Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 23 | Sheridan Le Fanu: Carmilla

Hän suuteli minua hiljaa.

"Carmilla, olen varma että olet ollut rakastunut. 

Että juuri tällä hetkellä sydämessäsi on meneillään jotakin."

"En ole koskaan ollut rakastunut kehenkään, enkä rakastukaan", 

hän kuiskasi, "ellen sitten sinuun."

Kuinka kauniilta hän näyttikään kuunvalossa!

  

   

Klassikkohaasteen kierroksen 23 vetää Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius.  Puolivuosittain järjestettävän lukuhaasteen seuraavan kierroksen vetää tammikuussa Kartanon kruunaamaton lukija. Minulla oli suuresti vaikeuksia löytää tälle kierrokselle luettavaa. Kriteerit kun olivat lyhyempi teos, jonka kuitenkin pitäisi olla kiinnostava - en nimittäin ole vieläkään aivan siinä lukukunnossa kuin toivoisin. Löysin sitten joltakin vinkkilistalta tämän irlantilaisen Sheridan Le Fanun (1814-1873) kirjoittaman vain sadan sivun mittaisen vampyyriklassikon Carmilla vuodelta 1872, joka ei vaikuttanut lainkaan tutulta. 

  

Tämä käännös on vuodelta 2012 ja sen kyllä huomaa, niin sujuva lukeminen modernilla suomella on (joistakin kirjoitusvirheistä huolimatta, ja ensimmäistä kertaa missään lukemassani kirjassa oli sisällysluettelossa väärät sivunumerot). En tiennyt muuta, kuin että vampyyreistä on kyse ja pääsinkin iloisesti yllättymään, että tämä jopa Bram Stockeria erittäin todennäköisesti inspiroinut teos on kaiken lisäksi lesbiaaninen! Mikä parasta, kirjahan mahtuu siis jatko-ajalle pidennetylle Pride-lukuhaasteelleni. Tämä ilmestyi 25 vuotta ennen Draculaa, joka lienee kuuluisin vampyyritarina. Ruusunnuppuja-blogista bongasin, että "Carmillan sanotaan saaneen vaikutteita Samuel Taylor Coleridgen runosta Christabel (1816), jossa ensimmäistä kertaa esiintyi vastaavasti naisvampyyri ja tämän naisuhri." Täytynee siihenkin tutustua!

  

Hän punastui hiukan ja tuijotti kasvojani raukein, palavin silmin ja hengitti niin nopeasti että hänen pukunsa rintamus kohoili kiivaaseen tahtiin. Se oli kuin rakastajan kiihkeyttä; se sai minut nolostumaan, se oli vastenmielistä mutta silti vastustamatonta. Hekumallisin silmin hän veti minut lähelleen ja hänen kuumat huulensa vaelsivat poskeani pitkin, ja hän kuiskasi melkein nyyhkyttäen: "Sinä olet minun, ja me olemme yhtä ikuisesti." (s. 88)

  

Opin huvittavasti tätä postausta kirjoittaessani, että minulla on ollut Carmillasta yksi versio kokoelmassani jo 20 vuotta. Ostin Haudantakaisia-antologian (toim. Markku Sadelehto, suom. Osmo Saarinen 1994) kirjaston poistona siitä sivukirjastosta, jossa olin töissä lukion jälkeen. En vaan koskaan ole lukenut tai edes kunnolla selannut kyseistä kokoelmaa. Siinäkin mielessä siis hyvä, että tulin viimein tarttuneeksi tähän klassikkoon.

  

Tarina kerrotaan monen käden kautta. Kirjan lukijalle sen esittää henkilö, joka on lukenut sen tohtori Hesseliuksen esseestä (joka selvitykseni mukaan on jonkinlainen okkulttinen etsivä ja ilmeisesti esiintyy joissakin La Fenun muissakin teoksissa, joista kaiketi ei ole suomennettu muita kuin tästäkin kokoelmasta löytyvä Vihreää teetä) joka, kuten alkuperäinen kertoja eli tarinan päähenkilö Laura on jo kuollut (tapahtumien aikaan hän oli kahdenkymmen paikkeilla). Tarinasta löytyvät kaikki goottilaisen kauhun perusainekset, alkaen raunioituneesta, muratin peittämästä linnasta ja goottilaisesta arkkitehtuurista vaeltavine henkineen. 

  

Oli kiinnostavaa lukea, kuinka Le Fanu piirtää kehykset vampyyreille. Hänen kertomansa mukaan "tietyissä olosuhteissa itsemurha tuottaa vampyyrin" ja että "näihin kummituksiin usein liitetty kuolonkalpeus on pelkkää melodramaattista fiktiota. Vampyyrit ovat niin haudassaan kuin ihmisten keskuudessakin terveen ja elävän näköisiä. -- Vampyyri pitää elämäänsä yllä nukkumalla päivittäin tietyn ajan arkussaan." Myös vampyyrien teloittaminen katkaisemalla pää, työntämällä vaarna sydämeen ja lopulta polttamalla jäänteet kerrotaan tarkasti.   

"Millaista kostoa tarkoitatte?" kysyi isäni yhä hämmentyneempänä. 

"Hirviön mestaamista," kenraali vastasi punastuen rajusti ja polkaisten jalkaansa niin että että ontot rauniot kaikuivat murheellisesti. Samalla hetkellä hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä niin kuin olisi pidellyt kirvestä, ja heristi sitä raivokkaasti ilmassa. 

"Mitä!" huudahti isäni ällistyneempänä kuin koskaan. 

"Hänen päänsä katkaisemista." 

"Hänen päänsä katkaisemista!" 

"Niin, kirveellä, lapiolla tai millä tahansa joka voi leikata hänen murhanhimoisen kaulansa poikki." (s. 145)

Carmilla päätyy eräiden sattumusten myötä Lauran kotiin ja hurmaa siellä kaikki kauniilla ulkomuodollaan ja ylhäisellä perimällään, joka on kuitenkin salaisuus. Pian lähiseuduilla alkaa levitä jokin näivettävä sairaus, jonka uhriksi päätyy vain nuoria naisia. Lauran isä onkin hyvin huolissaan tyttärensä takia, koska tämäkin alkaa osoittaa sairauden merkkejä, joskin siinä missä muut ovat voipuneet muutamassa päivässä, on tytär näyttänyt sairauden riuduttamalta jo useamman viikon.

  

Lähes puolet tarinasta kerrotaan isän hyvän ystävän kokemasta suuresta menetyksestä. Kenraali on menettänyt hoidokkinsa, edesmenneen veljensä tyttären, jota piti omana lapsenaan. Hän kertoo päähenkilön isälle surullisen tarinansa, jolla on hyvin paljon yhteneväisyyttä kaikkeen siihen outoon, jota on viime aikoina tapahtunut myös Lauralle itselleen. Hieman huvittaen seurasin, kuinka hitaasti palaset hahmojen mielessä loksahtelivat paikalleen esimerkiksi eräiden nimi-anagrammien kohdalla. Ehkä ilmestymisaikana tämä oli tarkoitettu keveäksi viihteeksi vailla tarvetta Poirotmaiselle päättelykyvylle.

   

Tässä painoksessa oli myös kolme muuta vähemmän tunnettua lyhyempää novellia, Vihreää teetä (Green Tea, 1872), Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street, 1851) ja Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan (The Child That Went with the Fairies, 1870). Niitä en tosin jaksanut tällä kertaa lukea, sillä asuntoni ulkopuolella alkoi vähän aikaa sitten äärimmäisen kovaääninen ja hermoja raastava tieremontti, joka on verottanut niin yöunia kuin sietokykyäni. Taitaisinkin ottaa mieluummin vampyyrin vieraakseni kuin työmaan naapuriin. Olisi kyllä kiinnostavaa lukea Le Fanun novelleja laajemminkin. 

  

"Tytöt elävät tässä maailmassa kuin toukat, muuttuakseen lopulta perhosiksi kesän tullessa. Ennen sitä he ovat vain toukkia, ymmärrätkö - kukin omine taipumuksineen, välttämättömyyksineen ja rakenteineen." (s. 97)

   

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

• William Golding: Kärpästen herra
• L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• George Orwell: Vuonna 1984
• C.S. Lewis: Velho ja leijona
• Tove Jansson: Näkymätön lapsi
• Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
• Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
• Minna Canth: Papin perhe
• Kate Chopin: Herääminen
• Octavia E. Butler: Aamunkoitto
• Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
• Vonda N. McIntyre: Unikäärme
• Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
• Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka
• Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan
• Isaac Asimov: Teräsluolat
• Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä
• Marlen Haushofer: Seinä

 

Arvosana:

    

Takakannesta:

Irlantilainen Sheridan Le Fanu (1814–1873) on yksi merkittävimmistä viktoriaanisen ajan goottilaisten kauhu- ja mysteerikertomusten kirjoittajista. Hänen vaikutustaan voi verrata amerikkalaiseen aikalaiskirjailija Edgar Allan Poeen. Hän kirjoitti useita romaaneja ja pienoisromaaneja, mutta kenties parhaiten hänet tunnetaan novelleistaan.

  

Le Fanun kertomusten teho ei perustu shokkiefekteille, vaan pikemminkin hienovaraiselle tunnelman ja jännitteen rakentamiselle. Hänellä on tapana jättää tarinan merkittäviä yksityiskohtia avoimeksi, selittämättä. Mysteeri rakentuu monitulkintaisuudelle: oudot tapahtumat saattavat olla yliluonnollisia, mutta myös luonnollinen selitys on mahdollinen.

  

Timo Hännikäisen suomentama valikoima sisältää neljä Le Fanun pitkää novellia. Mukana on kirjailijan tunnetuin kertomus ”Carmilla”, joka on vaikuttanut suuresti myöhempään vampyyrikirjallisuuteen, kuten Bram Stokerin Draculaan, ja se on myös filmattu useasti. Tarinan tunnetuin elokuvamukaelma on Carl Theodor Dreyerin klassinen Vampyr (1932).

  

Suomentanut: Timo Hännikäinen, 204 sivua, Savukeidas 2012

  

Luettu myös täällä: Risingshadow, Kirjahilla, Unelmien aika, Kirjaston kummitus, Ruusunnuppuja

  

Samankaltaista luettavaa: