Lukupiirissä | Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät #1)

"Vain kaksi kuukautta sitten olin kuin toiset."
"Et ole koskaan ollut niin kuin toiset."
"Olinpa sentään yminväkeä! Jälkeläinen. Olin väkeä!"
"Väki on pahinta. Sinulla saattaa olla onnea, koska olet ihminen."

    

   

Helmikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Mennään metsään -lukuhaaste, Hyllynlämmittäjä

  

Siri Pettersenin Korpinkehät -sarjaa on hehkutettu paljon. Sain ensimmäisen osan Odininlapsi joitakin vuosia sitten kirjabloggaajamiitissä, joissa kierrätämme niin arvostelukappaleita kuin muitakin reittejä hyllyihimme päätyneitä teoksia, joita emme kuitenkaan itse halua enää pitää. Tällä kirjalla suoritin kaksi rastia, sillä se oli sekä hyllynlämmittäjä kuin lukupiirikirjakin, jota ehdotin itse piiriläisilleni. Olen aikaisemmin lukenut kirjailijalta suomennetun nuortenkirjan Kupla, josta kirjoitin arvostelun Tähtivaeltajaan 3/2018. 

   

Odininlapsi palautti minulle sen ilon, jolla nuorempana luin fantasiaa, ja tarkoitan erityisesti eeppistä- / korkeafantasiaa. Yläaste- ja lukioaikojen jälkeen olen harvoin löytänyt luettavakseni sellaisia fantasiaromaaneja, jotka olisivat erottuneet joukosta tai saaneet haluamaan lisää. Tästä erityisen tekivät pohjoismaisuus, mutta myös kiinnostavat hahmot ja maailma. Miljöönä on toinen maailma, jossa asuvilla on hännät. Kaikilla paitsi päähenkilö Hirkalla. Hännäkkäitä kutsutaan yminväeksi, jotka pystyvät syleilemään eli aistimaan maan maagisen värähtelyn ja hännättömiä, odininlapsia, mädänkantajia pelätään, sillä he ovat kotoisin toisesta maailmasta. 

  

Kivet olivat hiljaisia harmaita jättiläisiä -- Ne olivat aina seisseet täällä ja tulisivat aina seisomaan. (s. 549)

  

Kivikehät ovat portteja toisiin maailmoihin, mutta niiden käyttö on vuosikymmenten ja -satojen aikana unohdettu. Nyt niitä vain pelätään ja tuhotaan, sillä niiden kautta tulee pelottavia vihollisia, joita kutsutaan sokeiksi ja jotka muistuttavat Game of Thronesin white walkereita. Myös Hirka on kotoisin jostakin portintakaisesta maailmasta. Hänen ottoisänsä löysi lapsen yhdestä kehästä lumihangesta huopaan käärittynä.

  

Piilottaakseen tytön todellisen syntyperän, hän kaiversi tämän selkään suden kynnenjälkiä muistuttavat haavat ja väitti koko Hirkan lapsuuden ajan tämän menettäneen häntänsä sudelle. Totuuden paljastuessa vaarassa olisi heidän molempien henki. Hirka kuitenkin saa tietää syntyneensä hännättömänä ja pakenee ennen Riittiä, jottei paljastuisi ihmiseksi. Neuvosto kutsuu kaikki Yminmaan 15-vuotiaat nuoret Riittiä varten pääkaupunkiin, missä heidän mahtinsa voimakkuus testataan. 

  

Isä ei ollut isä. Hän oli löytänyt Hirkan, poiminut hönet mukaansa kuin harvinaisen kiven tai variksen höyhenen. (s. 62)

    

Hirka on sekoitus Ronjaa (Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär) ja Game of Thronesin Ygritteä. Hän on hieman poikatyttömäinen seikkailijaluonne, joka joutuu välillä pulaan ollessaan uhkarohkea tai todistaakseen jotain. Hirkan paras ystävä, muutaman vuoden vanhempi Rime kuvaa häntä pieneksi punatukkaisesi metsänpeikoksi. Samastuin paikoin Hirkaan, esimerkiksi kun hän juoksentelee metsissä ja kuuntelee Rimen selityksiä, vaikkei ymmärräkään niistä paljoa, mutta tykkää kunnella hänen ääntään. "Kuinka kauan hän oli rakastanut Rimeä?" (s. 457)

  

Pidin todella paljon kohdasta, jossa Hirka on hautajaisissa ja hän pohtii kuka päättää mitä niissä tapahtuu ja kuinka nopeasti saattue saa kulkea, vai syntyvätkö tavat itsestään. Ja kohdasta, jossa kirotaan edellisten sukupolvien kaupunkisuunnittelijoita, jonka vuoksi pääkaupunki Jäämuuri on nyt kuin labyrintti. Sekä kohdasta, jossa Rime turhautuu ihmisten typeryyteen ja toisilleen aiheuttamaan turhaan kärsimykseen. Ja kun Hirka saa seurakseen korpin, josta tulee hänen kaltaisensa outolintu. Luin jostakin, että Pettersen harrastaa roolipelaamista, mikä näissä maailman syvyyttä luovissa kohdissa paljastuu. 

   

Hirka olisi turvassa, kunhan siellä vain olisi teetä. Ja Lindri oli aivan varma, että siellä olisi. (s. 605)

  

Pidin Pettersenin kielestä, kuten kielikuvasta "hän oli ryppyinen kuin viimevuotinen omena". Hän myös osaa yllättää lukijansa vaikkapa näin: "Kaikki istuivat päät painuksissa, velttoina kuin tyhjentyneet miehenkalut". Suomennos tuo myös omat hauskuutensa tekstiin, kun erään hahmon nimi on Tein. Valitettavasti käännökseen oli päässyt livatamaan paljon kirjoitusvirheitä, jotka olivat vähällä muodostua kompastuttavaksi lillukanvarsistoksi.
 
Teoksen maailma on hyvin täyteläinen, sieltä löytyy niin uskomuksia (Hirkan isän sanoin "akkojen höpötyksiä"), uskonto (korpinhahmoinen Näkijä) kuin teetä siemailevia salamurhaajaninjoja (Kolkagga), parantavia kasveja sekä ainoa muusta maailmasta itsenäinen alue Korppihovi, josta tulee mieleen Game of Thronesin jäämuurin takainen alue, missä asuu free folkia. 

    

Käsittämätön voima löi kohti mustaa taivasta ja levisi kaikkialle kuin hehkuva sade. Siltäkö maailmanloppu siis näytti? Ja maailman synty? (s. 563)

Jos pidät fantasiasta tai Game of Thronesta ja et ole vielä lukenut Odininlasta, niin suosittelen,  että luet sen. Teos saattaa näyttää paksulta, mutta se on todella nopealukuinen. Minun täytyy mahdollisimman pian lukea sarjan jatko-osatkin, sillä sen verran mielenkiintoisella tavalla tämä ensimmäinen osa loppuu. Pettersen on muuten tehnyt itse kirjan kannen ja kartan Yminmaasta!

  

 

Arvosana:

              

Takakannesta:

Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on.
Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan.
Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Ihminen.

Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa ihminen, odininlapsi – hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta porteista on päässyt sisään myös vaarallisempia olentoja kuin hän…

Odininlapsi on jäiseen, karuun pohjoiseen sijoittuva tarina täynnä seikkailua, tunnetta ja syvyyttä. Sen ainutlaatuisessa maailmassa murtuvat fantasian klassiset elementit: ennustuksia ei ole, sota ei ole vain taisteluita eivätkä naiset ole avuttomia sivustakatsojia.

Kirja on kertomus kansojen kohtaamisesta sekä kamppailusta järjestyksen ja kaaoksen, uusien ja vanhojen jumalten välillä. Se on kertomus sokeasta uskosta, vallanhimosta ja ulkopuolisuudesta. Mustavalkoista ei ole, vaan sävyt sekoittuvat todentuntuisesti.

Siri Pettersen (s. 1971) kasvoi Pohjois-Norjan Tromssassa, jossa linnut saalistavat merestä, vuoret syöksyvät vuonoihin ja jossa pienimmille kerrotaan yhä, että revontulet vievät tuhmat lapset. Kirjoittamisen ohella hän työskentelee graafisena suunnittelijana.

   

Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 612 sivua, Jalava 2015

Alkuperäinen nimi: Odinsbarn (2013)

Sarjassa ilmestyneet:

• Odininlapsi
• Mätä
• Mahti

   

Muita lukukokemuksia: Risingshadow (Ella Peltonen), Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Notko, se lukeva peikko, Todella vaiheessa, bookishteaparty, Kujerruksia, Kymmenen kirjain, Villasukka kirjahyllyssä 

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven (Pimeä nousee #1)

"Tarina näytti sopivan niin täydellisesti siihen vihreään maahan, 

joka heidän allaan aaltoili, että he istuivat kuin keskellä menneisyyttä."

 

    

Lukuhaasteissa: Hyllynlämmittäjä, Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

  

Isosiskoni on suositellut Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa minulle useasti joskus ollessani yläasteella tai lukiossa. En tullut tarttuneeksi näihin kirjoihin tuolloin, ensisijaisesti kansien takia, sekä vanhat että nämä uudemmat kannet eivät mitenkään huutaneet tarttumaan kirjoihin. Sarjan aloittava Yllä meren. alla kiven päätyi kuitenkin hyllynlämmittäjä-pinooni, sillä olihan tämä aukko sivistyksestä viimein paikattava.

  

Minulla on koko sarja omana pokkareina. Kolme ensimmäistä osaa on julkaistu yhteispainoksena, mikä on minusta hieman eriskummallinen ratkaisu, sillä kaksi viimeistä osaa on julkaistu yksitellen. Koska kolmen kirjan pokkari oli hieman epämukava kädessä, lainasin sarjan ensimmäisen osan kirjastosta omana teoksenaan. Lasken tämän silti mukaan hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

  

"Muistatteko kuinka teille ihan pieninä kerrottiin satuja. 'Olipa kerran kauan kauan sitten...' Miksi luulette satujen alkaneen sillä lailla"

--

"Koska ne ovat ehkä olleet joskus totta, mutta kukaan ei vain muista koska." (s. 84)

  

Sain kyllä yllättyä kuinka erilaiseksi olin tämän kirjan maailman kuvitellut. Mielikuvissani Yllä meren, alla kiven oli jonnekin toiselle planeetalle sijoittuvaa  miekka ja magia  -fantasiaa, ei tarina, jossa Viisikko kohtaa kuningas Arthurin legenda niin kuin totuus paljastuessaan oli. 

    

Keikkuva auto pyyhälsi jylisten pitkin katuja pois kaupungista, kunnes pensasaidat ilmestyivät talojen sijaan, tiheät villit pensasaidat, jotka korkeina ja vihreinä reunustivat kukkulalle kiemurtelevaa tietä, ja aitojen takana pyyhkieli ruoho taivasta. Ja taivasta vasten näkyi vain yksinäisiä mereltä puhaltavan tuulen vaivaamia ja taivuttamia puita ja kellanharmaita kalliolaukkuja. (s. 11)

  

Kirjassa seikkailee kolme lasta, joiden tarkkaa ikää ei kerrota. Heistä vanhin on Simon, Jane on häntä 11 kuukautta nuorempi ja sisarusparven kuopus on Barney. Arvioisin, että lapset ovat suunnilleen kahdentoista ja seitsemän ikävuoden väliltä. He ovat vanhempineen matkanneet Trewissickiin, Cornwalliin, äidin perheystävän isosetä Merriman Lyonin, tuttavallisemmin Merryn luokse. Hän on vuokrannut merikapteenilta Harmajan talon tämän ollessa itse merillä. 

    

"Ruvetaan tutkimusmatkailijoiksi", sanoi Jane. "Tutkitaan tämä talo oikein kunnolla. Leikitään että tämä on outo maa ja tutkitaan se kellarista ullakolle." (s. 25)

"Kummasti rakennettu talo -- Pieniä huoneita ja hassuja pieniä käytäviä niiden välillä. ihan kuin tarkoitus olisi pitää huoneet salassa toisiltaan." (s. 28-29)

   

Lapset tempautuvat mukaan hyvän ja pahan taisteluun löydettyään salaisen huoneen lattian raosta sinne jonkun aikojen saatossa unohtaman vanhan asikirjan karttoineen joka johdattaa oikean miehen Graalin maljan luokse. He ovat hyvän puolella, kuten kuningas Arthur ja moni muu heitä ennen. Kolmikko on vähän väliä vaarassa, milloin heitä uhkaa nousuvesi, milloin pimeät luolat syvine tunneleineen, milloin pahuuden voimien pelinappuloinaan ohjailemat ihmiset. En osaa sanoa, kuinka sarja tulee tästä jatkumaan, enkä varmaan ihan heti palaa sen pariin, mutta mahdollisesti jossain vaiheessa annan sille vielä uuden mahdollisuuden.  

  

Kukkuloilta leyhähti oudontuoksuinen tuulenhenki: viekotteleva suolan ja merilevien ja seikkailun tuoksu. (s. 13)

   

Teoksen iän huomaa hyvin suomennoksessa olevista erikoisista sanoista ja taivutuksista. Esimerkiksi polkupyörässä ei ole pojinta vaan polkusin ja jalkoihin laitetaan sandaalien sijaan sannikkaat. Kohottelin hieman kulmiani parissa kohtaa, joista aikalaisuus paistaa hyvin selvästi läpi: "Herra Withers nykäisi tahrattoman takkinsa liepeitä huolekkaan naisellisen elein." (s. 49) ja karnevaaliasuina orjatyttö, naiseksi pukeutunut mies ja blackface olivat aivan hyväksyttäviä. 

   

Hyllynlämmittäjä-haaste voi hyvin verrattuna vaikkapa viime vuoteen, jolloin luin pinosta vain yhden kirjan - senkin joulukuussa. Olen nimittäin lukenut alkuvuoden aikana tämän lisäksi jo kaksi muutakin hyllyyn unohtunutta (Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset sekä Siri Pettersenin Odininlapsi), joista olisi tarkoitus julkaista postaukset lähiaikoina. 

   

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Sisarukset Simon, Jane ja Barney viettävät kesälomaa isosetä Merryn vuokraamassa Harmajassa talossa Cornwallissa. He löytävät kartan, joka johdattaa heidät kuningas Arthurin aikaisen aarteen jäljille. Se on arvokkaampi kuin elämä, sillä oikeiden ihmisten löytämänä se auttaa pitämään loitolla pahuuden voimat, jotka ovat valtaamassa maailman. 

  

Kolmikkoa saartavat pian kuoleman vaarat, mutta heidän rinnallaan seisoo salamyhkäinen isosetä, muinaisen tiedon haltija, joka on ulkopuolella hyvän ja pahan. 

  

Britti Susan Cooper on maineikas ja palkittu kirjailija, jonka fantasiaseikkailut yhdistävät erikoisia tapahtumia, taruja ja historiaa vetäväksi kokonaisuudeksi.

  

Yllä meren, alla kiven aloittaa komean fantasiasarjan, jonka sävyt tummenevat seuraavien osien myötä.

      

Suomentanut: Kristina Rikman, 261 sivua, WSOY 2003 (4. painos, 1. painos 1979)

  

Alkuperäinen nimi: Over Sea, Under Stone (1965)

Sarjassa ilmestyneet:

• Yllä meren, alla kiven
• Pimeä nousee
• Viheriä noita
• Kuningas Harmaa
• Hopeapuu

  

Myös näissä blogeissa on  tempauduttu seikkailuun: Kirjavinkit, Vinttikamarissa, Kirjojen keskellä, Kirjoista

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

"Jos nukkuisin, näkisin unta

että etelässä on huhtikuu, leppä kukkii ja puro solisee,

mutta koska en nuku, se on vain todellisuutta."

   

   

Yle on jakanut vuodesta 1994 alkaen tunnustuksen kotimaiselle runoteokselle. Palkinto on tärkeä, sillä runot rajattiin pois Finlandia-palkinnon piiristä. Tanssiva karhu -palkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta ja Kirjabloggaajat ovat mukana kirjoittamassa palkittujen teosten lukukokemuksistaan. Postaussarja alkaa viime vuoden voittajasta, Lassi Hyvärisen teoksesta Tuuli ja kissa, jonka valitsin luettavakseni, sillä sen kuvaus puhutteli minua. Tulen kirjoittamaan myöhemmin vielä toisestakin palkitusta teoksesta.  

       

   

Tuuli ja kissa kokoelman runot ovat hyvin monitulkintaisia ja olen varma, että jokainen lukija kokee rivit eri tavoin. Luulen, että tulkinnoissa paljastuu enemmän lukijasta kuin kirjoittajasta. Minulle runot puhuivat antiikin kulttuurikehdon tuhoutumisesta, nykyajan ihmisen juurettomuuden tuskasta ja sodan pelosta. Jossain määrin runojen maalaama riemastuttavan surrealistinen ja aavistuksen ahdistavan kaoottinen maailma toi mieleen Leena Krohnin Hotel Sapiensin sekä Max Porterin Surulla on sulkapeitteen.

  

Musta lintu kumartuu ja nielee oksan jolla istuu.
Tähtitaivas sakenee oksan jättämän aukon ympärillä.
Se oli japanilainen oksa, harvinainen paju (s. 32)

   

    

Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn. (s. 36)

  

En yleensä ole modernin runouden tai ainakaan kaikkein tuoreimman lyriikan suurin ystävä (suosikkini löytyvät 1890-1930-lukujen välistä), mutta tämä oli todella miellyttävä lukukokemus, etenkin osioiltaan, joissa luonto oli läsnä tavalla tai toisella. Jokainen säe yllättää ja vie aiemmin muodostettua kuvaa kuin kaleidoskooppia kääntäen aivan uuteen suuntaan, allegorioita voisi löytää puolikkaasta sanastakin. Runot on jaettu neljään osaan ja ne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa esiintyvät toistuvasti samat hahmot. On kertojaääni, jonka pää on kattilassa, kissa, tuuli, sipulinvarsihameinen, ruukkua kantava nainen ja mehiläistarhuri. 

   

Välillä lukiessa tuntui, että lukisin maagista lastenkirjaa (nonsensea Lewis Carrollin Liisan seikkailujen ihmemaassa tyyliin tai absurdismia Eduard Uspenskin Fedja-sedän, kissan ja koiran tapaan), jossa on puhuvia eläimiä ja kaikki on mahdollista, mutta kuva rikkoutuu aikuisten raadollisen, savulta haisevan maailman puskiessa säkeiden väleistä. "Kuuntele, yhteiskunta supisee kaikasuudessa! -- Pidan tarinasta koska on lyhyt / kuin sana perustuslaki" (s. 13 ja 16) 

   

Sininen lokkiparvi nousee kuun takaa.
Meri ei lakkaa höyryämästä.
Lakkaisitko itse, jos sinuun laskisi laavavirta? (s. 33)

  

Maailman murtuillessa unenomaiseen dalimaiseen surrealismiin ja tankkien jyristellessä ohitse aistin runoissa myös dystooppisia pohjavireitä "Minä en pidä kranaattien tärähdyksistä / ja ärsyynnyn monesta seikasta lehdessä jota luen. -- Kissa osoittaa pellolla ydinlaskeuman paikkaa. / Siitä samallan on palanut valkoiseksi. / Muuraan sen päälle tiiviin kivikuvun. / Sen saumat hehkuvat punaisina pimeässä." (s. 50 ja 51) Kaiken kaikkiaan siis oikein positiivinen kokemus, vaikka aina ei osaakaan kuvailla mitä kumma tulikaan juuri lukeneeksi.

Kaiverran hautakiveen Arvaa kuka.
Illaksi ehdin päättymättömään teollisuuskaupunkiin. 

Minen menenkin, näen jonoja.
kaikki jonot vievät Roomaan. (s. 84)

  

Arvosana:

   

Kirjan esittely kustantajan sivuilla:

Tuuli, kissa, mehiläistarhuri ja nainen sipulin­varsi­hameessa elävät outojen asioiden ja tapahtumien unimaailmassa. On kuin kaikenlainen taianomaisuus olisi vetäytynyt retriittiin tämän epätavallisen nelikon elämään.

  

Absurdi anarkismi kääntyy päälaelleen. Mielikuvituksellisista asetelmista ja hullunkurisista sattumuksista kumpuaa ystävyyttä, surua ja unelmia. Unenomaisuus jäsentyy ja purkautuu vähitellen todellisuudeksi, jota elämme.

  

Hyvärisen runoissa leimahteleva huumori lomittuu kaihoon, pelkoon ja hiljaisuuteen. Uteliaisuuden merkitys, huolenpito ympäristöstä ja elämämme edellytykset kasvavat teemoiksi, joita tuulen ja kissan seurue tutkii, tökkii ja maistelee.

  

Tuuli ja kissa on kiitetyn ja palkitun Lassi Hyvärisen kolmas runoteos.

   

84 sivua, Poesia 2018

    

Runokokoelma omalakiseen maailmaan ovat astuneet myös: Kiiltomato, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?

Mediassa: Yle: Kissa on arvaamaton anarkisti Lassi Hyvärisen runoteoksessa, Yle: Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Lassi Hyvärinen osuu runoteoksessaan kissuuden ytimeen, Etelä-Suomen Sanomat: Kirja-arvio: Palkitun Lassi Hyvärisen runokokoelmassa tavallinen tarina muuntuu unenomaisiksi variaatioiksi

Henrik Fexeus: Menetetyt (Viimeinen illuusio #1)

"Tukoholma oli valtava vankila. 

Et näe seiniä ennen kuin koetat lähteä kaupungista."

   

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia

     

Henrik Fexeuksen Viimeinen illuusio -sarjan aloittava Menetetyt on niitä kirjoja, joista ei etukäteen tiedä mitään ja luettuaan ihmettelee, että miksi tästä ole kuullut aikaisemmin. Teos muistuttaa hieman R.L. Stinen kauhusarjoja, mutta se on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille. Samankaltaista ovat painajaismainen tunnelma, yllättävät paljastukset ja odottamattomat juonenkäänteet. 

  

Oli kuin hän olisi ollut jumissa unessa, josta ei pystynyt heräämään. Hän oli kerran lukenut venäläisen novellin koneesta, joka sai ihmiset näkemään unta unien näkemisestä. Ongelma oli siinä, etteivät he enää tienneet mistä unesta heidän piti herätä tietääkseen palanneensa todellisuuteen. (s. 78)

   

Alussa kaikki on vielä melko normaalia. Bussilakko on vain venynyt vähän pitkäksi, ja Kyn isää harmittaa, kun ei pääse töihin. Ky saa isältään 17-vuotissyntymäpäivälahjaksi kehystetyn julisteen idolistaan, Harry Houdinista. Yrittäessään kiinnittää sen seinälleen, Ky lyö vahingossa naulasta ohi ja seinään tulee reikä. Reikä vaivaa Kyta ja melkein huomaamattaan hän nakertaa reikää pikku hiljaa isommaksi. "Mikään muu maailmassa ei enää ollut todellista, vain reikä oli todellinen." (s. 22) Lopulta hän mahtuu astumaan aukosta seinien väliin. Tämän jälkeen mikään ei ole enää samoin. Seinien välistä löytyy romusta rakennetut portaat sekä poika, joka asuu tuossa liminaalimaailmassa. 

  

Hän oli kuin tutkimusmatkailija, joka oli löytänyt maailman, jonka kaikki muut olivat unohtaneet. (s. 53 )

Hän oli juuri löytänyt uuden maailman. Paikan, jossa pystyi jopa asumaan, piilossa muulta todellisuudelta. (s. 62)

  

Kyn lisäksi tapahtumia seurataan myös peruskoulun viimeisellä luokalla olevan Adamin näkökulmasta. Adamilla on selviä autismin kirjoon kuuluvia oireita: kun maailma tuntuu liian käsittämättömältä, hän rauhoittuu ajattelemalla valkoista väriä. Hänen huoneensakin on pelkistetty ja valkoinen, vain vähäisiä ärsykkeitä aivoille. Hänen on vaikea ottaa kontaktia ihmisiin, eikä hän pidä puhelimessa puhumisesta, sillä ei voi tietää pelkkien sanojen perusteella, mitä ihmiset oikeasti tarkoittivat. Hampaat paljastaen hymyilevät saavat hänet ajattelemaan petoeläimiä.

  

Tuttu tunne jumissa olemisesta palasi. Hänen piti löytää tie pois, tie ulos. Ennen kuin olisi liian myöhäistä. (s. 24)

  

Ky, Adam ja seinien välistä löytynyt Jaquin liittyvät erikoisten, Tukholman unohdettujen tunneleiden, huoltotilojen ja kellareiden verkostossa elävien nuorten joukkoon. He yrittävät selvittää kaupunkia piinaavaa mysteeriä, mutta onko heilläkään kaikki aivan kunnossa? Miksi bussit lakkoilevat ja metrollakaan ei pääse pois kaupungista? Todellisuuden reunat aaltoilevat. Keneen voi luottaa? Miksi Adamin isä seisoo autotallin nurkassa jähmettyneenä?  

    

Nackan luonnonsuojelualue oli kuin SimCity luonnollisessa koossa. Kuin valtava legometsä, joka oli koottu samanlaisista palasista. (s. 56)

    

Lukiessani epäilin koko ajan kaikkea ja kaikkia, sillä unenomainen, hämmentävä maailma ei halua paljastaa salaisuuksiaan helpolla. Odotan kyllä mielenkiinnolla elokuussa ilmestyvää toista osaa Ontot. Tämä kirja on todellinen yllättäjä, johon toivon lukijoiden tarttuvan, vaikka se päältäpäin näyttääkin niin viattomalta ja vähäeleiseltä.

    

Ensin hän ajatteli näkevänsä epätavallisen symmetrisiä puita, mutta niiden liikkeet paljastivat niiden olevan jotain muuta. Olivatko ne ihmisiä? Olennoilla tuntui olevan pidemmät kädet ja jalat kuin olisi kuulunut olla mahdollista. (s. 67)

  

  

Arvosana:

              

Takakannesta:

Kun 17-vuotias Ky vahingossa tekee reiän huoneensa seinään, hän löytää jotain mikä ei missään nimessä ole tarkoitettu hänelle. Jotain mikä muuttaa hänen loppuelämänsä. 

  

Samaan aikaan toisaalla Tukholmassa 15-vuotias Adam alkaa nähdä asioita, joita kukaan muu ei näe. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan, vai onko hän tulossa hulluksi? Hopeanharmaa auto tuntuu seuraavan hänen jokaista askeltaan. Miehet, joiden kasvot verhoutuvat varjoihin ja salaisuuksiin. 

Kyn ja Adamin tiet kohtaavat ja heidät vedetään mukaan ahdistavaan painajaiseen, maanalaisiin tunneleihin, joissa on vaikea hengittää mutta helppo eksyä. Mikä on totta ja mikä ei? Onko heidän tuntemansa maailma vain illuusio? 

  

Menetetyt aloittaa Viimeinen illuusio -trilogian, jossa todellisuus, unet ja alitajunta yhdistyvät kiehtovalla tavalla niin, että kirjan luettuaan ei enää ole varma omastakaan todellisuudestaan. 

  

Henrik Fexeus on Ruotsin suosituin mentalisti, tv:stä tuttu ilmiömäinen psykologinen manipuloija. Hänen tietokirjansa ovat myyneet Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta, ja niitä on käännetty 30 kielelle. Viimeinen illuusio on hänen avauksensa YA-kaunokirjallisuudessa: siinä hän yhdistää mentalistintaitonsa, kirjoittajanlahjansa ja rakkautensa fantasiakirjallisuuteen.

  

Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 360 sivua, Jalava 2019
  
Alkuperäinen nimi: De förlorade (2017)

  

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja 

     

Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja, Laura Lindstedt: Oneiron, Jeff VanderMeer: Hävitys, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Huhtikuun luetut

Instagram-kuvia huhtikuulta: 1) Sini Helminen: Maan povessa, 2) Miklu: Paras kirja ikinä, 3) kirjabloggaajamiitti,
4) Sisaret 1918, 5) Josh Malerman: Lintuhäkki, 6) Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin, 7) leskenlehdet, 8) Laura Lähteenmäki: Yksi kevät, 9) lemmenlukkomme, menimme naimisiin 6.5.2016, 10) Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

   

Huhtikuu oli vallan kiva, ei kuukausista julmin, niin kuin on väitetty (vaikka koivu ja leppä parhaansa yrittävätkin siitepölyallergiarintamalla). Lumet sulivat, pajunkissat heräsivät ja näin ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen leskenlehtiä. Luin 20 kirjaa, 3880 sivua. Parhaat hetket tarjosivat Pojille, joita joskus rakastin, Täältä tullaan, lemmikit!, Voro 2, Lintuhäkki, Kadonnut kaupunki, Yksi sekä Suomen sisällisotatietouttani syventävät Yksi kevät ja Sisaret 1918. Luin kaksi kotimaista sarjakuvaa ja niiden lisäksi seitsemän mangaa Manga-lukuhaasteeseen.

Kaikki kuukauden aikana lukemani:

• Josh Malerman: Lintuhäkki
• Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (postaus tulossa) 
• Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija (postaus tulossa) 
• Miklu: Paras kirja ikinä 
• Sini Helminen: Maan povessa
• Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (postaus tulossa) 
• Frederik Pohl & C.M. Kornbluth: Avaruuden kauppamiehet (postaus tulossa) 
• Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (postaus tulossa) 
• Pasi Pitkänen: Hirviöturnajaiset (postaus tulossa) 
• Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness 
• Riina Ja Sami Kaarla: Pet Agents 1 - Täältä tullaan, lemmikit! (postaus tulossa) 
• Rino Mizuho: Maaginen suklaapuoti 12-13 
• Naoki Serizawa: Resident Evil - Marhawa Desire 3-4 
• Mila Teräs: Kadonnut kaupunki (postaus tulossa) 
• Sarah Crossan: Yksi (postaus tulossa) 
• Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin (postaus tulossa) 
• Naoki Serizawa: Resident Evil - Marhawa Desire 5
• Kohei Horikoshi: My Hero Academia 1

   

Huhtikuussa vietettiin pääsiäistä ja vedin pääsiäisen lukumaratonin, jonka kooste löytyy täältä. Blogissa on ollut viime viikkoina ollut vähän hiljaista kirjoittamisjumin takia, mutta nyt olen löytänyt taas bloggausinnon ja parin päivän ajan olen julkaissut ja ajoittanut uusia postauksia. Pitkästä aikaa minulla on tilaa työpöydällä! Täytyy yrittääkin kirjoittaa mahdolisimman paljon seuraavina viikkoina, ensi kuussa kun energiat menee aika pitkälti kesätöissä. 

   

  

Voitin Suomen suurimman lukupiirin facebook-arvonnasta kaksi Minna Maijalan kirjaa, Minna Canth – Ihmisen kuvia ja Punaiset kengät – esseitä Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta. Voitto oli ihana yllätys, sillä olin ajatellut lukea tänä vuonna tuon Ihmisen kuvia.

Toukokuussa on tulossa Kummacon (11.-12.5.), oululainen manga- ja animeharrastajien tapahtuma, mutta aihepiireinä käsitellään myös kirjoja, tv-sarjoja ja elokuvia. Lisää tietoa löytyy https://kummacon.com/ 

  

Toukokuun teemanani ovat magia, sirkus ja huvipuistot, niinpä lukupinosta löytyvät:

• Stephanie Garber: Valenda
• Elly Griffiths: Korppikuningas
• Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
• J. S. Meresmaa, Teresa Myllymäki & M. A. Tyrskyluoto: Sirkus Synkkä
• J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
• Pia Tervo: Ruth
• Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus
• V.E. Schwab: Magian syvempi sävy