Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

 "Ei ole hauskaa palata takaisin kouluun kesäloman jälkeen."
   

      

Sain kirjasta arvostelukappaleen PDF-tiedostona suoraan kirjailijalta sähköpostiini.
  
Marian ilmestyskirja käsittelee vakavia teemoja: sairastumista, pyöräntuolin vangiksi jäämistä, ihmisten ennakkoluuloja ja negatiivista, alistuvaa asennetta. Haavisto kuvailee vakavasti sairastuneen ihmisen kohtaamia ennakkoluuloja niin peruskoulussa kuin sairaalassakin. Marian sairastumiseen ei löydetä syytä ja sitä pidetään vain mielen häiriönä. "On Marian itsensä vika, että hän sairastui"-asenne on yllättävän julma ja odottamaton. Luin kirjan yhden vuorokauden aikana - se lumosi minut raakudellaan, rakkaudellaan ja Marian selviytymisen voimalla. En voinut laskea tekstiä käsistäni.
  

Maria sairastuu 11-vuotiaana, ollessaan kesämökillä Turun saaristossa. Kouluun palaaminen on tavallistakin vaikeampa, sillä nyt hän ei voi sulautua joukkoon. Maria ei ole enää ihminen, hän on esine tai eläin. Hänelle ei puhuta suoraan, vaikka hänen aivonsa toimivat mutta jalkansa eivät. Mariasta voidaan puhua surkuttelevaan sävyyn, sillä pyörätuolissa istuva ihminen on kuuro. Äitikään ei ymmärrä. Marian on vaikea ystävystyä kokemustensa vuoksi ja eristäytyy ihmisistä.
  
Vain harvat pystyvät näkemään Marian persoonan pyärätuolin ohitse. Näille harvoille Maria kertoo itsestään ja piirroksistaan, joita hän tekee aina kuin vain käsissä riittää voimaa. Ensimmisenä Maria päästää lähelleen 12-vuotiaan Kikin, jonka veli Jaakko on myös pyörätuolissa. Myöhemmin, lukiossa hän tapaa Sinin, kärsivän taiteilijan ja taideopettaja Lyydin, joka jää tärkeäksi tukipylvääksi Marian elämässä huolimatta sairastamastaan nivelpsorista. Täysi-ikäistymisen kunniaksi Maria muuttaa kotoaan pieneen yksiöön - äidin vastusteluista huolimatta. Hän saa töitä Lyydin kautta, videoiden editoimista ja pakkaamista DVD:lle. Töissä hän kohtaa Teon, halvaantuneen punkkarin, joka näkee Marian, ei vain tuolia, jossa hän istuu.
   
Haavisto kirjoittaa taidokkaasti. Marian hahmo on ironinen. Hän on aito ja hänet voisi kuvitella kohtaavansa kadulla. Pystyin samaistumaan Mariaan mm. kammoksumalla puhelimessa puhumista. Juoni ei etene kronologisesti, vaan Marian elämästä nähdään kohtauksia takautumina. Ilmestyskirja aaltoilee halki hyvien ja hyvin huonojen aikojen. Marian sairaus kuuluu niihin mystisiin tapauksiin, joita tohtori House ratkoo tv:ssä, mutta Marian elämään ei ilmesty Hugh Laurieta. Viimeinen luku loppuu yllättäen, jättäen avoimeksi Marian tulevaisuuden. Edeltävät tapahtumat ovat kuitenkin olleet positiivia, joten uskon, että Maria tuli lopulta onnelliseksi.
 
Haavisto kertoo kirjan kotisivuilla omasta sairaudestaan, jolla on joitakin yhteisiä piirteitä Marian kanssa. Hän on kohdannut samoja ennakkoasenteita kuin Maria ja hän muutti Hollantiin saadakseen olla tasa-arvoinen ihminen. On uskomatonta, kuinka hän jaksaa santaa voimaa muille kokemustensa jälkeen. Tarina ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen, mutta Marian sairastuminen voisi tapahtua kenelle vain. Onhan tv:ssä tullut dokumenttiohjelmia ratkaisemattomista sairauksista.
 
Marian tarinaan en olisi välttämättä esim. kirjastossa törmätessäni tarttunut, joten olen kiitollinen Haavistolle, kun hän kysyi minulta, tahtoisinko kirjan lukea. Lukunäyte vakuutti minut astumaan ulos mukavuusaleeltani, sillä luen minä toisinaan muitakin kirjoja kuin scifiä ja fantasiaa. Suosittelen kirja siis myös muille, jotka uskaltavat avoimin mielin lähteä tarinan kuljettamiksi. Arvosanaa oli vaikea tälle teokselle vaikea antaa - kuinka näin realistinen kirja arvotetaan?
 

Arvosana:

       
Haaviston teksti sain minut ajattelemaan omia kokemuksiani. En tunne ketään vakavasti sairastunutta, ainakaan Kelan määritelmien mukaan. Moni tuntematon sairaus kirjataan masentumisena tai muuna mielen terveyden ongelmana. Ja voi kyllä, tämän diagnoosin saaneita ihmisiä lähipiirissäni onkin, varmasti enemmän kuin ihmiset uskaltavat kertoakaan.

Olen usein miettinyt, että olisi mielenkiintoista päästä puhumaan psykologin tai psykiatrin kanssa, mutta pelkään, että nykystandardeilla minulle määrättäisiin jokin "voi paremmin"-lääke, ihan vain koska olen erilainen. Ei, minulla ei ole elämässäni mitään suurempia ongelmia, mutta minua on koulukiusattu koko peruskoulun ajan, sillä ajattelen asioita eritavoin kuin muut.

Olin keväällä 2008 töissä nuorten työpajoilla, ja työharjoitteluun kuului koulutuspsykologin tms. haastattelu. Hänen mielestään minun olisi syytä mennä lääkäriin, koska minulla on todennäköisesti lukihäiriö. Saman diagnoosin olin muutamaa vuotta aikaisemmin saanut opettaja-siskoiltani (jotka ovat 12- ja 18-vuotta minua vanhemmat). En uskonut itse tähän. Terveyskeskuslääkäri kirjoitti minulle lähetteen neurologille.
  
Kävin sitten saman vuoden syksyllä  Ouluun, opiskelemaan muuttaessani neurologi-tädin luona, joka ei ollut paljoa minua vanhemman oloinen. Hänen mukaansa minulla ei ole lukihäiriötä vaan enemminkin jonkinlainen numeeriseen ja geometriseen hahmottamiseen liittyvä häiriö, joita ei ole kartoitettu riittävästi, jotta minun tapauksellani olisi nimeä.

Olen pärjännyt ihan hyvin elämässäni. Osaan kirjoittaa, lukea ja puhua. Vaikeuksia minulla on ollut lähinnä matematiikassa, digitaalisen kelloajan muuttamisessa analogiseksi (ja toisin päin) ja olen välillä hyvinkin ujo sosiaalisissa tilanteissa. Silti olen saanut elämääni rakkaan avopuolisoni. On todennäköisesti aiheellista ajatella, että jos "tilani" olisi tiedetty aiemmin, olisin voinut saada ylioppilaskirjoituksissa avustusta ja paremmat arvosanat, mutta pääsin lukion läpi - vaikka kirjoitinkin vahingossa ruotsin pitkänä ja englannin lyhyenä kielenä (kiitos hahmotushäiriöni).

Tyylilaji: psykologiset romaanit

          

Samantyylisiä kirjoja:

         

229 sivua, Muruja 2011

 

Kirjailijan kotivivut                               

             

Kirjasta muualla:  Kirjavinkit, Vinttikamarissa, Uppoa hetkeen, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Jossun lukupäiväkirja, Luettua, Kujerruksia, Kaiken voi lukea, Insinöörin kirjahylly, Taavan päiväkirja, Lukuhoukka, Nenä kirjassa, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kirjava kukko, Susan kirjahylly,

Tom Knox: Pahan koodi

Se haudattiin 10 000 vuotta sitten…
Niille sijoilleen se olisi pitänyt jättääkin…

 

   

Pahan koodissa seurataan tarinaa kahdessa maassa. Robert Luttrell on amerikkalainen toimittaja, joka lähetetään Turkkiin kirjoittamaan artikkelia Göbekli Tepen arkeologisista kaivauksista. Kaivausten johtaja, saksalainen Franz Breitner murhataan yllättäen. Rob ryhtyy tutkimaan tapausta seksikkään ranskalaisen osteoarkeologin Christine Meyerin kanssa. Toisaalla, Isossa-Britanniassa tutkitaan omistuisen raakojen murhien sarjaa. Tutkimusten johtajana on rikoskomisario Forrester, jonka apuna toimii suomalaissyntyinen poliisi Boijer.

  

Göbekli Tepen temppeli haudattiin tuhansia vuosia sitten, mutta miksi? Ja kuinka nykyaikaiset rituaalimurhat sopivat kuvaan? Kerros kerrokselta salaisuuden paljastuvat kahdella rintamalla ja loppua kohden saadaan selvyys kaikkeen. Matkan aikana saadaan kuitenkin nauttia kuvottavista murhista, yllättävistä historiallisista faktoista sekä kiihkeästä seksistä.

Tämä kirja sai minut pidättämään hengitystä hahmojen puolesta, ihmettelemään murhien raakuutta ja janoamaan lisää tietoa tapahtumista. Ei siis ihme, että jo ensimmäisellä lukukerralla luin 70 sivua ja teoksen loppuun pääsemiseen ei kauan aikaa kulunut. Lopussa asioita paljastetaan ehkä turhan nopeasti, mutta tapa jolla historialliset johtolangat yhdistellään on silti varsin tyydyttävä.

  

Oikein oivallinen viihderomaani, ehdottomasti parempi kuin Da Vinci-koodi (jonka ilmestyttyä muuten saivat tällaiset historialliset trillerit mukavasti jalansijaa, vaikka markkinoinnissa tämän genren reoksiin isketäänkin liian helposti Da Vinci-koodin leima). Lainasin teoksen kirjastosta tietämättä tai odottamatta mitään ennakkoon. Molemmat ovat mielestäni olleet varsin hyvin melenkiintoa ylläpitäviä teoksia, vaikeivät olekaan aivan korkeakirjallisuutta. Etenkin kiinnostavan Pahan koodista tekee sen sivuaminen omaa opiskelualaani, arkeologiaa. Pahan koodi on koukuttava lukukokemus, mutta jää todennäköisesti kaltaistensa joukkoon, päätellen siitä kuinka vähän tästä on puhuttu blogeissa. 

   

En suosittele nuorimmille tai herkkähermoisille lukijoille.

    

Takakannesta:
Nopeatempoinen jännitysromaani haudatun muinaistemppelin arvoituksista tihkuu historiaa, tiedettä ja mystiikkaa Dan Brownin Da Vinci-koodin tapaan.

Bagdadin itsemurhaiskusta toipuva Rob Luttrell haaveilee vain kotiinpaluusta Lontooseen, kun päätoimittaja määrää hänet pikaisesti Kaakkois-Turkin Kurdistaniin. Saksalaisen arkeologin Franz Breitnerin löytämä Göbekli Tepen temppelin raunio on tuhansia vuosia vanhempi kuin mikään muu historian merkkipaalu, Stonehenge tai Egyptin pyramidit. Robin lupaavasti alkanut juttukeikka kaikkien aikojen merkittävimmästä muinaislöydöstä muuttuu kohtalokkaasti, kun Breitner löydetään seivästettynä. Kryptiset muistiinpanot johdattavat ranskalaisantropologi Christine Meyerin ja häneen ihastuneen Robin temppelin arvoituksen jäljille. Mutta mikä sai ihmiskunnan ensimmäiset maanviljelijät kätkemään Eedenin salaisen puutarhan massiivisten maakerrosten alle?

Samaan aikaan Brittein saarilla Scotland Yardin rikoskomisario Forrester ja hänen suomalaisapurinsa Boijer tutkivat raakoja rituaalirikoksia. Sadistisille julmuuksille tuntuu yhteistä olevan vain uhrien kehoon kaiverretut Daavidin tähtikuviot. Ovatko tekijät olleet huumepäissään? Vai onko asialla jokin satanistinen äärijärjestö?

Kun pahan koodin ratkaisijat viimein löytävät jezidien Mustan kirjan, Moolokin kita uhkaa nielaista kaiken, mitä nykymaailma on tottunut pitämään sivistyksensä peruspilareina…

 

 Arvosana:

  
Tyylilaji: trilleri, arkeologia

          

Samantyylisiä kirjoja:  Dan Brown: Da Vinci-koodi, Steve Berry: Kolmas salaisuus, Tom Egeland: Ympyrän pää, Paul Sussman: Temppelin salaisuus, Paul L. Maier: Raman kirous, Kate Mosse: Labyrintti, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, Elizabeth Kostova: Historiantutkija, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus,

        

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 414 sivua, WSOY 2010

       

Alkuperäinen nimi: The Genensis Secret (2009)

                                     
Kirjasta muualla: Savon Sanomat, Kymen Sanomat, Taavan päiväkirja,

Michelle Harrison: 13 kirousta

 "Hän oli taas nähnyt unta keijuista."

    

   
Oli todella odottamatonta, mutta vatsanpohjaa kihelmöivää huomata, että teoksen takakanteen oli poimittu minun kommenttini sarjan edellisestä teoksesta:
  

  
Tarina jatkuu siitä, mihin se jäi teoksessa 13 lahjaa. Edellinen päähenkilö Tanya on nyt sivuroolissa ja seikkailua keijujen maailmassa seurataan Punaisen näkökulmasta. Edellisen osan suomentaja Kaisa Kattelus on vaihtunut Sari Kumpulaiseen. Luin 13 lahjaa vuosi sitten, joten en osaa sanoa, kuinka paljon tämä vaihdos on vaikuttanut kirjaan.
  
Tarina saa alkunsa siitä, kun Punaisen pikkuveli James siepataan keijujen valtakuntaan. Punainen, eli oikealta nimeltään Rowan, kokee olevansa erilainen kuin muut perheensä jäsenet, eikä vähiten punaisten hiustensa vuoksi. Hän näkee keijuja, aivan kuten Tanyakin. Keijulle ei tule koskaan paljastaa omaa nimeä, siksi Punainenkin salaa sen. Nimissä on voimaa, jopa enemmän kuin Punainenkaan osaa arvata.

Siitä lähtien, kun keijut olivat vieneet hänen pikkuveljensä, Rowan Fox - tai Punainen, kuten tyttö nykyään itseään kutsui - oli miettinyt taukoamatta, miten hän saisi veljensä takaisin. Veljen kohtalo jäyti Punaista, ja pojan löytämisestä oli tullut hänen elämänsä tarkoitus. Katoamistapaus oli sattunut alle kaksi kuukautta sen jälkeen, kun heidän vanhempansa olivat kuolleet puolitoista vuotta sitten.  (s.13)

Keijujen valtakuntaa hallitsevan vuoroin siunattu ja kirottu hovi. Siunatun hovin aikaa ovat kevät ja kesä, kirotun puolestaan syksy ja talvi. Punaisen suunnitelmana on mennä pyytämään siunatulta hovilta veljeään takaisin, mutta aika kulkee keijuvaltakunnassa eri tahtia kuin ihmisten maailmassa ja kun joukkoon lisätään vielä hyppysellinen viivytyksiä, hän pääsee perille vasta vallan vaihtumisen iltana. Punainen saa tehtäväkseen etsiä 13 kirottua amulettia ja häntä auttamaan saapuvat syyslomaansa viettävät Tanya ja Fabian. Onko sopimukseen luottamista, miksi amuletit tuntuvat olevat liian helposti löydettävissä?
 
Harrisonin trilogian kahden ensimmäisen teoksen vahvuutena on vanhojen keijumyyttien uudelleen herättäminen. Keijut eivät ole kauniita olentoja, jotka hoitavat puutarhaa ja ratsastavat perhosilla, vaan monet ovat rumia keppostelijoita, jotka voivat houkutella ihmisen eksymään metsään. Keijutrilogiassa ei myöskään ole viitteitä tämän hetken muodista, paranormaalista romantiikasta. Sarjan päähenkilöt ovat lapsia, vaikkakin Punaisen kokemukset ovat vanhentaneet häntä.

Muutamat muutkin kirjan lukeneet ovat antaneet teokselle miinuksen amulettien etsimisen helppoudesta. Pienet vastoinkäymiset olisivat tuoneet enemmän mausteita tarinaan. Lopun juonenkäänteet olivat hieman ennalta arvattava, mutta taidokkaasti kerrottu.Kokonaisuutena pidin sarjan ensimmäisestä osasta enemmän, vaikka Punaisen hahmossa on enemmän syvyyttä kuin Tanyassa. Suosittelen silti lukemaan tämänkin teoksen, siihen ei kauan aikaa kulu. Odotan innokkaana millaisen loppuhuipennuksen sarja saa!
 
Takakannesta:
Kun keijut vievät Punaisen veljen, hän vannoi pelastavansa pojan vielä takaisin ihmisten maailmaan.

Kerran Punainen oli vielä nimeltään Rowan. Nyt hän ei kerro nimeään enää kenellekään. Hänellä on vain yksi, mahdottomalta kuulostava tavoite. Hänen olisi pelastettava veljensä, ennen kuin keijujen valtakunnassa alkaa uusi, kirottu aika.

Keijujen maailmasta pelastunut Tanya ei puolestaan tiedä, minkä tapahtumaketjun hän sysää liikkeelle hukatessaan 13 amuletin ranneketjun. Keijuilla on nimittäin Punaiselle, Tanyalle ja Fabianille haaste, joka vaatii kekseliäisyyttä, oveluutta ja uhkarohkeutta. Vai onko haaste sittenkin pahanlaatuinen ansa? Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä mahtavammin 13 kammottavaa kirousta painavat kolmikon niskassa...

Arvosana:

Tyylilaji: nuoret, fantasia,

          

Samantyylisiä kirjoja:  Melissa Marr: Ilki ihana ja Sala kavala, Tony Di Terlizzi ja Holly Black: Spiderwickin kronikat I,

        

Suomentanut: Sari Kumpulainen, 543 sivua, Tammi 2012

       

Alkuperäinen nimi: The Thriteen Curses (2010)

                                     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjojen syövereihin, Gloria's Story, 

   

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: 13 lahjaa, 2011 (The Thirteen Treasures, 2009)

Mary Hoffman: Stravaganza - Laivojen kaupunki

 "Isabel oli usein haaveillut matkasta Ravennaan."

  

  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
  
Laivojen kaupunki on Stravaganza-sarjan viides osa. Sarjassa on ollut parin vuoden ilmestymistauko, joka selkeästi vaikeutti tarinan mukana pysymisessä ja minun olikin pakko herätellä uinuvia muistikuvia edellisten kirjojen tapahtumista. Onneksi kirjailija kuitenkin palautti lukijan mieleen historiavälähdyksiä aiemmista osista, jotka sisälsivät tämän kirjan kannalta tärkeitä tapahtumia. Välissä tosin tuntui, että joitakin asioita toistettiin liikaakin.
  
Stravaganza-sarjan perusideana on stravagoiminen eli matkustaminen niin ajassa kuin paikassakin toisin sanoen 2000-luvun Lontoosta 1500-luvun Italian rinnakkaismaailmaan, Taliaan. Matkustaminen tapahtuu amulettien avulla stravagoijan nukkuessa, eli tässä liikutaan varsin hienosti uuden idean partaalla. Päähenkilöt ovat jokaisessa osassa erään lontoolaisen koulun nuoria, joiden elämässä ei jokin asia ole kunnossa ja he saavat voimaa selvittää ongelmansa matkustaessaan Talian kaupunkeihin. Isäntäkaupungeissa on myös aina jokin tehtävä, joka vaatii ratkaisua. Näin ollen jokaisessa kirjassa on jonkinlainen kasvutarina.
  
Talia ei vastaa aivan meidän käsitystemme mukaista Italiaa. Kirjailija on ottanut vaikutteita oikeista kaupungeista ja renessanssin suurista henkilöistä, mutta välillä tuntuu, että enemmän perehtymistä aiheeseen olisi kaivattu. Minua ainakin jäi vaivaamaan talialaisten tapa paheksua pakkoavioliittoja, sillä minulle on jäänyt mielikuva sen olleen tavallista arkea vielä noina aikoina. Kohdehenkilöille se ei varmastikaan ollut mitenkään mieluisaa, toimia poliittisena pelinappulana sananmukaisesti naimakaupassa. On toki hienoa, että hahmot pitävät sukupuolia tasa-arvoisina ja naisilla on paljon sananvaltaa – ehkä Hoffman tahtoi antaa talialaisille ripauksen verran modernimman asenteen.
  
Viidennessä osassa päähenkilö Isabel on kaksoisveljeään Charlieta kymmenen minuuttia nuorempi ja hän kokee tämän johdosta veljen olevan erinomainen kaikessa. Ainoa oppiaine, jossa Isabel pitää itseään veljeään parempana, on hänen valinnainen kurssinsa taidehistoriaa. Taidehistorian tuntemisesta onkin kirjaa lukiessa hyötyä, mutta ei pakollista. Isabelin kaupunkia, Classea, voisi kutsua myös mosaiikkien kaupungiksi. Se on vilkas kaupankäyntisatama ja raha houkuttelee myös varkaita, tässä tapauksessa merirosvoja.
  
Kirjan ilmaisut ovat välillä lapsellisia ja kömpelöitä. Osa varmasti pohjaa jo alkuperäiskielisestä versiosta. Itselleni ainakin tuli välillä olo, että luen kirjaa, joka on suunnattu yli kymmenen vuotta minua nuoremmille. Sisältö puolestaan synkkenee loppua kohden ja kieli on välillä aika raakaa ja veristä. Eniten kirjassa jäi ärsyttämään 16-vuotiaan Isabelin mielikuvitussisko, joka sai minut välillä ihmettelemään hänen henkistä tasapainoaan ja kypsyyttään. Yleensähän mielikuvitusystäviä on vain alle kouluikäisillä.
  

Isabelista tuntui, ettei hän ikinä kykenisi kuromaan umpeen etumatkaa, jonka Charlie sattumalta oli saanut syntyessään: Charlie olisi ikuisesti vanhempi, vahvempi ja tietyllä tavalla tyydyttävämpi lapsi kuin hän. Niinpä Isabel oli kehittänyt itselleen toisen kaksosen. Charlotte oli naispuolinen muunnos Charliesta, paitsi että hän oli ratkaisevat kymmenen minuuttia Isabelia nuorempi. Siksi Isabelilla oli pienoinen etulyöntiasema, ja hän tiesi, että kuvitteelinen Charlotte oli vähän kateellinen hänelle. Ja se taas sai Isabelin tuntemaan itsensä paremmaksi. Mikäli oli olemassa maagista kaksosten välistä yhteyttä, Isabel tunsi sitä pikemminkin Charlotteen kuin Chralieen. (s. 17)

  
Tässä osassa selitettiin paljon stravagoimisen teoriaa ja vedettiin yhteen aiempien stravagoijien kokemuksia kaupungeistaan. Se lienee yksi syy, miksi tämä kirja tuntui jotenkin töksähtelevältä. Nyt tekisi mieli lukea sarjan ensimmäinen osa uudelleen, sillä luin sen ollessani vielä lukiossa. Olisi mielenkiintoista kokea tarina näin vanhempana uudelleen ja nähdä onko sillä samanlainen vahva vaikutus kuin aikoinaan ollessani samanikäinen kuin päähenkilö.
  
Kirjassa oli joitakin kohtia, jotka toivat mieleen mm. Septimus Heap-sarjan. Bellezzan nuori herttuatar Arianna on orvokkisilmäinen, köyhässä perheessä sijaislapsena kasvanut tyttö, aivan kuten Heap-kirjojen prinsessa Jenna. Molemmissa maailmoissa on myös alkemisti, jonka oppipoikana on tyttöjen kannalta tärkeä hahmo. Stravaganzassa hän on Lucien/Luciano, "meidän" maailmastamme peräisin oleva nuorukainen, Ariannan kihlattu. Heap-sarjassa poika on Septimus, seitsemännen pojan seitsemäs poika, Jennan lempiveli (vaikka he eivät sukua olekaan).
     
Stravagantti-porukka muistuttaa Viisikkoa. Etenkin Georgia tuo mielikuvan Viisikon Georgesta (Georgina). Laivojen kaupungissa mainittiin mediaseksikkäästi Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kiroukseen ja Houkutukseen, mutta myös Aikahyppy (Quantum Leap) ja Musta Kyy (Black Adder) ovat päässeet joukkoon. Nämä eivät kuitenkaan riittäneet nostamaan viidennettä osaa edeltäjiensä tasolle, jotain jäi vielä puuttumaan.
  
Yksi mielenkiintoinen havainto oli puhuttaessa pakkoavioliitoista. Taliassa monet ylhäiset suvut pitivät niitä negatiivisena ilmiönä, eikä siellä usein siis menty naimisiin ulkopuolisista tekijöistä johtuen. Rakkaus-avioliitot ovat meidän versiomme Italiassa kuitenkin olleet todennäköisesti vain köyhempien kansanosien käsien ulottuvilla, sillä avioliiton kautta voidaan vahvistaa liittolaisuuksia, onhan olemassa termikin: naimakauppa. Talialaiset ovat siis aikaansa edellä tässä suhteessa, joka minusta on osoitus kirjailijan sananvapaudesta.

  

Arvosana:

 

Etulieppeestä:

Isabel makasi sängyssä puristaen salaperäistä pinetä samettipussukkaa hopeatesseroineen ja kuvitteli, että näkisi kaiken oikeasti: Ravennan seinämosaiikkien kalat, linnut, kukat ja upeat vaatteet. Mutta juuri ennen nukahtamista hänen hämärtyvään tietoisuuteensa pujahti oivallus. Kukaan ei tee tesseroita hopeasta, sillä hopea tummuu. Hopeaväri saadaan valkokullasta. Sitten hän vajosi uneen.

  

16-vuotias Isabel tuntee jäävänsä kaikessa kymmenen minuuttia vanhemman kaksoisveljensä varjoon. Asiat kuitenkin muuttuvat, kun Isabel eräänä päivänä löytää Barnsburyn lukion lattialla lojuvan punaisen samettipussukan täynnä hopeanvärisiä mosaiikkipaloja. Taidehistoriasta kiinnostunut Isabel ajattelee heti ravennaa, mosaiikeistaan kuulua italilasikaupunkia. Hänen hämmästyksens on suuri. kun hän yllättäen löytää itsensä Classesta. erehdyttävästi Ravennaa muistuttavasta renessanssiajan kaupunkivaltiosta.

  

Taliassa isän suurvalta on kokoamassa sotalaivastoa Bellezzaa ja sen liitolaiskaupunkeja vastaan. On hyvä syy uskoaettä Bellazzan vanhoilla vihollisilla di Chimiceillä on näppinsä pelissä. Suuri meritaistelu häämöttää horisontissa, ja stravaganttien veljeskunnan apua kaivataan taas kipeästi...

    

Suomentanut: Kaisa Kattelus, 390 sivua, Tammi 2012

         

Alkuperäinen nimi: City of Ships (2010)

           

Sarjassa ilmestynyt:

1. Naamioiden kaupunki 2003 (City of Masks 2002)
2. Tähtien kaupunki 2004 (City of Stars 2003)
3. Kukkien kaupunki 2005 (City of Flowers 2005)
   
4. Salaisuuksien kaupunki 2009 (City of Secrets 2008)

  

Kirjasta muualla: Risingshadow, Mustemaailmani, Sivujen sanat

Copycat - Kirjankansia

Amman blogissa alkoi uusi kierros copycat kirjankansi kisassa. Homman nimi lyhykäisyydessään on, että teet oman versiosi jostain olemassa olevasta kirjankansikuvasta - tekijänoikeuksia kunnioittaen. Minä nappasin Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon ja omaan versiooni olen kuvan ottanut viime vuonna Prahassa. Ajattelin jo kuvaa ottaessani ko. versiota kirjasta. Alkuperäisen teoksen kansikuvasuunnittelijasta en löytänyt tietoja ja omassa hyllyssäni minulla on vain uudella kannella ilmestynyt pokkari - eli jos joku tietää tekijän/omistaa kirjan olisin hyvin kiitollinen tiedosta.