keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

2x Ellen Thesleff

"Keskelle symbolismin kiihkeää hetkeä saapuu nuori Ellen Thesleff."
    
    
Lukuhasteissa: Lempparit vaihtoon, Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi
   
Kirsin kirjanurkan Kirsi haastoi Twitterissä kirjabloggaajia lukemaan toistensa lemppareita. Minä sain haastekumppanikseni Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan. Hänen viime vuoden lempparikirjansa oli Annukka Mäkijärven, Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen sarjakuvateos Ellen T. Minä puolestani ehdotin vaihdossa Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli vasta toinen mielessäni ollut teos, sillä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvarkaan oli bloggaajakollega jo lukenut aikaisemmin. 
    
   
Ehdin onneksi lainaamaan haasteteoksen sekä toisenkin Ellen Thesleffistä kertovan teoksen (josta lisää alla) kirjastosta, ennen kuin ne menivät korona-rajoitusten vuoksi kiinni. Oli todella kiinnostavaa saada juuri tämä teos haasteen tiimoilta, sillä en tiennyt ennakkoon yhtikäs mitään Ellen Theslefistä. Häntä ei esimerkiksi kertaakaan mainittu yliopistossa käymilläni taidehistorian tunneilla (ei sen puoleen useita muitakaan naistaiteilijoita Tove Janssonia ja Helene Schjerfbeckiä lukuun ottamatta), eli varsin miespainotteista oli se. 
    
Pidin sarjakuvan värikkyydestä ja eläväisestä viivasta. Oli myös hauskaa bongailla tunnettuja henkilöitä, joihin Thesleff oli ulkomaanvuosiensa aikana törmännyt. Esimerkiksi edellä mainittu Schjerfbeck oli käsittääkseni Ellenin tuttuja. Teos eteni vauhdikkaasti Ellenin vaiheita esitellen, mutta jäin ehkä kaipaamaan vähän syvyyttä aiheisiin. Toisaalta ei jääty luennoimaan liian pitkään. Teos on jaettu eri tapahtumapaikkojen mukaan Pariisi, Firenze ja Murolen kylä Ruovedellä. 
  
Oli jälleen silmiä avaavaa lukea siitä, kuinka naiseus on tehnyt ihmisistä eriarvoisia: ei päässyt tiettyihin kouluihin tai opetuksesta joutui maksamaan enemmän "heikompien hengenlahjojen takia", ravintolassa ei tarjoiltu naisille ilman miesseuralaista ja liiallinen vilkkaus oli mielenterveyden ongelma. Paljon on noista ajoista edistytty. Minusta oli myös kiinnostavaa havaita, että Ellen ei mennyt naimisiin tai hankkinut lapsia, mikä hänen elinaikanaan oli varsin erikoinen valinta - ja meidän näkökulmastamme hyvin rohkea sellainen. 
   
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Ellen Thesleff (1869–1954) on yksi maamme ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista ja yksi merkittävimmistä pohjoismaalaisista maalareista. Hän elää kiehtovan ja rikkaan elämän ja on edelläkävijä aikana, jolloin naistaiteilijoiden on vaikea saada tunnustusta. Thesleff on poikatukkainen radikaali, joka tekee, mitä tahtoo ja elää taiteelleen. Hän vihaa opettamista, mutta rakastaa rahaa, joka antaa hänelle mahdollisuuden matkustaa, asua ulkomailla ja maalata.
  
Sarjakuvaromaani kertoo Ellen Thesleffin työstä ja elämästä Euroopan metropoleissa ja hänen siellä rakentamistaan tiiviistä taiteilija- ja älymystöverkostoista. Teos rakentuu kolmen Thesleffille keskeisen paikan, symbolismin Pariisin, boheemin Firenzen ja Ruoveden Murolen luonnon ympärille. Sarjakuva kertoo Ellenistä ja taiteilijoista modernisaation myllerryksessä. Teos pohjaa Hanna-Reetta Schreckin vuonna 2017 julkaistuun Thesleff-elämäkertaan ja kuvaa sarjakuvan keinoin niitä puolia historiassa ja taiteilijan elämässä, joita perinteinen tutkimuskirjallisuus ei tavoita
    
91 sivua, Teos 2019
     
Kirja on luettu myös täällä: Oksan hyllyltä, Kirjavinkit, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä
  
   
"Minä olen taitelija - siinä kaikki."
   
     
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja
  
Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin  Suomen supernaisia -sarjassa julkaistiin aikaisemmin Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot ja nyt toisen kirjan päätähtenä on Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit. 
  
Kuvakirja tarjoaa nopean kronolgisen katsauksen Ellen Thesleffin elämään ja auttoi hahmottamaan tapahtumien kulkua siinä missä Ellen T. -sarjakuva tuntui hieman sekavalta. Tämä onnistui myös jollakin tapaa kertomaan lyhyemmässä ajassa enemmän, esimerkiksi perheen köyhyydestä, kuinka he keräsivät torikaupiailta maahan pudonneita kaloja ja sipuleita. 
  
Naisen on hankala ryhtyä taitelijaksi Ellenin aikana. naisilta odotetaan, että he menevät naimisiin, ekevät lapsia ja unohtvata taiteen tekemisen. Mutta Ellen ei sellaisesta piittaa.
  
Oli siis varsin passeli ratkaisu lukea molemmat samalla kertaa. Tässä on lopussa yksi asia, mitä odotin sarjakuvalta: enemmän Ellenin taidetta esiteltynä. Ja ihastuttavaa, kuinka alussa ja lopussa paheksuttiin Thesleffin sisarten tapaa käyttää housuja ja Ellenin lyhyitä hiuksia. Ihana, raikas kuvitus! 
  
Lehdissä kirjoitetaan Ellenistä. Arvostelijoiden mielestä Ellen käyttää värejä kuin mies - ja toiset taas ovat sitä mieltä, että "taitelijatar" maalaa "naisellisen hennosti"! 

   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Ellen on vasta nuori nainen, mutta hän tietää jo, että hän haluaa olla taiteilija. Ellen tietää myös, että hän on siinä hyvä. Että kukaan muu ei näe maailmaa niin kuin hän.
  
”Taulun nimeksi tulee Kaiku. Kun sitä katsoo, voi melkein kuulla tytön kirkkaan äänen, joka palaa kaikuna takaisin hänen luokseen. Tyttö sulautuu maisemaan kuin olisi sen sylissä.”
  
Ellen! on kuvitettu elämäkerta suomalaisesta taiteilijasta ja naisesta, joka eli itsenäisen elämän ja toi suomalaiseen kuvataiteeseen uudet värit. Kirjassa Ellen kalastaa miesten vaatteissa Muroleessa kosken rannalla, istuu Firenzen kahvilassa ja matkustaa sodan jaloista Euroopan läpi.
  
Kirja on jatkoa Suomen supernaisia -lastenkirjasarjalle, jonka ensimmäinen osa kertoi Minna Canthista. Sen on kuvittanut Sanna Pelliccioni ja kirjoittanut Leena Virtanen. Minna! -kirja valittiin yhdeksi vuoden 2018 kauneimmista kirjoista.
    
32 sivua, Teos 2019
   
Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Lastenkirjainstituutti,  Lähiömutsi

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

J.S. Meresmaa: Dodo

"On autoteitä
jotka pääättyvät tyhjyyteen.
Autiotaloja joiden kynnykseltä
alkaa sadan metrin pudotus."
  
    
Arvostelukappale
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani
   
Suomalaisella kirjallisuuden kentällä ei ole vielä paljoa tungosta säeromaanien suhteen. Ainoa kotimainen kirjailija, joka on ottanut genren omakseen on ollut Kirsti Kuronen, jolta olen lukenut tähän mennessä vasta viimemmäksi ilmestyneen Merikin. Olikin ihanaa, kun kuulin, että Myllylahti on julkaisemassa J.S. Meresmaan kynästä syntyneen kauniskantisen Dodon.

Ihminen on kalju ja suojaton eläin,
kummallisella tavalla sopimaton ympäristöönsä.
Sen on ollut pakko muokata siitä itselleen sopiva,
ja samalla siitä on tullut muille sopimaton.
(s. 106)

Kaikki tuntemani säeromaanit ovat YA-kirjallisuutta (Elizabeth Acevedon Runoilija X, Sarah Crossanin Yksi), niin myös Dodo. Näissä käsitellään aina hienosti hurjan isoja teemoja. Dodoon mahtuu niin isän alkoholismi, vanhempien ero ja poikaystävän masennus, sekä puhetta bi/panseksuaalisuudesta ja polyamoriasta. Ihan vain muutamia asiasanoja heitelläkseni. Tästä tulee vahvasti mieleen Holly Bournen Normaali-trilogia, vain paljon tiivimmässä muodossa (ei sillä, olisin voinut lukea Bournelta vaikka 1000 sivua lisääkin).
 
Kun meidät laitetaan valinnan eteen
tosi usein se on
joko tai
kyllä ei
musta valkoinen
iso pieni
homo hetero
nainen mies.
Mutta binääri on rajaus.
Se on teko.
Se on valinta.
Ja se on keinotekoinen.
 
Todellisuus on monimuotoisempi,
paljon kirjavampi.
Joko tämä tai sitten tuo JA tämä
TAI
en tiedä
en tahdo valita, otan molemmat
otan KAIKKI
TAI
ei kumpikaan
ei mitään
 
joku muu mikä (s. 118)
  
Päähenkilö on Iina-niminen nuori. Olin useaan otteseen hämmentynyt hänen iästään, mutta päädyin lopulta siihen, että hän on 16. Hän opiskelee kovasti päästäkseen peruskoulun loppuun ja hakemaan lukioon. Hänen poikaystävänsä Tuukka on kolme vuotta vanhempi ja heidän tavatessan oli Iina vielä  omien sanojensa mukaan sakkolihaa, mutta (onneksi) he olivat aluksi vain ystäviä.
 
Masennuksessa on sellanen juttu, ettäse on kakstoiminen hupullinen viitta.
Valoa läpäisemätön musta huppu sille,
jonka päälle se lankee.
Näkymättömyysviitta niille,
jotka jää ulkopuolelle.
 
Masennus ei näy ulospäin. (s. 27)
  
Kirjassa on myös ekokriittinen sanoma. Iina tuskailee ihmisten aiheuttamia sukupuuttoja ja hän on kasvissyöjä. Tähän mennessä lukemistani säeromaaneista, tämä on ensimmäinen, jossa on spefivivahde: Iina löytää hylätyn kaivoskaupungin luolasta avuttoman olennon, jonka hän ottaa mukaansa hoitaakseen. Olento ei ole varsinaisesti sukupuuttoon kuollut dodo, sillä sitä ei pitäisi olla olemassa mutta Iina nimeää sen Dodoksi - nimissä on voimaa ja nimeäminen tekee asiat oleviksi. Se muistuttaa lepakon ja kissan riseytystä ja minulle otus piirtyi mieleen aivan Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan Toothlessin miniversiona. (Pitäisi lukea se Cressida Cowellin alkuperäisteoskin.)
     
Mä luen ja kasvatan hiljaista vihaa.
Ei dodot kuolleet sukupuuttoon ilman tekijää.
Ei ne ensin eläneet tuhansia, ehkä miljoonia vuosia
ja sitten
kops
kuolleita kaikki.
 
Ei.
Ihmisen sen tekivät. Eurooppalaiset.
Me tapettiin ne.
Murhattiin.
Joka ikinen.
Siihen ei mennyt kuin muutama kymmenen vuotta.
(s. 8)
 
Irrallisia loppuhavaintoja:

  • Näinä korona-aikoina oli jännittävää, kuinka Iina kotiin tullessaan menee heti pesemään kädet! Tähän olisi tuskin normaalisti kiinnittänyt lainkaan huomiota. 
  • Oli tosi söpöä, kun Iina joutuu menemään kesäksi isänsä luokse, hän huomaa tämän hankkineen rescue sian, jonka nimi on Kalervo.  
  • Eikö vegaani voi tappaa hyttysiä?  
  • Onko joku jo kirjoittanut YA-kirjan, jossa on polysuhde? 
  • Haluan lisää säeromaaneja!

  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.
  
Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.
  
Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.
  
157 sivua, Myllylahti 2020
    
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book, Lukupino, Siniset helmet, Kirjojen keskellä

Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Sini Helminen: Väkiveriset -sarja

torstai 16. huhtikuuta 2020

Syksyn tulevia kirjoja

  
Vuosi oli nippa nappa päässyt vasta alkuun, kun syksyn kirjakatalogeja alkoi ilmestyä. Tammen ja WSOY:n katalogeja sai odottaa pitkään, mutta olipas niissä sitten paljon herkkujakin! Muutamia pienempien kustantamoiden katalogeja tulee varmaan vielä täytettyä mukaan myöhemmin. Näinä mielenkiintoisina aikoina tulevien uutuuksien ihastelu on tuonut iloa päiviin ja ohjannut ajatuksia tulevaisuuteen.

Aula & Co:
  • Leigh Bardugo: Saarto ja myrsky (heinäkuu)
  • Matt Haig: Keskiyön kirjasto (syyskuu)
  • Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo (elokuu)
 
Into:
  • Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset (syyskuu)
 
Jalava:
  • Chris Rylander: Gregin kohtalo (marraskuu)

Karisto:
  • Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla (lokakuu)
  • Kirsi Alaniva & Marjo Nygård: Luutarhan tarinoita (lokakuu)
  • Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (lokakuu) 
  • Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta - Pumpkinheads (elokuu)
  • Julia Savtchenko: Unohdettu ötökkäkirja - Professori melesin merkilliset muistiinpanot (heinäkuu)
  • Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita kertomuksia Maatuvanlaaksosta (syyskuu)

Kumma-kustannus:
  • Laura Ellen Anderson: Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot (elokuu)
  • Catherine Doyle: Myrskynvartijan saari (lokakuu)

Like:
  • JP Koskinen: Hukkuva maa (elokuu)
  • Ørjan Nordhus Karlsson: Peilin takana (kesäkuu)
  • Raimo Pesonen: Vesi (toukokuu)
  • Katja Törmänen: Maan tytär (toukokuu)

Minerva:
  • Eero Ojanen & Anne Muhonen: Kalevalan taruolennot (lokakuu)
  • Shuichi Tsunoda: Azuki - valloittava kääpiösiili (elokuu) 

Myllylahti:
  • Anu Holopainen: Nuku, nuku leluseni (elokuu)

Mäkelä:
  • Hilkka Liitsola: Kajonsaari (elokuu)

Otava:
  • Anne-Maija Aalto: Korento (syyskuu)
  • Tomi Adeyemi: Koston ja kunnian lapset (elokuu)
  • Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän (syyskuu)
  • Cressida Cowell: Pako Karminkarista (syyskuu)
  • Magdalena Hai & Teemu Juhani: Neiti Kymenen ihmeellinen talo (kesäkuu)
  • Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille (syyskuu)
  • Hannele Lampela: Talvenataian tarinoita - Lumikuningattaren lumous (lokakuu)
  • Sari Luhtanen: Isadella - Sydän liekeissä (syyskuu)
  • Jyri Paretskoi: K15 - Muutoksia (toukokuu), K15 - Pornoa ja sirkushuveja (syyskuu)
  • Arja & Emma Puikkonen: Löytyölintu (elokuu)
  • Mila Teräs: Amiraali (lokakuu)
  • Joonas Tolvanen & Janne Kukkonen: Jademiekan arvoitus (toukokuu)
      
S&S:
  • Karin Erlandsson: Yöjuna (lokakuu)
  • Vuokko Hurme: Värikkäät - Tiukun salaisuus (elokuu)

Tammi:
  • Candace Bushnell & Katie Cotungo: Tyttönä olemisen säännöt (syyskuu)
  • Barbara Cantini: Mortina ja aavepoikakaveri (lokakuu)
  • Cristal Snow & Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (lokakuu)
  • Stéphane Garnier: Elä kuin kissa (lokakuu)
  • Elly Griffiths: Siniviittainen nainen (syyskuu)
  • Elina Hirvonen & Nadka Sarell: Julia ja Pehmoeläinten Maailmanneuvosto (syyskuu)
  • Riina ja Sami Kaarla: Pet Agents 4 - Peliin kätketyt (syyskuu)
  • Maja Lunde: Viimeiset (syyskuu)
  • Renia Spiegel: Renian päiväkirja (elokuu)
  • Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan (syyskuu)
  • Evie Wyld: Me olemme susia (syyskuu)
   
Teos:
  • Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet 
  • Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Eeva! Kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat
   
WSOY:
  • Tuuve Aro: Kalasatama (syyskuu)
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Kosminen kauhu (lokakuu)
  • Magdalena Hai & Teemu Juhani: Painajaispuoti - Hirmuinen Jumimies (heinäkuu)
  • Andrew Michael Hurley: Nälkänummi (lokakuu)
  • Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (syyskuu)
  • Meri Luttinen: Myrskynsilmä (syyskuu)
  • Kristina Ohlsson: Ihmissuden salaisuus (syyskuu)
  • Delia Owens: Suon villi laulu (elokuu)
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Luola (heinäkuu) 
  • Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Gaia (lokakuu)
  • Zoe Sugg & Amy McCulloch: The Magpie Society - Siiven salaseura (lokakuu) 
  • Thomas Taylor: Gargantis (lokakuu)
    
    
Top 10 odotetuimmat:
  1. Tomi Adeyemi: Koston ja kunnian lapset 
  2. Leigh Bardugo: Saarto ja myrsky 
  3. Elly Griffiths: Siniviittainen nainen
  4. Magdalena Hai & Teemu Juhani: Neiti Kymenen ihmeellinen talo
  5. Vuokko Hurme: Värikkäät - Tiukun salaisuus
  6. Sari Luhtanen: Isadella - Sydän liekeissä
  7. Ørjan Nordhus Karlsson: Peilin takana
  8. Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Luola
  9. Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Gaia
  10. Thomas Taylor: Gargantis 

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

"Nääh, olen mä nähnyt kummempaakin -- Tää on Uhriniituntakainen"
      
    
Arvostelukappale. Olen arvostellut kirjan myös Tähtivaeltajaan 2/2020.
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa merkittävä rooli, Popsugar Reading Challenge: A book with the same title as a movie or TV shhow but is unrelated to it
      
Tähtivaeltaja-arvostelu tästä Kuolleiden kirjasta oli yksi iso syy, miksi tartuin Magdalena Hain edelliseen kauhunovellikokolemaan Haiseva käsi. Olin myös julkisesti Twitterissä luvannut tarttuvani siihen viimeistään Halloweenin aikaan. Kun olin siis lukenut vanhemman kokoelman saadakseni tarvittavat taustatiedot Uhriniituntakaisesta, Hain tyylistä kirjoittaa kauhua ja suosikkihahmoksi nousseessa Rukoilija-Sirkasta, tartuin kiinnostuneena tähän toiseen kokoelmaan. 
    
"Älä sure vainajia", se sanoi. "Meihin ei satu enää. vain suremaan jäävät kärsivät." (s. 179)
   
Pidin tästä kokoelmasta edeltäjäänsä enemmän, vaikka Rukoilija-Sirkkaa siinä oli hieman liian vähän. (Toivottavasti muutaman vuoden päästä ilmestyy vielä kolmas kauhunovellikokoelma, luulen, että Uhriniituntakaisesta ja Sirkasta ei ole kerrottu vielä läheskään kaikkea.) Novelleja on tällä kertaa 16 ja lisäksi kaksi muuta lyhyttä tekstiä. Yleisfiilikseltään tässä oli pelottavampi tai kammottavampi fiilis, etenkin Kepponen oli kauhistuttava, siis oikeaa painajasmateriaalia. Suosikkinovellini olivat Kuningaspeli, Korppikesä, Musta tonttu ja Hemmetin nimeen, Ruu!
     
Eikä ne peffafinnit olleet mitään pikkunäppyjä, vaan sellaisia tulivuorimaisia mätäkasvaimia, joiden päällä istuminen seitsemän tuntia päivässä oli pahempaa kuin vesikidutus. (s. 188)
  
Nimikkonovelli Kuolleiden kirja kertoo nimensä mukaisesti pahaenteisestä kirjasta. Se kuului Teemun äidille, jolle kirja myös koitui kohtaloksi. äiti oli mustien tekstien tutkija, jonka kirjan sisässä asuva pahuus korruptoi. 
  
Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? (s. 138)
    
Hemmetin nimeen, Ruu! on teoksen täyteläisimpiä novelleja. Se kertoo Ruusta, joka ei halua kiroilla (samaistun) ja siksi hän manaa vahingossa paikalle Perkeleen sijaan tämän siskon Penteleen. Tektissä viitattiin myös Supernaturaliin ja se käsittelee (ainakin minusta) trans- tai muunsukupuolisuutta. 
   
Papan silmät olivat muuttuneet jo täysmustiksi. Ne tekivät niin aina, kun ukon verenhimo kävi liian voimakkaaksi. Ruu vihasi nähdä pappaa tällaisena. Hänestä tuntui, että se, joka oli tullut papan mukana sairaalasta heidän kotiinsa, kurkkisi häntä papan silmistä ja pyrkisi ulos. (s. 156)
     
Kuningaspeli on hieno ja ahdistava novelli siitä, kuinka tietokonepelistä tuleekin totta. Haisevassa kädessä oli myös vastaava peleihin liittyvä novelli FPS. Tässä ei kuitenkaan vain yksi ihminen katoa peliin vaan erään päivityksen myötä se tunkeutuukin todelliseen maailmaan health-palkkeineen ja lootteieen. Kun pelin hahmojen aseet ja ulkoasutkin astuvat mukaan kuvioon, novellin päähenkilö huolestuu, mitä oikeasti tapahtuu voitetuille pelaajille, jotka näyttävät vaipuvan koomaan. 
   
Joskus sitä unohti, että opetkin saattoi olla gamereita. (s. 39)
   
Korppikesä on aivan loistava paranormaalin romantiikan suuntaan silmää vinkkaava novelli Sunnivasta, joka ihastuu ollessaan kesätöissä hautausmaalla. Tätä olisin voinut lukea pudemmänkin tekstin verran. 
   
Kun Sunniva oli ollut kolmetoista, hän oli päättänyt alkaa gootiksi. Kun hän oli -- värjännyt pitkät, vaaleat hiuksensa ekaa kertaa mustiksi, äiti oli purskahtanut itkuun -- Kun hän oli alkanut kuunnella mörkömusaa, vaari oli soittanut valistakseen saatananpalvonnan vaaroista. (s. 77)
  
Musta tonttu kertoo vinksahtaneista, pahoista tontuista, joita Rukoilija-Sirkka käsittelee oppilailleen epätavallisen biologian tunnilla. Yksi tuollainen ryökäle on päässyt luokkaankin, vaikka oppilaat eivät sitä huomaakaan. Sirkalla on ollut pitkään teoria siitä, kuinka Uhriniituntakaisen ihmiset iän myötä menettävät kykynsä nähdä ja uskoa yliluonnolliseen. Hän kuitenkin värvää yhden oppilaistaan tonttutaistoon, tuhkaa karisevia olentoja alkaa tunkea luokaan lisää. "Tonttukaaos", Sirkka murahti. "Ja juuri kun selvittiin influenssasta."
    
"Jos pitää alkaa tontuntappohommiin, aion todellakin kuunnella siihen sopivaa musiikkia." (s. 118)
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.
  
Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016).
  
Magdalena Hai on kirjailija ja novellisti, jonka teokset olleet ehdolla lukuisille palkinnoille ja voittaneet mm. Tulenkantajan 2018 (Kurnivamahainen kissa) ja Kirjavan ketun 2014 (Kerjäläisprinsessa). Hain teosten käännösoikeuksia on myyty Saksaan, Venäjälle, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan.
  
189 sivua, Karisto 2020
    
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Magdalena Hai: Haiseva käsi

"Tuijotin kättä, joka oli harmaa ja valkoinen. 
Niin kuin mallinuken käsi. Yhtä kylmä. Eloton."
        
    
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti, Popsugar Reading Challenge:
 
Kauhu ei todellakaan ole omin genreni. Olen kyllä yläasteella lukenut R.L. Stinen kirjoja ahmien, mutta niiden kauhu on kuitenkin melko kepeää. Magdalena Hai on yksi suosikkikirjailijani, mutta silti suhtauduin varauksella hänen muutaman vuoden takaiseen paljon kehuttuun kauhunovellikokoelmaansa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta.

Onneksi monissa novelleissa oli samaa Stinen kanssa ja niistä tulikin suorastaan nostalginen fiilis. Kokoelmassa on 18 novellia (+ kaksi muuta lyhyttä tekstiä) ja niistä suosikeiksini nousivat Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa, Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen ja Takarivin tyttö. Pidin todella paljon toistuvasta hahmosta Rukoilija-Sirkasta.

Bilsan ope oli nimeltään Sirkka, mutta me sanottiin sitä Rukoilija-Sirkaksi, koska se oli pitkä ja laiha ja näytti suuttuessaan siltä kuin olisi voinut syödä oppilaalta pään. (s. 35)
 
Osassa novelleista on todella omaperäinen idea, osa pohjaa kauhun klassisiin hahmoihin, kuten ihmissusiin. Nimikkonovellissa Haiseva käsi kaikki Uhriniituntakaisen koulun opettajat muuttuvat zombeiksi. Siitä tulee hieman mieleen Maarit Verrosen novellikokoelman Muutama lämmin päivä Luovuttaja. Pahanukke on melko tyypillinen tarina riivatusta nukesta, jollaisia löytyy muutamia "oikeitakin" kauhumuseoista. Namusetä muistuttaa Slender Mania ja Pelastavien kirkonkellojen novellin kuolleiden kirkonmenoista löytyy mainintoja kansanperinteessä. 
     
Kemianope Mikan kerrottiin menettäneen toisen kätensä auto-onnottemuudessa. Vasemman, niin että se ei haitannut kovin paljon opettamista, mutta sen verran kuitenkin, että tuli mahdolliseksi tehdä siirrännäisleikkaus. Mika päätti tehdä sen ensimmäisten joukossa. (s. 212)
    
Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa on puoliksi söpö, puoliksi kammottava tarina siitä, kuinka pehmolelut suojelevat omistajaansa sängyn alla asuvalta hirviöltä. Se voi tulkita olevan allegoria mielenterveyden oirehtimiselle (samoin kuin myös novellissa Näkymätön, jossa äiti ei enää näe ystäviään tai toista lastaan). Päähenkilö on perinyt alttiutensa joutua sängynalusmörön ahdistelemaksi isältään.

Pahimillaan mokoma lonkero-otus valtaa uhrinsa mielen, jolloin peli on käytännössä menetetty - näin kävi isälle. Kummitäti lähettää 13-vuotiaalle Ninnille joulahjaksi uuden ja entistä voimakkaamman pehmon, herra Pörrö nimisen nallen. Vanha Jänö Pupunen kun hävisi taistelun. Ninni ei aluksi arvosta nallea, ja häntä riivavat jokaöiset painajaiset. Onneksi herra Pörrö pääsee lopulta tekemeään sitä, mitä varten se tehtiin eli puolustamaan Ninniä. 
 
Hetken päästä portaista kuului pehmoisten tassujen teputus. Pieni ruskea nalle livahti ovenraosta Ninnin honeeseen ja kiipesi Ninnin vuoteen jalkopäähän. Siinä se tarkkaili nappisilmillään koko yön Ninniä - ja Ninnin unia. (s. 193-194)
 
Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen muistuttaa paljon paria Doctor Who -tv-sarjassa nähtyä jaksoa. Toivo on hieman pelokas poika, jonka täytyy saada tietää, kuinka kaikki toimii, jotta hänen mielikuvituksensa ei kuvittele asioiden laittaa paljon kammottavammaksi. Ninpä hän on opetellut kaikki junan pysähdyspaikat ulkoa. Eräs matkustaja kysyy, pysähtyykö juna Uhriniituntakaisessa ja Toivo kummastelee, kuinka se olisi mahdollista, sillä paikkaa ei ole mainittu listalla. 
   
"Tämän junaradan ajalliset vaihtelut ja madonreiät antavat minunlaiselleni opettajaihmiselle mukavan tilaisuuden käsitöiden tekemiseen, mutta mahdollistavat harmillisesti myös kaiken maailman ilkiöiden matkustamisen huomaamattomasti kiskoilla." (s. 147)
   
Takarivin tytön päähenkilö on Eleanor & Parkin Eleanorin tapaan uusi oppilas, jolla on iso, punainen, kihara tukka, joka tekee hänestä täysin näkyvän kaikille. Pirita haluaisi olla niin kuin tuo mystinen takarivissä istuva tyttö, jota kukaan ei huomaa, tai ainakin yrittää olla huomaamatta. Novellissa oli hieno stinemäinen loppukäänne, joka päsee yllättämään.

"Mun täytyy tietää", Pirita sanoi. "Miksei kukaan puhu sille? Miksi kaikki teeskentelee, että sitä ei ole? Kerro mulle edes jotain?"
--
"Sen nimi taitaa olla Maaria." -- "Mutta Pirita... ole kiltti ja unohda se."
--
"Miksi?"
--
"Koska mä en halua menettää sua." (s. 164)
   
Vaikka en saanutkaan kalmon väristyksiä teosta lukiessani, oli monessa tekstissä todella ahdistava asetelma, vaikka huumoriakin oli mukana. Ne käsittelivät myös nuorten elämässä olevia todellisia asioita, kuten uuteen kouluun menemistä, kiusaamista ja näkymättömyyden tunnetta. Tämä onkin erittäin mainio kokoelma yläkoululaisille, kuten siitä olen kehuja kuullut. Luin myös Hain toisen kauhunovellikokoelman Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen ja arvostelin sen Tähtivaeltajaan 2/2020. Blogissakin kommentoin sitä lyhyesti vielä tämän pääsiäisen aikana.
 
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Kauhutarinoiden kokoelma nuorille pelottaa ja naurattaa
  
Zombeja, aaveita ja mörköjä ei ole olemassa! …Eihän? No, Uhriniituntakaisen kylässä ei aina voi olla varma… Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on yhtä aikaa karmea, kaunis ja ilkikurinen tarinakokoelma nuorille.
  
Kemianopettajan käsi haisee päivä päivältä pahemmalta. Pikajunaan 214 nousee mummolaan matkustavien Irinan ja Toivon lisäksi laiha nainen, jolla on hyönteismäiset silmälasit. Tivolin onnenonginnasta voitettu nukke ei taida olla ihan tavallinen… Kirjan tarinat säikyttävät, hihityttävät ja käsittelevät pinnan alla monia nuoria ahdistavia asioita, kuten koulukiusaamista, vanhempien eroa ja yksinäisyyttä.
  
229 sivua, Karisto 2016