Martin Widmark & Ola Skogäng: Ruusun salaisuus

"Vain sinä joka tunnet minut hyvin olet voinut löytää tämän kirjeen.

Henkeni on uhattuna, ja myös perheeni on vaarassa!"

      

      

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

  

Ruusun salaisuus on Lasse-Maijan etsivätoimisto-sarjasta tunnetun Martin Widmarkin kirjoittama ja  Ola Skogängin sarjakuvamaisesti kuvittama Da Vinci -koodin veroinen seikkailu. 

  

  

On ensimmäinen jouluaatto sen jälkeen, kun Stefanin äiti on kuollut. Virallisesti tämän sanotaan tehneen itsemurhan, eivätkä isä ja poika ole osanneet puhua tunteistaan tai ajatuksistaan, joita asia heissä herättää. Heidän pitäisi lisäksi olla iloisia, kun ensimmäinen maailmasota on juuri päättynyt. Alku on siis hyvin synkkä. 

  

Stefan oli kaksitoistavuotias, mutta hänestä tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, kun hän oli viimeksi leikkinyt niin kuin nuo pojat nyt. Hän aavisti, ettei hänen elämänsä tulisi koskaan palaamaan yhtä huolettomaksi kuin se oli ollut ennen äidin kuolemaa. (s. 39)

  

Pian Stefan saa kuitenkin käsiinsä vihjeen, ettei äidin kuolema olisikaan niin yksiselitteinen. Hän lukee äidin vain muutamaa viikkoa aiemmin kirjoittaman kirjeen, jossa hän suunnittelee perhelomaa Lontoossa, mutta tuntuu olevan peloissaan. Kirjeen loppuun on piirretty on kaunis ruusu, jonka sisälle piiloutuu salaisuus. Stefan seuraa edesmenneen äidin jättämiä leivänmurusia ja saa selville, että äiti on yrittänyt paljastaa kauhean ihmiskokeen. Ja sitten joku alkaa seuraamaan Stefaniakin.

  

Hänestä tuntui kuin hän olisi salakuunnellut keskustelua, joka ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen. Hän työnsi kirjeen takaisin kuoreen, mutta vetäisi sen saman tien uudestaan esiin. 

Hänen olisi pakko saada tietää lisää! Äidin kuolemaan liittyi niin paljon kysymyksiä. (s. 29)

  

    

Tekstin ja kuvituksen vuorottelu tekee kirjan otteesta raikkaan. Äidin kirjeet on kirjoitettu kursiivikaunolla, joka saattaa olla joillekin lukijoille haastavaa. En suosittelisi kirjaa aivan herkimmille lukijoille. Kirja sopineekin parhaiten 12-15-vuotiaille.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Martin Widmarkin uusi seikkailukertomus on huippujännittävä yhdistelmä sarjakuvakerrontaa ja lastenromaania.

  

On vuosi 1918, ja Stefan ja hänen isänsä viettävät joulua ensimmäistä kertaa kahden kesken. Äidin poismeno on jättänyt monia kysymyksiä, joihin Stefanin on löydettävä vastaus. Hän lukee salaa kirjeen, jonka äiti on kirjoittanut juuri ennen kuolemaansa. Äiti kuulostaa siinä pelokkaalta. Yritys, jolle hän työskentelee, tuntuu pitävän häntä silmällä. Kirjeen lopussa on kuva ruususta, jonka terälehdillä kiemurtelee pienen pieniä kirjaimia. Äidin arvoituksellinen viesti johdattaa Stefanin ulos talvisen Tukholman kaduille etsimään uusia vihjeitä. Vähitellen Stefan tajuaa, että joku on hänen kannoillaan. Johtolanka johtolangalta hän alkaa ymmärtää, että hänen takaa-ajajansa on vastuussa myös hänen äitinsä kuolemasta...

    

Martin Widmarkin kirjoittama ja Ola Skogängin upeasti kuvittama lastenromaani sopii kaikille, jotka ovat lukeneet Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjat ja kaipaavat jotakin piirun verran jännempää!

  

Suomentanut: Outi Menna, 128 sivua, Tammi 2018

    

Alkuperäinen nimi: I rosens mitt (2017)

Kuvittanut: Ola Skogäng

      

Johtolankojen perässä on kuljettu myös täällä: Lastenkirjavuosi, Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly, Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Eva Frantz: Osasto 23

Jyri Paretskoi: K15 - Muutoksia

"– Ei mun tarvii esittää jotain, mitä mä en oikeasti ole.

– Ei niin. Sä oot hyvä just noin."

      

    

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirjan päähenkilö on poika   

   

Olen lukenut kaikki Jyri Paretskoin K15-sarjan osat, vaikka se alkoikin varsin heikosti. Ensimmäisen osan jälkeen seuraava sarjasta postaamani osa oli vasta neljäs eli Lupauksia. Tämä viides osa eli Muutoksia on tähän mennessä ilmestyneen sarjan paras osa, vaikka alkupuoli tässä lyhkäisessä teoksessa onkin aika toisteista jahkaamista. 

    

– Mä haluan päästä pussailemaan ja hiplailemaan! Nyt! Heti!
– Me on taidettu avata melkoinen Pandoran lipas, Niko sanoi. (s. 60)

  

Sarjassa on tavattu kolme näkökulmahenkilöä, Roni, hänen paras kaverinsa Niko sekä tämän tyttöystävä Sara. Heistä Roni on ollut äänessä jo kolmessa kirjassa (osissa 1, 4 ja 5) ja pidänkin häntä sarjan ensisijaisena päähenkilönä. Kirjoissa käsitellään yleensä varsin lyhyessä ajassa välillä hieman epäuskottavaksikin paisuvia tapahtumaketjuja.

  

– Mä inhoan niitä videoita, joissa kysellään, että paljonko jonkun outfit maksaa, Sara sanoi. -- – Voiko olla mitään pinnallisempaa ja typerämpää kuin leuhkia jollain vaatteiden kalleudella, Sara tuhahti. (s. 32)

  

Muutoksia alkaa siitä, että eräänä aamuna Roni päättää hylätä seksirobottihaaveensa ja haluaakin oikean tyttöystävän. Nyt heti. Hän ei ymmärrä, kun Niko ja Sara kysyvät, onko hän ihastunut kehenkään - mitä tekemistä sillä muka on minkään kanssa. Roni saa oppia, ettei tyttöystävää voi tilata netistä tai poimia kuin irtokarkkeja, vaan hänen täytyy mennä juttelemaan tytöille, pyytää vaikka kahville. Mutta mistä tietää, kuka tykkää kahvista, eihän se näy päällepäin?

      

– Mä tykkään maitokahvista, Roni sanoi ja yritti näyttää mahdollisimman hurmaavalta. – Mun mielestä musta kahvi on liian mustaa, mutta maitokahvi on just täydellistä. 

– Siis mitä vittua? Ai eikö mun ihonväri vai miellytä? Kuunnelkaa, mitä rasistista paskaa toi ääliö tossa mökeltää! 

– Ei kun kahvista mä vaan puhuin, Roni sanoi häkeltyneenä -- – Mun mielestä sä oot hyvän värinen just ton värisenä kuin sä oot. (s. 29)

   

Uuden serkkunsa (joka sattuu olemaan myös hänen kiusaajansa, tai nyt siis entinen sellainen) avulla hän pääsee pussailemaan tytön kanssa, vaikka sekään ei ihan putkeen mene. Tai no, jos putkella tarkoitetaan stondista, niin sen kyllä Roni suorittaa ihan mallikkaasti. 

    

Kivikova stondis oli iloinen asia, mutta ei sitä kaikkien tarvinnut nähdä. (s. 21)

  

Kirjan loppupuolella puhutaan Ronin munankasvatusprojektista ja hän pyytää naapurissa asuvan Marissan luokseen katsomaan sitä. He ovat leikkineen samaan aikaan pihan hiekkalaatikolla, mutta eivät sittemmin ole olleet puheväleissä. Roni huomaa, että Marissa onkin aika söpö ja minusta oli ihanaa lukea kaksikon keskusteluista. 

  

– Sä oot vähän outo, mutta niin oon mäkin, joten eipä siinä mitään. (s. 36)

    

Nämä K15-sarjan kirjat ovat todella lyhkäisiä, koska ne on suunnattu erityisesti yläasteikäisille helpoiksi luettaviksi. Lisäksi sisällöstä löytyy paljon nuorille tuttua elämää ja räväkkää kielenkäyttöä, sillä tällainen reaalimaailmaan sijoittuva teos kaiketi nähdään helpoimpana kahlata loppuun asti. Paljon lukevalle näissä ei paljoa haastetta ole, mutta kiva, että vähemmän lukevillekin kirjoitetaan teoksia. 

  

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huumoria, suoraa puhetta ja ystävyyttä. Suuren suosion saavuttaneen sarjan viides osa.

  

Haavesuhde kaukaiseen seksirobottiin ei riitä enää Ronille, joka unelmoi oikeasta tyttöystävästä. Yritykset lähestyä kiinnostavia kandidaatteja tyssäävät kuitenkin seinään. Eihän hän osaa edes pussailla!

  

Alkaa suuri muodonmuutos tavallisesta Ronista unelmien mieheksi. Aikaa on kuitenkin vähän, sillä myös Ronin kärsivällinen munan hautominen tuottaa pian tulosta.

    

83 sivua, Otava 2020
  
Sarjassa ilmestyneet:

• K15
• K15 - Salaisuuksia
• K15 - Vahinkoja
• K15 - Lupauksia
• K15 - Muutoksia

Marja Aho: Puunhalaaja

"Vain harvat ihmiset tajusivat, kuinka kallisarvoisia metsät olivat. 

Metsiä täytyi alkaa suojella toden teolla, ennen kuin oli liian myöhäistä."

    

     

Lukuhaasteissa:  YA-lukuhaaste: Kirjan kannessa on jokin kasvi, Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

  

Luin vähän aikaa sitten Marja Ahon Loukuttajan ja paloin sen jälkeen halusta lukea sen melko itsenäisen jatko-osan Puunhalaaja mahdollisimman pian. Viimein elokuun alussa ehdin tarttumaan tähän kauniskantiseen teokseen, jonka kävin kuvaamassa Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, kuinka muuten kuin saniaisten joukossa. Puunhalaaja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn, kun puut heräävät aina siihen, kun ne valmistautuvat seuraavaan talveen. 

  

Vaahteroiden latvat leimusivat oranssinpunaisina ja keltaiset koivut täplittivät rantaa. -- Puista irronneet lehdet lipuivat punaisina pursina alajuoksuun ja nousivat keltaisina lyhtyinä syyskuun taivaalle. (s. 127)

  

Vaikka olen ollut Loukuttajan Usvan tavoin koulukiusattu ja pyöräkkä teini, samastuin silti enemmän Puunhalaajan kipakkaan ja sanavalmiiseen Unnaan. Unna halaa puita rentoutuakseen (pitäisikin kokeilla sitä) ja kirjoittaa runoja (aivan kuten minäkin). Metsät puineen ja luonto ylipäätään ovat minulle rakkaita, niin itseisarvona kuin paikkana mennä ja inspiraation lähteenä. Teoksen loppu sai minut itkemään, mihin vain harva kirja on pystynyt. Ahon kieli on riemukkaan ilotulittelevaa ja hänen luontokuvauksensa maalaa kauniita maisemia. 

  

– Luonto on täynnä salaisia, minikokoisia maailmoja. Sammalia ja jäkäliä kuvatessani mä olen löytänyt kivien ja lahopuiden päältä kokonaisia rinnakkaistodellisuuksia, joissa kasvaa minimetsiä. (s. 73)

  

Unnan persoona ei ole kaikkein ihanin, hän tiuskii, tuhahtelee ja tekee äkkinäisiä johtopäätöksiä. Hänenherkästi syttyvä luonteenlaatunsa voi ainakin osittain johtua turhautumisesta siihen, kuinka vähän ihmiset arvostavat metsiä, vaikka ei se oikeutakaan tällaista käytöstä yhtään enempää. Unna kuitenkin pehmenee hieman kirjan aikana, kun hän tekee pari väärää tulkintaa.

   

– Saatpa nähdä, että joskus kuiskaus kuuluu kauemmas kuin huuto (s. 131)

  

Unnan kodin lähellä on Rantalehto, satumaisen lumoava pieni metsä, jonka vanhojed puiden varjossa Unna kirjoittaa vihreitä ajatuksiaan aina mukanaan kantamaansa vihkoon ja missä hänen parhaat ystävänsä, kuten voimapuu, ikiaikainen mänty kasvavat. Kun eräänä päivänä puihin on kiinnitetty punaista nauhaa hakkuiden merkiksi, Unnan raivo roihahtaa kuin tulivuori ja hän aloittaa yhden naisen ristiretkensä puolustessaan paitsi puu-ystäviään, myös eläinten oikeutta asua kelopuissa ja vuosikymmenten aikana kaivetuissa pesäkoloissaan. 

  

Nauhan taakse jäivät myös tiheä vatukko, josta Unna poimi kesäisin vadelmia, ja tutut naavapartaiset kuusivanhukset, jotka terävine latvoineen muodostivat lehdon hämyisään kolkkaan juhlavan katedraalin. (s. 9)

  

Kuvia kotialbumistani.

  

Unna katsoi ylös ja näki valtavan puun siluetin kurkottavan korkealle kohti taivaita. Puun latvus oli leveä kuin jättimäinen haikaranpesä ja sen vahvat oksat piirtyivät vihreinä viuhkoina sinistä taivasta vasten. (s. 17)

  

Metsässä Unna tapaa myös punatukkaisen huppari-poika Konstan, johon tutustuminen käynnistyy varsin värikkäästi. Myöhemmin Unna oppii tuntemaan Konstan paremmin ja saa kuulla, että tämä on luontokuvaaja, potentiaalinen hengenheimolainen, ehkä jopa sielunkumppani. Ryppyjä kuitenkin mahtuu matkalle, kuten voi temperamenttiselta Unnalta odottaakin.

   

– Mä olen kuvannut siellä melkein kaikki eläimet -- – Paitsi en hirveä, enkä kettua. 

Unna katseli poikaa mietteliäänä ja sanoi sitten: – Tule joku kerta meille uudestaan, niin voit kuvata toisen niistä. 

-- 

– Voinko mä tulla heti huomenna? 

-- 

– Mitä täällä siis on?  

Unna katseli häntä huvittuneena. Poikaa näytti melkein pelottavan.  

– Lohikäärmeitä, Unna vastasi.  

Poika naurahti hermostuneesti.  

– Sen mä melkein voisin kyllä uskoakin. En yhtään ihmettelisi, vaikka sulla olis niitä täällä jemmassa. (s. 32-36)

  

Patsi Rantalehdon pelastamiseen ja poika-ongelmiin, kirjassa keskitytään myös metsään laitonta kaatopaikkaa kasanneeseen törppöön. Unna saa Konstasa oivallisen taisteluparin ja tasapainottajan helposti läikähteleville tunteillensa.  

  

– Kohta täällä on Himalajan kokoinen luvaton jätekasa, eikä kukaan tee mitään! -- – Mä en halua elää sellaisessa maailmassa, jossa metsässä törmää polkupyöränraatoihin ja vessanpyttyihin. (s. 48 ja 58)

  

Olisin mielelläni lukenut Unnan runoja. Kirja olisi saanut täydet 5/5, jos Unna ei olisi välillä mennyt hieman liian korkealle asteelle puidenpalvonnassaan. Osa hänen puheistaan kun oli sellaista materiaalia, jota kirjastosta voisi löytää lähinnä rajatieto-osastolta. En myöskään arvostanut, että Unnan löytöeläintaloa pyörittävän äidin miesystävä Ii-Pee kommentoi, että Unna jää vanhaksi piiaksi äksyilynsä takia. Ei kovin modernia tuollainen ajatusmaailma. Tästä huolimatta voin helposti suositella tätä kirjaa luettavaksi, jos sen aihepiirit kiinnostavat. Täsäkään kirjasta ei ole kukaan muu blogannut. 

  

Unna ei voinut käsittää, miksi niin moni ihminen väheksyi puita. Miksi suuri osa luonnontilaisista metsistä oli hävitetty? Metsistä tehtiin tasapäistä keinotekoista puupeltoa, jossa puut kasvoivat etäällä toisistaan, suorarunkoisina tupsupäinä kuin vessaharjat. (s. 19)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Unnan keväinen koiranulkoilutusretki kodin lähellä sijaitsevassa lehdossa päättyy järkytykseen. Metsä on merkitty punaisin hakkuunauhoin. Lehdon tiheälatvuksiset lehtipuut, persoonalliset pahkapuupökkelöt ja Unnan oma voimapuu, kilpikaarnainen ikihonka, on merkitty kaadettaviksi.

  

Tulisieluisen Unnan silmittömän vihan saavat kokea kaikki, kun hän päättää estää hänelle rakkaan metsän ja puuystäviensä kaadon. Hän käyttää kaikki keinot, niin lailliset kuin laittomatkin, suojellakseen metsää moottorisahoilta ja metsätyökoneilta. 

  

Lehdossa hänen edesottamuksiaan seuraa salaperäinen nuori poika, Konsta. Hän kertoo Unnalle kuusikkoon piilotetusta luvattomasta jätekasasta ja Unna löytää pian itsensä selvittämästä ympäristörikosta, johon Konstan naapuri näyttää sekaantuneen. Unna joutuu kuitenkin epäilemään Konstan tarkoitusperiä, kun hän löytää tämän kamerasta salaa otettuja kuvia itsestään.

  
151 sivua, Atrain & Nord 2019

Kirjabloggaajien kesälukumaraton osa 2 (29.8.2020)

     

Heinä-elokuun vaihteessa järjestettiin kirjabloggaajien kesän 2020 ensimmäinen lukumaraton jolla ainakin itse sain tehtyä kiitettävän loven lukupinoihin. Aivan kaikkia maratonille valitsemiani kirjoja en kuitenkaan ehtinyt lukemaaan ja onnistuin jo lainaamaan kirjastosta lisää maratonkelpoisia teoksia, lähinnä sarjakuvia Sarjishaasteeseen. Niinpä tulikin mieleeni, että maratonin voisi järjestää uudelleen ennen kesän loppua eli elokuun viimeisenä viikonloppuna. 

  

Lukumaratonin säännöt

• Lue ja/tai kuuntele kirjoja 24 tunnin ajan. Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan (romaanit, tietokirjat, sarjakuvat, lastenkijat, runot, äänikirjat jne).
• Maratonin voi aloittaa perjantain 28.8. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 30.8. (esim. perjantaista klo 17.00 lauantaihin klo 17.00), pääasia, että ainakin osa lukemisesta/kuuntelusta ajoittuu varsinaiseen maratonpäivään eli lauantaihin 29.8.
• Maratoniin saa sisältyä taukoja, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. Muista syödä ja levätä riittävästi, jotta lukuilo säilyy!
• Maratonista voi blogata etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Postauksissa voi esimerkiksi kertoa lukusuunnitelmista, tunnelmista ja hyvistä lukuvinkeistä.
• Maratonin lopuksi voi tehdä koontipostauksen, jossa kerrotaan luettu sivumäärä ja kuunnellut tunnit ja minuutit sekä luetut kirjat. Koontipostauksen linkin voi ilmoittaa tämän postauksen kommenttilaatikkoon.
• Osallistua voi myös sometilin (Instagram, Twitter jne.) kautta
• Lukumaratoniin voi osallistua myös ilman blogia tai sometiliä, ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivumäärät kommenteissa.
• Seuraa halutessasi muiden lukumaratonia ja nauti tunnelmasta.
• Lukumaratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton.
• Muista hyvä luku- ja kuuntelufiilis, maraton ei ole kilpailua vaan lupa upota kirjojen maailmoihin! 

    

Tervetuloa mukaan lukumaratonille!

  

Maratonille osallistuvat:

• Kirjaimia 
• Kirjan jos toisenkin 
• Kirjoja ja kikatuksia 
• Kirjojen kuisketta 
• Kuono kirjassa 
• Kuunnellut äänikirjat 
• @lukutoukka1982 
• Mrs Karlsson lukee... 
• Olipa kerran kirjablogi 
• Yöpöydän kirjat 

Tove Jansson: Taikurin hattu

"Tällä tavoin he löysivät Taikurin hatun ja veivät sen mukanaan kotiin aavistamatta, että he sen avulla muuttivat Muumilaakson kaikenlaisten taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi."

    

   

  

Lukuhaasteissa: Klassikkokesä, Helmet 2020: 23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä 

  

Huomasin vähän aikaa sitten kalenteria selatessani, että Tove Janssonille ehdotettu ensimmäinen liputuspäivä on tulossa 9.8. Halusin juhlistaa päivää lukemalla jonkin muumikirjan ja sattumalta lukupinostani löytyi Taikurin hattu, jonka oli lainannut kirjastosta yhtenä ehdokkaana Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. 

  

Ulkona oli elokuisen pimeää, ja puutarha oli täynnä samentinmustia varjoja. Metsä suhisi synkästi ja kiiltomadot olivat liikkeellä taskulamppuineen. (s. 115)

  

Olen lukenut näitä Muumi-kirjoja hyvin epäjärjestelmällisesti, noin kirjan vuodessa. Aloitin sarjan Muumilaakson marraskuusta, joka oli 2013 perustamani lukupiirin ensimmäinen teos. Taikurin hatun jälkeen ovat lukematta enää Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Tätä osaa olen säästellyt, vaikka kaksi kolmesta etukäteen kaikkein kiinnostavimmaksi arvelemaani teosta luin jo aikoja sitten, nimittäin Vaarallisen juhannuksen sekä Muumipeikko ja pyrstötähden. Nämä kolme kirjaa sisältävät suuren osan lempijaksoistani Muumilaakson tarinoista. Ja pari pelottavintakin, kuten sen, kun Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, Mörkö esittäytyy ja kirjan nimikkohahmo taikuri tulee mustalla pantterillaan ratsastaen Muumilaaksoon.

  

– Eikö kukaan usko minua? parahti Muumipeikko. –Äiti, katso minua tarkkaan, täytyyhän sinun tuntea oma muumilapsesi! (s. 32)

    

Kirjana Taikurin hatttu sisältää viisi lukua, mutta animaatiossa tarina jakaantuu n. 12 jaksoon. Ensimmäiset kahdeksan osaa (Kevät saapuu muumilaaksoon, Taikurin hattu, Hylky rannalla, Tervetuloa Hattivattien saarelle, Hattivattien salaisuudet, Tiuhti ja Viuhti, Arvoituksellinen matkalaukku, Taikuri ja kuningasrubiini) ottavat vähemmän vapauksia tarinan suhteen kuin osat 18-21 (Trooppiset taikasiemenet, Viidakko, Muumipeikko pelastaa tiikerit, Nuuskamuikkunen lähtee etelään), joista nuo viidakko-teemaiset pohjaavat yhteen kirjan luvuista, mutta ovat lisänneet paljon kaikkea kiinnostavaa tarinaan. Lisäksi osa tapahtumista taitaa olla ripoteltu yksittäisiin jasoihin sinne tänne, muistelen, että jättiläismäisen kalan pyydystäminenkin olisi animaatiossa nähty. 

    

– Uskallatteko kuunnella, jos kerron kauhean jutun? kysyi Nuuskamuikkunen. -- – Maailman lopussa on huimaavan korkea vuori. Se on musta kuin noki ja sileä kuin silkki. -- kaikkein korkeimmalla huipulla on Taikurin talo. (s. 87)

  

Tämä onkin muumikirjojen ja animaation ero. Tarina on periaatteessa molemmissa sama, mutta kummassakin on omia yksityiskohtia, jotka eroavatusein suurestikin toisistaan. Isoin ero on hahmoissa. Kuka tulee missäkin vaiheessa mukaan (kirjoissa hahmoja tulee jokaisessa osassa lisää, eli kaikki keskeisetkään hahmot eivät tunne toisiaan alusta saakka). Taikurin hatussa tutustutaan tietenkin Tiuhtiin ja Viuhtiin, Mörköön ja Taikuriin. Yllätyin, kun Mörkö yllättäen puhui ja Hemuli oli niin usein mukana seikkailuissa, sillä animaatiossa hän on vain pienessä sivuroolissa. 

  

Tätä jokea pitkin he olivat purjehtineet aikoinaan monia merkillisiä elämyksiä kohti, ja jokaisella matkalla he olivat löytäneet uusia ystäviä ja vieneet heidät mukanaan kotiin Muumilaaksoon. Muumipeikon isä ja äiti ottivat kaikki heidät tuttavansa vastaan yhtä rauhallisesti. Sisään tuotiin vain uusia vuoteita ja ruokapöytää suurennettiin. Niin Muumitalosta oli tullut hulinatalo, missä jokainen teki mitä päähän pälkähti eikä kukaan pitänyt murhaita huomisesta. (s. 11)

  

Taikurin hatussa seurataan muumien ja heidän ystäviensä elämää ensilumen laskeutumisesta kevään ensimmäiseen päivään ja aina syksyn alkuun. Paljon ehtii siinä ajassa tapahtua. Yllätyin myös siitä, että Nuuskamuikkunen nukkuu talviunta! Kirjassa on myös paljon asioita, joita ei tyypillisesti lastenkirjoissa kohtaa. Muumipappa kastelee tupakan taimia ja laittaa boolia (kirjasta löytyy siihen myös resepti!) ja Muumipeikko pelaa Nuuskamuikkusen kanssa pokeria. Erikoisesti Muumipeikko leikkii Taikurinhatusta kasvaneessa viidakossa Tarzania ja puhuu englantia. Tämä ei jotenkin tuntunut sopivan mielikuvaani Muumilaaksosta, samoin uutissähkeen lähettäminen Muumimamman kadonneesta käsilaukusta vaikutti kummalliselta. 

  

Nuuskamuikkunen -- näperteli kaislaveneitä, jotka laski purjehtimaan virran mukana. 

– Minne ne menevät? kysyi Muumipeikko. 

– Sellaiseen paikkaan, missä minä en ole, Nuuskamuikkunen sanoi.

--

– Minulla on suunnitelma. Mutta siinä ei voi olla kahta, ymmärräthän. 

– Sinä aiot lähteä. 

Nuuskamuikkunen nyökkäsi.

--

– Milloin sinä lähdet? Muumipeikko kysyi. 

– Nyt heti! Nuuskamuikkunen sanoi. -- Hän hyppäsi alas sillankaiteelta ja nuuhki aamuilmaa. Oli hyvä vaelluspäivä. (s. 127)

  

Muumimammasta tuli tässä kirjassa suosikkihahmoni. Esimerkiksi hän teke aamupalaksi pannukakkua (ja edellisen päivän puuro jää syömättä), hän pyytää Muumipeikkoa ystävineen asumaan muutaman päivän luolassa, koska on kuuma ja he vain riitelevät, eikä hän jaksa katsoa heitä. Tällä aikaa mamma vetäytyy päiväunille, "sillä hänestä mikään ei ollut mukavampaa kuin nukahtaminen sateen ropinaan". 

  

Muumimamma juoksutti hänelle heti pannukakkua ja hilloa suuren lautasen. -- Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhen vaarallinen. (s. 146)

    

Muumikirjat:

• Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)
• Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten, 1946)
• Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1948)
• Muumipapan urotyöt (Muminpappans bravader, 1950)
• Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar. 1954)
• Taikatalvi (Trollvintern, 1957)
• Näkymätön lapsi (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)
• Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
• Muumilaakson marraskuu (Sent i november, 1970)

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Muumipeikko ja hänen ystävänsä löytävät vuoren huipulta korkean mustan hatun. He vievät sen kotiin aavistamatta, että hatun takia Muumilaakso muuttuu taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi.

  

Outoja pilviä liikkuu taivaalla; yhtäkkiä Muumipeikko on kummituseläin. Joudutaan hattivattien kammottavaan piiritykseen, ja muumitalosta tulee viidakko.

  

Muumimamma saa takaisin käsilaukkunsa, hän järjestää suuren ilojuhlan, ja Muumilaaksoon saapuu - taikuri.

  

Suomentanut: Laila Järvinen, 153 sivua, WSOY 2018 (tarkistettu suomennos, 1. painos 1958)

    

Alkuperäinen nimi: Trollkarlens hatt (1948)

Kuvittanut: Tove Jansson

      

Muumilaaksoon on matkattu myös täällä: Kirjavinkit, Ei vain mustaa valkoisella, Kaisa Reetta T., Luettua elämää, Sallan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka