Scifi-haaste | Ray Bradbury: Fahrenheit 451

"Fahrenheit 451 on lämpötila jossa kirjapaperi syttyy ja palaa"

     

  

Scifi-haaste: 5. Moderni scifi klassikko, julkastu 1951-1992
 

Bradburyn teos olisi itseasiassa sopinut toiseenkin kohtaan: "Retro-Hugo-palkinto 2004. Hugo-palkintoja ei jaettu 1954, mutta 2004 ne jaettiin taannehtivasti." (Lähde: Risingshadow)

Artikkelini on julkaistu myös Oulun yliopiston kulttuuritieteiden opiskelijoiden Kultu ry:n lehdessä Kultisti 3/2012

   

5. kesäkuuta 2012 kuolleen Bradburyn klassikko ei paljon esittelyjä kaipaa. Muutaman sanan tahdon kuitenkin kirjasta manita. Jo vuonna 1953 ilmestynyt teos maalailee karun tulevaisuuden kuvan kirjafiileille. Kirjat ovat kiellettyjä ja ne tulee polttaa. Vapaa ajatteleminen on vaarallista. Samantapainen asetelma on myös vuonna 2010 ilmestyneessä nuorten dystopiassa Tarkoitettu. 

  

Fahrenheit 451 on yksi niitä klassikoita, jotka jokaisen tulisi lukea ja minunkin on ollut tarkoitus se joskus katsastaa, jos tulee vastaan. Se löytyikin sopivasti kesälomareissulla Kierrätyskeskuksesta kahdella eurolla. Lisää kesäloman kirjasaalista, katso postaus täällä. Kirja yllätti kaikenlisäksi ohukaisuudellaan, on siis mahdottoman lyhyt ja luin itsekin tämän kahdella lukukerralla. Miksiköhän klassikoista tulee aina mieleen tuhti tiiliskivi...

   

Usko tai älä, mutta minä olen joutunut aikanani lukemaan koko joukon joten tiedän mitä puhun, ja asia on niin että kirjoissa ei sanota mitään! Ei mitään minkä voisi ottaa opiksi tai uskoa. Kaunokirjallisuudessa puhutaan epätodellisista ihmisistä, henkilöt ovat tyystin mielikuvituksen tuotteita.  (s.77)

   

Päähenkilö on kolmissakymmenissä oleva Guy Montag, palomies, jonka tehtävänä ei ole sammuttaa tulipaloja vaan sytyttää niitä. Hän etsii ihmisten kotoa salaisuuksia, piilotettuja kirjoja, kokoaa kollegoidensa kanssa ne rovioksi, valaa päälle palavaa öljyä ja liekittää maailmanhistorian kirjallisia klassikoita kyltymättömällä tulella. Täysin vailla viihdettä ei tulevaisuuden ihminen kuitenkaan pärjää, olohuoneiden seinät on korvattu televisio ruuduilla, joista tarjotaan ajatuksia herättämätöntä tositv:tä, jonka päätähtiä kutsutaan "sukulaisiksi". 

 

Eräänä päivänä Montag kohtaa naapuritalossa asuvan Clarisse McClellanin, viattoman ja hupsun tytön, jolla on vaarallisia ajatuksia. Montagin arki ei palaa ennalleen sen jälkeen - hän odottaa 17-vuotiaan Clarissen näkemistä huolimatta kotona odottavasta vaimosta.

- Mikä sinulla siinä on? Montag kysyi. 

- Luulen että se on tämän vuoden viimeinen voikukka. En olisi uskonut että nurmikolta löytyy sellainen vielä tähän aikaan. Oletteko koskaan kuullut mitä tapahtuu kun sitä hankaa leukaa vasten? Katsokaa. Hän sipaisi kukalla leukaansa ja nauroi. 

- Miten niin? 

- Jos siitä lähtee väri se merkitsee että olen rakastunut. Lähtikö sitä? 

Hän oli pelkkänä silmänä. 

- No? tyttö sanoi. 

- Leukasi on keltainen. 

- Hienoa! Yritetään sitä nyt teihin. 

- Ei se minuun tehoaisi. 

- Katsotaan. Ennen kuin Montag ehti liikahtaa tyttö oli pannut voikukan hänen laukansa alle. Montag kavahti taaksepäin ja tyttö nauroi. - Pysykää aloillanne! 

- Miltä näytti? Montag sanoi. 

- Hyi häpeä, tyttö sanoi. - Te ette ole rakastunut kehenkään. 

- Kylläpä olen! 

- Ei siltä näytä. 

- Minä olen hyvin rakastunut. Hän yritti loihtia kasvoilleen sanoja täydentävän ilmeen. Kyllä olen! 

- Voi älkää olko tuon näköinen. 

- Se on voikukan vika, hän sanoi. Te käytitte sen loppuun. (s.30-31)

    

Montagin vahvuutena hahmona on hänen rohkeutensa ajatella oman toimintansa mielekkyyttä. Bradburyn kieli on pääosin kaunista, vaikka toisinaan hän sortuu hyvinkin abstraktiin värien ja muotojen kuvailuun, joka tuo mieleen kaleidoskooppimaisen tripin Liisan seikkailuista Ihmemaassa. Mekaaniset koirat toivat kaikessa kauheudessaan mieleen Doctor Whon symppis hahmon, robokoira K9:n (äännetään canine). Alla muuten yksi suosikkikohtani, lumoava lainaus:

 

Hänen edessään kohoavasta mustasta seinästä tuli kuiskaus. Hahmo. Hahmossa: kaksi silmää. Yö katsoi häneen. Metsä näki hänet. (s.169)

    

Kuinka voisin kuvitella elämääni Bradburyn luomassa maailmassa? Olisinko aivopesty, valmiiksi pureskeltujen saippuaoopperoiden orja, joka välillä kaahaa tuhatta ja sataa moottoritiellä vai olisinko kenties rakkaimpia kirjojani salassa lukeva ja kirjallista historiaa säilövä kapinallinen? Bradbury pukee sanoiksi yhden elämäni moton:

 

Isoisäni sanoi, että jokaisen on kuollessaan jätettävä jotakin jälkeensä. Olkoon se sitten vaikka lapsi tai kirja tai taulu tai seinärakennelma tai kenkäpari. Tai puutarhaistutus. Jotakin jota käsi on koskettanut jollakin tapaa, niin että sielulla on paikka minne mennä kun kuolema yllättää, ja kun ihmiset katselevat istuttamaasi puuta tai kukkaa, he katselevat sinua. Samantekevää mitä teet, hän sanoi, kunhan aina koskettaessasi jotakin se on muuttunut entisestään sinun kaltaiseksi. Hän sanoi, että ruohonleikkaajan ja todellisen puutarhurin erottaa toisistaan heidän käsiensä kosketuksesta. On yhdentekevää onko ruohonleikkaaja paikalla vai ei; puutarhuri jää sinne eliniäksi. (s.184)

    

Bradbury on onnistunut nostamaan jo yli 50 vuotta sitten esille ne ongelmat, joista ensioireet alkavat näkyä nykypäivänä: ihmiset tyhmentyvät, he katsovat mieluummin Salattujen elämien uusintoja tai päivittävät Facebook-sivuaan kuin lukevat kirjoja. Kuinka kauan lukijakuntaa on riittävästi, jotta kirjoja suomennetaan, painetaan ja myydään, ennen kuin homma alkaa olla kannatamatonta? Toivottavasti minun ei tarvitse nähdä kirjarovioiden hehkua. Onneksi Suomessakin on mm. aktiivinen kirjablogi-yhteisö, joka varmasti enenevässä määrin nostaa niin klassikoita kuin uutuus teoksia kirjakansan huulille.

Arvosana:

     

Takakannesta:

Onko Fahrenheitin aika jo koittanut?
   
Maailman on vallannut suloinen mielettömyys: sen sijaan että ihminen rentoutuisi vaikkapa hyvää kirjaa lukien, hän menee olohuoneeseensa, jonka seiniä peittävät televisioruudut. Niiden kautta hän voi seurustella muiden ihmisten kanssa.
  
Viestintätekniikka on syrjäyttänyt kirjat. Ne täytyy polttaa. FAHRENHEIT 451 on lämpötila, jossa painopaperi syttyy palamaan, se on sieluntila, jossa yksilön näkemykset haihtuvat savuna ilmaan. Nouseeko enää kukaan vastustamaan yhteiskuntaa, joka pakottaa ihmiset toistensa peilikuviksi?

    

Tyylilaji: dystopia
            

Samantyylisiä kirjoja: Ally Condie: Tarkoitettu, George Orwell: Vuonna 1984, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

   

Suomentanut: Juhani Koskinen, 194 sivua, Tammi 1998, Ensimmäinen suomennettu painos 1966

       

Alkuperäinen nimi: Fahrenheit 451, Alkuteos ilmestynyt 1953

                                     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Wikipedia, Aamuvirkku yksisarvinen, Kuuttaren lukupäiväkirja, Tavaus, Nulla dies sine legendo, LukeVille, Mukaan lukien, Outo aika, outo paikka, Anilon lukupäiväkirja, Pois työpöydältä,

 

Samanhenkisiä leffoja:

• Fahrenheit 451 (1966)
• THX 1138 (971)
• 1984 (1984)
• Cubic (2002)
• Idiocracy (2006)

Kesäloman kirjahankinnat

Vietin kaksi viikkoa kesälomaa Helsingissä (siksi pieni blogitauko), avomieheni äidin luona ja tulipa siinä sivussa "ihan vahingossa" ostettua muutama kirjakin. Lisäksi uusimmat hankinnat (Jokien laulu ja Litium 6) ovat eilisen kirpparikierrokselta.

  

Mangaa:

• Chi's sweet home, 1-osa (1e)
• Yuu Watasen novellikokoelma 2 (1e)

 Kirjoja:

• Tuulia Aho: Urpukas (1e)
• David Almond: Naakkakesä (1e)
• Ray Bradburyn Fahrenheit: 451 (2e)
• Hall Caine: Ikuinen kaupunki (ilmainen)
• Agatha Christie: 10 pientä neekeripoikaa ("anopilta")
• Bernard Cornwell: Pohjoisen valtiaat (3e)
• Charlaine Harris: Veren voima (2e)
• Sue Harrison: Jokien laulun (1,50e) ja Tähtien kutsu (0,20e)
• Johanne Hildebrandtin Freija (1e)
• Monica Hughes: Tietokoneen vangit (2e)
• Risto Isomäki: Litium 6 (1,50e) 
• Sujata Massey: Rei Shimura ja Zen temppelin arvoitus (2e)
• L.M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat (3e)
• Audrey Niffennegger: Aikamatkustajan vaimo (ilmainen)
• Willian Nicholson: Tuulen laulu 1e ja Ylivaltiaan orjat (2e) 
• Sari Peltonimen Suomu (0,50e)
• Philip Pullman: Kultainen kompassi (1,50e) 
• Frank Schätzingin Pedot (2e)
• Jan Wallentin: Strindbergin tähti (1e)
• Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (2e)

Hienoimma löydöt ovat:

1. Ikuinen kaupunki (Kierrätyskeskukselta, fantasiateos, joka on julkiastu 1901). Poimin aarteen laarista huomattuani sen kauniit kannet 
2. Aikamatkustajan vaimo, jonka sain eräältä Risigin foorumilaiselta.
3. Harrisonin teokset: todella halpa Tähtien kutsu sekä Jokien laulu, jonka löytyminen kirvoitti iloisen hihkaisun huuliltani. (Muistelin nimittäin virheellisesti Tähtien kutsua sarjan aloittavaksi teokseksi, samoin kävi myös Cornwellin teoksen kanssa).
4. Urpukas, joka on ollut minulla lainassa, mutta palautin sen keväällä jossain vaiheessa kandikiireiden vuoksi.
5. Fahrenheit 451, jonka jo innostuin lukemaan parilla istumakerralla. Postaus kirjasta täällä.

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

 "Ei ole hauskaa palata takaisin kouluun kesäloman jälkeen."
   

      

Sain kirjasta arvostelukappaleen PDF-tiedostona suoraan kirjailijalta sähköpostiini.
  
Marian ilmestyskirja käsittelee vakavia teemoja: sairastumista, pyöräntuolin vangiksi jäämistä, ihmisten ennakkoluuloja ja negatiivista, alistuvaa asennetta. Haavisto kuvailee vakavasti sairastuneen ihmisen kohtaamia ennakkoluuloja niin peruskoulussa kuin sairaalassakin. Marian sairastumiseen ei löydetä syytä ja sitä pidetään vain mielen häiriönä. "On Marian itsensä vika, että hän sairastui"-asenne on yllättävän julma ja odottamaton. Luin kirjan yhden vuorokauden aikana - se lumosi minut raakudellaan, rakkaudellaan ja Marian selviytymisen voimalla. En voinut laskea tekstiä käsistäni.
  

Maria sairastuu 11-vuotiaana, ollessaan kesämökillä Turun saaristossa. Kouluun palaaminen on tavallistakin vaikeampa, sillä nyt hän ei voi sulautua joukkoon. Maria ei ole enää ihminen, hän on esine tai eläin. Hänelle ei puhuta suoraan, vaikka hänen aivonsa toimivat mutta jalkansa eivät. Mariasta voidaan puhua surkuttelevaan sävyyn, sillä pyörätuolissa istuva ihminen on kuuro. Äitikään ei ymmärrä. Marian on vaikea ystävystyä kokemustensa vuoksi ja eristäytyy ihmisistä.
  
Vain harvat pystyvät näkemään Marian persoonan pyärätuolin ohitse. Näille harvoille Maria kertoo itsestään ja piirroksistaan, joita hän tekee aina kuin vain käsissä riittää voimaa. Ensimmisenä Maria päästää lähelleen 12-vuotiaan Kikin, jonka veli Jaakko on myös pyörätuolissa. Myöhemmin, lukiossa hän tapaa Sinin, kärsivän taiteilijan ja taideopettaja Lyydin, joka jää tärkeäksi tukipylvääksi Marian elämässä huolimatta sairastamastaan nivelpsorista. Täysi-ikäistymisen kunniaksi Maria muuttaa kotoaan pieneen yksiöön - äidin vastusteluista huolimatta. Hän saa töitä Lyydin kautta, videoiden editoimista ja pakkaamista DVD:lle. Töissä hän kohtaa Teon, halvaantuneen punkkarin, joka näkee Marian, ei vain tuolia, jossa hän istuu.
   
Haavisto kirjoittaa taidokkaasti. Marian hahmo on ironinen. Hän on aito ja hänet voisi kuvitella kohtaavansa kadulla. Pystyin samaistumaan Mariaan mm. kammoksumalla puhelimessa puhumista. Juoni ei etene kronologisesti, vaan Marian elämästä nähdään kohtauksia takautumina. Ilmestyskirja aaltoilee halki hyvien ja hyvin huonojen aikojen. Marian sairaus kuuluu niihin mystisiin tapauksiin, joita tohtori House ratkoo tv:ssä, mutta Marian elämään ei ilmesty Hugh Laurieta. Viimeinen luku loppuu yllättäen, jättäen avoimeksi Marian tulevaisuuden. Edeltävät tapahtumat ovat kuitenkin olleet positiivia, joten uskon, että Maria tuli lopulta onnelliseksi.
 
Haavisto kertoo kirjan kotisivuilla omasta sairaudestaan, jolla on joitakin yhteisiä piirteitä Marian kanssa. Hän on kohdannut samoja ennakkoasenteita kuin Maria ja hän muutti Hollantiin saadakseen olla tasa-arvoinen ihminen. On uskomatonta, kuinka hän jaksaa santaa voimaa muille kokemustensa jälkeen. Tarina ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen, mutta Marian sairastuminen voisi tapahtua kenelle vain. Onhan tv:ssä tullut dokumenttiohjelmia ratkaisemattomista sairauksista.
 
Marian tarinaan en olisi välttämättä esim. kirjastossa törmätessäni tarttunut, joten olen kiitollinen Haavistolle, kun hän kysyi minulta, tahtoisinko kirjan lukea. Lukunäyte vakuutti minut astumaan ulos mukavuusaleeltani, sillä luen minä toisinaan muitakin kirjoja kuin scifiä ja fantasiaa. Suosittelen kirja siis myös muille, jotka uskaltavat avoimin mielin lähteä tarinan kuljettamiksi. Arvosanaa oli vaikea tälle teokselle vaikea antaa - kuinka näin realistinen kirja arvotetaan?
 

Arvosana:

       
Haaviston teksti sain minut ajattelemaan omia kokemuksiani. En tunne ketään vakavasti sairastunutta, ainakaan Kelan määritelmien mukaan. Moni tuntematon sairaus kirjataan masentumisena tai muuna mielen terveyden ongelmana. Ja voi kyllä, tämän diagnoosin saaneita ihmisiä lähipiirissäni onkin, varmasti enemmän kuin ihmiset uskaltavat kertoakaan.

Olen usein miettinyt, että olisi mielenkiintoista päästä puhumaan psykologin tai psykiatrin kanssa, mutta pelkään, että nykystandardeilla minulle määrättäisiin jokin "voi paremmin"-lääke, ihan vain koska olen erilainen. Ei, minulla ei ole elämässäni mitään suurempia ongelmia, mutta minua on koulukiusattu koko peruskoulun ajan, sillä ajattelen asioita eritavoin kuin muut.

Olin keväällä 2008 töissä nuorten työpajoilla, ja työharjoitteluun kuului koulutuspsykologin tms. haastattelu. Hänen mielestään minun olisi syytä mennä lääkäriin, koska minulla on todennäköisesti lukihäiriö. Saman diagnoosin olin muutamaa vuotta aikaisemmin saanut opettaja-siskoiltani (jotka ovat 12- ja 18-vuotta minua vanhemmat). En uskonut itse tähän. Terveyskeskuslääkäri kirjoitti minulle lähetteen neurologille.
  
Kävin sitten saman vuoden syksyllä  Ouluun, opiskelemaan muuttaessani neurologi-tädin luona, joka ei ollut paljoa minua vanhemman oloinen. Hänen mukaansa minulla ei ole lukihäiriötä vaan enemminkin jonkinlainen numeeriseen ja geometriseen hahmottamiseen liittyvä häiriö, joita ei ole kartoitettu riittävästi, jotta minun tapauksellani olisi nimeä.

Olen pärjännyt ihan hyvin elämässäni. Osaan kirjoittaa, lukea ja puhua. Vaikeuksia minulla on ollut lähinnä matematiikassa, digitaalisen kelloajan muuttamisessa analogiseksi (ja toisin päin) ja olen välillä hyvinkin ujo sosiaalisissa tilanteissa. Silti olen saanut elämääni rakkaan avopuolisoni. On todennäköisesti aiheellista ajatella, että jos "tilani" olisi tiedetty aiemmin, olisin voinut saada ylioppilaskirjoituksissa avustusta ja paremmat arvosanat, mutta pääsin lukion läpi - vaikka kirjoitinkin vahingossa ruotsin pitkänä ja englannin lyhyenä kielenä (kiitos hahmotushäiriöni).

Tyylilaji: psykologiset romaanit

          

Samantyylisiä kirjoja:

         

229 sivua, Muruja 2011

 

Kirjailijan kotivivut                               

             

Kirjasta muualla:  Kirjavinkit, Vinttikamarissa, Uppoa hetkeen, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Jossun lukupäiväkirja, Luettua, Kujerruksia, Kaiken voi lukea, Insinöörin kirjahylly, Taavan päiväkirja, Lukuhoukka, Nenä kirjassa, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kirjava kukko, Susan kirjahylly,

Tom Knox: Pahan koodi

Se haudattiin 10 000 vuotta sitten…
Niille sijoilleen se olisi pitänyt jättääkin…

 

   

Pahan koodissa seurataan tarinaa kahdessa maassa. Robert Luttrell on amerikkalainen toimittaja, joka lähetetään Turkkiin kirjoittamaan artikkelia Göbekli Tepen arkeologisista kaivauksista. Kaivausten johtaja, saksalainen Franz Breitner murhataan yllättäen. Rob ryhtyy tutkimaan tapausta seksikkään ranskalaisen osteoarkeologin Christine Meyerin kanssa. Toisaalla, Isossa-Britanniassa tutkitaan omistuisen raakojen murhien sarjaa. Tutkimusten johtajana on rikoskomisario Forrester, jonka apuna toimii suomalaissyntyinen poliisi Boijer.

  

Göbekli Tepen temppeli haudattiin tuhansia vuosia sitten, mutta miksi? Ja kuinka nykyaikaiset rituaalimurhat sopivat kuvaan? Kerros kerrokselta salaisuuden paljastuvat kahdella rintamalla ja loppua kohden saadaan selvyys kaikkeen. Matkan aikana saadaan kuitenkin nauttia kuvottavista murhista, yllättävistä historiallisista faktoista sekä kiihkeästä seksistä.

Tämä kirja sai minut pidättämään hengitystä hahmojen puolesta, ihmettelemään murhien raakuutta ja janoamaan lisää tietoa tapahtumista. Ei siis ihme, että jo ensimmäisellä lukukerralla luin 70 sivua ja teoksen loppuun pääsemiseen ei kauan aikaa kulunut. Lopussa asioita paljastetaan ehkä turhan nopeasti, mutta tapa jolla historialliset johtolangat yhdistellään on silti varsin tyydyttävä.

  

Oikein oivallinen viihderomaani, ehdottomasti parempi kuin Da Vinci-koodi (jonka ilmestyttyä muuten saivat tällaiset historialliset trillerit mukavasti jalansijaa, vaikka markkinoinnissa tämän genren reoksiin isketäänkin liian helposti Da Vinci-koodin leima). Lainasin teoksen kirjastosta tietämättä tai odottamatta mitään ennakkoon. Molemmat ovat mielestäni olleet varsin hyvin melenkiintoa ylläpitäviä teoksia, vaikeivät olekaan aivan korkeakirjallisuutta. Etenkin kiinnostavan Pahan koodista tekee sen sivuaminen omaa opiskelualaani, arkeologiaa. Pahan koodi on koukuttava lukukokemus, mutta jää todennäköisesti kaltaistensa joukkoon, päätellen siitä kuinka vähän tästä on puhuttu blogeissa. 

   

En suosittele nuorimmille tai herkkähermoisille lukijoille.

    

Takakannesta:
Nopeatempoinen jännitysromaani haudatun muinaistemppelin arvoituksista tihkuu historiaa, tiedettä ja mystiikkaa Dan Brownin Da Vinci-koodin tapaan.

Bagdadin itsemurhaiskusta toipuva Rob Luttrell haaveilee vain kotiinpaluusta Lontooseen, kun päätoimittaja määrää hänet pikaisesti Kaakkois-Turkin Kurdistaniin. Saksalaisen arkeologin Franz Breitnerin löytämä Göbekli Tepen temppelin raunio on tuhansia vuosia vanhempi kuin mikään muu historian merkkipaalu, Stonehenge tai Egyptin pyramidit. Robin lupaavasti alkanut juttukeikka kaikkien aikojen merkittävimmästä muinaislöydöstä muuttuu kohtalokkaasti, kun Breitner löydetään seivästettynä. Kryptiset muistiinpanot johdattavat ranskalaisantropologi Christine Meyerin ja häneen ihastuneen Robin temppelin arvoituksen jäljille. Mutta mikä sai ihmiskunnan ensimmäiset maanviljelijät kätkemään Eedenin salaisen puutarhan massiivisten maakerrosten alle?

Samaan aikaan Brittein saarilla Scotland Yardin rikoskomisario Forrester ja hänen suomalaisapurinsa Boijer tutkivat raakoja rituaalirikoksia. Sadistisille julmuuksille tuntuu yhteistä olevan vain uhrien kehoon kaiverretut Daavidin tähtikuviot. Ovatko tekijät olleet huumepäissään? Vai onko asialla jokin satanistinen äärijärjestö?

Kun pahan koodin ratkaisijat viimein löytävät jezidien Mustan kirjan, Moolokin kita uhkaa nielaista kaiken, mitä nykymaailma on tottunut pitämään sivistyksensä peruspilareina…

 

 Arvosana:

  
Tyylilaji: trilleri, arkeologia

          

Samantyylisiä kirjoja:  Dan Brown: Da Vinci-koodi, Steve Berry: Kolmas salaisuus, Tom Egeland: Ympyrän pää, Paul Sussman: Temppelin salaisuus, Paul L. Maier: Raman kirous, Kate Mosse: Labyrintti, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, Elizabeth Kostova: Historiantutkija, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus,

        

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 414 sivua, WSOY 2010

       

Alkuperäinen nimi: The Genensis Secret (2009)

                                     
Kirjasta muualla: Savon Sanomat, Kymen Sanomat, Taavan päiväkirja,

Michelle Harrison: 13 kirousta

 "Hän oli taas nähnyt unta keijuista."

    

   
Oli todella odottamatonta, mutta vatsanpohjaa kihelmöivää huomata, että teoksen takakanteen oli poimittu minun kommenttini sarjan edellisestä teoksesta:
  

  
Tarina jatkuu siitä, mihin se jäi teoksessa 13 lahjaa. Edellinen päähenkilö Tanya on nyt sivuroolissa ja seikkailua keijujen maailmassa seurataan Punaisen näkökulmasta. Edellisen osan suomentaja Kaisa Kattelus on vaihtunut Sari Kumpulaiseen. Luin 13 lahjaa vuosi sitten, joten en osaa sanoa, kuinka paljon tämä vaihdos on vaikuttanut kirjaan.
  
Tarina saa alkunsa siitä, kun Punaisen pikkuveli James siepataan keijujen valtakuntaan. Punainen, eli oikealta nimeltään Rowan, kokee olevansa erilainen kuin muut perheensä jäsenet, eikä vähiten punaisten hiustensa vuoksi. Hän näkee keijuja, aivan kuten Tanyakin. Keijulle ei tule koskaan paljastaa omaa nimeä, siksi Punainenkin salaa sen. Nimissä on voimaa, jopa enemmän kuin Punainenkaan osaa arvata.

Siitä lähtien, kun keijut olivat vieneet hänen pikkuveljensä, Rowan Fox - tai Punainen, kuten tyttö nykyään itseään kutsui - oli miettinyt taukoamatta, miten hän saisi veljensä takaisin. Veljen kohtalo jäyti Punaista, ja pojan löytämisestä oli tullut hänen elämänsä tarkoitus. Katoamistapaus oli sattunut alle kaksi kuukautta sen jälkeen, kun heidän vanhempansa olivat kuolleet puolitoista vuotta sitten.  (s.13)

Keijujen valtakuntaa hallitsevan vuoroin siunattu ja kirottu hovi. Siunatun hovin aikaa ovat kevät ja kesä, kirotun puolestaan syksy ja talvi. Punaisen suunnitelmana on mennä pyytämään siunatulta hovilta veljeään takaisin, mutta aika kulkee keijuvaltakunnassa eri tahtia kuin ihmisten maailmassa ja kun joukkoon lisätään vielä hyppysellinen viivytyksiä, hän pääsee perille vasta vallan vaihtumisen iltana. Punainen saa tehtäväkseen etsiä 13 kirottua amulettia ja häntä auttamaan saapuvat syyslomaansa viettävät Tanya ja Fabian. Onko sopimukseen luottamista, miksi amuletit tuntuvat olevat liian helposti löydettävissä?
 
Harrisonin trilogian kahden ensimmäisen teoksen vahvuutena on vanhojen keijumyyttien uudelleen herättäminen. Keijut eivät ole kauniita olentoja, jotka hoitavat puutarhaa ja ratsastavat perhosilla, vaan monet ovat rumia keppostelijoita, jotka voivat houkutella ihmisen eksymään metsään. Keijutrilogiassa ei myöskään ole viitteitä tämän hetken muodista, paranormaalista romantiikasta. Sarjan päähenkilöt ovat lapsia, vaikkakin Punaisen kokemukset ovat vanhentaneet häntä.

Muutamat muutkin kirjan lukeneet ovat antaneet teokselle miinuksen amulettien etsimisen helppoudesta. Pienet vastoinkäymiset olisivat tuoneet enemmän mausteita tarinaan. Lopun juonenkäänteet olivat hieman ennalta arvattava, mutta taidokkaasti kerrottu.Kokonaisuutena pidin sarjan ensimmäisestä osasta enemmän, vaikka Punaisen hahmossa on enemmän syvyyttä kuin Tanyassa. Suosittelen silti lukemaan tämänkin teoksen, siihen ei kauan aikaa kulu. Odotan innokkaana millaisen loppuhuipennuksen sarja saa!
 
Takakannesta:
Kun keijut vievät Punaisen veljen, hän vannoi pelastavansa pojan vielä takaisin ihmisten maailmaan.

Kerran Punainen oli vielä nimeltään Rowan. Nyt hän ei kerro nimeään enää kenellekään. Hänellä on vain yksi, mahdottomalta kuulostava tavoite. Hänen olisi pelastettava veljensä, ennen kuin keijujen valtakunnassa alkaa uusi, kirottu aika.

Keijujen maailmasta pelastunut Tanya ei puolestaan tiedä, minkä tapahtumaketjun hän sysää liikkeelle hukatessaan 13 amuletin ranneketjun. Keijuilla on nimittäin Punaiselle, Tanyalle ja Fabianille haaste, joka vaatii kekseliäisyyttä, oveluutta ja uhkarohkeutta. Vai onko haaste sittenkin pahanlaatuinen ansa? Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä mahtavammin 13 kammottavaa kirousta painavat kolmikon niskassa...

Arvosana:

Tyylilaji: nuoret, fantasia,

          

Samantyylisiä kirjoja:  Melissa Marr: Ilki ihana ja Sala kavala, Tony Di Terlizzi ja Holly Black: Spiderwickin kronikat I,

        

Suomentanut: Sari Kumpulainen, 543 sivua, Tammi 2012

       

Alkuperäinen nimi: The Thriteen Curses (2010)

                                     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjojen syövereihin, Gloria's Story, 

   

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: 13 lahjaa, 2011 (The Thirteen Treasures, 2009)