Kuinka scifi taipuu aikuisten kuvakirjaksi ja nuorten selkokirjaksi?

"Kun suhahdimme ohi, linnut nousivat siivilleen ja parvi hajosi tuuleen 

auton taakse kuin merkillisen voikukan hahtuvainen pallo."

  

  

Sodan olivat käyneet ja sen olivat voittaneet etälentäjät - miehet ja naiset komentokeskuksissa kaukana taistelukentiltä, joilla miehittämättömät droonit sotivat toisiaan vastaan seitsemän vuotta kestäneessä strategiapelissä. -- Siviiliuhrit olivat kahdenlaisia: onnettomuudekseen ristituleen joutuneita sivullisia ja liittovaltion lentäjien lapsia, jotka kuin myönnytyksenä sotilasteknologian jumalallisuudelle syntyivät kaikki kuolleina. (s. 5)

  

Simon Stålenhagin retrofuturistinen tuotanto tuli minulle tutuksi Tales From the Loop -pelistä, jota puolisoni pelasi. Tähän joukkorahoituskampanjalla rahoitettuun kirjaan puolestaan törmäsin kirjagramissa ja laitoin heti varaukseen, mutta ehdin uusia teoksen maksimimäärän (joka on pandemian vuoksi nostettu 10:een kertaan, lyhyellä matikalla laskettuna lainasin tämän siis melkein vuosi sitten) ennen kuin tulin lukeneeksi tämän vasta palautuspäivää edeltävänä iltana. Sivujahan tässä ei ole paljoa, eikä tekstiäkään edes jokaisella aukeamalla, jotenkin kirja kokonsa takia vain unohtui lukupinoon - ironista, eikö. 

  

Mä en muista, milloin se alkoi. Kai se sai alkunsa tavallisena vapaa-ajanvirikkeenä. Niin kuin tv. Joskus ne istuivat katsomassa tv:tä ja joskus vain istuivat kaukokypärä päässään. Mä en välittänyt. Hämäräksi se touhu muuttui järjestelmäpäivityksen jälkeen vuonna 1996. (s. 51)

  

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1997, mutta vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa robotiikka otti vuosikymmeniä aikaisemmin askeleita, joita ei meidän todellisuudessamme ole vieläkään saavutettu. Päähenkilö on teini-ikäinen Michelle, joka ajaa Yhdysvaltojen halki pienen Skip-robotin kanssa päämääränään löytää pikkuveljensä. Matkan aikana nähdään droonien hylkyjä, kuullaan takaumien kautta Michellen elämästä ja jonkun toisenkin ajatuksia ilmeisesti sotilaskohteesta.

  

Useimmat tiet Kaakkois-Pacificassa olivat todennäköisesti käyttökelvottomia pölyn takia, mutta mä halusin vältellä suurkaupunkeja ja lännen taajaan asuttuja alueita niin pitkään kuin mahdollista. (s. 18)

  

En yhtään osannut arvata millainen huima ja paikoin rujokin tarina kansien väliin mahtuikaan. Siksi onkin todella outoa, että kirjastossa tämä oli luokiteltu 84.2 (kustantajan suositus) sijaan osastolle 74.93 eli piirustus- ja maalaustaiteen historia, Pohjoismaat! Lisäksi yhdessä sivukirjastossa tämä oli laitettu lastenosastolle, vaikka jo heti ensisivuilla käy selväksi, ettei kyseessä todellakaan ole lastenkirja. Tästä kun löytyy niin tienposkeen kuolleita ihmisiä, seksirobotteja kuin addiktoituneita vanhempia. 

    

Koko kaupunki teki lähtöä. Kaikkialla näkyi täyteen lastattuja autoja. Ihmiset kantoivat taloistaan sänkyjä, sohvia ja isoja televisioita ja köyttivät niitä kiinni perävaunuihin ja autojen katoille. Ruokakaupoissa oli epäsiistiä ja ahdasta ja hyllyt ammottivat tyhjinä - huoli velloi pitkissä jonoissa seisovien ihmisten ajatuksissa, ne vilkuilivat toisiaan kuin olisivat vain odottaneet, milloin ryöstely pääsisi valloilleen. (s. 25)

  

Kuvitus tukee tarinaa paikoin erittäin hyvin, osa aukeamista tosin tuntui hieman turhilta, sillä ne eivät kertoneet mitään uutta tai syventäneet maailmaa, vaan saattoivat olla niin toistensa näköisiä, että piti kääntää sivuja taaksepäin tarkistaakseni, ettei kyseessä ole painovirhe. Kuvapainotteisuudestaan huolimatta tarina avautuu kuitenkin enemmän tekstin kautta. Kuvien tyyli on hyvin synkkä niin sisällöltään kuin värimaailmaltaankin ja välillä olikin vaikeaa saada selvää joistakin sivuista. Lisäksi painomusteen haju otti vähän nenään, tämä siis hajuherkille varoituksena.

  

Auton editse liikkui keltaisia työrobotteja, ne lukjettivat isoja kaapelikeloja ja vaappuivat yli tien kuin hitaat kilpikonnat seuraten neurografiverkon johtolinjaa läpi hapsottavan havupuumetsän. (s. 52)

  

Liittymiä toi mieleeni enemmän Black Mirrorin kuin Stranger Thingsin höystettynä Junji Itomaisella kauhulla. Etenkin loppua kohden kauhua tarjoillaan paljon enemmän. Avoin loppu antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella, miten tarina päättyi ja kuinka se voisi jatkua. Yleensä en ole avoimien loppujen ystävä, mutta tähän maailmaan ja kerrontatyyliin tämä oli täydellinen. Toivottavasti Stålenhagin muutkin teokset suomennettaisiin.

  

Rannikon tuntumassa lojui kolme taistelualusta. Joskus aikoinaan sama alustyyppi oli liittovaltion asevoimien ylpeys -- Nyt alukset makasivat, missä makasivat. Taivaalta pommitettuina, sisukset meren kovertamina ja aaltojenjäytäminä, mutta taas palveluksessa, lintuluotoina. (s. 72)

  

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Matkalla autioituvan Amerikan halki.

  

Aavemaisen kaunis kuvitettu romaani Stranger Thingsin ja Terminatorin hengessä.

  

Droonisotien jälkeinen Amerikka vuonna 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa lelurobotin kanssa länsirannikon poikki etsien kadonnutta veljeään.

  

Autioitunutta maisemaa hallitsevat jättimäiset sodassa särkyneet taistelurobotit ja laajennettuun todellisuuteen koukkuun jääneet ihmisrauniot. Melankolisen ja vähäeleisen tekstin sekä lähes sadan värikuvan yhdistelmästä syntyy vangitseva matkaromaani.

  

Liittymiä on yhtä aikaa silmiä hivelevän kaunis ja vatsaa kuristavan rujo kuvitettu romaani.

   

Suomentanut: Tarja Lipponen, 143 sivua, Johnny Kniga 2020

   
Alkuperäinen nimi: Passagen (2017)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Konsolifin, Kirjahilla, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Kun puhumme avaruusaluksista,

puhumme koneista.

Koneet ovat metallia ja lasia,

joku on rakentanut ne.

Mutta tämä alus ei ole metallia."

   

  

Satu Leiskon Avaruuden rajalla on toinen koskaan lukemani selkokirja. Scifikin taipuu näköjään aivan mainiosti selkokielelle, vaikka toki lukijasta riippuen tässä saattaakin olla vaikeita ilmaisuja.

  

Eletään maaliskuuta vuonna 3527, Visan äiti on sairaalassa jouduttuaan onnettomuuteen Telakalla, avaruuden rajalla olevalla tutkimusasemalla. Nyt Visan isää pyydetään menemään sinne tutkimaan uutta, mahdollisesti vaarallista alusta. Visakin päätyy mukaan ja alkaa pohtimaan, kertooko tutkimuslaitoksen johtaja kaiken, minkä aluksesta tietää.

  

Vieraat alukset ovat tuntemattomia avaruusaluksia,

jotka tulevat jostakin muualta kuin Maasta. (s. 7)

  

Arvasin tarinan ison juonikäänteen jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Siitä huolimatta oli miellyttävää lukea säeromaanimaisen ilmavasti aseteltua tekstiä. Visa menee kielloista huolimatta tutkimaan alusta, jokin siinä houkuttelee häntä. Lopusta juonenkäänteistä isot kiitokset kirjailijalle, sen olisi voinut ratkaista niin monella eri tavalla, mutta tämä oli nainio näin. 

  

Mutta aluksessa on jotakin erikoista.

--

Olen varma,

että hän salailee jotakin.

Otan selvää,

mitä se on. (s. 27)

  

Telakan johtajan asenne on hyvin xenofobinen ja elokuvista tuttu asetelma toistuu. Miksi kummassa jokin maan ulkopuolinen kansa haluaisi hyökätä Maahan? Onhan maailmankaikkeus oletetusti täynnä elinkelpoisia, mutta asumattomia planeettoja ja tarvittaessa varmasti löytyisi helposti lukuisia sellaisia asteroideja, kuita ja planeettojakin, joista louhia mineraaleja. Onkin siis varsin kliseistä ja tarpeetonta reagoida vihamielisesti ilman syytä. 

  

Tarvitsemme lisää tietoa aluksesta,

jotta osaamme puolustautua.

Emme voi tietää,

millaisia olentoja aluksen omistajat ovat.

Tai mitä he haluavat meistä. (s. 61)

  

Ystävyys, solidaarisuus ja perheen suhteet olivat tärkeässä roolissa. Olisipa Visan isä kuunnellut poikaansa jo aiemmin- Aikuiset unohtavat liian usein, että nuortenkin mielipiteitä on hyvä kuunnella ajatuksen kanssa ja keskustella tyrmäämisen sijaan. Visan ikä jäi hieman arvoitukseksi, teiniksi häntä taidettiin kutsua, mutta en muista, että tarkkaa ikää olisi missään kohtaa mainittu. Kuvituksen tutkijoiden asuista tulee vahvasti mieleen Star Warsin stormtrooperit.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Scifiromaani selkokielellä

  

On vuosi 3527. Visa matkustaa Telakalle, tutkimuskeskukseen Maan yläpuolella. Siellä on tuntematon avaruusalus. Visa tutustuu alukseen salaa ja selvittää sen salaisuuden. Tietääkö salaisuuden joku muukin? Mitä tapahtuu, kun Visa puolustaa alusta?

  

Satu Leiskon Avaruuden rajalla on selkoscifiä nuorille. Kertomus muuttuu vähitellen yhä jännittävämmäksi. Kirja on upea avaruusseikkailu sekä kuvaus ystävyydestä ja perhesuhteista. Antti Kososen kuvitus tukee hienosti tarinaa

  
98 sivua, Kehitysvammaliitto / Opike 2020

   

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja,  Kirjailijan haastattelu: Ketju-lehti

Kotimainen lastenkirjakolmikko

"- Mikä rähjäreetta siinä istuu maisemaa pilaamassa? täti ärähti.

- Puisto on kaupunkilaisten olohuone ja jokaisen pitää saada nauttia kauniista

 luonnosta rauhassa ilman kerjäläisiä ja puliukkoja ja ties mitä pulujen syöttäjiä!

  

Rouvan paasaus tuntui epäreilulta. Jos kerran jokaisen piti saada nauttia 

kauniista luonnosta, niin miksei jokainen tarkoittanut jokaista?"

    

  

Arvostelukappale

  

Sari Peltoniemen Vaihdokkaat on lempeä lastenkirja erilaisuudesta, joka sopii hyvin esimerkiksi Vuokko Hurmeen Tiukun salaisuuden kaveriksi. Vaihdokkaat on viiden muun teoksen kanssa LukuVarkaus-palkintoehdokkaana, voittaja julkistetaan 15.6. Peltoniemi kertoo kirjan aloittavassa kirjeessään: "Maahiaisista en ollut kuullutkaan ennen kuin rupesin kirjoittamaan tätä kirjaa. (Maahiset olivat tuttuja kyllä, mutta ne ovat eri asia.)"

  

Monilla maahiaisnaisilla on voimakas parrankasvu, minkä vuoksi heitä on joskus vaikea erottaa maahiaismiehistä. -- maahiaisnaiset saavat elämänsä aikana kahdeksan lasta. Ei enempää eikä vähempää. Näin oli aina ollut ja aina oleva. Maahiaiset eivät ole koskaan miettineet, mistä tämä johtuu. (s. 22 ja 120)

  

Maahiaisäiti käy sairaalalla vaihtamassa kahdeksannen lapsensa ja ainoan tyttärensä ihmiseen. Hän haluaa, että vaihdossa oma tytär oppisi ihmisten taitoja ja voisi jonakin päivänä hallita maahiaisten kansaa, kuten ennustuksessa on luvattu. Ennustuksen sisältö tuntuu tosin vaihtuvan sen mukaan, kuinka paljon siitä on unohdettu.

  

Maahiainen on kaikkein yleisin sukunimi maahiaisten maailmassa. Maahiainen voi siis tarkoittaa sekä sukunimeä että koko lajin nimeä ja jopa kumpaakin samaan aikaan. Näin ollen on tarpeetonta epäillä kirjoittajaa huolimattomaksi, jos vaikuttaa siltä että isoa ja pientä alkukirjainta on käytetty sattumanvaraisesti. (s. 8)

  

Ihmisperheessä ollaan kauhuissaan, kun uusi vauva käyttäytyykin aivan eri tavalla kuin kaksi aikaisempaa. Tosin kyseessä on perheen ensimmäinen tyttö, niin se selittää varmasti kaikki outoudet. Virkkuset oppivat vuosien mittaan elämään vahvatahtoisen tytön kanssa, vaikka joutuvatkin luopumaan paljosta, kuten tapeteista, hajoavista astioista ja tauluista.

  

Äiti ymmärsi, että Veronikan vuoksi kaikki oli muuttunut. Virkkusten perheestä oli tullut outo. Se oli kauheaa. Vai oliko? Hän ei vielä tiennyt, mitä kaikkea outous voisi tarkoittaa. Ehkä siinä voisi olla jotain hyvääkin, vaikkei äiti keksinyt mitä. (s. 31)

  

Esikoulussa ihmisperheessä kasvanut Veronika ja maahiaisten luona asunut Pikkukakkonen kohtaavat ja huomaavat olevansa erilaisia kuin muut. Pikkukakkonen on innokas lukija ja kirjassa vilahteleekin tuttuja teosnimiä. Pikkuvanha Pikkis ratkaisee lopulta molempien tyttöjen perheitä koskettavan salaisuuden. Kirja loppui sen verran avoimesti, että mahdollisuus toiselle osalle tai sarjalle on olemassa.

  

Hän oli lukenut sadun nimeltä Tynnyrissä kasvanut tyttö. Siinä tyttöä pidetään tynnyrissä koko lapsuutensa ajan, Pikkukakkosestakin tuntui siltä kuin hänen tynnyristään olisi avattu kansi ja sanottu: - No niin, penska, nyt saat nähdä jotakin uutta. (s. 95)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Maahiaisista ei ole aiemmin tiedetty juuri mitään. Se asia korjataan nyt.

  

Tiesitkö, että viemärikäytävissä asuu maahiaisia? Maahiaisäiti saa päähänsä vaihtaa vauvansa ihmislapseen, eikä kukaan huomaa mitään. Maahiaislapsi pistää ihmisperheen elämän sekaisin. Hän repii verhot ja tinttaa uteliaita tätejä helistimellä. Ihmislapsi taas hämmentää maahiaisperhettä. Hän on mahdottoman kiltti ja hellä eikä säästele jaxuhaleja.

  

Lopulta tytöt kohtaavat, kun esikoulu alkaa. Heidän on aika selvittää, keitä he oikein ovat, mutta vastauksia on vaikea löytää.

  

Vaihdokkaat on villi lastenromaani, joka siirtää vanhat vaihdokassadut nykyaikaan. Mukana menossa ovat salaperäiset maahiaiset, Virkkusten perhe sekä suloinen Marjukka-rotta.

  

Sari Peltoniemi on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000. Hän on taiteilijaprofessori ja VaLas-aktiivi.

  

Eeva Tötterström on nuoren polven kuvittajalupaus, jonka lennokkaat piirrokset kiehtovat mieltä.

    

177 sivua, RanRan 2021

  

Kuvittanut: Eeva Tötterström

   
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

  

*****

  

"Hanget kävelytien molemmin puolin nousivat korkeina, ja eriväriset jäälyhdyt valaisivat tietä. Maisema oli kuin sadusta. Taivaalla vilkutti Linnunradan tähtivyö."

  

  

Arvostelukappale

  

Olen lukenut aikaisemmin Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjasta viisi ensimmäistä osaa, mikä tarkoitti, että tässä luettavakseni tarjotussa 12. osassa Revontulten salaisuus viitattiin jonkin verran aiempiin tapahtumiin, jotka eivät olleet tuttuja. Esimerkiksi Raparperi oli tässä jo kuudennella luokalla ja mahdollisesta ihastuksestakin vihjailtiin. Nämä voi silti varsin hyvin lukea itsenäisestikin ja tulen jatkamaan sarjan parissa taas ensi vuonna Naistenviikolla sekä Pride- ja Halloween-lukuhaasteissa. 

  

Raparperista ei tuntunut erityisen mukavalta tulla kutsutuksi lapseksi, kun yläkoulu odotti seuraavana syksynä. (s. 8-9)

  

Tarina ei ollut aivan vahvimmasta päästä, mysteeri ratkesi aivan liian helposti, eikä siinä ollut samanlaista jännitettä kuin aikaisemmin lukemissani osissa, mutta Lapin luonnon ja revontulten kuvaus oli ihastuttavaa. En olekaan tullut aiemmin ajatelleeksi, että ihmisten tuottama valosaaste ei ole ainoastaan haaste tähtien katselemiselle ja avaruuden valokuvaamiselle, vaan tuottaa haittaa myös luonnon eläimille. 

  

Lisäksi kirjassa mainitaan, kuinka uudenvuoden tinoja ei voi enää valaa niiden sisältämän myrkyllisen lyijyn takia. Niinpä kirjan hahmot valavatkin vahaa. Rakettien ampuminenkin kyseenalaistetaan kovan äänen ja ilmakehään joutuvien kemikaalien taki. Olen samaa mieltä, siviilien oikeus ampua raketteja tulisi poistaa ja jättä ne hommat ammattimaisiin näytöksiin. Ääniyliherkkänä en pidä yhtään rakettirytinästä, eli pystyn samaistumaan monien lemmikkien kokemaan ahdistukseen ja se tuntuu myös kamalalta rahanhukalta. Aivan konkreettisesti poltetaan rahaa taivaan tuuliin.

  

Tuntui silti melkein ankealta ajatella, ettei mitään vanhoja perinteitä voinut enää noudattaa. Luonto oli kuitenkin otettava huomioon, se oli selvää. Ehkä he keksivät uusia uuden vuoden tapoja ja taikoja. (s. 65)

  

Oli hauskaa, että yksi sivuhenkilö kirjassa oli antropologi. Arkeologeja näkee kirjoissa aika usein verrrattuna antropologeihin. Aina kivaa, että sekin linja saa näkyvyyttä. Suosittelen tätä sarjan faneille, eli aiemmat osat on luettu. Ensikosketukseski sarjaan tämä ei ehka sovellu. Valitettavasti yksi dialogi ei ollut lainkaan onnistunut, se löytyy alta. Voitaisiinko sopia, ettei tällaista päästettäisi lastenkirjoihin. 

"Ihanaa nähdä aikuisia ihmisiä!" hän huudahti. 

Sitten hän katsoi toisen kerran ja tuli ilmeisesti toiseen tulokseen. 

"Tai ainakin täysipäisiä!" hän sanoi ja nauroi päälle. 

Raparperi ei tiennyt, miten nainen päätteli heidät täysipäisiksi pelkän ulkonäön perusteella. (s. 55)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Alakoululaisten suosikkisarjassa suunnataan revontulten alle.

  

Geoetsivät viettävät joululomaa Lapissa seikkaillen ja geokätköillen. He osallistuvat mökkikylän perinteiseen lumiveistoskisaan, jonka kanssakilpailijat osoittautuvat lähes ammattilaisiksi. Juuri kun voittaja on tarkoitus julkistaa, kauhea tihutyö paljastuu. Etsivien hoksottimet ovat taas tiukilla, kun kasvonsa salaperäisesti peittänyttä syyllistä selvitetään marjamehun ja revontulihälytysten avulla. Uusi vuosi lupaa etsiville aina vain lisää seikkailuja.

      

148 sivua, Karisto 2021

  

Kuvittanut: Jari Paananen
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
• Geoetsivät ja vaeltava aave
• Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus
• Geoetsivät autiolla saarella
• Geoetsivät ja vesiseikkailu
• Geoetsivät ja salaperäinen Sasu
• Geoetsivät ja yksikätinen madonna
• Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka
• Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus
• Geoetsivät ja koulun kummitus
• Geoetsivät ja jäätävä mysteeri
• Geoetsivät ja revontulten salaisuus

  

Luettu myös täällä: Luetut.net

  

*****

    

"Kaikki alkoi aivan yllättäen, niin kuin merkilliset tapahtumat yleensä alkavat."

  

  
Arvostelukappale
  
Maami Snellman oli minulle aiemmin tuttu nimi teoksesta Muistan sinua rakkaudella, jonka muita tekijöitä ovat Sanna Pelliccioni ja Kiti Szalai. Snellmanilta on julkaistu aikaisemmin muutama muukin niin yksin kuin yhdessä muiden kanssa kirjoitettu teos tai kokoelma. Merena ja lumottu peili on aikamatkailuseikkailu menneisyyden Suomeen, jossa puhutaan ja pukeudutaan eri tavoin kuin tällä hetkellä. Myös tämä on ehdokkaana LukuVarkaus-palkintoon.
  

Joidenkin luokkalaisten mielestä hän oli ihme hiihtäjä ja outo nyhvelö. Ihan vain siksi, että häntä kiinnostivat aivan erilaiset asiat kuin muita. Hän ei tanssinut balettia, ei pelannut jalkapalloa, ei soittanut pianoa, ei viulua, ei juurikaan viettänyt aikaa television ääressä, eikä tuijottanut puhelintaan silmät kiiluen. Eikä todellakaan lähetellyt mitään ihastumisviestejä kenellekään! Niin kuin melkein jokainen heidän luokassaan teki.

--

Merena rakasti lukemista ja kirjoittamista. Hän saalisti seikkailuja ja kolusi niitä joka nurkasta. Ei häntä varsinaisesti kiusattu, mutta naljailtiin välillä. (s. 3-4)  

  
95-vuotias isomummi on 12-vuotiaan Merenan paras ystävä. Kun Fina-mummi kuolee, saa Merena vuorostaan suvussa kulkeneen peilin. Tuon maagisen kapineen avulla Merena joutuu yllättäen vuoteen 1941, isomummi-Finan lapsuuteen. Merenan tilalle nykyhetkeen astuu 12-vuotias Fina. Merena saa kokea niin kovasti etsimänsä seikkailun. Hänellä on menneisyydessä tehtävä hoidettavanaan, mutta kuinka hän pääsee kotiin?
  

Lopulta tummapuinen peili imaisi hänet kokonaan. Merena tunsi, kuinka hän alkoi pudota. Se oli hidasta, melkein kuin keinumista pihakeinussa, mutta hän vajosi koko ajan alemmas ja alemmas. Kaikki ympärillä oli mustaa. Korvissa suhisi, päässä huojui. Viimein Merena kumahti maahan. Pudotus oli yllättävän pehmeä, vain häntäluussa tuntui pientä kolotusta. (s. 22)

  
Tämä oli oikein sopivan jännittävä seikkailukirja alakoululaisille. Suosittelen tätä erityisesti niille lukijoille, jotka ovat pitäneet Tuutikki Tolosen Agnes-kirjoista ja Eva Frantzin Ruukin salaisuudesta. Molemmissa on salaperäisiä isovanhempia, suvussa kulkeva nimi (tässä Adolfina) ja kartanon kummitus. Eihän tämä kaikkein originaalein tarina ole, mutta oikein kiva ja jouhevasti etenevä sellainen. Yhdessä kohtaa tosin eräs menneisyyden hahmoista puhuttelee Merenaa hänen omalla nimellään, vaikka tämä näyttääkin muille aivan Finalta.
    

Oli tartuttava härkää sarvista tai tässä tapauksessa tietenkin lehmää utareista. (s. 33)

  
Pidän suuresti Snellmanin tavasta kuvailla ihmisiä. Opettaja muistutti "hämmästynyttä helmipöllöä", Finan rypyt olivat kuin "mutkittelevia metsäpolkuja", erään hoivakodin miehen hiukset muistuttivat "voikukan hahtuvia kesäisellä niityllä", kun taas erään toisen miehen viikset "kaartuivat kuin jäkälät lammen kupeessa". Välillä on kuitenkin valittu hieman kyseenalaisia sanoja kuten pähkähullu ja mielipuoli. Merena käyttää myös voimakkaita ilmaisuja kuten "mitä hilleriä", "persikka", "halvattu" ja "kirottu, paska peili". Nämä on hyvä tietää, jos kirjaa on suosittelemassa nuorille. Seuraava lainaus puolestaan on yksinkertaisen nerokas (etenkin näinä aikoina):

   

Sota kuulosti kamalalta. Toki hän oli kuullut, että maailmassa oli sodittu ja joissakin kaukaisissa paikoissa taisteltiin edelleen. Mikä oli typerää ja hölmöä! Sellaista valitettavasti tapahtui, kun aikuiset kolauttivat pönttöpäänsä yhteen. Tyhmyys alkoi silloin kuplia kuin vappusima ämpärissä. (s. 41)

    
Oli hyvin kiehtovaa, että "Merenaa eivät pojat kiinnostaneet! Ei sitten alkuunkaan. -- Merenaa puistatti, että Eino oli ihastunut häneen! Tai ei siis tietenkään häneen, vaan Finaan." En kuitenkaan väitä tämän perusteella, että hän olisi aseksuaali tai että hän pitäisi työistä. Nuoret ihastuvat kaikki omaa tahtiaan tai sitten eivät ja kaikki vaihtoehdot ovat ihan yhtä hyviä, eikä kaikissa kirjoissa tarvita tykkäysjuttuja. 

  

Merena oli paikoin hieman ärsyttävä hahmo, mutta samastuin hänen harrastuksiinsa ja "en ole niin kuin muut tytöt" asenteeseensa. "Hän ei todellakaan haluaisi lahjaksi kartanoa, varsinkaan mieheltä. Hän rakentaisi mieluummin sellaisen itse." Isomummikin oli aikoinaan ollut oman tiensä kulkija. Hän juoksenteli metsissä kuin poika välittämättä Lotta-kerholaisten mielipiteistä. 

     

Arvosana:

  
Takakannesta:
”On aika,
peilin taika.
Hetki pimeyden,
on voima lumouksen.”
  
Merena käy peruskoulun viidettä luokkaa. Hän viihtyy itsekseen, koska muut oppilaat ovat niin erilaisia ja Merenasta tuntuu, ettei hän kuulu joukkoon. Hänellä on kuitenkin ihastuttava isomummi Fina, jonka kanssa hän lukee kirjoja ja kertoo tarinoita. Kun Merenan kesäloma alkaa, Fina kuolee. Ennen kuolemaansa Fina mainitsee Merenalle kreivitär Mulleswärdistä ja Hovilan kylästä, mutta hän ei ehdi sanoa aivan kaikkea. Kun äiti sitten tuo Merenalle Finan piirongin laatikosta ovaalinmuotoisen peilin, alkaa tapahtua kaikenlaista kummallista − eikä aikaakaan, kun Merena löytää itsensä keskeltä seikkailua. Pian hän oivaltaa matkanneensa vuoteen 1941 ja tutkivansa kreivitär Fredrika Mulleswärdin kartanoa, jossa tuntuu olevan jotakin salaperäistä. Kuka kreivitär Mulleswärd oikein on? Ja mitä varten kartano on hylätty? Entä miten Merena pääsee takaisin kotiin?
  
Helsinkiläinen kirjailija Maami Snellman on varhaiskasvatuksen opettaja ja steinerkoulun opettaja, joka työskentelee sanataideopettajana. Hän on kirjoittanut lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja sekä yksin että yhdessä mm. Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin kanssa.
  
140 sivua, Kvaliti 2021
  
Luettu myös täällä: Kirjahyllyn päiväkirja
  
Samankaltaista luettavaa: Sanna Isto: Sirpale, Tuutikki Tolonen: Agnes-sarja, Lewis Carroll: Alice peilintakamaassa

Blogistanian Kuopus 2021 - Äänestyksen tulokset

     

Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään on kirjavaikuttajien valinta vuoden 2021 parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi 

  

Suomalaiset kirjabloggaajat, kirjagrammaajat ja kirjatubettajat valitsivat vuoden 2021 parhaat lasten- ja nuortenkirjat äänestyksellä 28.2.-5.3.2022. Blogistanian Kuopus -palkinnon voitti Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään (Otava). Toiselle sijalle äänestettiin Dess Terentjevan Ihana (WSOY) ja kolmanneksi tuli Anniina Mikaman Myrrys (WSOY).

  

Blogistanian Kuopus -palkinto jaetaan kymmenettä kertaa. Kirjavaikuttajat äänestivät suosikkinsa vuonna 2021 julkaistuista suomen-, ruotsin- ja saamenkielisistä sekä näille kielille käännetyistä lasten- ja nuortenkirjoista. Äänestykseen osallistui 30 äänestäjää eri alustoilla. Ääniä annettiin kaikkiaan 42 teokselle.

  

Palkintojenjakotilaisuus järjestetään Kirjan ja ruusun päivänä, 23.4.2022 Rosebudin Sivullinen-myymälässä Helsingissä, Kaisaniemenkatu 5:ssä klo 12. Tapahtuma kestää tunnin ja sinne on kutsuttu kirjailijoita, kääntäjiä ja kustantamoiden edustajia. Tervetuloa mukaan!

  

Blogistanian Finlandia tulokset Amman lukuhetki -blogissa.

Blogistanian Globalian tulokset Kirjakaapin kummitus -blogissa.

Blogistanian Tiedon tulokset Kirjamies -blogissa.

  

    

Otteita kirjavaikuttajien postauksista: 

   

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään

  

"Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään jatkaa ja täydentää hienosti Korento-romaanin tarinaa. Totuus, luottamus ja rohkeus nousevat keskeisiksi teemoiksi. Vaikka kirja sijoittuu kuvitteelliseen, synkkään tulevaisuuteen, se herättää ajatuksia siitä, miltä kaikelta olemme valmiita sulkemaan silmämme, jos oma asemamme on etuoikeutettu. Oman tien löytäminen ja vastarintaan nouseminen ei ole helppoa."

- hannaon

  

"Kirjailija maalaa tulevaisuuden Tokiosta erittäin aidon tuntoisen kuvan. Lukiessa paikat näkee mielessään ja ne tulivat myös uniin. Juoni koukuttaa ja etenee selkeästi, ilman turhia kikkailuja."

- Iltaluvut

  

Dess Terentjeva: Ihana

  

"Ihana on kiihkeää tunteiden ilotulitusta ja sen kautta välittyy sekä elävästi että tunnistettavasti nuoren ihmisen mielenmaisemaa. Säeromaani toimii hyvin eikä muotoa pidä säikähtää: tarina on eloisa ja hyvin etenevä. Se on teemoiltaan tärkeä ja toivon sen löytävän tiensä nuorten lukijoiden käsiin."

- Kirjakaapin kummitus

  

"Dess Terentjevan Ihana on todella nimensä veroinen kirja -- kirjassa seurataan nuorten tutustumista ja vaikeita perhesuhteita hyvin nykyaikasella, tiedostavalla otteella. Todella raikas tuulahdus niin nuortenkirjallisuuden kuin säeromaanienkin parissa"

- catsbooksandme

  

Anniina Mikama: Myrrys

  

"Niilon kasvutarina on vahva ja hieno, ja teoksen mystisyys, menneisyyden tuntu ja voimakas yhteys luontoon tekevät siitä erinomaisen lukukokemuksen. Mikama kirjoittaa sujuvasti ja otteessaan pitävästi, romaani on tunnelmaltaan rauhallinen ja viipyilevä mutta jännitettä ja sekä onnea että vastoinkäymisen riittää. Hahmot ovat monitasoisia ja kiinnostavia, ja tarinan myyttisyys ja lämpö ihastuttavat."

- suskilukee

  

"Niilon tarina on lumoava kasvutarina. Miljöö helkkyy kaikkia metsä- ja järviluonnon sävyjä ja vuodenaikojen vaihteluita, kun Mikaman kuvailut tuovat ympäristön lukijan silmien eteen. Hahmoja kuvataan lempeästi, myös niitä keljuja ja kehveleitä ymmärtäen."

- kirjaillen

    

Muut ääniä saaneet kirjat:

• Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
• B.B. Alston: Amari ja yön veljet
• Holly Bourne: Vuosikirja
• Catherine Doyle: Ebenezerinkadun ihme
• Laura Ertimo & Mari Ahokoivu: Aika matka! - Lotta Kasper ja luontokadon arvoitus
• Eva Frantz: Ruukin salaisuus
• Magdalena Hai: Isetin solmu
• Sini Helminen: Hurme
• Anu Holopainen: Filigraanityttö
• Anna Elina Isoaro & Mira Mallius: Sinä yönä tuli talvi
• Anna James: Tilly ja kirjamatkaajat
• Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota
• Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne
• Malin Kivelä & Martin Glaz Serup: Jos kohtaat karhun
• Pia Krutsin & Jani Ikonen: Kaupunki Kukaties
• Maria Kuutti & Saara Söderlund: Onni ja Aada metsäretkellä
• Lina Laurent & Maija Hurme: Piilopalstan tarhurit
• E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita
• Emma Luoma: Perhosten aika
• J.S. Meresmaa: Khimaira
• Anne Muhonen: Älä unohda minua
• Ursula Mursu & Apila Pepita: Myrtti ja noitatukka
• Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan Kuun majatalo
• Sanna Pelliccioni & Leena Virtanen: Fredrika! - Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha
• Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
• Elina Rouhiainen & Kaisa Ranta: Valkeantuoja
• J.K. Rowling: Jouluposso
• Antoine de Saint-Exupéry: Ee mikkään kaaheen iso Ruununperillinen
• Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais
• Heidi Silvan: Tyhmästi tehty
• Maami Snellman: Merena ja lumottu peili
• Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Tervetuloa!
• Thomas Taylor: Kammovarjo
• Marja-Leena Tiainen: Hotelli Desperado
• Jessica Townsend: Onttorokko - Morriganin ajojahti
• Hanna Tuominen & Anna Helminen: Itikkaralli
• Jakob Wegelius: Hudson Queenin ruusu
• Mikko With: Saakelin satanen
• Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet

"Koko maailma oli romahtanut, koska osa ihmisistä oli kieltäytynyt 

uskomasta, että jotain ylipäätään oli vialla."

  

  

Arvostelukappale. Arvostelin Silkkomaahan kadonneet myös Tähtivaeltajaan 2/2021

  

Ensimmäinen ajatus luettuani Joonas Riekkolan esikoisteoksen Silkkomaahan kadonneet oli: "Huh! Olipas tässä menoa ja meininkiä." Kyseessä on hengästyttävän nopeatempoinen teos, jossa on paitsi Mad Max rymistelyä, myös paljon ajatuksia herättävää maailmanrakennusta. Teoksessa ei ole unohdettu huumoriakaan. Nostan myös isosti hattua Ilveksen mummolle, joka toteaa: "Vuosin verta neljäkymmentä vuotta joka kuukausi. Siihen tottuu."

  

Maailman kuumeneminen oli ollut yhtä onnettomuuksien sarjaa. Kaupunkeja oli uponnut, ihmisiä kuollut ja luonto saastunut entistä pahemmin. (s. 10)

  

Ilves löytää erään kotikylänsä vanhuksista kuolleena metsästä. Pian tämän jälkeen hänen elämänsä muuttuu totaalisesti. Ilves on jo pitkään halunnut selvittää vanhempiensa katoamisen. Nämä lähtivät pohjoiseen suuren kuivuuden aikaan, mutta eivät koskaan tulleet takaisin. Niinpä heidän oletetaan kuolleen. Mutta oletus ei tuliluontoiselle Ilvekselle riitä.

  

Esiin astui lyhyt, sänkitukkainen nainen, joka heitti olalleen minua pidemmän kiväärin. Hän nosti suojalasit silmiltään. Silmienympärykset olivat ainoat puhtaat kohdat hänen kasvoillaan. (s. 78)

  

Tavattuaan Aino-nimisen muukalaisen, jolla on hopeiset hiukset ja sileä iho, Ilves lähtee muutaman mutkan jälkeen matkalle hänen ja lapsuudenystävänsä Västäräkin kanssa kohti vanhempiensa matkan määränpäätä. Aino on todella kiehtova jäänne menneisyydestä.

   

"Noin sata vuotta aiemmin kaltaiseni joutuivat taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Meidät tunnustettiin lopulta ihmisiksi lähes kaikkialla. Ainakin lakien puolesta. Käytäntö oli eri asia. Jotkut pitivät meitä liian vieraina ja jopa vaarallisina." (s. 60)

  

Retki Silkkomaan halki ei ole helppo ja sekä Ilves että Västäräkki saavat siitä kehoonsa pysyviä jälkiä muistoksi. Tosin jälkiä syntyisi kotonakin pysymällä. Kylän lähellä olevan joen vedessä kun on jotain pielessä ja ihmiset saavat sitä juotuaan valkoisia raitoja hiuksiin ja läiskiä ihoon.

  

Kolmantena päivänä löysimme merkkejä vanhasta asutuksesta. -- Luonto olo ottanut omansa takaisin ja haudannut kaiken kiinnostavan.

--

Kaupunki oli enää hädin tuskin tunnistettavissa muinaiseksi ihmisasumukseksi. Vuodet ja kasvit olivat repineet hajalle kaiken, mihin olivat koskeneet. (s. 71-77) 

  

Suosittelen kirjaa viides-kuudesluokkalaisesta eteenpäin ja tämä sopii mainiosti yläkoululaisillekin. Tässä on paljon puhetta ilmastonmuutoksesta ja luonnon saastumisesta. Ilves joutuu elämään maailmassa, joka muuttui edeltävien sukupolvien ahneuden ja välinpitämättömyyden takia. Viime aikojen tapahtumien vuoksi kirjakin on saanut aivan uudenlaisia sävyjä. (Olin muuten aivan oikein bongannut seuraavassa lainauksessa olevan silmäniskun Fallout-pelisarjan sloganiin.)

  

"Ei täällä ole sotia", Västäräkki sanoi. 

"Jossain varmasti on", Aino sanoi. "Ihmiset löytävät uusia syitä ja tapoja tappaa toisiaan. Sota muuttuu aina." (s. 80-81)

  

Riekkolan luoma tuhon jälkeinen maailma on rikas ja syvä, luontonimineen, hautajaismenoineen, erilaisine ihmisryhmineen ja tapoineen sekä mutatoituneine eläimineen (kahdentuvat tvoravat olivat ihastuttavan kammottavia ylimääräisine surkastuneine raajoineen, monine häntineen ja ylimääräisine silmineen). On ilo lukea näin täyteläisestä maailmasta, joka avautuu orgaanisesti tarinan myötä ilman infodumppaamista. Tästä tuli vähän mieleen Reijo Vahtokarin Joonas ja seikkailu Metsienmaassa, mutta sen lukemisesta on jo lähes puoli ihmisikää.

  

"Miksi ihmiset ovat niin tyhmiä?" (s. 179)

  

Ehdottomasti yksi vuoden 2021 parhaista kirjoista! En malta odottaa, mitä Riekkolalta tullaan julkaisemaan jatkossa - jatkoa tälle ei kuitenkaan ihan heti tulla saamaan, vaikka Ainon seikkailuista kertovia kirjoja olisi jo kirjoitettuna seuraavakin osa. Pakko pohtia kuinka paljon julkaisuajankohdan lisäksi myös valittu kansi vaikutti myynteihin, vaikka Karin Niemen kannet ovat yleensä olleet paljon tätä hienompia. Kannattaa muuten katsoa Riekkolan Luova ruho - YouTube-kanavaa, mistä löytyy kirja-arvosteluita, ja esimerkiksi tällä videolla hän kertoo millainen esikoiskirjailijan vuosi oli.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Nuorten tieteisseikkailu ympäristökatastrofin turmelemassa Suomessa

  

Vaaroja kuhiseva Silkkomaa vei Ilveksen vanhemmat. Hän haluaisi lähteä selvittämään näiden kohtaloa ystävänsä Västäräkin kanssa. Kun metsästä löytyy kuollut kyläläinen ja sitten muukalainen nimeltä Aino, Ilves huomaa tilaisuutensa tulleen. Ainoa ajetaan takaa ja hän on pakenemassa Silkkomaahan, joten Ilves lähtee mukaan, vaikka Ainolla onkin hopeiset hiukset ja salaperäisiä valoja ihon alla. Mutta mikä uhkaa nuoria eniten: takaa-ajajat, Silkkomaan hirviöt vai ehkä Aino itse?

  

202 sivua, Karisto 2021

   

Luettu myös täällä: Lukujonossa, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Lastenkirjainstituutti

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

"Toivoa on niin paljon, vaikka siltä ei näyttäisikään."

      

  

Arvostelukappale

  

TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä on yksinkertaisesti upea kirja! Vuoden 2021 paras lukukokemus, ei epäilystäkään. Halusin lukea kirjaa ahmien ja samaan aikaan kuitenkin pitkittää lukukokemusta. Käydessäni läpi sivuille liimailemiani tarralappuja hyvistä kohdista, olisin halunnut lukea kirjan kokonaan uudelleen. Ihmettelin, kuinka kummassa voisin mitenkään mahduttaa edes pientä osaa lainauksista mukaan postaukseen, niin paljon niitä on. Osa näistä lauseista oli hyvin aforismimaisia ja onkin makuasia, pitääkö tällaisesta tyylistä vai ei.

"JOS NÄET JOTAKIN, ILMOITA SIITÄ, kuten bussissa olleessa julisteessa sanottiin. Ja oikeastaan joka paikassa, eikö vain? Viime aikoina aina vain enenevässä määrin. Busseissa. Sanomalehdissä. Ilmoitustauluilla. Radiomainoksissa. Hänhän oli nähnyt samat sanat painettuina kaikista mahdollisista paikoista jopa kauppakassissa." (s. 155)

  

40-vuotias Linus asuu kissansa Calliopen kanssa harmaassa kaupungissa, jossa sataa alati. Talojen seiniin on kiinnitetty 1984-henkisiä julisteita, jotka kehottavat tarkkailemaan. Linus on töissä sosiaalivirastossa, jonka tehtävänä on pitää kirjaa erityisissä orpokodeissa asuvista lapsista ja nuorista sekä rekisteröidyistä aikuisista. Hän pitää viraston ohjekirjaa kaiken toimintansa ohjenuorana, vaikka kukaan maagisen yhteisön jäsen ei ollut mukana sen tekemisessä. Omiin kupliin jää jumiin ja ne voivat estää näkemästä uutta. Linus kokee olevansa muita himmeämpi, lähes näkymätön ja helppo unohtaa.

  

"Se johtuu -- minun koostani" -- 

"Mikä siinä on vikana?" Talia kysyi. 

Linus punastui. "Sitä on liikaa." 

Talia rypisti otsaansa. "Ei pyöreydessä ole mitään vikaa." -- "Minusta on mukava olla pyöreä", Talia tiedotti. "Se tarkoittaa, että minussa on enemmän rakastettavaa." (s.118-121)

  

Maailma on jakaantunut kahtia: maagisiin ja tavallisiin olentoihin, eivätkä kaikki maagiset ole ihmisiä tai edes ihmismäisiä. Linus kiertää orpokoteja ja tekee päätöksen, voiko kyseinen laitos jatkaa toimintaansa vai ei. Hänet lähetetään pienellä, ainaisesta auringonpaisteesta nauttivalla saarella sijaitsevaan orpokotiin, minne on eristetty muutama tavallistakin eriskummallisempi maaginen lapsi: traakki, metsänhenki, muodonmuuttaja, maahinen, hyytelömäinen olento, josta kukaan ei tiedä mikä hän on... Ja antikristus nimeltään Lucy. 

  

Linus ei ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. 

Se seisoi kukkulalla, joka muodosti meren yli katsovan kielekkeen. Talo näytti ainakin satavuotiaalta. Se oli rakennettu tiilistä, ja siihen kuului kaikista mahdollisista asioista korkea torni, joka nousi keskeltä kattoa. Linuksen puoleista julkisivua peitti vihreä muratti, joka kasvoi useiden valkoisten ikkunakehysten ympärillä. (s. 77)

  

Kirjassa on kantavana teemana erilaisuuden hyväksyminen, pintaa syvemmälle katsominen ja ihmisoikeuksia vastaan olevia sääntöjä vastaan toimiminen. Puhutaan paljon siitä, kuinka syrjiminen on tyhmää ja vanhat asenteet on korjattava. Teoksen maailmassa erilaisuutta paheksutaan ja maagisten yksilöiden ei oikeastaan edes haluta sopeutuvan yhteiskuntaan. Lycyn mielestä aikuiset ovat joskus tyhmiä, eikä hän halua kasvaa isoksi, koska se kuulostaa hänestä tylsältä. Olen tästä hänen kanssaan samaa mieltä.

  

"Näkemämme maailman alla on kätkössä toinen maailma." (s. 217)

  

Linukselle hahmottuu saarella vietetyn kuukauden aikana, millaisessa maailmassa maagiset olennot asuvat, kuinka paljon vihaa he joutuvat sietämään, miten hänen oma toimintansa muokkaa lasten elämiä ja miten hän voi olla osa muutosta. Luin kirjan jo viime syksynä, mutta näin muuttuneessa maailmantilassa tämä kirja tarjoaa niin suloisen pakopaikan kuin herättelee kapinahenkeä. Tästäkin kirjasta löytyy samansisältöinen lause kuin Amarista ja Onttorokosta: 

  

"He pelkäävät sitä, mitä eivät ymmärrä. Ja pelko muuttuu vihaksi syistä, joita en usko edes heidän itsensä ymmärtävän alkuunkaan." (s. 70)

  

Klunea on syytetty todellisella kärsimyksellä ratsastamisesta, koska hän on sanonut saaneensa idean kirjaan Kanadassa vielä muutama vuosikymmen sitten toimineista julmista oppilaitoksista, jonne natiiviamerikkalaisten lapset pakotettiin. Kirjassa on kyllä pitkälti samaa henkeä eletyn historian kanssa: on "me" ja "ne muut", jälkimmäisen ryhmän lapset suljetaan laitoksiin, jokaisen tuohon ryhmään kuuluvan on rekisteröidyttävä ja heitä tarkkaillaan koko elämänsä ajan. 

  

"Viha on äänekästä, mutta varmasti huomaat vielä, että sitä ääntä pitävät vain harvat ihmiset, jotka haluavat epätoivoisesti tulla kuulluiksi. Ehkä et koskaan saa muutettua heidän mieltään, mutta kestät sen kyllä, kunhan pidät mielessäsi, ettet ole yksin." (s. 309)

Kirjan myötä tuollainen typerä, eriarvoistava toiminta saa lisää näkyvyyttä ja herättelee ajatuksia, jos siihen ei ole vielä muualla törmännyt. Suomessahan saamelaiset joutuvat kokemaan vastaavaa kohtelua. Kirjan idea ei todellakaan ole uniikki, monen muunkin spefimaailman peruskauraa on kahtiajakoinen yhteiskunta, joista toista ryhmää sorretaan ja siksi se piiloutuu, jossakin nostettiin vertailuun mm. X-Men. Mutta se toimii, sillä maailmassamme on edelleen olemassa syrjintää. 

  

Ja mitä tuli tyttöihin, hänen äitinsä ei olisi tarvinnut huolehtia. Linus oli jo pannut merkille, kuinka hänen ihonsa kihelmöi, kun hänen 17-vuotias naapurinpoikansa -- leikkasi nurmikkoa ilman paitaa. Ei, tytöt eivät saisi aikaan Linus Bakerin syntiinlankeemusta. (s. 163)

   

Klunen kerronta on huikean visuaalista. Väreillä  ja säällä kerrotaan hienovaraisesti Linuksen kahden maailman eroista. Näkisin niin mielelläni tämän elokuvana. Linus on todella sympaattinen hahmo, joka kasvaa tarinan aikana huimasti (vaikka vähätteleekin itseään todella paljon) ja jokainen muukin hahmo on tarkoituksellinen, persoonallinen, ei aina hyvä, mutta merkityksellinen osa kokonaisuutta. Etenkin orpokodin johtaja Arthur on aivan upea hahmo, samoin kuin Marsyasin pormestari Helen.

  

"Minä olen vain minä", Linus sanoi tietämättä, mihin tämä oli johtamassa. "En tiedä, kuinka osaisin olla kukaan muu kuin se ihminen, joka jo olen. Tällainen olen ollut aina. Se ei ole paljon, mutta yritän parhaani sillä vähällä, mikä minulla on." (s. 215)

  

Jos olet pitänyt Ransom Riggsin Neiti Peregrinen kodista eriskummallisille lapsille tai Tim Burtonin leffoista, on tätä helppoa suositella. Talo taivaansinisellä merellä on tunteisiin menevä kirja, joka saa jännittämään hahmojen puolesta. Ei ole kirja suotta voittanut Alex-palkintoa, joka myönnetään parhaalle nuorille sopivalle aikuistenromaanille. En voi kuin kehua, lukekaa! Tämä jää oman hyllyni aarteeksi.

  

"Muutos alkaa usein mitä pienimmästä kuiskauksesta. Samanmieliset henkilöt kasvattavat siitä karjaisun." (s. 130)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Lumoava fantasia oman paikkansa löytämisestä sekä ennakkoluuloista ja niiden murenemisesta

  

Linus Baker on säntillinen sosiaalityöntekijä, joka elää yksinäistä elämää kissansa ja rakkaiden vinyylilevyjensä kanssa. Kun Linus saa salaiseksi luokitellun työnannon ja matkaa Marsyasin saaren salaperäiseen orpokotiin, hän joutuu kuitenkin kyseenalaistamaan kaiken oppimansa. Orpokodissa asustaa kuusi maagista lasta: maahinen, metsänhenki, traakki, tunnistamaton vihreä otus, ihmissylikoira ja Antikristus. Linuksen tehtävä on selkeä: hänen on arvioitava, voivatko lapsoset saada aikaan maailmanlopun.

   

Suomentanut: Mika Kivimäki, 443 sivua, Karisto 2021

   
Alkuperäinen nimi: The House in the Cerulean Sea (2020)

  

Luettu myös täällä: Tähtivaeltaja, Siniset helmet, Kirsin kirjanurkka, Kasoittain kirjoja, Kirjakaapin kummitus