Vuonna 2016 julkaistiin iso joukko todella kiinnostavia tietokirjoja. Tässä lyhyesti kolmesta, jotka jättivät jäljen.
Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla (Teos 2016, s. 214)
Miksi kiinnostuin teoksesta: Vehkoo on kirjoittanut seitsemästä artikkelista koostuvan kirjan yhdestä minua suuresti kiinnostavasta aiheesta: hylätyistä paikoista. Jo usean vuoden ajan olen ihastellut ja kauhistellut dystopiaromaanien, -elokuvien ja -pelien maailmoja, jotka ovat täynnä hylättyjä taloja ja jättömaita. Rappio ruokkii mielikuvitusta: mitkä tapahtumat johtivat tämän paikan hylkäämiseen?
Teos on varustettu värikuvaliitteellä, joka tarjoaa välähdyksiä eri puolilla maailmaa olevista autioista paikoista, jotka ovat jossain vaiheessa olleet joko täynnä ihmisiä tai jääneet käyttämättömiksi ennen kuin edes valmistuivat.
Teos kysyy, ovatko nämä paikat tärkeitä, tuleeko ne säilyttää tulevaisuutta varten? Minulle nämä paikat eivät ehkä sisällä suurta historiallista arvoa, vaan sitäkin enemmän visuaalista ja ne tarjoavat kurkistuksen mahdolliseen tulevaisuuteen, jossa suurin osa maailmaa saattaa näyttää samalta kuin teoksessa esitellyt kohteet.
Teoksen kiinnostavimmat luvut ovat 3. Matkailijan Neuvostoliitto, joka kertoo Piramidista, neuvostoliittolaisesta kaivoskylästä Norjan Huippuvuorilla ja 5. Raunioiden halu, jossa keskitytään urbaaniin löytöretkeilyyn ja kiinnostukseen tutkia raunioita Japanissa. Vehkoo on kirjoittanut nopealukuisen teoksen, jonka pariin palaa mielellään uudelleen. Se menee samaan sarjaan Jussi Kiven teoksen Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja kanssa, molemmat kertovat urbaaneista jättömaista, mutta näistä kahdesta pidin Vehkoon tekstistä enemmän.
Teoksesta muualla sanottua: Omppu suosittelee teosta lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa kaupunkien ja paikkojen elämänkaaret, Suketus puolestaan vinkkaa tätä niin seikkailijoille kuin nojatuolimatkalaisillekin, sillä kaikkien meidän on opittava elämään maailmassa, jota ei voi rakentaa tulevaisuutta varten valmiiksi. Ylen artikkeli teoksesta.
Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria (S&S 2016, s. 352)
Miksi kiinnostuin teoksesta: Olen pohjiani myöten kissaihminen. Niinpä teos, joka summaa kissojen historian yksiin kansiin ja näyttää näin hyvältä on mahdoton ohittaa.
Teos aloittaa siitä, kuinka täysin villistä kissasta on tullut lemmikki. Kirja esittelee kissat palvottuina mytologiassa ja myöhemmin noitavainojen uhrina. Puhumattakaan noiden mystisten olentojen maailmanvalloituksesta ja eläinystävien sydänten hurmaamisesta. Viimeisessä luvussa Pietiläinen pohtii myös tulevaisuutta: siinä, missä koirien jalostaminen on saanut mitä hurjempia muotoja, kissojen näkökulmasta se näyttää melko maltilliselta.
Pietiläinen kertoo kissojen vaikutuksesta kulttureissa, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa teoksen kuvaliitteistä löytyvät Maneki neko, onnea tuovat vilkuttavat kissapatsaat Japanissa, Irvikissa (Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa), Saatanan apulainen (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan) ja Chat Noir - musta kissa juliste.
Kissojen maailmanhistoria etenee kronologisesti ja käy läpi kissojen ja historianystäville tuttuja seikkoja. Pietiläisen tekstiä on kuitenkin miellyttävää lukea, sillä se on kirjoitettu populääristi, mutta silti faktoja kertoen. Opin uutena mm. japanilaisista vampyyrikissoista, siitä, että islamin kissat pääsevät paratiisiin, että Freijan vaunuja vetää kaksi isoa kissaa, ja että ensimmäiset kissatietokirjat kirjoitettiin Thaimaassa (silloinen Siam) jo 1600-luvulla. Tämä menee ehdottomasti tietokirjojen top 5 listan kärkeen, mitä olen blogini olemassaolon aikana lukenut (useimmista en ole kylläkään kirjoittanut).
Teoksesta muualla sanottua: Tekstin lukeminen käy vaivattomasti, sillä Pietiläinen kirjoittaa sujuvaa asiaproosaa. summaa Tuijata, Katin mielestä Kissojen maailmanhistoria on upea teos, jota hän suosittelee kaikille, jotka haluavat syventää tietämystään historiasta, kulttuurihistoriasta -ja tietenkin kissoista! Marissa Mehr totetaa, että ei tarvitse olla vannoutunut kissahullu nauttiakseen Pietiläisen kirjasta: se on yleissivistävä ja -tajuinen teos jokaiselle eläinten ja ihmisten välisestä historiasta kiinnostuneelle.
Liisa Lagerstam: Laukko - Kuusi vuosisataa (Laukon kartano, 2016, s. 304)
Miksi kiinnostuin teoksesta: Mummoni on asunut pikkutyttönä Laukon kartanolta, mutta hän ei juurikaan puhunut niistä ajoista ennen kuolemaansa. Siitä johtuen minulla on hieman epämääräinen ja romanttinen mielikuva kartanoelämästä on aina ollut hatara, sillä en tiedä juurikaan mitään tuosta paikasta. Kun näin, että tällainen hieno, kuvitettu teos on tulossa, pyysin siitä arvostelukappaletta päästäkseni kurkistamaan siihen maailmaan, missä mummoni on elänyt.
Kuusisataa vuotisen historian juhlavuonna julkaistu teos pursuilee upeita kuvia Laukon kartanon taideteoksista ja rakennuksista. Kuvien lisäksi teoksessa on kerrottu Laukon historiaa kuuden vuosisadan ajalta. Minua kiinnosti tietenkin eniten mummoni lapsuusajat 1930-luvulla. Nyt tiedän paljon enemmän siitä miljööstä, missä hän ensimmäiset vuotensa on elänyt.
Kartanon historia on kerrottu eläväisesti ja aikakaudet vaihtuvat nopeaa tahtiin. Vaikka suuret kuvat vievätkin paljon tilaa, ehtii teos silti kertoa jokaiselta vuosikymmeneltä merkittäviä faktoja. Tämä teos jää hyllyni aarteeksi ja kunhan hankin seuraavan muuton jälkeen sohvapöydän, tulee se löytymään myöhemmin siitä muiden rakkaiden tietotaideteosten, kuten Von Wrightin lintumaalaus-kirjan seurasta (setäni asuu Von Wrightien kartanon naapurissa).
Kirjan kirjoittaja on paitsi kulttuuri- ja taidehistorioitsija, myös Laukon kartanon nykyinen omistaja. Hän on kirjoittanut aikaisemmin väitöskirjaansa pohjautuvan elämäkerran Laukon herra – Gabriel Kurki (1630-1712).
Teoksesta muualla sanottua: Lempäälän-Vesilahden Sanomat kirjoittaa teoksesta näin näin: "Sujuvaa ja viihdyttävää, mutta ei ihan kevyttä kesäluettavaa. 300-sivuinen historiikki painaa nimittäin lähes kaksi kiloa. -- Kirjan soljuva tarina vie helposti mukanaan ja antaa samalla rautaisannoksen Pohjolan loistokartanon elämästä ja sen eläjistä kautta aikojen"
