessa toistuu jo, sillä heistä aika kuluu niin nopeasti, että kaikki tapahtunut on tapahtunut yllättäen jo.
Minun suhteeni aikaan on vielä. -- jos olisin oikein klisee, sanoisin, etten ole vielä suudellut. Mutta elämäni ei ole 13 syytä eikä syöpäänkuolemisherutus. (s. 10)
Vaikka kirja ei minulle kolahtanutkaan, se on lyhyt, nopealukuinen ja herättelee ajatuksia. Kansikuva on vain harmillisen epäonnistunut nuortenkirjaan (enkä tässä syytä taiteilijaa, joka portfolionsa perusteella näytti osaavan ammattinsa). Olin ainakin itse yläaste- ja lukioikäisenä erittäin valikoiva lukemisteni suhteen ja moni rumaksi julistamallani kannella varustettu kirja jäi lukematta (osan niistä olen sittemmin kyllä lukenut). Tähän olisi sopinut vaikkapa mustalla pohjalla oleva still-kuva postikortista tai edes valokuva nuoresta. Piirroskuva ja fonttivalinta räikeine väreineen (joka on muuten oikeasti vaaleansininen, ei liila, kuten kustantamon kuvassa) tekee tästä kannesta hyvin 1980-90-lukujen tyylisen. Ei hyvä.
Olen rasvaa tihkuva valas akvaariossa. (s. 73)
Arvosana:
Takakannesta:
Kerttu eli Kepa on älykäs, nörtti kasiluokkalainen, joka ajattelee ihmisten näkevän hänestä vain ylipainon. Postcrossaajien matkalla Ahvenanmaalla hän tapaa toisen kummajaisen: tikkumaisen Huun mustissa vaatteissaan. He löytävät nopeasti saman aaltopituuden, hulluttelevat vaateostoksilla, pakenevat kännisiä huutajia Maarianhaminan kaduilla, uskaltautuvat yöuinnille - ja ystävystyvät.
Suojaava kerros ilmaa on raaka, kaunistelematon ja koskettava kuvaus ylipainoisuudesta. Kepa ei usko, että kukaan voi nähdä häntä läskin läpi. Vasta toisen outolinnun kohtaaminen näyttää elämisen keveyden ja avaa hänen maailmaansa.
Johanna Hulkko on nokialainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on voittanut kirjoillaan mm. Laivakello- ja Arvid Lydecken -palkinnot.
128 sivua, Karisto 2019
"etsin peilejä loputtomiin
muista ihmisistä
mutta en hyväksy yhdenkään
peilin antamaa kuvaa,
ne näyttävät aina yhtä vierailta
passikuvaposeerauksilta"
Kirsti Kuronen on tällä hetkellä kaiketi ainoa kotimainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu useampikin säeromaani, Paha puuska ilmestyi 2015 ja Pönttö 2017. Ennen Kurosen uusinta, Merikkiä, olen tutustunut genreen Elizabeth Acevedon loistavan Runoilija X:n ja Sarah Crossanin Yhden myötä. Merikissä tuntuukin olevan viittaus jälkimmäiseen, onhan sen kannessa kuvattu kahden värisiä lettejä ja kirjan päähenkilö letittää hiuksensa yhteen parhaan ystävänsä kanssa ollen päivän ajan koulussa kuin siamilaiset kaksoset, kuten Yhden päähenkilö ja hänen siskonsa ovat.
etkö sä tajua että kaikki
menee AINA sun ehdoilla,
mä olen pelkästään sun jatke
niin kun joku drone
jota sä ohjailet miten haluat (s. 26)
Kansi on harmillisesti yksi kirjan parhaista puolista. En nimittäin pitänyt päähenkilöstä, 14-vuotiaasta Meristä ollenkaan. Hän oli tarpeettoman melankolinen ja pomottava, enkä yhtään ihmettele, miksi Ruusu halusi kulkea toisten tyttöjen kanssa kesän jälkeen, jolloin tyttöjen liki kymmenvuotinen ystävyys päättyy. Homma menee astetta kiinnostavammaksi, kun Ruusu väittää nähneensä Merin leffateatterilla, vaikka tämä onkin ollut koko illan kotona.
en se ole minä
miten niin? mikä sua vaivaa?
--
mutta. jos.
jos se olenkin minä.
jos unohdan asioita.
jos mieli on särkymässä.
jos aivosairaus.
jos rikki. minä. Meri. rikki. (s. 37)
Outoja havaintoja tehdään lisää ja kukaan ei tunnu uskovan Meriä, joka kiven kovaan väittää, ettei ole ollut siellä päinkään. Asian todellinen laita paljastuu lopulta, eikä se ole niin ihmeellinen kuin mielikuvitukseni oli ehtinyt innostumaan. Vasta pari päivää sen jälkeen, kun olin kirjan lukenut, tajusin lopulta, mistä oudoissa havannoissa mahdollisesti on kyse ja miksi surusiskous nousi niin keskeiseksi teemaksi. Olisipas kiva kuulla kirjailijalta, osuukohan arvailuni oikeaan suuntaan.
miksi aina pitää esittää?
pelkkää teeskentelyä,
ei koko ajan tarvitse olla hauskaa (s. 22)
Tämäkin on tosi lyhyt kirja, eikä kannata säikähtää sanaa säeromaani, kuten tähän postaukseen poimimistani lainauksista huomaa, kieli ei ole runomaista negatiivisella tavalla (jos siis runot eivät ole sinun juttusi) vaan tämä menee enemmän sellaiseen laululyriikoiden tai puhetaiteen suuntaan.
Arvosana:
Takakannesta:
Ruusu muutti B-rappuun, kun Meri oli viisi. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat surusiskot. Ruusun kanssa Meri on soutanut kumiveneellä myrskyyn, nähnyt verikuun, piirtänyt vihkot täyteen mustia sydämiä, tehnyt loputtomasti lettejä ja kuvannut joka ikisen letin vlogiin. Nyt he ovat 14-vuotiaita, ja kesäloman alkaessa Ruusu lähtee kuukaudeksi saaristoon. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Ruusu viihtyy yhtäkkiä eri porukoissa, ja Meriä aletaan nähdä paikoissa, joissa hän ei todellakaan ole ollut. Kuka sotkee Merin elämää?
Herkkä säeromaani kertoo ystävyyden kolhuista, eri suuntiin kasvamisesta ja oman voiman löytämisestä.
Kirsti Kuronen on lempääläinen kirjailija, joka kirjoittaa monipuolisesti eri-ikäisille lukijoille. Nuortenromaani Piruettiystävyys sai Topelius-palkinnon vuonna 2011 ja säeromaani Paha puuska valittiin IBBYn kunnialistalle vuonna 2016.
