Kirjablogeissa kiehuu

Vähän roiskuu hellallekin. 

Mikä on saanut lämmön nousemaan?  

     

Hesarin Nyt-liitteessä (linkki alla) esiteltiin ongelmakohtia, joita kirjablogien kanssa on noussut esiin. "Ensinnäkin: Monet bloggaajat ovat kirjallisuuteen rakastuneita himolukijoita. He eivät ole kriitikoita, joiden on pakko lukea leipänsä eteen kaikenlaista kirjallisuutta ja sanottava, mitkä teokset ovat huippuja ja huteja." Ja onko tässä siis jotakin väärin?

   

Kirjabloggarit, tuo näennäisen yhtenäinen joukkio ei mahdu yksiselitteisen, tyhjentävän kuvailun alle. Me emme kuulu salaseuraan, jonka tehtävänä on tehdä ammattikriitikoista työttömiä. Tämä on suurelle osalle, myös minulle ensisijaisesti rakas harrastus, lue alla olevien linkkien takaa vaikka Karoliinan, Amman ja Morren mielipiteitä. Harvoin varmaan muihin harrasteilmiöihin on näin pinsettien ja suurennuslasin kanssa tartuttu? Kirjablogaajista ja kriitikoista esitetään outo kuva: blogaajat nauttivat lukemisesta ja valitsevat vain itseään kiinnostavia kirjoja, kun kriitikoiden puolestaan täytyy lukea pääsääntöisesti koska on pakko. 

   

Tekohauskasta näkökulmasta katsoen kriitikoille lukeminen jättää pakkopullan maun suuhun, onhan se palkka jollakin tienattava. Lukeminen ei myöskään saa olla coolia, vaan se on erakkoluonteen kammioon hautautumista, epäsosiaalisuutta tai itsensä kultivoimista, jonka takia kevyt kirjallisuus ei olekaan itsensä vakavasti ottavan kriitikon alaa: he etsivät elämyksiä elämänkatsomusta avartavista uniikeista teoksista. Sepä hienoa, missä tällaisia kritiikkejä sitten saa lukea? Minusta kun näyttää vahvasti, että ne kritiikit jotka silmieni eteen ovat sattuneet, ovat aikalailla juurikin niitä pinnalle nousevia kirjoja, joista monet seuraamani blogitkin kirjoittavat, esimerkiksi Dan Brownin uutuus Inferno (tässä Hesarin artikkeliin viitaten) taitaa kallistua viihdekirjallisuuden vaakakuppiin.

  

Pitäisikö sitä mitä lukee ja mistä kirjoista blogissa/lehdessä kirjoittaa jotenkin arvottaa? Eikö lukeminen ylipäätään ole hieno asia vaikka runojen ja pienkustantamoiden osuus nyt jäisikin pienemmäksi. Syynä ei varmaankaan ole ainoastaan se, etteikö niistä lukemisesta kiinnostuttaisi kirjoittamaan: runot eivät nyt vain ole kaikkien mieleen (kuten eivät ole dekkaritkaan) ja monia oma/pienkustanteita ei esimerkiksi saa kaikista kirjastoista. Minusta kirjallisuudesta tehdään helposti jotenkin pienen piirin oikeus. Kyllähän taiteen muitakin aloja on aina arvosteltu koulutustasosta riippumatta. Nautinto ei vaadi maisterin papereita. 

    

Miksi luen kirjoja?

   

Kysymys voi kuulostaa tyhmältä ja silti tätä saa aina olla selittämässä. Olen sisimmiltäni nautiskelija, eskapisti, matkustuskammoinen. Kirjojen avulla pääsen kauas täältä lähtemättä kuitenkaan minnekään. Mielikuvitukseni käyttää kirjoja polttoaineenaan. Kirjojen avulla voi kokea ensirakkauden nipistelyn vatsanpohjassa, silittää yksisarvisen turpaa, tappaa örkkejä, valloittaa tutkimattomia planeettoja Missä muussa harrastuksessa voit sanoa näin?

   

Morrekin linkkasi tämän loistavan Sirpa Kähkösen kolumnin, jonka luin jo heti tuoreeltaan ja samaistuin joihinkin kirjailijan esittämiin lapsuuskokemuksiinsa. En muista olenko täällä jo aiemmin kertonut, mutta olin koko peruskouluaikani koulukiusattu. Menin eri yläasteelle kuin muuta maalaiskouluni oppilaat, jotta saisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei auttanut, Olin leimattu koko elämäkseni. Niin ainakin ajattelin toisinaan. Kirjallisuus piti minut järjissäni silloinkin, kun tuntui että turvaverkot pettivät.

   

Olenko myynyt sieluni kustantamoille?

  

Olen myöntänyt mm. yläpalkissa olevan linkin takaa löytyvässä esittelytekstissäni  että saan arvostelukappaleita, osan jopa pyydän itse suoraan eri kustantamoilta. Teen yhteistyötä Risingshadow-sivuston kanssa ja arvostelujani löytää sieltä (viimeisinpänä Sari Peltoniemen Haltijan poika). Olen joskus jopa kysynyt, saanko kirjoittaa artikkelin, vaikka olen lukenut kirjan kirjastosta - ja vastauksena olen saanut, että kirja on palkkioni työstä, jonka näen lukiessani ja kirjoittaessani lukemastani. En pidä itseäni ammattikriitikkona. Kirjahyllyni pursuilee ihan muista syistä kuin arvostelukappaleista. Ja kuten ovat muutkin todenneet, tulisin aivan hyvin toimeen ilman arvostelukappaleitakin (en ole myynyt sieluani millekään tietylle kustantamolle). Luen myös vanhempaa kirjallisuutta, omasta halustani ja kirjallisuuden opintojen takia.

  

Saan uudet kirjat vain vähän nopeammin, kun kustantamot lähettävät ne sen sijaan, että varaisin ja hakisin teoksen kirjaston kautta. Rahallinen etu on pieni: en varmaan montaakaan uutuuskirjaa ostaisi uutena, sillä opiskelijan budjettini ei kestäisi kalliiden kirjojen ostamista vaan kääntyisin kirjaston puoleen. Jälleenmyyntiarvo uunituoreellakaan kirjalla ei pilviä hivele. Ja postikulut kirjan lähettämisestä tekevät nettikirpparillaa myymisestä vähän turhaa, jos lähikirjakaupasta saman teoksen saa samalla hintaa kuin mitä se "käytettynä" ja postitettuna maksaisi. 

  

Blogimaailmaan on nyt tulossa pelisäännöt. ne auttavat kaikkia meitä blogaajia blogin aihepiiristä huolimatta kirjoittamaan näytteistä, lahjoista ja muista ilmaistuotteista entistä paremmin. Minä kirjoitan aina artikkelini alkuun, jos kirja on arvostelukappale. sama tieto löytyy myös lopussa olevista tunnisteista. Jos kirja on kirastosta tai omasta hyllystä, merkintä löytyy näidenkin kohdalla usein lopusta. Oma hylly-merkintä pitää sisällään esimerkiksi myös kirjat, joita saan lahjaksi perheeltäni.  

  

Linkkaan blogiartikkeleihini muidenkin kommentteja lukemastani kirjasta laajentaakseni näkökulmia. Onhan se lukijankin näkökulmasta rikkaus, jos samasta kirjasta ollaan useampaa mieltä. Se että kirjaboggarit päättäisivät yksissä tuumin kehua jotakin kirjaa on vain urbaani legenda. Minäkään en aina pidä samoista kirjoista kuin ne blogaajat, joiden kanssa kirjamakuni eniten kulkee samoja ratoja. Lisään myös aina uudemmista kirjoista puhuttaessa linkin kustantajan sivulle. Tästä en kuitenkaan saa mitään palkkaa. Se vain tuntuu loogiselta ja luontevalta.

    

Kirjallisuus ammattina

   

Voi, olen jo kauan toivonut, että tästä kirjahulluudestani voisin joskus saada työn - mutta minkälaisen? Kirjastossa, kirjakaupassa, kustantamossa, kriitikkona, äidinkielen opettajana...? Sitä en vielä tiedä minne päädyn, mutta nyt ainakin olen askeleen lähempänä tulevaisuutta. Kirjastoalaa eli informaatiotutkimusta en ole vieläkään päässyt opiskelemaan, mutta uskon kirjallisuudenopintojen avaavaan taas uusia ovia.

  

Blogaaminen ei kuitenkaan näillä näkyminen ammatikseni muodostu. Toivottavasti lukijani ymmärtävät tämän tekstin lähtökohdat ja syyt: tahdon avoimesti kertoa, että en ole pelinappula isojen firmojen rattaissa vaan ajattelen omilla aivoillani. Vaikka minua yritettäisiin johonkin lokeroon pakottaa, taistelen vastaan. En myöskään anna hämmentävistä lähtökohdista kirjoitettujen, blogaajia provosoivien tekstien vaikuttaa siihen iloon, jota saan lukiessani. Näillä eväillä jatkan seuraavan kirjan pariin.
  

Hauskaa ja vapaamuotoista lukukesää kaikille!

Linkkilistausta:
Nyt: Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä
Nyt: Kirjallisuus on siististi cool (Kolumni)
Blogisiskot: Kirjablogaajien valta ja ongelmat
Luutii: Rakkaudesta... mihin?
Kirjava kammari: Lukemisen kauhu ja surkeus
Amman lukuhetki: Bloggaajan ja journalistin etiikka
Missio kässäri: Rakkaudesta kirjablogeihin
Morren maailma: Suorasainen ja itsekäs kirjablogaaja

Sari Peltoniemi: Haltijan poika

"Joissakin tilanteissa sitä luulee helposti itsestään liikoja. 

Ellei luulisi, ei pystyisi mihinkään."

         

  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
  

Haltijan poika on synkkä ja koukuttava jatko-osa Peltoniemen vuonna 2011 ilmestyneelle teokselle Kuulen kutsun metsänpeittoon. Tarina alkaa syksystä, jolloin päähenkilö Jouni Allisen elämässä alkaa uusi ajanjakso, lukio. Elämässä on paljon muitakin uusia tuulia: kaveriporukan yhteinen bändi Tavallinen Uolevi saa ensimmäisen keikkansa, kainalosta löytyy ihana tyttöystävä Matleena ja kotonakin asiat näyttävät sujuvan hyvin. Shamaaniksi ryhtynyt Jounin entinen peruskoulun opettaja Romppainen kuitenkin varoittaa lähestyvästä pyhäinpäivästä, jolloin rajat elävien ja kuolleiden valtakuntien välissä avautuvat. Voivatko kuolleet vahingoittaa Jounia, entä löytävätkö hän ja Saara-sisko koskaan haltijaäitiään?

  
Jouni huomaa elävänsä kaksoiselämää. Päivisin hän on ihan tavallinen lukiolainen, mutta öisin hän ei nuku enää ollenkaan, hänen aistinsa ovat terävöityneet ja niinpä pimeässä näkevästä yö-Jounista tuleekin eräänlainen supermies, joka tuntuu pystyvän mihin vain. Jotta elämä ei olisi liian helppoa ja turvallista, Jouni löytää itsensä keskeltä lumimyrskyä puolustautumasta kuolleiden joukkoja vastaan. Hänen haltijaäidiltään perityt kyvyt houkuttelevat kadonneita sieluja kuin palava kynttilä yöperhosia. Apua Jouni saa muun muassa hautausmaan portinvartija Krideltä, joka on yksi teoksen kiinnostavimmista henkilöistä. Hänestä tule jotenkin mieleeni kulttimaineessa oleva hahmo Crow.
   

Kride istui kirkkopuiston penkillä katulampun valokeilassa ja katseli tuloani. Hänellä oli vaalea, kihara tukka, oikein kerubimainen. Muutenkin hän näytti sirolta ja sievältä, aika tyttömäiseltä. Jalat kylläkin oluvat pojan jalat, kengät vielä törkeämmät kanootit kuin minulla.(s. 5)   

  
Peltoniemen kirjoissa ovat todellisuuden ja tarun rajat hämärtyneet aikaisemminkin. Esimerkiksi teoksissa Suomu ja Hämärän renki päähenkilö Oona siirtyi ajassa taaksepäin. Nyt Peltoniemi hyödyntää vahvasti pohjoiselta maistuvaa saamelaismytologiaa. Haltijan poika osoittaa yhdessä esimerkiksi Johanna Sinisalon tuotannon kanssa, että suomalaisella kirjallisuudella on vahvoja naiskirjoittajia, joiden tuotannon voi laskea omannäköisemme maagisen realismin piiriin. Haltijan pojassa yliluonnollinen maailma on kuvattu uskottavasti ja se esitetään teoksessa yhtä luonnollisesti kuin muukin maailma. Sujuva kerronta on Peltoniemen vahvuus. Hahmot voivat näyttää pinnallisilta, mutta heistä annetaan rivien väleistä vihjeitä, joiden mukaan taustalla on paljon enemmän.
 
Peltoniemi on tarttunut myös muutamaan hankalaankin teemaan, kuten kestävään kehitykseen, eläinten oikeuksiin ja kasvissyöntiin. Jounin lähipiirin naiset kantavat vastuuta, Saara ja bändikaveri Marko (oikealta nimeltään Margarita) eivät laita lautasilleen lihaa tai osta sipsejä ja ylikansallisia virvoitusjuomia. Olipa minkkien tarhaaminen eettistä tai ei, ilkivaltaan kannustamiseen tai syyllistämiseen ei kirjailija ole sortunut. Hän heittää ilmoille epäkohtia ja antaa lukijan pohtia omaa kantaansa niihin. Tarvitseeko joka vuosi ostaa uudet farkut, voiko pienillä teoilla vaikuttaa monien elämään?
 
Haltijan poika on todella nopealukuinen teos, jota voi suositella lämpimästi myös poika-lukijoille. Tämä kirja osoittaa, kuinka tärkeitä läheisten ihmisten muodostamat turvaverkot ovat. Tapa, jolla Peltoniemi vetää juonen langat kasaan antaa viitteitä siitä, että Jounin tarina ei ole vielä lopussa.

     

Arvosana:

   
Takakannesta:

Jouni on aloittanut lukion. Hänen bändinsä Tavallinen Uolevi jatkaa harjoituksia ja valmistautuu keikkaan. Sevettijärven-matkan jälkeen Jouni on kohdannut olentoja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Oppaaksi hän saa Kriden, joka vartioi hautausmaan portilla. Pojan turvaverkko on pettänyt, ja Jounikin sotkee omansa.
 
Sitten tulee halloween, josta Jounia on varoitettu. Silloin vainajat ovat liikkeellä - eivätkä ne halua Jounille hyvää. Ulos lumimyrskyyn Jouni kuitenkin päätyy. Hyytävän jännittävä seikkailu johdattaa Jounin ja hänen siskonsa Saaran lopulta aliseen maailmaan. Löytävätkö he sieltä vastauksen haltijaäitinsä arvoitukseen?
 

Haltijan poika on jatkoa kirjalle Kuulen kutsun metsänpeittoon. Maagisen kertojan uusi romaani ammentaa aineksia niin kauhutarinoista kuin pohjoisesta mytologiastakin.

   

Tyylilaji: nuoret, rakkaus, kansanperinne, pohjoinen, kauhu, maaginen realismi

   

Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Neil Gaiman: Hautausmaan poika, Annika Eräpuro: Fria ja Kuunainen, 

182 , Tammi 2013

 

Kirjasta mm täällä: Risingshadow, Turun Sanomat, Kirjavinkit, Opuscolo,

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Kuulen kutsun metsänpeittoon (2011)

Moira Young: Julma maa

 "Lugh tulee ensimmäisenä, aina ensimmäisenä,

ja mä seuraan perässä."

     

     

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.

      

Uuden dystopia trilogian aloittava teos. "Parempi kuin Nälkäpeli. Tämä kirja räjäyttää tajuntasi." - MTV

  
Kuulin Moira Youngin dystopiateoksesta Julma maa ensimmäisen kerran, kun sitä sanottiin paremmaksi ja synkemmäksi kuin Suzanne Collinsin Nälkäpeli. Vaikka en pidä tällaisesta muiden suosiolla ratsastavasta markkinoinnista, kirja onnistui herättämään huomioni.
  
Youngin teoksen päähenkilö on kahdeksantoistavuotias Saba, jonka tuntema maailma ei ole suuri. Se koostuu kaatopaikkaromusta rakennetusta talosta kuivuvan järven rannalla. Siellä asuvat hänen lemmikkivariksensa Nero, sadetta alati toivova isä, kultatukkainen veli Lugh ja pikkusisko Emmi, jota Saba syyttää heidän äitinsä kuolemasta yhdeksän vuotta aikaisemmin. Kun kaksoisveli Lugh kaapataan kotoaan Saba päättää etsiä hänet.
  
Matka veljen ja tämän vangitsijoiden, mustakaapuisten ratsastajien luokse on pitkä ja vaatii uhrauksia. Päähenkilö joutuukin nopeasti avartamaan maailmakuvaansa. Tämän kasvutarinan juonenkäänteistä tulee helposti mieleen esimerkiksi elokuva Mad Max gladiaattoriareenoineen. Ihmetystä herätti Saban jopa riippuvuuteen taipuvainen suhde veljeensä: hän kokee olevansa vain yhtälön huonompi puolikas ilman Lughia. Eikö hän tosiaankaan käsittänyt olevansa jotakin yksilönäkin?
  
Suomennoksen mä/sä-puhekielisyys on tyylikeino, joka jakaa mielipiteitä. Enemmän negatiivista palautetta teos saa toistuvista kirjoitusvirheistä, jotka aktiivisella tarkistuksella olisi voitu korjata. Tällainen huolimattomuus heikentää kirjan yleistä tasoa. Teoksessa on myös joitakin kömpelösti suomennettuja ilmaisuja ja suorastaan kielikukkasia, joita kirjaa alkuperäiskielellä lukematta oli välillä vaikea tajuta. Lukemisen ymmärtämistä oli hankaloitettu myös jättämällä repliikkiviivat pois. Välillä oli vaikeaa tietää, kuka on äänessä. Tästä huolimatta hiljaisen alun jälkeen tarina vie mukanaan.
  
Youngin hahmot ovat usein kliseisiin taipuvaisia, etenkin Saba. Hän pitää itseään rumana, vaikka on oikeasti kaunis. Kun eräs mies kiinnostuu hänestä, noudattaa Saban tunteiden vuoristorata stereotyyppisiä ratoja. Onneksi sivuhenkilöt lisäsivät mielenkiintoa, esimerkiksi siskoaan paljon pienempään rooliin jäänyt yhdeksänvuotias Emmi toi syvyyttä tarinaan vanhalla sielullaan.
  
Youngin vahvuus on hienosti luodussa maailmassa, jonka ansioista lukemista jatkaa ensimmäisten sivujen jälkeen. Monissa dystopiateoksissa yhteiskunta on yleensä hyvin hallittu riippumatta siitä, onko se teknisesti kehittynyt tai hieman ajassa taaksepäin taantunut. Valta voi olla esimerkiksi vahvalla poliittisella johtajalla tai sotilaallisella organisaatiolla, mutta Julmassa maassa ei ole vain yhtä yksittäistä vallanpitäjää. Teoksessa esitellään kyllä kuningas, mutta hän on vain yksi monista eri ihmisryhmien johtajista, eikä hänen valtansa ulotu kovinkaan laajalle. Kuningasta voisikin kutsua ennemmin huumeliigan pomoksi tai heimopäälliköksi muiden joukossa.
  
Youngin kerronnalliset erityispiirteet nostavat teoksen erottumaan muiden joukosta. Kirjailija avaa teoksensa verenmakuisessa maailmassa esiin tuomia ongelmia kenties liiankin hyvin, sillä epäilyttämään jäi, kuinka luontevasti tästä voi jatkaa trilogiaksi. Toinen osa ilmestyi englanniksi viime vuonna ja on oletettavissa, että kolmas osa julkaistaan vuonna 2014.

     

Arvosana:

   

Takakannesta:

Saba on varjo. Lugh on valo. 

Ruma. Kaunis. 

Laiha. Voimakas.

  
Saba ja Lugh ovat erottamattomat. Niinpä kun mustakaapuiset ratsastajat vievät talvipäivän seisauksena syntyneen kaksoisveljen kotoaan, alkaa Saban pitkä matka Kuolemanenkeliksi.

  
Maailma kotiseudun ulkopuolella on raakalaismainen ja vailla lakia. Saba joutuu raivaamaan tiensä läpi tuhoutuneiden kaupunkien ja hylättyjen korpien etsien veljeään. Samalla Saba, joka on huolehtinut vain itsestään, oppii vähitellen myös luottamaan toisiin ihmisiin.

    

Kanadalaisen Moira Youngin Julma maa aloittaa toiminnallisen trilogian tulevaisuuden yhteiskunnassata. Teos sai Costa Children's Book Awardin ilmestymisvuonnaan. 

   

"Youngin visio tulevaisuudesta on helvetillinen ja pelottava, mutta jos haluat jonkun puolellesi, se on mitään pelkäämätön Saba." - Telegraph

   

Asiasanat: dystopia, scifi, kasvutarina, rakkaus

    

Samantyylisiä kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli, Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa, Ally Condie: Rajalla, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla,

    

Suomentanut: Tarja Kontro, 382 sivua, Otava 2013

    

Alkuperäinen nimi: Blood Red Road (2011)

   

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Tarinoiden syvyydet, Kirjaneidon toimihuone, Lukunurkka,

Kirjablogaaja putkessa

En ole kadonnut minnekään, vaikka blogissa hiljaista on yli viikon ollutkin. Kävin "lomailemassa" Kuopiossa äitini luona ja siinä sivussa sitten päädyin aivojen magneettikuvaukseen. Tai siis... Matkan tarkoitus oli tosiaankin käänteinen: Keväällä sain puhelun haluanko osallistua tutkimukseen, jossa aivoni kuvataan ja minulle tehdään muutamia muitakin testejä. Minut valittiin lukiossa aloittamani "Nuori valintojen edessä"-kyselytutkimuksen ja sen jo vuosia kestäneen jatkotutkimuksen kautta. Nyt tutkimuskohteena oli nuoret ja alkoholin käyttö ja kuinka tämä näkyy aivoista. Voisin kai kutsua itseäni eräänlaiseksi vertailuryhmäksi, sillä en juo alkoholia ollenkaan. 

    

Kävin ensimmäistä kertaa verikokeessa (ei edes pyörryttänyt - lupasin jopa mennä luovuttamaan verta, sillä olen O positiivinen, kaipa sillekin on käyttöä vaikken negatiivinen olekaan), päivä jatkui psykiatrin haastattelulla (ainoa huomiotava asia oli, että minun ei tule vaatia itseltäni ja läheisiltäni liikaa) ja neuropsykologin testeillä (piti mm. muistaa eräs tarina ahdollisimman tarkaan, jonka kuulin luettuna - tällainen muistaminen oli vahvuuteni). Lopuksi päädyin putkeen, josta olin kuullut kaikkea kauheaa, mutta peiton alla, viileän ilmavirran suhistessa pääni ohitse en voinut näillä +30asteen helteillä muuta kuin toivoa, että saan mukahtaa sinne (katuporamaisesta jyskeestä huolimatta silmät meinasivat koko ajan painua kiinni). 

    

Toisena päivänä sain vielä sähköimpulsseja päähäni magneettikuvausen perusteella luodattuihin paikkoihin. Kokemusta voisi verrata siihen, että vetäisin päähäni suihkumyssyn, raapisin päätäni puutikuilla, sotkisin hiukseni hunaja- ja suolalouksilla, käärisin koko komeuden elmukelmuun, painasin päätäni välillä imurin suulakkeella ja puristaisin paimenpoikalangasta. Kokeessa testattiin mm. oikeankäden peukalon ja pikkusomern refleksejä - alkoholi ilmeiseti vaikuttaa refleksinopeuteen. Aivoni olivat normaalinopeat (ja magneettikuvauksen jälkeen sain kuulla että minulla on aivokurkiainen, joka äidiltäni puuttuu). 

   

Jottei tämä postaus menisi aivan sairaalareissuni selvittämiseen, listaan lopuksi vielä kirpparikirjaostokseni:

  

Clive Barker: Kadotuksen peli (1992) 0,50e

- Barkerilta olen lukenut vain Abarat-sarjaa (joista uusimman palautin kirjastoon ja annan sen odottaa parempaa hetkeä, en nimittäin muistanut mitään edellisistä teoksista, sen verran pitkä ilmestymiväli niillä oli). Tämä oli siis eräänlainen sika säkissä ostos, kirjailijan ensimmäinen teos, jota ei kuitenkaan ensimmäisenä julkaistu.

  

Bernard Cornwell: Miekkojen laulu (2011) 3e 

- Vieläkään en ole saanut ensimmäistä osaa käsiini, saati lukenut sitä (jos sarja on jollekulle lukijalleni tuttu, kertokaa minulle tästä jotain!)

 

P.C. Cast: Elphamen valinta (2012) 3e

- Tästä sarjasta minulla on kaikki(?) ilmestyneet osat, ainakin tähän neljänteen osaan asti. Myös  tämä sarja kuuluu joukkoon lukemattomat, joten en voi sanoa teinkö hyvät kaupat...

Charles Dickens: David Copperfield (1986) 3e

- Sokerina pohjalla klassikkoteos. Toisin kuin teokset yllä, tämä oli kovakantisena ja aivan erinomaisessa kunnossa, voisin väittää, että kirjan kansia oli tuskin edes avattu. Tämä oli jopa must have listallani, ei isiis Barkerin teoksen kaltainen heräteostos.

  

Loppukevennykseksi kuopiolaisen puistolehmuksen uljaus lehvästö.

Salla Simukka: Toisaalla

 "Mitä tapahtui kun se oli ohi?"

  

 

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
 

Salla Simukan teokset Jäljellä ja Toisaalla ovat yksi kokonaisuus. Ensimmäinen osa ilmestyi alkuvuodesta ja toinen loppuvuodesta 2012. Satujen viimeaikainen uusi tuleminen on läsnä myös Simukan teoksissa, mikä näkyy mm. satulainauksina ensimmäisen kirjan päähenkilön Emmin lempiteoksesta, Pienestä merenneidosta.
 
Luettuani ensimmäisen osan ihmettelin, miksi teos oli päätetty jakaa. Toisen osan aloittaessani ymmärsin ainakin yhden syyn jakamiselle. Tapahtumien aika ja paikka muuttuvat näkökulman vaihtuessa. Teokset olisivat voineet toimia hyvin yksissäkin kansissa.
 
Kirjat kertovat tulevaisuuden maailmasta, jossa ihmisoikeudet poikkeavat omistamme. Ne ovat myös kertomus ensirakkaudesta. Kirjoissa nuoret jaetaan erilaisiin lahjakkuusryhmiin, joiden ulkopuoliset ovat Potentiaaleja, yksilöitä, joista voi vielä tulla jotakin. Tampereelle sijoittuva dystopia Jäljellä kertoo 15-vuotiaasta Emmistä, joka ei ole löytänyt omaa erikoistaitoaan. Emmi päätti karata kotoaan, jotta etääntyneet vanhemmat huomaisivat hänet. Karkumatkan aikana Emmin maailma muuttui täysin. Hän huomasi jääneensä yksin tyhjään maailmaan. Myöhemmin hän tapaa myös muita nuoria, jotka ovat heränneet yksin. Nuoret yrittävät selvittää, mitä muille on tapahtunut. Ovatko he kuolleet? Ensimmäisessä teoksessa syntyy mielikuva rinnakkaisesta todellisuudesta, mutta heti toisen osan alussa paljastetaan, mitä maailmalle oikeasti on tapahtunut.
 
Toisaalla-romaanissa kertojana on 18-vuotias nörttipoika Samuel Järvi. Hän saa houkuttelevan työtarjouksen, jonka palkkiolla pystyisi auttamaan velkaantuneita vanhempiaan. Samuel liittyy mukaan projektiin, jonka eettiset ratkaisut saavat pohtimaan ihmisyyden arvoa. Miten määritellään hyvä elämä, mitä on vapaus? Emmin ja Samuelin polut kohtaavat yllättävällä ja erikoisella tavalla. Samuelin hahmo tuntuu aluksi symppikseltä, joka tahtoo auttaa lähimmäistään hädässä, mutta yrittääkö hän sittenkin vain hyötyä toisen ahdingosta? Teos loppuu jättäen avoimia kysymyksiä. Mitä tapahtuu viimeisten rivien jälkeen? Ehkä tähän on jätetty portti, jonka kautta kirjailija voi jatkaa vielä seuraavaan osaan?
 
Kaikki Simukan kerronnalliset ratkaisut, kuten nopea eteneminen, eivät toimineet, ja vaikka samastuin Samueliin enemmän kuin Emmiin, jättää toinen osa lukijan kylmemmäksi kuin ensimmäinen osa. Simukka kuvaa tunnetilojen skaalaa yksinäisyydestä ja ihastumisesta aina kateuteen ja petetyksi tulemiseen tehden hänen luomistaan hahmoista uskottavia. Vääristynyt maailma on kenties saanut vaikutteitta aasialaisesta kulttuurista ja teknologisesta kehityksestä.

 Arvosana:

  

Takakannesta:

Pelastatko sen, jota rakastat? Vai rakastatko sitä, jonka pelastat? Jäljellä-kirjan hieno jatko-osa, palapelin täydentävä pala ja ratkaisun avain.
 
18-vuotias Samuel Järvi on varsinainen nörtin stereotypia: pojan yöt kuluvat tietokoneella pelaten ja päivät nukkuen. Kontaktit tyttöihin ovat jääneet vähäisiksi. Koulun loputtua hän ei tiedä, mitä tekisi. Yllättäen Samuel saa kuitenkin tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Hänet pyydetään mukaan salaiseen projektiin, ja työstä maksetaan järkyttävän hyvin.
 
Projekti on täynnä yllätyksiä, mutta suurin yllätys on kuitenkin se, että Samuel rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään. Kaikki muu menettää merkityksensä, kun Samuel päättää pelastaa unelmiensa tytön. Mutta kaipaako tyttö edes pelastajaa?
 
Toisaalla on hurja visio siitä, millaiseksi maailma voi kehittyä lähitulevaisuudessa. Se avaa Jäljelläromaanin salaisuudet ja näyttää tapahtumat toisesta näkökulmasta. Toisaalla kertoo myös vanhempien ja lasten välisten suhteiden vaikeudesta ja aikuisten kyvyttömyydestä kohdata nuorten ongelmat. Ja tietenkin ensirakkaudesta, joka on aina yhtä kiihkeää, kuohuvaa ja kaunist
 
Tyylilaji: nuoret, dystopia, rakkaus, kasvutarina
   
Samantyylisiä kirjoja: Monica Hughes: Tietokoneen vangit,
 

234  sivua, Tammi 2012

 
Kirjasta kirjoitettu mm täällä: Risingshadow, Olipa kerran kirjablogi, Saran kirjat, Keskisuomalainen, Käännä jo sivua,

   
Kirjailijan kotisivut

    

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Jäljellä (2012)