Johanna Sinisalo: Auringon ydin

 "Chili anna minulle tulinen oppisi"
    

Arvostelukappale.
  

Varoitus! 

Tämän kirjan lukeminen saattaa aiheuttaa kuumotusta ja vakavaa chiliriippuvuutta, 
lukeminen omalla vastuulla!

    

Auringon ydin on teos, jossa Johanna Sinisalo ylittää itsensä. Olen lukenut häneltä aikaisemmin vain Finlandia-voittaja teoksen Ennen päivänlaskua ei voi, joka ei vielä vienyt mukanaan, vaikka jo siinäkin esiintynyt eri tekstilajeja sekoittava kirjoitustekniikka herätteli kiinnostusta. Tässä monet bloggaajat hikoilemaan saanessa, chilin makuisessa dystopiassa Sinisalo hyödyntää kahden kertojan äänen vuorottelua mm. sanakirja määritysten, kirjallisuuslainausten kuin kirjeiden välillä. Hän on hyödyntänyt myös H.G. Wellsin teoksessa Aikakone esiintyneitä kahtia jakaantunutta yhteisöä kuvaavia termejä eloi ja morlokki. Soppaan on heitetty mausteeksi myös kourallinen kulttiuskontoa.
   
Sinisalo aloittaa teoksensa varsin rajusti, hän ei päästä lukijaansa helpolla vaan tarjoaa heti iskun vyön alle. Kun lukija saa taas hengen kulkemaan, hän on jo teoksen koukussa. Aivan niin kuin kapsu on koukussa chillin kapsaisiiniin. Eletään vaihtoehtohistoriaa, vuosi on 2016, valuuttana vanha tuttu markka. Jotain tapahtui 1800-luvulla, joka johti Suomen kohti eusistokratian eli hyvinvointivaltion muodostumista. Kaikki nautintoaineet (kofeiini, alkoholi, tupakka, kannabis jne.) on kielletty, sillä eihän Suomi nyt sentään ole hedonistinen rappiodemokratia. Vain viimemmäksi kielletyllä chilillä on enää markkina-arvoa ja käyttäjiä. Chilin kerrotaan olevan sukua muille huumaaville koisokasveille, belladonnalle ja daturalle, eli hulluruoholle, sekä tupakalle.

Kuva: Niina T.

 
Sinisalo provosoi lukijaa esittämällä rodunjalostuksella tuotetun, Barbie-nukkemaisen eloi-naisen, joka koulutuksella saadaan palvelemaan isäntäänsä, maskuliinista masko-miestä kuin koira. Eloi-opiston luennot ovat kuin parodia talouskoulun yleishyödyllisistä kodinhoidon teemoista. Yhteiskunnan ulkopuolelle jäävät epänaiselliset, pakkosteriloidut morlokit ja naiselliset tai muuten epämääräiset miinus-miehet hoitavat vähemmän haluttuja ammatteja. (Tämä ulkopuolisten joukko muistuttaa vähän esimerkiksi Veronica Rothin teoksessa Outolintu esitettyjä osattomia.) Myös vanhusten asema on teoksessa hyvin heikko. Heitä ei juurikaan hoideta, sillä ovat ohittaneet lisääntymisiän.
    
Eusistokraattisen Suomen laki vaatii lapsen sukupuolen määritämistä. Kertojana toimiva Vanna (Vera) ja hänen siskonsa Manna (Mira) ovat menettäneet vanhempansa auto-onnettomuudessa. Espanjassa ei tytöillä ole sukulaisia, joten heidät lähetetään Suomeen, iäkkään isoäidin luo. Tytöt käyvät läpi sukupuolitestin, jossa katsotaan mihin heidän kiinnostuksensa on suuntautunut. Vanna on morlokki ja hän selviää testistä läpi vain siskoaan matkimalla. Koska tytöt katsotaan korkeamman naissukupuolen esudtajiksi, heidän nimensä muutetaan - kaikki eloi-naiset ovat "annoja". Naisen emansipaatio eli vapautuminen miehen vallan alta on pahinta, mitä voisi tapahtua. Nainen on käytännössä miehen omaisuutta ja uudempi malli voi syrjäyttää vanhan ilman sen suurempaa showta.
  
Eloin eli feminaisen voisi määritellä vaikkapa sanoilla lapsenomainen, blondi, plastinen ja tyhmä. Tällaisia naisia myös löytyy todellisesta maailmasta, katsokaa vaikka tänne. Eloisten ulkomuoto saa ajattelemaan maskojen sielunmaisemaa, sillä parhaat eloi-naiset näyttävät aivan lapsilta - naimisiin voi mennä jo 14-vuotiaana; "mitä nuorempi, sen parempi". Ihmisjalostuksessa on käytetty lisäksi kemiallisia yhdisteitä mm. pedomorfismin saavuttamiseksi. Aikuisen piirteiden lapsenomaisuutta arvostetaan. Morlokki-naiset ovat paljon viisaampia ja heitä kiinnostavat muutkin asiat kuin meikkaaminen, miehen palveleminen, ruoanlaitto, kodin- ja lastenhoito. Esimerkiksi Vanna osaa lukea ja kirjoittaa sujuvasti. Hänellä on lahjoja tieteelliseen ajatteluun ja meikkaaminen on vain pakollinen naamio, jonka avulla hän voi kulkea ulkomaailmassa. Kaiken lisäksi Vanna on synesteetikko, jolle maailma avautuu aivan toisenlaisena kuin muille.
  

Aina kun päätän lähteä ulos kävelylle, eloisen elämän realiteetit rymähtävät niskaani. Olen opistolta tultuani pessyt meikit pois ja harjannut lakan hiuksistani. Jos aioin mennä ulos, minun on rakennettava koko naamiaisvarustus uudestaan. (s. 83)

  
Tampereelle ja sen lähiympäristöön sijoittuva teos jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee takaumia Vannan kirjeiden muodossa. Hän suuntaa kirjeensä Mannalle, josta lukija ei tiedä, onko sisko hengissä vai kuollut. Tämä onkin yksin teoksen päätemoista: selvittää, mitä Mannalle tapahtui.. Sinisalon dystopia on hyvin low tech. Suomi on "hieman" aikaansa jäljessä, ja teknologisia innovaatioita ei edes ymmärretä, vaan pidetään vain omituisena höpinänä. Koko maassa ei ole käytännössä kuin yksi tietokone, sekin huoneen kokoinen ja lyijyseinillä eristetty "syöpää aiheuttavan säteilyn" vuoksi. Myöskään siis internettiä tai kännyköitä ei tunneta kuin ulkomaista kertovissa huhuissa. Mikroaaltouunitkin ovat vaarallisia helvetinkoneita, jotka levittävät ydinsäteilyä.
    
Voisin väittää, että tämä on parasta suomalaista dystopiaa, jota olen lukenut. Sinisalolla on todellinen taito kirjoittaa äärimmäisen mielenkiintoisia lauseita, jotka saavat hihkumaan innosta. Hänen luomansa maailma on uskottava - ja ehkä siksikin niin pelottava ja epätavoiteltava. Millaisen vastaanoton kirjan saakaan saksassa? Tässähän on jotain samaa kuin Hitlerin rodun puhtaus-ajattelussa... Sinisalon on kerrottu inspiroituneen Laasasen naispuheista, johon Laasanen itse ottaa kantaa täällä. Teoksen loppu on jotain täysin ennalta-arvaamatonta. Suosittelen teosta ennakkoluulottomalle lukijalle, joka nauttii dystopioista, vaihtoehtohistoriasta, naisen aseman pohtimisesta ja chilistä. Tämän teoksen lukee hetkessä, sillä lukemista ei malta keskeyttää. Taidankin mennä tästä seuraavaksi varaamaan kirjastoon Leena Krohnin teoksen Datura.

     

Arvosana:

  
Takakannesta:

On vuosi 2013 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Historiallisista virheistä on otettu oppia. Yhteiskuntarauha ja kansanterveys ovat arvoista tärkeimmät. Terveysviraston valvova silmä ulottuu kaikkialle. Käytännössä kaikki mielihyvää tai riippuvuutta tuottava on kiellettyä: huumausaineet, alkoholi, nikotiini ja kofeiini. Sallittuja poikkeuksiakin on.
 
Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on erään tärkeän mielihyvähyödykkeen jakelu haluttu tehdä vaivattomaksi. Siksi valtiollinen tiede on jalostanut ihmisestä uuden alalajin: alttiin, nöyrän ja itseään tyrkyttävän. Ennen heitä kutsuttiin naisiksi.
 
Vanna on jotakin aivan muuta kuin miltä näyttää. Jare on koukussa riskinoton adrenaliiniin. He yhdistävät voimansa saadakseen pääsylipun jonnekin pois. He sotkeutuvat äärimmäisen vaarallisena tunnetun nautintoaineen välitykseen. He diilaavat chiliä.
 
Kun Vanna koettaa epätoivoisesti selvittää, mitä hänen kadonneelle sisarelleen tapahtui, Jare törmää outoon uskontokulttiin, jonka käsissä on Auringon Ydin. Onko tällä epäinhimillisen tulisella chililajikkeella vaikutuksia, jotka on syystäkin kielletty?

  
337 sivua, Teos 2013

    

Kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Aamulehti, Metro, Fifi, Tähtivaeltaja, Lukukeskus, Kirjavinkit, Aavetaajuus, Kirsin kirjanurkka, Morren maailma, Kirjasfääri, Booking it some more, Anna minun lukea enemmän, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Aamuvirkku yksisarvinen

Samantyylisiä kirjoja: Leena Krohn: Datura, Margaret Atwood: Orjattaresi, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, George Orwell: Vuonna 1984, Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä, Miina Supinen: Säde

Jonna Ruuska: Kuovin huuto

"Helmikuinen päivä

kevään varhainen luonnos"

 

 

Arvostelukappale.
Jos haluat tietää, millainen on kuovin huuto: Yle Areena - Viikon luontoääni

  

Jokin aika sitten esikoiskokoelmansa BoD - Books on Demand-kustantamossa julkaissut Jonna Ruuska otti yhteyttä minuun ja kysyi, olisinko halukas lukemaan hänen teoksensa ja kirjoittamaan siitä arvion. Koska teos sisälsi luontorunoja, ajattelin että voisin pitää siitä. Kauniin runoteoksen kansikuva on myös runoilijan itsensä käsialaa. Olen blogissani aikaisemmin esitellyt mm. Katri Valan Kaukainen puutarha-kokoelmaa ja Tuomas Anhavan kääntämiä japanilaisia runoja, ja yksi vuodelle 2014 antamani lupaus oli lukea lisää runoja.

   

pajussa
silmukodoissa värjöttelee
aukeamattomin silmin
kissanpentupoikue
(s. 60)*

 

Ruuskan kokoelma oli juuri sitä, mitä tänään harmaana, loskaisena päivänä tarvitsin. Tämä päivä, tämä vuodenaika pyyhkiytyi pois silmistäni ja näin edessäni hennon vihreitä hiirenkorvia, haistoin auringossa paahtuvan heinän ja värähtelin kylmästä yhdessä ruskaisten lehtien kanssa. Ruuskan kielikuvissa on tuoreutta ja oivaltavuutta, aivan uudenlaisia tapoja ilmaista asioita. Esimerkiksi askeleen alla parkaiseva lätäkkö (s. 74) nostatti hymyn huulilleni, mutta samalla nuo muutamat pienet sanat herättivät välittömästi muiston myöhäisen syksyn tai varhaisen talven hennosti jäätyneistä rapakoista, joiden kylmää kantta mielelläni kävin rikkomassa niin lapsena kuin yhä edelleen.

Osan runoista luin kerran, nopeasti, toisiin palasin ja luin ne uudelleen, toisen, kolmannenkin kerran. Maistelin ja tunnustelin sanan kerrallaan, ajattelin kuvaa niiden takana ja merkitystä, jonka kirjoittaja runolla yrittää ilmaista. Ihastuin Ruuskan tyyliin kirjoittaa monitulkintaisia luontokuvia, jotka toisaalta peilaavat luontoa jopa lapsenomaisesti ihmettelevän katseen kautta, mutta toisaalta paljastavat aikuiselle synkkiäkin asioita yhteiskunnasta ja ihmisestä itsestään - niin kirjoittajasta kuin lukijastakin. Syvemmällä tasolla runoista löytyy myös viittauksia kansanperinteeseen ja mytologiaan.

 

Runot on jaettu teemallisesti seitsemään osaan: 1. Äitini maa, 2. Valo vaatettaa puita, 3. Pitkä nurmen tukka, 4. Haavan laulu on surua, 5. Pakkasen kourissa katulamputkin käpertyvät, 6. Joku on pudottanut polulle satukirjan, 7. Puut kävelleet pois. Yhden isommat teemakokonaisuuden muodostavat neljästä vuodenajasta kertovat kuvaukset (osiot 2-5). Eniten nautin syksyn ja talven kuvauksista, sekä sadunomaisia teemoja hyödyntävästä kuudennesta osasta, jossa leskirouvat (leskenlehdet, s. 95) avaavat keltaisia varjojaan ja hopeahiuksiset isoäidit (voikkukan hahtuvapallot, s. 97) lähettävät lapsia maailmalle. 

 

Tähän runokokoelmaan tulen tulevaisuudessa palaamaan uudelleen; se on täynnä vaikuttavia trooppeja (esim. s. 33: runo keväällä tulvivasta pellosta, jossa kivet ovat kuin pintaan nousseita hylkeitä), jotka koskettavat mieleni maisemaa.

   

tien varressa yksinäinen
lupiinin palko

ruskea
hylätty kohtu
(s. 71)*

    

Teos päättyy synkkään kuvaukseen ihmisen jäljistä luonnossa. Osio jättää kaipaamaan jotain kevennystä  ja olisin ehkä sijoittanut ensimmäisen osion loppuun, jolloin teos olisi alkanut kevät-runoilla. Näin kokonaisuus olisi ollut ehkä ehemäpi ja yleisilmeeltään positiivisempi. Toisaalta, jos Ruuska tahtoo päättää kokoelmansa shokeeraavalla kuvauksella (kaupunki)luonnon tilasta, hän todellakin onnistuu herättelemään ainakin minun kaltaisiani luonnon estetiikkaa arvostavia individuaaleja.

 

Suosittelen kokoelmaa luontorunoista nauttivalle lukijalle, joka tahtoo runoilta kauneutta ja keveyttä, mutta ei löydä näitä aineksia uudemmasta runoudesta. Voisin väittää, että Ruuskan kokoelmassa on klassikkoainesta.

 

*Blogitekstissä esiintyvät runolainaukset ovat katkelmia.

  

Ruuskan tapa kuvata luontoa inspiroi minuakin kirjoittamaan runoja, pitkän tauon jälkeen. Tein jo Pinterestiin kuvakansion, jonne keräsin puhuttelevia luontokuvia. Raportoin blogissani lisää, jos runosuoneni alkaa sykkimään kevätpurojen myötä.

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Iltakävelyllä osun

yksinäisen polun jälkiin

 

sekin on kulkenut joelle

unohtaakseen ikävänsä

 

Jonna Ruuskan esikoisrunoteos tarkastelee maailmaa ja vuoden kiertoa luonnon kautta. Se tutkii ja peilaa, ihastelee ja hämmästelee. Se laskeutuu välillä kontilleen murakkoiseen maahaan kokeakseen oivalluksia ja ihmeitä. Se suree. Ja löytää lohdun, sylin äiti maan ikiaikaisesta huomasta. 

  

"Tule metsään!", se sanoo sinulle ja hymyilee.

Asiasanat: runot, luonto

      

Samantyylisiä runoilijoita: Katri Vala, Eino Leino, Risto Rasa
  

116 sivua, BoD - Books on Demand 2014

   

Runoista mm täällä: Kotisivut

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

"Se on alusta loppuun aivan hassusti."
   

 
Kirjastossa oli valittavissa tästä Lewis Carrollin klassikkosadusta kaksi eri painosta. Toinen oli alkuperäisen kuvittajan John Tennielin ja toinen Tove Janssonin kuvittama. Valitsin lopulta luettavakseni Tove-version, ihan hänen juhlavuotensa kunniaksikin. Liisasta on tarjolla useampia suomennoksia, viimeisin vuodelta 2000. Valitsemassani painoksessa on vanhin suomennos, Anni Swanin jo vuonna 1906 ilmestynyt käännös. Vertailen tässä postauksessa teosta joiltakin osin Gummeruksen 1982 ilmestyneeseen, mutta jo vuonna vuonna 1972 ensimmäisen kerran painettuun versioon, jossa on alkuperäiset kuvitukset ja eri suomennos, josta vastaavat runoilijakaksikko Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner.

[Irvikissa:] "Me olemme kaikki täällä hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu." 

"Kuinka tiedät, että minä olen hullu?", kysyi Liisa. 

"Sinun täytyy olla", se sanoi. "Muutenhan et olisi tullut tänne" (s. 55)

   

Tarina alkaa, kun Liisa näkee valkoisen kanin, joka on myöhässä, ja niin kuin varmaan kaikki tietävät, hän seuraa kania maassa olevaan koloon pudoten ihmeelliseen maailmaan. Tuttuina elementteinä esiintyvät myös "Juo minut"-pullo, sienen päällä istuva kaalimato, näkymättömäksi muuttuva irvikissa, hullu hatuntekijä teekutsuineen. punaiseksi maalatut valkoiset ruusut ja "pää poikki"-huutava Herttakuningatar.
  
Liisa on vallan ajattelematon lapsi, ja juo kaikista oudoista pulloista - niinpä hän tuon tuostakin milloin kasvaa, milloin kutistuu. Hänen hahmonsa on aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Esimerkiksi hänen sosiaaliset taitonsa (tai niiden puuttuminen) ihmetyttivät välillä, vaikka tokihan lapset sanovat välillä kaikkea ajattelematonta.
    

Hän otti viuhkan ja parin hansikkaita ja oli jo pois lähdössä kun huomasi äkkiä pienen pullon peilipöydällä. Tällä kertaa pullossa ei ollut kehotusta: "Juo minut", mutta siitä huolimatta Liisa nosti pullon huulilleen arvellen, että "aina tapahtuu jotain kummallista, kun syön tai juon jotain, siksipä koetan mitä tämä pullo sisältää. Toivottavasti se tekee minut taas suuremmaksi, sillä olen totta tosiaan kyllästynyt olemaan tällainen pieni hassu olento." (s. 31)

Tove Jansson: Kaalimato

Tarinassa oli paljon tuttuja mutta myös tuntemattomia hahmoja ja sen juoni kulki aivan eri tavoin kuin esimerkiksi näkemissäni elokuvaversiossa. Minusta teos on kuitenkin hieno esimerkki nonsense-kirjallisuudesta. Nonsense mm. Wikipedian mukaan tarkoittaa järjenvastaista ja mieletöntä kielellistä ilmaisua tai absurdia hölynpölyä. Nonsensen kirjalliset juuret ovat keskiaikaisessa Euroopassa ja yksi lajin kuuluisimmista edustajista on juurikin Lewis Carroll.
   
Pettymyksekseni teos ei ollut yhtä lumoava tai "trippaileva" niin kuin minulle on teoksesta tehtyjen representaatioden kautta tullut käsitys. Hullu hatuntekijäkään ei vaikuttanut kovinkaan hullulta. Luin jostain, että hatuntekijät olivat usein todella olleet oikeasti hulluja hattujen teossa käytetyn elohopean takia.
  
Mikä sitten selittää tarinan suurta suosita ja fani-kulttuuria? Tekikö teos vaikutuksen omana aikanaan, onko se kiellettyjen kirjojen listalla? Carrollin hahmot ovat toki erikoisia. mutta eivät aivan niin vahvoja kuin oletin. Voisiko teoksen eskapistinen ulottuvuus olla se "kielletty hedelmä", joka houkuttaa lukijoita kautta aikain puraisemaan hampaansa tähän tarinaan?

Taikakirjainten Raija mietti Catherynne M. Valenten satukirjan Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa yhteydessä, kuinka modernissakin sadussa alkoholit ja tupakka vilahtelevat, ja niitä on myös tässä viktoriaanisessa kertomuksessa.
   
Vertailua: Myöhemmässä suomennoksessa käytetty kieli on silmäilyni perusteella kestänyt vähemmän kauniisti aikaa kuin Swanin jo yli sata vuotias teksti. Osan hahmojen nimikin on muutettu (esim. sisilisko Villestä on tullut Pilli) ja runot ovat täysin erilaiset suomennoksissa: Swanin suomennoksessa Liisa lausuu runon Pappa kanttarellista, joka Kunnaksen ja Mannerin suomennoksessa alkaakin sanoilla "Olet jo vanha isäukko, ja välkyt kuin valaisin". 

   

Tennielin kuvitus on ehkä mieleeni enemmän sellainen kuin sen tähän tarinaan kuuluu ollakin, joskin Janssonin kuvituksessakin on kauniita yksityiskohtia ja pidin varsinkin värillisistä kuvista (etenkin kaalimadosta ja höpsön jäniksen talosta, joka muistuttaa Totoroa). Janssonin kuvituksessa on muumien ystäville tuttuja piirteitä, mm. siirappikaivossa asuvista tytöistä kertovan kuvan maja muistuttaa Muumilaakson tarinoissakin ollutta, rantalaiturin päässä nököttävää uimamajaa, jossa Tuutikki asuu. Hullu hatuntekijä puolestaa näyttää kovasti muumien taikurilta.
      

"Olkaa hyvä ja sanokaa, miksi teidän kissanne irvitää noin?" -- 

"Se on irvikissa", sanoi herttuatar, "ja siksi se irvistää." (s. 50)

 

Irvikissan monet kasvot: 1) John Tenniel (1866), 2) Disney (1951), 3) Tim Burton (2010).

 

Arvosana:

 
Takakannesta:

Pikku Liisa lähtee seuraamaan oudosti käyttäytyvää valkoista kania. Se johdattaa hänet kummalliseen maahan, joka vilisee salaperäisiä olioita. Niiden parissa Liisa seikkailee milloin peukolonpään, milloin jättiläisen kokoisena.
 
Englantilainen Lewis Carroll (oik. Charles L. Dogson) kirjoitti vuonna 1865 satukirjan, josta sittemmin tuli yksi maailman rakastetuimpia. Huimalla mielikuvitusleikillään ja hupsulla, nurinkurisella järkeilyllään se valloitti sekä lapset että aikuiset kaikkialla maailmassa. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1906, suomentajana Anni Swan. Tove Janssonin kuvitus on yhtä salaperäinen ja sadunhohtoinen kuin Liisan ihmemaa.

   
Asiasanat: sadut, klassikot,
   

Samantyylisiä kirjoja: Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itserakentamallaan laivalla

 
Suomentanut: Anni Swan, 110 sivua, WSOY 1983 (1. suomennettu painos 1906)

    

Alkuperäinen nimi: Alice's Adventures in Wonderland (1895)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Parnasso, Koko lailla kirjallisesti, Sallan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka, Saran kirjat,  

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

"Maailma ei ole enää meidän"

 

   

Hauskaa lukea joskus venäjästäkin käännettyä kirjallisuutta, johon ei paljoa klassikoitten lisäksi tule törmättyä. Vuonna 1979 syntynyt Dmitri Gluhovski aloitti Metro 2033:n ollessaan vasta 18-vuotias. Hän julkaisi teoksensa ensin nettisivuillaan vuonna 2002. Venäjänkielinen ensipainos ilmestyi 2005, Amerikassa ja Suomessa teos julkaistiin 2010.
 
Metro 2033 jatkaa klaustrofobisten dystopioiden sarjaa blogissani.Tämäkin teos tuo mieleeni pc-pelin Fallout 3 ja tästä on jopa olemassa pc-peli itsestäänkin. Tai oikeastaan kaksi. Metro 2033-peli ilmestyi 2010 ja Metro: Last Light 2013. (Mies ilmoitti, että meillä on molemmat! Ensimäinen pc-pelinä ja uudempi PS3:lle.) Teoksesta on suunnitteilla elokuvakin.
 

Elämässä yleensä ja metrossa erittyisesti kaikki oli epävarmaa ja suhteellista. (s. 559)

 
Nautin tekstistä jo ensisivuilla. Lupaus pitkästä kirjasta, tuhoutuneesta sivilisaatiosta ja morsoista (ystäväni käyttämä sana hirviöistä) saivat myös kiinnostuksen lisääntymään. Lähipiirissäni teosta on luettu ja kehuttu paljon. Etenkin kirjastonhoitajat jäivät mieleeni (vrt. Monsterit yliopiston kirjastonhoitaja). Morsoja oli kuitenkin loppupeleissä hieman liian vähän ja ne eivät pelottaneet riittävästi. Paljon pelottavampia olivat esimerkiksi fasistit. Pahuus ihmisessä onkin minusta aina tuntemattoman pelkoa pahempi. Tämän vihollisen kaikki tuntevat.
 

- Minun nimeni on Artjom, enkä tiedä kuka olin edellisessä elämässäni. Ehkä minullakin on aikaisemmin ollut hienommalta kalskahtava nimi, sanoi Artjom. (s. 140)

   

Teoksessa seurataan protagonisti Artjomia. Hän on vähän yli kahdenkymmenen ja syntynyt ennen sotaa, joka pakotti ihmiset maan alle, Moskovan metrotunneleihin. Asemat muodostavat yksittäisiä kaupunkeja tai laajempia liittoutumia, joista osa keskittyy maatalouteen, toiset kaupankäyntiin - toiset taas ovat sissisodassa keskenään. Kaikki tunnelit eivöt ole turvallisia, vaan vaara voi vaania kaikkialla. Alle kolmessakymmenessä vuodessa maailma metrotunneleiden ulkopuolella on muuttunut asuinkelvottomaksi, mutanttien leikkikentäksi. Ulos ei ole asiaa, ellei satu olemaan sankari, stalker, eräänlainen arkeologia muistuttavan ammattiryhmän jäsen, joka erikoisvarusteissaan noutaa hyödykkeitä maan pinnalta. (Stalker muuten viittaa Strugatskin veljesten klassikkoteokseen Huviretki tienpientarelle (1971), josta Andrei Tarkovski teki elokuvaversiosta Stalker vuonna 1979.) En tiedä, kuinka uskottavaa on säteilyn aiheuttamien mutanttien syntyminen tuossa ajassa - eihän Tšernobylin onnettomuuskaan aiheuttanut vastaavia olentoja, lähinnä "vain" syöpää ja hedelmättömyyttä.
  

Ketä hänen pitäisi uskoa? Ja mihin? -- Kaikki uskonnot toimivat vain kävelykeppeinä, joihin ihminen saattoi tukeutua ja jotka auttoivat pysymään pystyssä, ja joiden avulla saattoi nousta jaloilleen, jos kuitenkin oli horjahtanut ja kaatunut. (s. 559-560)

  
Uskottavuuden taso vaihtelee pitkin kerrontaa uskottavasta uskomattomaan. Etenkin ennalta arvattavuus Artjomin suhteen oli välillä ärsyttävää: hänelle ei koskaan käynyt liian huonosti, vaan hän pelastuu tilanteesta kuin tilanteesta, niin kuin todellisen sankaripäähenkilön kuuluukin. Gluhovski esittää teoksessaan paljon mielenkiintoisia näkemylsiä uskonnoista ja pelottavista ideologioista. Erään agitaattorin mukaan ihmiskunnan taantumuksen syynä oli liiallinen usko teknologiaan, joka minusta kuvaa kyllä hyvin tilannetta. Teoksessa puhutaan myös ihmisen yleismaailmallisesta yksinäisyyden tunteesta ja uskonkriisisistä - mitä jos maailma on tyhjä ja pimeä kuin metrotunneli, eikä sen ulkopuolella ole mitään suurempaa voimaa tai valmista polkua, jota pitkin kulkea.
  

Hän seisoi keskellä tuota sivistyksen valtavaa hautausmaata, ja tunsi itsensä arkeologiksi, joka on löytänyt muinaisen kaupungin jäänteet. (s. 404)

   
Kaiken lisäksi metron asukkailla on hyvin vääristynyt kuva historiasta. Teoksen vahvinta ainesta ovat pohdinnat siitä, kuinka sukupuuton partaalla olevat ihmiskunnan rippeet rakentavat uutta maailmaa ja yrittävät selvityä uusilla ehdoilla. Kukaan ei tiedä kuinka paljon ihmisiä metrossa elää, arviot liikkuvat muutamasta tuhannesta kymmeniin tuhansiin. Metron pääkaupunki on Polis, ainoa täysin valaistu asemakompleksi, jossa vielä arvostetaan kirjoja. Teoksessa kuvataan värikkäästi eri yhteisöjen kastijärjestelmiä ja esitellään uhkaava fasistiryhmittymä, sekä kerrotaan Leninin sopimuksesta demonien kanssa. Tekstissä vilahtaa myös H.G. Wellsin teoksesta Aikakone tuttu käsite, morlokit, joihin metron asukkaita verrataan.
 

Hänen edessään oli tuolloin auennut tuntematon maailma, josta hän ei tiennyt yhtikäs mitään, ja siksi hän oli voinut tehdä reittivalintansa matkan pituuden mukaan eikä sen perusteella, millaiseksi se muutti kulkijansa. (s. 558)

 
Onneksi metron kartta on kuvattu kirjan etukannen lieppeeseen, sillä tarinan seuraaminen muutoin on varsin vaivalloista. Viimeisten kolmen sivun juonikäänne on todella loistava, sillä en odottanut sitä ollenkaan. Hienosti päätetty teos! Gluhovski kuvaa hienosti ihmisyyden monimuotoisuutta, niitä rumiakin puolia ja esittelee samalla venäläisen näkökulman lähimenneisyyden taoahtumiin. Suosittelen teosta dystopian ja kauhun ystäville, joita ahtaat metrotunnelit, pimeä ja epävarmuus eivät ahdista. Liikaa.
 

Tämä on lajien kamppailu, Hunter, lajien kamppailu. Eivätkä nuo musta ole mitään epäsikiöitä tai eläviä kuolleita. Se on evoluution seuraava aste - Homo novus, joka on meitä paremmin sopeutunut nykyiseen ympäristöön. (s. 51)

  
Sarjassa on ilmestynyt myös Metro 2034 (jota tuskin luen, sillä olen kuullut sen olevan edeltäjäänsä paljon heikompi) ja puhetta seuraavasta teoksesta, Metro 2035, on ollut vuonna 2013. Idea teokseen Metro 2035 syntyi, kun Gluhovski käsikirjoitti toista Metro 2033 perustuvaa pc-peliä, Metro: Last Light. Tarinan juoni oli liian laaja ja se paisui kokonaan uudeksi kertomukseksi. Ks. lisää esim. täältä.
 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Vuosi 2033. Ydinsodan jälkeisessä maailmassa ihmiskunnan rippeet elävät Moskovan synkeissä metrotunneleissa. He taistelevat olemassaolostaan pimeydessä kehittyviä uhkia vastaan, ja kilpailevat metroasemat käyvät kamppailua linjojen hallinnasta.
  
Maanpäällinen sivilisaatio on menneisyyttä, muistoissa elävä myyttien ja legendojen rakennusaine. Radioaktiivinen säteily on kiihdyttänyt evoluutiota ja synnyttänyt uusia organismeja. Uuden maailman ravintoketjussa ihminen ei ole enää luomakunnan kruunu, vaan selviytymisvaistoonsa tukeutuva tunnelirotta.
  
Hajaannuksessa elävää pakolaisten maanalaista valtakuntaa uhkaa tuho. Nuori Artjom ymmärtää kauhukseen, että ihmiskunnan kohtalo on tullut hänen kannettavakseen.

  
Asiasanat: dystopia, klaustrofobia, ekokatastrofi, mutantit
  

Samantyylisiä kirjoja: Hugh Howey; Siilo, Max Brooks: Sukupolvi Z, Siri Kolu: Pelko ihmisessä

 
Suomentanut: Anna Suhonen, 591 sivua, Like 2010

    

Alkuperäinen nimi: Metro 2033 (2005)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Samomat, Turun Sanomat, Kirjamielellä, Taikakirjaimet, Savannilla, Booking it some more, Sivuja ja sivalluksia, The late night book club, Kirjailijan kellarissa, Pekan porstua,  Nulla dies sine legendo, Dome.fi,

10 haastavaa kysymystä

Kirjallisena Minna haastoi minut vastaamaan kymmeneen kiperään kysymykseen. Aiheet pyörivät toki kirjallisuuden ympärillä.
   

1. Millainen lukija olet?

Tähän voisi vastata niin monella eri tavalla.

• Olen paleleva lukija, kääriydyn aina lukupeiton alle. 
• Olen urautunut lukija, luen mielelläni tuttuja genrejä ja usein myös tutuilta kirjailijoilta (mutta välillä osaan yllättää itseni aivan rilaisen teoksen parista). 
• Olen hidas lukija, ainakin minusta tuntuu siltä. Onko minuutti/sivu, 50 sivua/tunti sitten miten nopea verrattuna muihin, en osaa sanoa. 
• Olen tunnelma lukija, nautin teoksesta, jonka kaunis kieli ja kielikuvat lumoavat. Nautin luontokuvauksista. Usein olotilani vaikuttaa kirjan tunnelmiin ja siihen, miksi ja milloin, sekä mihin teokseen tartun. 
• Olen hamstraava lukija, haalin ympärilleni enemmän kirjoja kuin minulla on aikaa lukea niitä.

  

2. Kuulutko lukupiiriin tai muuhun kirjoista keskustelevaan yhteisöön? Miksi tai miksi et?

Kuulun. Perustin viime syksynä kahden kirjallisuudenopiskelija ystäväni kanssa oman lukupiirimme. Tapaamme kerran kuukaudessa. Tavoitteenamme on lukea poikkitieteellisessä seurassa, vaikka tällä hetkellä suurin osa osallistujista onkin omasta kulttuurialan ainejärjestöstämme.
   

3. Fiktiivinen kirjasto, joka on jäänyt mieleesi?

Harry Pottereissa esitetty kirjasto on varmasti yksi muistorikkaimmista. Vanhat taikuutta käsittelevät kirjat ja kiellettyjen kirjojen osasto lumoavat.
   

Kuva: Harry Potter Wiki

4. Millainen on ihanteellinen kirjakauppa?
Siisti, valoisa, järkevästi genreittäin aakkostettu, laajavalikoimainen (niin uudempaa kuin vanhempaakin aineistoa), edullinen. Ihanteellisessa kirjakaupassa olisi myös kahvila tai lukunurkkaus, jonne voisi mennä lukemaan kirjoja, joko juuri ostettuja tai sitten mahdollista laukkukirjaa, jonka on ottanut mukaansa.

 

5. Minkä romaanin miljöössä tahtoisit seikkailla?

Vaikka nautinkin dystopiakirjojen lukemisesta, niiden esittämät miljööt ovat kuitenkin joko niin aikeita tai jollain tavalla vinksahtaneita, en sellaisessa tahtoisi vierailla. Fantasiamaailmatkin ovat usein hiukan epävakaita, kun eri kansat taistelevat toisiaan vastaan. Water Moersin Uinuvien kirjojen kaupunki kuulostaa jokaisen bibliofiilin unelmakohteelta. Ainakaan jännittävistä tilanteista ei olisi pulaa. Toinen paikka, tai oikeastaan aika, on Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjassa esitetty 1700-luvun Skotlanti. Skotlantiin täytyy päästä viimeistään häämatkalle.

   
6. Kirjailija, jonka tahtoisit tavata?

Kotimaisista ainakin Magdalena Hai ja Anu Holopainen.

  
7. Jos elämäsi olisi romaani, mikä sen nimi olisi?

Omituinen höpöttäjä.
 

8. Lempilukuasentosi?

Luen paljon kirjoja sängyssä, ennen nukkumaanmenoa, eli selällään ja nyt kun omistan lukutuolin, vaihteen asentoa tuolin sallimissa rajoitteissa.Yleensä istun tuolissa poikittain, jalat roikkuvat käsinojan yli. Tarvitsisin jalkarahin.

  
9. Kirja, joka on jäänyt kesken?

Monikin. Yksi parhaiten mieleen jääneitä keskeytyskokemuksia on J.R. Wardin Pimeyden rakastaja. Jotenkin en lumoutunut siskoni lailla teokseen. Kaunis kansi lupailee hyvää, mutta sisältö jätti kylmäksi. Kieli ja etenkin muka leikittelevät nimet tökkivät ja en löytänyt näistä vampyyreistä mitään eroottista. Luin muistaakseni 50+ sivua.

  
10. Kirja, johon palaat aina uudestaan?
Nuorempana luin useinkin kirjoja uudelleen, nyt en enää ehdi, kun lukemattomiakin on niin paljon. Joistakin teoksista on jäänyt todella vahva kokemus, etenkin lukiossa luetuista. Näitä uudelleen lukemisen kestäviä ihanuuksia (joihin palaan aina muistoissani) ovat mm. Garth Nixin Sabriel, Colin Thompsonin Uusi Eeden, Marianne Curleyn Aikavartio-sarja, Sylvia Louise Engdahlin Lumotar, Anu Holopaisen Sonja-sarja, Diana Wynne Jonesin Derkinhovin musta ruhtinas, Robin Jarvisin Kuolontuoksu...