Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupolvikertomus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupolvikertomus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. marraskuuta 2016

J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

"Ne joita rakastamme eivät koskaan kokonaan jätä meitä."
   
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 5
   
Kuten tässä vaiheessa kaikki jo tietävätkin, on tämä kahdeksas Harry Potter -tarina aiemmasta poiketen näytelmäkäsikirjoitus eikä romaani. J. K. Rowlingin lisäksi teoksen kirjoistustyössä ovat olleet mukana John Tiffany ja Jack Thorne. Tästä huolimatta teos tuntui eheältä, kirjoittajat ovat selvästikin onnistuneet saavuttamaan yhteisen äänen ja Harry Potter ja kirottu lapsi tuntui liittyvän aiempien seitsemän teoksen perään saumattomasti. Jaana Kapari-Jattaa mukaellen, tämä näytelmä ei eroa niin paljon aiemmista teoksesta kuin voisi luulla, sillä siinä on yllättävän paljon tuttua.  
  
Sain teoksen ennakkoon jo 3.11. ja luinkin sen ennätysnopeasti loppuun yhdessä päivässä. Sen jälkeen jouduin istumaan käsieni päällä, kun en voinut kertoa kenellekään mitä olin teoksesta ajatellut - ennen kuin nyt. Voin suositella teosta lämpimästi  niillekin, jotka eivät aikaisemmin näytelmiä ole lukeneet, sillä sen verran mukaansatempaavasta tarinasta on kyse. Hahmot puhuvat toki repliikein ja heidän ajatuksistaan ei saa samanalla tavoin tietoa kuin romaaneissa, mutta en usko sen tuntuvan hankalalta, kun alkuun pääsee. 
  
Tämä on varmasti yksi blogiaikani hankalin teos blogattavaksi, sillä haluaisin keskustella siitä, mitä luin, mutta tiedän, etten voi paljastaa liikaa ja pahimmassa tapauksessa pilata jonkun lukukokemuksen. Kuten Scorpius teoksessa ilmaisee: "Vau. Iik. Nörtti minussa tärisee." Yritän siis kirjoittaa sisällöstä maltillisesti, mutta jos et ole lukenut tätä aiempia tai sarjan osia, teksti voi viitata joihinkin aiempiin tapahtumiin. 
  
Aikaisempien teosten päähenkilöt ovat nyt nelikymppisiä aikuisia, joilla on omat haasteensa työn ja lastenkasvatuksen kanssa. Kirottua lasta tähdittää Harryn toinen poika Albus, joka on lähdössä ensimmäistä kertaa Tylypahkaan. Teos alkaa siis siitä, mihin Kuoleman varjelukset päättyi. Junassa hän tapaa loppuelämän ystävänsä, Scorpiuksen, joka paljastuu Draco Malfoyn pojaksi (vaikka lapsen syntymästä onkin liikkeellä outoja huhuja). Harry pelkää olevansa huono isä Albukselle ja heidän suhteensä kipuilu on keskeistä teoksessa.
  
Albus lajitellaan ensimmäisenä Potterina Rohkelikon sijaan Luihuiseen, mutta onneksi Scorpius on samassa tuvassa. Pojat muistuttavat kovasti Harrya ja Ronia, joutuen aika isoihinkin ongelmiin. Hermionea edustaa hänen ja Ronin tytär Rose, vaikka hän ei niin suureen rooliin teoksessa nousekaan. Uusien tuttavuuksien lisäksi moni hahmo aiemmista teoksista vilahtaa tekstissä. 
  
Tapahtumat saavat välillä paljon vauhditusta ja Albuksen kahdesta ensimmäisestä kouluvudesta kerrotaan vain muutamia katkelmia, kunnes kolmannen vuoden alussa päästään itse asiaan ja varsinainen seikkailu alkaa. Sen jälkeen miljöö vaihtuukin pökerryttävää tahtia ja voin vain kuvitella millaisia haasteita teos asettaa lavastajille. Itse näin tapahtumat mielessäni elokuvana, aiempia filmatisointeja mukaellen.
  
Suosikkihahmokseni tuli yllättäen Draco, sillä hänestä nähdään vielä aiempaa enemmän se herkkä puoli, joka rakastaa ja huolehtii, eikä hän halua kävellä isänsä viitoittamaa tietä. Isän varjo onkin yksi teoksen vahvoista teemoista, sillä molemmilla päähahmoillakin on vaikeaa löytää oma äänensä odotusten ja verenperinnön vuoksi.
  
Pitkästä aikaa luin teoksen, joka sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Siksi laitoinkin postauksen tunnuksiin Nenäliinavaroitus-tägin. Huumoria teoksesta ei kuitenkaan puutu ja välillä se yllättää aivan odottamattomissa tilanteissa. Kokonaisuutena siis oikein onnistunut teos, joka syventää valhomaailmaa ja laajentaa sitä, mistä Kuoleman varjelusten viimeinen luku antoi maistiaisen. Aivan kaikkia hahmoja ei tähän ole saatu mahdutettua, mutta oikein toimiva ja oivaltava lisä, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.
 
  
Lisäys 31.12. 
Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.

Harry Potter ja kirottu lapsi on Harry Potter -sarjan kahdeksas tarina, joka jatkaa suoraan siitä, mihin septologian viimeinen romaani Kuoleman varjelukset jäi. Merkittävin ero on siinä, että kyseessä on romaanin sijaan näytelmäkäsikirjoitus, jonka kirjoittamiseen osallistuivat J. K. Rowlingin lisäksi John Tiffany ja Jack Thorne. Hahmot puhuvat siis repliikeillä ja miljöön kuvaus on minimalistista. Lukukokemuksena näytelmä on kuitenkin hyvin samanlainen kuin jos kyseessä olisi romaani, sillä vaikka näytelmät eivät olisikaan tuttu kirjallisuuden laji, erilaiseen sivunäkymään tottumisen jälkeen teos on hyvin nopealukuinen.

DUMBLEDORE: Ne joita rakastamme eivät koskaan kokonaan jätä meitä, Harry. on asioita joihin kuolema ei voi koskea. Maali... ja muisti... ja rakkaus. (s. 361)

Päähenkilöinä ovat Harry Potterin ja Draco Malfoyn pojat, Albus ja Scorpius. Mukana on myös joukko muita tuttuja hahmoja, joskin vanhempina kuin aikaisemmin. Kuoleman varjelusten lopussa Harry ja monet muut samaan aikaan Tylypahkassa opiskelleet ovat saattamassa omia lapsiaan koulujunaan ja tästä asetelmasta näytelmän tarina käynnistyy. Albus on Harryn ja Ginny Weaslyn toinen lapsi. Hän on lähdössä ensimmäistä kertaa kouluun ja hieman peloissaan esimerkiksi siitä, mihin tupaan hänet lajitellaan. Junassa hän tapaa Scorpiuksen, ja kuten Harry ystävystyi Ronin kanssa junamatkan aikana, tulee näistäkin kahdesta pojasta erottamattomat. Hermionen roolia edustaa hänen ja Ronin tytär Rose, mutta hän ei ole aivan niin merkittävässä roolissa.

ROSE: Al, meidän pitää keskittyä. 
ALBUS: Mihin meidän pitää keskittyä? 
ROSE: Siihen kenen kanssa ystävystymme. Minun äitini ja isänihän tapasivat sinun isäsi, kun olivat ensimmäistä kertaa tylypahkan pikajunassa... 
ALBUS: Eli meidän täytyy nyt valita ystävämme lopuksi elämää? Aika pelottavaa. 
ROSE: Päinvastoinm jännittävää se on. Minä olen Granger-weasley ja sinä olet Potter - kaikki tahtovat meidän ystäviksi, voimme valita kenet tahansa. (s. 23-24)

Albus on ensimmäinen Potter, joka lajitellaan Luihuiseen ja tämä vaikeuttaa lisää Harryn ja Albuksen jo valmiiksi haastavaa suhdetta. Vanhemmuus onkin yksi teoksen teemoista, kuten myös isän varjo, jonka lankeaa molempien poikien ylle. Harry pelkää olevansa yhtä epäonnistunut taikaministeriön työssään kuin isänäkin ja Albus etsii seikkailuja ollakseen isänsä veroinen velho, joka jo nuorena pystyi vaikuttamaan taikamaailmaan. Paljastamatta liikaa teoksen keskeisiä käänteitä, voidaan sanoa, että Albus uhkaa toiminnallaan suistaa koko taikamaailmaan kaaokseen, mutta lopussa asiat palaavat oikeille urilleen.
 
HARRY: Mutta eniten minua pelottaa, Albus Severus Potter, olla isä sinulle. Koska minä toimin tässä ilman käsikirjoitusta. Useimmilla on kuitenkin isä johon perustaa itsensä - ja yrittää olla joko samanlainen tai erilainen. Minulla ei ole mitään - tai hyvin vähän. Eli minä opettelen, okei? Ja yritän kaikin voimin - olla hyvä isä sinulle. (s. 428)

Tapahtumat rullaavat alusta asti nopeasti niin ajallisesti kuin paikallisesti, ja Albus varttuu pian ekaluokkalaisesta kolmasluokkalaiseksi. Siirtymien aikana lukija saa olla tarkkana, että pysyy kiivaassa tempossa mukana. Onneksi nopeutettuja kerronnan keinoja käytetään vain alussa ja pääosin tarina etenee rauhallisemmin, vaikka miljöö vaihtuukin usein ja tarjoaa toistuvasti tuoreita asetelmia. Moni hahmo kasvaa näytelmän aikana ja Draco Malfoysta paljastuu uusi, herkempi puoli, josta saatiin maistiaisia jo Puoliverisessä prinssissä ja Kuoleman varjeluksissa.

DRACO: -- eikä sinulla ole yhtään ystävää... olet ypöyksin. Ja yksin oleminen - se on vaikeaa. Minä olin yksin. Ja se vei minut todella pimeään paikkaan. Pitkäksi aikaa. Tom Valedrokin oli yksinäinen lapsi. Sinä et ymmärrä sitä, Harry, mutta minä ymmärrän - ja uskoakseni Ginnykin ymmärtää. (s. 194-195)
 
Vaikka Rowlingin panos näytelmässä on varsin pieni, Kirottu lapsi solmii yhteen irrallisia langanpätkiä, joita varsinainen Potter-sarja jätti jälkeensä. Näin ollen teos liittyy saumattomasti kokonaisuutteen, vaikka se takuulla jakaa mielipiteitä ja herättää syviäkin tunteita. Esimerkiksi Voldemortin historiasta paljastuu seikkoja, jotka herättävät uusia kysymyksiä. Edelleenkään ei kerrota aivan kaikkien rakastettujen hahmojen elämästä Tylypahkan jälkeen. Voikin olla, että tämä ei ole viimeinen kerta, kun palaamme taikamaailmaan. Kokonaisuutena näytelmä on eheä, vaikka muutamia epäloogisuuksia juonessa onkin. Jaana Kapari-Jatan käännös on sujuva ja jatkaa uusien loitsujen suomennoksissa aiemmista teoksista tutulla tavalla.
   
Arvosana:
        
Takakannesta:
Kahdeksas tarina. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin.
  
Harry Potterilla ei ole koskaan ollut helppoa, ja vaikeuksia riittää nytkin kun hän on taikaministeriön ylityöllistetty virkamies, aviomies ja kolmen kouluikäisen lapsen isä. Samaan aikaan kun Harry kamppailee esiin pyrkivän menneisyytensä kanssa, hänen nuorin poikansa Albus joutuu ottamaan vastuksekseen suvun henkisen perinnön taakan. Menneisyyden ja nykyisyyden sulautuessa pahaenteisesti yhteen sekä isä että poika oppivat ikävän totuuden: toisinaan pimeys nousee odottamattomista paikoista.
    
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 446 sivua, Tammi 2016
   
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Cursed Child (2016)
  

torstai 3. maaliskuuta 2016

Lukupiirissä | Louis Sachar: Paahde

"Stanleysta tuntui kuin hän kaivaisi omaa hautaansa."
    
    
Maaliskuun lukupiirikirja
HelMet-lukuhaaste: 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä 
  
Louis Sacharin Paahde oli positiivinen yllättäjä. Teos oli lipunut täysin tietoisuuteni ohitse, kunnes se valikoitui lukupiirimme kuukauden kirjaksi. Tässä yksi syy rakastaa lukupiirejä: koskaan ei voi tietää mitä kirjoja siellä tulee vastaan. Paahde tuntuu olleen jo jonkin aikaa yläkoulujen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien mieleen, sillä teos nousee toistuvasti esiin tällaisesta asiayhteydestä. Vaikka teos onkin luokiteltu nuorten osastolle, voin vakuuttaa epäileväiset aikuiset siitä, että tämä ajaton kertomus onnistuu viihdyttämään myös varttuneempaa lukijaa.
  
Päähenkilönä seurataan nuorta Stanley Yelnatsia. Itseasiassa hän on sarjassaan jo neljäs tuota etu- ja takaperin samoin luettavaa nimeä kantanut sukunsa mies. Hänen kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisänsä Elya Yelnats oli kotoisin Latviasta. Legendan mukaan hän suututti yksijalkaisen mustalaisen, joka langetti epäonnea tuovan kirouksen hänen että perillistensä ylle. 
  
Jonkin ajan kuluttua hän ei enää tiennyt, mikä viikonpäivä oli ja montako kuoppaa hän oli kaivanut. kaikki tuntui yhdeltä suurelta kuopalta, jonka kaivu kestäisi puolitoista vuotta. Hän arveli laihtuneensa ainakin pari kiloa. Hän otaksui, että puolentoista vuoden kuluttua hän olisi joko huippukunnossa tai kuollut. (s. 66)
  
Meidän Stanleymme on myös epäonninen. Olemalla väärässä paikassa väärään aikaan hän joutuu Greenjärven rangaistusleirille. Leirillä pahat pojat kaivavat sata vuotta aikaisemmin kuivuneen järven pohjaan säännöllisen kokoisia kuoppia Taxasin armottoman auringon alla. Tämän aktiviteetin tarkoituksena on kasvattaa luonnetta, sillä eihän Greenjärvi ole mikään partiotyttöjen leiri. Stanley miettii, onko kuoppien kaivamisen tarkoituksena jotain muutakin kuin vain luonteen kasvatus. Etsiikö Valvoja jotakin?
  
Leirin pojat käyttävät toisistaan lempinimiä. Tarinan muita henkilöitä ovat mm. Kainalo ja Yrjöpussi. Jokaisen nimeen liittyy oma tarinansa. Hieman ylipainoinen ja hiljainen Stanley saa leirillä nimen Luolamies. 
    
Stanley oli kiitollinen siitä, ettei rotuongelmia ollut. Röntgen, Kainalo ja Zero olivat mustia. Hän itse, Mustekala ja Zikzak olivat valkoisia. Magneetti oli latino. Järvellä he olivat kaikki samaa punaruskea sävyä - maan värisiä. (s. 89)
  
Paahde on vallan mielenkiintoinen seikkailullinen sukupolvitarina, palapeli, jossa on paljon huumoria, mutta myös isoja ihmisoikeuskysymyksiä. Suomennoksesta vastaava Jaana Kapari (nyt. Kapari-Jatta) on tehnyt todella sujuvan käännöksen. Teoksessta on tehty myös elokuvaversio (Paahde, 2003), jossa Stanleytä näyttelee Shia LaBeouf. Minulle Stanley näyttäytyi enemmän Anton Yelchinin näköisenä. 
  
Paahde sopii hyvin somessa kiertävään #pojatkinlukee -kampanjaan ja voi tällä teoksella osallistua myös Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseen.
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Arvoituksellisen kiehtova palapeli
   
Stanley Yelnats on poika, jonka kohtalona on olla väärässä paikassa väärään aikaan. Kun lenkkitossu putoaa taivaalta hänen päähänsä. stanley joutuu syyttömänä poikien rangaistuleirille paahtavan kuumaan autiomaahan. Mutta kohtalolla on takataskussaan paljon muutakin. Sattumien palapeli, joka alkoi muotoutua sata vuotta sitten autiomaan ollessa vielä järvi, on lukijan ratkaistava itse.
   
Yhdysvaltalaisen Louis Sacharin jo kulttimainetta saavuttanut nuortenkirja on ollut valtaisa myynti- ja arvostelumenestys ympäri maailman. Pelkästään Yhdysvalloissa se on saanut 17 eri palkintoa, mm. National Book Awardin 1998. 
   
Samantyylisiä kirjoja: Ally Condie: Rajalla, Pierce Brown: Red Rising, Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, William Golding: Kärpästen herra, Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua, David Safier: Huono karma
   
Suomentanut: Jaana Kapari, 239 sivua, Seven 2008 (1. painos Otava 2001) 
    
Alkuperäinen nimi: Holes (1998)
  
Kansikuva: Heli Hieta