Risto Isomäki: Herääminen

"Vihje lähestyvästä maailmanlopusta oli niin arvoituksellinen ja selittämätön, 

ettei kukaan ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, 

ennen kuin oli jo peruuttamattomalla tavalla liian myöhäistä."

  

Tutustuin Risto Isomäen kirjallisuuteen syyskuussa 2013, kun valitsin Sarasvatin hiekkaa osana kirjabloggarien yhteislukutempausta tempausta 2000-luvun parhaista kirjoista (Helsingin Sanomien kyselyn mukaan). Toki miehen teokset ovat olleet vuosia lukulistalla, lainasin jopa hänen koko tuotantonsa 2008 kesällä, mutta aikani menikin aluksi pääsykokeiden ja sitten toiselle paikkakunnalle muuton merkeissä. Nyt kuitenkin luin jo toisen Isomäkeni. Herääminen on ilmestynyt kuusi vuotta aikaisemmin kuin Sarasvatin hiekkaa, mutta teokset sisältävät osittain samoja aineksia. Molemmissa ilmasto lämpenee ja merenpohjan metaaniklatraatit sulavat. Molemmissa on myös monikansallinen henkilögalleria, joskin suomalaiset vievät merkittävät roolitukset tapahtumien kulussa. 

  

Keskiössä on uusioperheen äiti, virusasiantuntija Irina Saari, hänen miehensä, AIDSin leviämiseen perehtynyt Kauko Korhonen, tämän sisko Anita, uutistoimittaja. Kansainvälisistä hahmoista mainittava on ainakin kaksi kuututkijaa, saksalainen Reinhold Glazer ja suomessa asuva, norjalainen Annelies Halvorsen sekä venäläiset Fedor Wykoff ja professori Alexander Grigorjev. Venäjällä kuolee mystisesti suuri määrä ihmisiä, eikä kukaan tiedä syytä miksi. Irina lähtee Grigorjevin pyynnöstä tutkimaan tapausta. Anita haastattelee Glazeria ja kuulee tämän kyseenalaistetut tulkinnat Kuusta ja siitä, onko ihminen yksin maailmankaikkeudessa. Kaikkien hahmojen elämät kietoutuvat jossain vaiheessa yhteen, tavalla tai toisella. Heidän yhteinen päämääränsä liittyy kaikkien ihmisten pelastamiseen ja kasvihuoneilmiön hillitsemisen.
  

Koko talven kylmimpänä päivänä elohopea oli Helsingissä laskenut tuskin kymmenenkään pakkasasteen kohdalle. Viimeiset lumet olivat sulaneet maaliskuun alussa. Kevät oli ollut ennennäkemättömän lämmin, ja kesä kaikkien aikoijen kuumin. (s. 19)

 

Isomäki osaa kirjoittaa ekologisen trillerin. Jos joku hahmoista sanoo: "Kyse on tuntemamme maailman lopusta", voiko kukaan jatkaa lukemista pidättämättä henkeä? On vuosi 2038, pikkujääkausi on päättynyt vain viisi vuotta aikaisemmin kestettyään 20 vuotta ja nyt lämpömittarin lukemat rikkovat yli 30 asteen lukemat. Ihmiskunnan kohtalo on veitsen terällä. Kasvihuoneilmiö on lähellä muuttumistaan itseruokkivaksi systeemiksi, todellinen point of no return, jolloin mikään ihmisen yritys, kuten folliisiilisen polttoaineen käytön ja yksityisautoilun lopettaminen, ei enää auta. Voi vain huokaista "minkälaisen maailman he olivat jättämässä lapsilleen".
  

Emme yrittäneet vakavissamme estää muutosta, vaan pyrimme ainoastaan mukautumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Totuimme siihen, että äärimmäiset säätilat, murskyt ja tulvat ja metsäpalot, olivat olennainen osa vallitsevia olosuhteita ja osa sitä maailmaa, jossa me elimme. (s. 125)

 

Isomäki varoittaa lukijoitaan siitä, kuinka välinpitämättömyys johtaa tuhoon. Hän yrittää vaikuttaa ihmisten valintoihin: vielä on aikaa muuttua, maailman voi vielä pelastaa. Jotkin Isomäen kerronnalliset keinot eivät kuitenkaan miellyttäneet tätä lukijaa. Osa niistä vaivasi jo Sarasvatin hiekassa, mutta Heräämisessä sivuja on vähemmän ja nämä keinot korostuivat liikaa makuuni. Mitä nämä kerronnalliset keinot sitten olivat?

Ensimmäinen oli jo aivan alussa, prologissa, joka päättyy sanoihin: "Hän ei voinut tietää, mitä kaikkea oli vielä tulossa.". Toinen on Isomäelle erittäin tyypillinen tapa kertoa ajankuvasta ja viimeaikaisista tapahtumista: hahmot jäävät pohtimaan jotain ja kertovat enemmän tai vähemmän tiiviisti vaikkapa siitä, kuinka syötäväksi kasvatettavaa ruskolevää voi viljellä merellä. Hahmon pohdinnan päättää usein joku toinen hahmo, joka kysyy tyyliin: "Tervetuloa takaisin, taisit käydä jossakin kaukakana?". Huvittavin kerronnalinen keino oli ihmisten kauhu siitä, että kasvihuoneilmiölle ei voi tehdä enää juurikaan mitään: "Taivas, mitä me olemmekaan tehneet?", samaan aikaan toiset hahmot pyörittelevät silmiään ja kommentoivat mielessään, että asiaan olisi tietenkin voinut puuttua jo aikaisemminkin.

  

Näistä makukysymyksistä huolimatta, Herääminen on kiehtova kertomus ilmastonmuutoksen kourissa elävistä ihmisistä. Loppua kohti tarinaan lisätään paljon reaalimaailman ulkopuolista ainesta, joka antaa teokselle vahvasti scifin leiman. Nautin tästä mielenkiintoisesta mausteesta, jota Isomäki ripotteli tarinaansa ja kietoi historiassa tapahtuneita asioita yhteen uudella tavalla. Verrattuna Sarasvatin hiekkaan on Herääminen yhtä aikaa todella uskottava, mutta myös selvästi fiktiivinen. Erikoinen kansikuvakin selitetään yhdessä vaiheessa. Suosittelen teosta niin ympäsristön tilasta kiinnostuneille ihmisille kuin tieteellisemmän hc-scifin ystävillekin. Isometsä on kerännyt 2006 pokkariversion loppuun listan asioista, jotka teoksen ulkopuolellakin ovat totta.
   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Eletään vuotta 2038. Suomi tuskailee helleaallon kourissa, metsäpalot riehuvat pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, merenpohjan metaanijääesiintymät alkavat sulaa. 

   

Samaan aikaan, kun suomalaisen tutkijan Kauko Korhosen mielestä AIDS-epidemia ei käyttäydy kuten luonnollisen epidemian pitäisi, saksalainen tähtitieteilijä väittää löytäneensä Kuun pinnalta jalanjälkiä, jotka eivät ole ihmisten jättämiä. 

   

Sitten menehtyvät siperialaisen kaupungin asukkaat menehtyvät oudosti yhdessä yössä, ja vähän myöhemmin venäläiset tutkijat tekevät salaperäisen löydön Jäämeren pohjalta…

  

Mistä tässä on kyse? Mitä tapahtuu todella?

  

Samantyylisiä kirjoja:  Dougles Preston: Isku, Steve Alten: Mayojen testamentti, Jeff Long: Vuosi nolla,

  
288 sivua, Like 2002

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Aikakone, Salkan saari,

Jeff Long: Vuosi nolla

"He rakastivat olentoa, joka tappoi heidät."

    

Niin vihreä. -- En tiedä mitä odotin. Tuhkaksi muuttunutta maailmaa? Siellä oli kuitenkin kesä, päivänkakkarat ja sinilupiinit olivat kukassa. (s. 298)

  
Jeff Longin apokalyptinen teos Vuosi nolla on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Tuolloin, vuoden 2002 syksyllä, olin vasta aloittanut lukion. Nyt, lähes 12 vuotta myöhemmin, teokseen suhtautumiseni on saanut paljon vaikutteita muusta lukemastani kirjallisuudesta. En voinut olla vertailematta teoksen tiettyjä osia esimerkiksi kristinuskon osalta Dan Brownin Da Vinci-koodiin ja teosta edeltäneeseen Enkelit ja demonit -trilleriin. Mieleen tulivat myös genetiikkaa ja muinaisten olentojen henkiinherättämistä käsittelevät ja lukulistaltani löytyvä Michael Crichtonin Dinosauruspuisto (jonka tunnen paremmin lapsuudestani Jurassic Park-leffasta), sekä jatko-osansa Kadonnut maailma, jonka luin joskus 2000-luvun alussa. Muista aikaisemmin luetuista mainittakoon esimerkiksi Max Brooksin Sukupolvi Z. Onhan Vuosi nollankin keskiössä erikoinen tauti, joka muuttaa ihmisiä enemmän tai vähemmän katatoniseen tilaan.

  

Teoksessa seurataan aluksi kolmea eri tapahtumaketjua, jotka pikkuhiljaa yhdistyvät. Yksi linjoista keskittyy arkeologi Nathan Lee Swiftiin. Hänen myötään esitellään myös tarinan yksi "pääpahiksista", professori Ochs, jolla on mielenkiintoinen näkemys siitä, mitä hänen asemassaan oleva ihminen saa tehdä. Ochs varastaa muinaisjäänteitä. Hän käyttää yleistä hätätilaa, tässä tapauksessa maanjäristystä, hyödykseen ja murtautuu erääseen kirkkoon keräämään 2000-vuotta aikaisemmin ristillä kuolleiden luita. Nathan Lee ei hyväksy Ochsin menetelmiä, muttei rikoskumppanina voi enää perääntyä.

  

Toisaalla, Kreikan Korfussa, eräs pyhäinjäännöslippaiden harrastaja-keräilijä avaa sinetöityjä rasioita ja lähettää niiden sisällöstä näytteitä laboratorioihin eri puolille Eurooppaa, Lähi-itää ja Aasiaa. Hän metsästää Jeesusta. Tietämättään hän avaa Pandoran lippaan ja päästää ennennäkemättömän tehokkaasti tappavan taudin vapaaksi lasisesta vankilastaan. Ironista kyllä, tauti muuttaa sairastuneen ihmisen läpinäkyväksi: sisäelimet ja luut näkyvät lasimaisen ihon läpi. Nämä zombit kulkevat nimillä lasi-ihmiset ja valtavat enkelit.
  

Tuoksu oli ikivanha, osittain yrttinen, osittain öljyinen. Hän siemaisi ikivanhaa hajua sieraintensa läpi aivan kuin kokeilisi huumetta. Hän veti sitä keuhkoihinsa. -- Hän ei olisi voinut käsittää, että hän oli juuri avannut oven ihmiskunnan tuholle. (s. 52-53) 

 
Kolmannessa linjassa lukija pääsee tutustumaan lapsinero Mirandaan. Nuori tutkija on onnistunut manipuloimaan geenejä, muokkaamaan ikääntymisprosessia ja synnyttämään olioita keinokohduissa. Hän kloonaa myös ihmisen. Itseasiassa Ochsin varastamista luista. Kun Korfuksi nimetty tauti leviää ja alkaa tappaa ihmisiä järjestelmällisemmin kuin mikään tauti aikaisemmin, hän yrittää etsiä vanhojen luiden avulla parannuskeinoa. Voisiko joku kuolleista kantaa immuniteettia tautia vastaan? Los Alamosin tutkimuskeskuksessa perustetaan ennenäkemätön koe: mitä tapahtuu, kun 2000-vuotta sitten kuolleet miehet saavat uuden mahdollisuuden, jälleensyntymän tieteen kautta? 

  

Teoksessa keskeisiä teemoja ovat kristinusko, sen synty ja kehitys, kloonauksen eettisyys ja kloonien ihmisarvo sekä yleinen henkiinjäämiskamppailu. Long hukkaa paikoin punaisen langan ja ryhtyy saarnaamaan tai luennoitsimaan, jolloin teoksen potentiaali hukkuu kerronnallisiin keinoihin. Päällisinpuolin teos on kuitenkin nopeasti etenevä trilleri, jota lukee kiihkeästi "vielä yksi sivu"-periaatteella. 

   

Löysin Vuosi nollasta myös filosofisia ulottuvuuksia. Vaikuttaisi, että esimerkiksi Platonin ihannevaltiota kommentoidaan rivien välestä, kun suojatulle alueelle päästetään balettitanssijoita, elokuvaohjaajia ja muusikoita piristämään Los Alamosin asukkaiden arkea. Platonhan ei pitänyt runoilijoita yhteiskunnalle hyödyllisenä ja jätti nämä sen ulkopuolelle. Esimerkiksi elokuvassa The Philosophers pohditaan samanlaista tilannetta: maailmanlopun uhatessa, kuka ansaitsee paikan rajallisten resurssien turvapaikassa. Ketkä rakentavat uuden maailman?
  

He ovat suojautuneet Sputnikista asti. Eikä rutto pysty heittämään heitä vastaan mitään sellaista, mitä Hollywood ei jo olisi keksinyt. Helkkari, he olivat selviytyneet rutosta kymmenkunta kertaa. Ajatelkaa Stephen Kingiä. Andromeda uhkaa. Camus. Decamerone. Thukydides. Elämä on vain taiteen jäljittelemistä. Suurtuhot ovat toistoa.  (s. 301)

 
Eniten teoksessa vaivasi suomennoksessa ilmenevien typojen ja suoranaisten käännösvirheiden/kielikukkasten määrä. Esimerkiksi eräässä kohdassa kuvataan nastalla kuivaan seinään kiinnitettyjä karttoja. Kuivaan seinään? Oletan, että kyseessä englannin kielen sana drywall, joka tarkoittaa tietynlaista rakennusmateriaalia, ei märän vastakohtaa. Suomeksi tällainen seinämateriaali on kipsilevy ja käännöksessä olisi mielestäni riittänyt ilmaisu, että kartta on kiinnitetty nastalla seinään.
 
Toinen esimerkki suomennoksen kömmähdyksestä on syntymäpäivähattu (joka on englanniksi party hat). Suoraan käännetty "juhlahattu" ei sekään ole välttämättä kaikkein toimivin ratkaisu, mutta ilmiölle ei käsittääkseni ole vakiintunutta suomennosta, koska tämä kulttuurinen ilmiö on enemmän amerikkalainen, eikä ole vielä juurtunut tänne pohjolaan.
   

Huomasin, että Vuosi nolla on Risingshadown tietokannan kirja numero 666. Sattumaako? Teos on jo niin vanha ja nykyisin ehkä vähän unohdettu, ettei tästä löytynyt netistä paljoa. Voin kuitenkin omasta puolestani suositella teosta historiasta, genetiikasta, uskonnoista ja apokalyptisistä tapahtumista kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät säikähdä Hollywood-elokuvan tapaan rakennettua tarinaa.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lähi-itä. Tuhoisa maanjäristys paljastaa maan syvyyksistä muinaisen Golgatan. Asiaa kiiruhtaa tutkimaan nuori ja innokas arkeologi Nathan Lee Swift sekä demoninen professori Ochs. 

  

Korfu. Upporikas antiikinkeräilijä Nikos ja hänen ystävänsä kokeilevat, miltä tuntuu avata vanha lipas ja hengittää menneisyyden ilmaa. Tuhon siemen on kylvetty... 

   

Los Alamos. Miranda Abbot purkaa geenien arvoituksia. Hän kloonaa ihmisen. 

   

Kun maapallolla alkaa riehua pari tuhatta vuotta vanha ruttovirus, kukaan ei ole turvassa. Nathan Lee Swift haluaa pelastaa pienen tyttärensä ja Miranda Abbot kokomaailman. 

   

Vuosi nolla on hypernopeasti etenevä apokalyptinen trilleri, yhdistelmä seikkailua, jännitystä ja romantiikkaa. Kirjassa liikutaan hurjaa vaihtia ympäri maailmaa - ja arkelogian sekä teknologian kautta jopa menneisiin vuosituhansiin. Teos saa pohtimaan myös suuria kysymyksiä. Onko tieteen sokaisema ihminen asettumassa Jumalan paikalle?

   

Asiasanat: apokalypsi: tappavat taudit, arkeologia, uskonto, vuorikiipeily, ihmisoikeudet: genetiikka
  

Samantyylisiä kirjoja: Dan Brown: Da Vinci-koodi, Enkelit ja demonit, Michael Crichton: Dinosauruspuisto, Kadonnut maailma, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Linnake, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus. Max Brooks: Sukupolvi Z, Steve Alten: Mayojen testamentti, Tom Knox: Pahan koodi, Dougles Preston: Isku, Hugh Howey: Siilo. Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

  
Suomentanut: Tarmo Haarala, 505 sivua, Like 2002

    

Alkuperäinen nimi: Year Zero (2002)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, 

Maarit Verronen: Karsintavaihe

"Tiesin, ettei tämä kestäisi kauan,
ja että maailma oli jollakin tavalla sekaisin ja menossa vielä pahemmaksi."
 

9.4.2014 vanhan kirjan arvostuspäivä

  

En ole aikaisemmin tutustunut Maarit Verrosen romaaneihin, joita Karsintavaiheen etulieppeessä kuvataan persoonallisiksi, "niin nuoria kuin varttuneitakin lukijoita" puhuttelevina aina "perinteisen proosan ystävistä tieteisfantasiadiggareihin". Vuonna 1965 syntyneen kirjailijan nimi nousi esille graduani varten tutkimassani artikkelissa ja otin selvää mitä lähikirjastoni hyllyssä on Verroselta.
   
Karsintavaihe kiinnosti heti takakannen perusteella, samoin Kirkaan selkeää, jonka olin itseasiassa joitakin vuosia sitten laittanut TBR-listalleni ja sittemmin unohtanut. Taas yksi kuuma nimi suomalaisten (nais)kirjailijoiden joukosta. Hänen tuotantoonsa täytyy tutustua myöhemmin enemmänkin. Wikipedian mukaan kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaanakin (1993, 1995) ollut Verronen valmistui vuonna 1991 Oulun yliopistosta pääineenaan tähtitiede!

Valitsin tämän Verrosen teoksen nostettavaksi esille kirjabloggareiden Vanhan kirjan arvostuspäivänä. Kirja ilmestyi 2008 ja siitä on kirjoitettu muutamissa blogeissa, kun teos oli tuore. Teoksen aihe sopii mielestäni hyvin myös tämän erikoispäivän teemaan. Miten pitkä on kirjan elinikä? Milloin kirja on vanha? Silloin, kun sitä ei enää saa kirjakaupasta? Kuinka klassikkoteoksen arvostus muodostuu? Samaa pohtii Verrosen teoksen Lumi, tosin itsestään ja kanssaihmisistä. Jos kaiken voi automatisoida, mitä tekemistä ihmisille enää jää, nautiskelu? Onko ihminen ja inhimillisyys vanhanaikaista? On tullut aika seuloa jyvät akanoista.

     

Karsintavaihe; maailmassa olikin liikaa väkeä. Sitä ei saanut ottaa henkilökohtaisesti, vaikka olisi ollut hyviä kavereita putoajien joukossa. (s. 271)

Karsintavaiheen päähenkilönä on 40-vuotias Lumi, joka asuu kahdentoista henkilön soluasunnossa. Puolet asukkaista on miehet ja puolet naisia, mukaan mahtuu myös pieni lapsi. Teoksen alussa Lumi saa tietää, ettei sittenkään kuole perinnölliseen tautiin, vaan siihen on olemassa geneettistä hoitoa. Hän tapaa erään työtehtävän aikana 69-vuotian Kalevin, johon tutustuu teoksen aikana syvemminkin.

    

Meidän asuntolamme oli tarkoitettu 25–35-vuotiaille D- ja C-luokan työntekijöille, jotka pystyivät tekemään vähintään kaksisataa työtuntia kuukaudessa. Olin yläikäinen, mutta vanhana asukkaana, joka oli aina pystynyt tekemään vaadittavan tuntimäärän ja ylikin, olin saanut jäädä. Sitä piti anoa joka vuosi erikseen. (s. 12)

     

Yksilöä seurataan tunnistusrannekeiden ja pian pakollisiksi muuttuvien seurantasirujen avulla. Ihmisillä on erilaisia lukituksia punaisesta siniseen. Punainen, oranssi ja keltainen ovat eritasoisia alemman luokan kansalaisia, joilla on esimerkiksi rikosrekisteri. Valkoiset ovat neutraaleja, ja kaikki lapset ovat valkoisia. Vihreä on vähän korkeampi status, jonka voi saada vaikkapa palvelemalla armeijassa tai toimimalla vartijana. Korkein status, sininen, on pääsääntöisesti ylimpien toimijoiden luokka.

  

Poliisi-instituuttia ei enää ole, turvafirmat ja vartijat ovat korvanneet sen. Tosin, kuten Antti Tuomaisen Parantajassa, osa heistä on korruptoituneita. Ihmisiä alkaa myös kadota, ensin alemmista statusluokista, myöhemmin myös muita huomiotaherättämättömiä, yksinäisiä ihmisiä. Arvoitus on minne heidät viedään.

   

Verronen on tarkkakatseinen ja teräväsanainen yhteiskunnan tilan kommentoija. Hänen teoksessaan pohditaan muuttuvaa työkenttää, kun automatisointi vie pienipalkkaisimmilta työmahdollisuuksia. Miltä kuulostaisivat itsestään puhdistuvat pinnat ja kotiovelle saapuvat ostokset? Kenties hienolta, mutta kaikilla asioilla on kaksi puolta. Minne joutuvat yleisten tilojen siivoajat, kauppojen myyjät ja hyllyttäjät? Muutos ei ole vielä täydellinen, vaan osalle ihmisistä riittää vielä töitä, mutta vähenevässä määrin - etenkin alimpien tasojen töitä. Ylemmillä tasoilla töitä onkin tehtävä 20 tuntia päivässä, ja tähän ihmiset hakevat jaksamista erilaisista pillereistä.
   

Olin kantanut talon asukkaille marketeista valtavat määrät erilaisia jaksamis-, valvomis-, virkistys-, nukahtamis-, heräämis- ja ties mitä tabletteja, kapseleita ja laastareita. Oli tavallisia, voimakkaampia ja extravoimakkaita; oli hyvänmakuisia, kalorittomia ja luonnonmukaisia. Se oli kuin olisi ostanut leipää. (s. 258)

 
Piristeet, laittomat ja lailliset, eivät kuitenkaan korvaa unta. Pillerikierteessä olevat ihmiset venyttävät kestämisensä äärimmilleen, kunnes jokin antaa periksi. Osa ihmisistä, etenkin monsterimaastureiden omistajat, muuttuvat todella aggressiivisiksi, toiset masentuvat, eivätkä tunne enää mitään. Jotkut jopa tekevät itsemurhan, kun eivät löydä muutakaan tietä ulos tilanteesta.

  

Verrosen luoma maailma ei olisi minua varten: kirppareita ja kierrätyskeskuksia ei enää ole, sillä yhteiskunnan uutemna mottona on "Kierrätä materiaalia, älä tavaraa". Kirjastoja kuitenkin on vielä olemassa, mutta ne ovat maksullisia, enemmistö nauttii tekstinsä puhelimen näytöltä.

Käsittelimme taannoin gradusemiaarissa työtä, joka keskittyy Juhani Känkkäsen teokseen Kilttipakko. Myös tässä teoksessa teema pyörii työelämän muutosten ympärillä. (Faktaa ilmiöstä esim. Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltion ajasta globaaliin hyperkilpailuun.) Keskustelimme mm. suomalaisessa kirjallisuudessa usein esiintyvästä työntekemisen tematiikasta, uusliberalismista, pessimismistä ja tragediasta - sekä nimien merkityksestä. Mitäpä voidaankaan päätellä teoksen keskeisestä parista: Lumi ja Kalevi? Lumi on edellisen sukupolven edustaja, menneen talven lumia, niin sanotusti. Kalevi puolestaan vaikuttaa minusta implisiittisesti vanhahtavalta nimeltä, joka sopiikin hyvin iäkkäälle hahmolle.
   

Keikkatyömaa näytti tihkusateessa ankealta maailmanlopun paikalta. Tontin etuosan laidoilla sijaitsevat rakennukset oli jo riisuttu rangoiksi. Piha niiden välissä oli yhtä romulajää ja lätäkköä. Peltilevyjä ja kaapelikeloja lojui ympäriinsä. Tontin takaosan täyttävä suuri varastohalli näytti uhkaavalta ja luontaantyntävältä - ja pieni puinen maalaamaton portinvieruskoppi miltei liikuttavalta. (s. 64)

   
Karsintavaihe alkaa todella mielenkiintoisesti ja se esittelee varsin uskottavan kuvauksen maailmasta, joka tulee koko ajan lähemmäksi meitä. Hienosti kerrottu teos tosin lässähtää hieman lopussa. Punainen lanka pääsee irti kädestä ja viimeiset parisenkymmentä sivua leijuvat irrallisina. Lumi tosin löytää oman paikkansa ja toteaa, että nyt on hyvä olla vain. Parasta antia minulle Verrosen teoksessaa on pelottava maailma, jossa jokainen joutuu ylisuorittamaan pysyäkseen kiinni oravanpyörän vauhdissa, mutta tästä monipuolisesta teoksesta voi jokainen löytää jotain.

  

Arvosana:

Takakannesta ja -lieppeestä:

Kun Lumi kuulee, ettei hän kuolekaan perinnölliseen sairauteen kuten on koko aikuisikänsä luullut, hänen on alettava suunnitella tulevaisuuttaan. Säästöt riittävät mukavasti tuleviin hoitoihin, ja hän voi jatkaa työtä vuokratyöfirmassa. Sillä työtä on tehtävä, kaikki riippuu siitä kuinka hyvin hoitaa työvuoronsa, jotka lähetetään kämmentietokoneelle. Lumi tekee pääasiassa purkutöitä, sillä purkamista riittää aina, kun kaikki rakennetaan uusiksi. 

    

Työt on jaoteltu eri kirjainkoodein ja niiden mukaan jaetaan asuinpaikat. Lumi on sinnitellyt vielä yli-ikäisenäkin mukavassa soluasuntolassa, joka on tarkoitettu C- ja D-tason työntekijöille. Määräykset ovat kuitenkin tiukentumassa; asuntoloihin alkaa tulvehtia etelästä yhä halvempia työntekijöitä, joita mahtuu yhden hengen huoneeseen useita. Monet ajautuvat rahapulassaan epäilyttäviin ammatteihin, kuten vuokrakohduiksi tai prostituoiduiksi.

   

Jotkut Luminkin ystävistä jäävät kokonaan ilman työvuoroja, alkavat ajelehtia asuinpaikasta toiseen ja saavat alimman turvallisuusluokituksen. Työtä on paiskittava niin tiukassa tahdissa, että lähes kaikki syövät psyykenlääkkeitä, jotta pysyisivät kunnossa. Silti elämä rakoilee: kaupan kassajonoissa saadaan raivokohtauksia ja monsterimaasturit törmäilevät tahallaan toisiinsa ja jalankulkijoihin. Turvallisuusyhteiskunnassa lähimmäinen alkaa olla pahin uhka.

    

- On osoittautunut tarpeelliseksi käydä tarkasti läpi jokaisen työntekijän tuttavapiiri riskien kartoittamiseksi, koordinaattori jatkoi. - Ymmärrän, että tämä on jossain määrin arkaluontoinen asia, ja tähän voidaan suhtautua tunteenomaisesti, mutta painotan, että kyseessä ovat erittäin tärkeät asiat. Jokainen voi vapaasti valita tekeekö yhteistyötä meidän kanssamme vai katsooko paremmaksi pysyttäytyä etäällä tällaisista asioista. Kysmys on yleisestä turvallisuudesta, ja valitettavasti on niin, että jos sitä ei halua edistää, niin sitä tulee haitanneeksi. Tämä näkyy sitten profiilissa.

   

Karsintavaihe on hyytävä kertomus todellisuudesta, joka lomittuu omaamme. Samalla se on silti lämmin ja inhimillinen tarina sopeutumisesta ja kumppanuudesta,pienine tekojen mahdista suurten puheiden rinnalla. Maarit Verronen on  kirjoittanut merkittävän ja koskettavan tarinan yhteiskunnan ja yksilön välisistä ristiriidoista, maailmasta, jossa työ määrittelee identiteetin ja  kohtalon. Karsintavaiheei välttämättä jää vain kansine väliin.

   
325 sivua, Tammi 2008
  

Kirja on luettu myös täällä: Risingshadow, Savon Sanomat, Booking it some more, Kaiken voi lukea, Nulla dies sine legendo
   

Samantyylisiä kirjoja: Juhani Känkänen: Kilttipakko, Kari Hotakainen: Ihmisen osa, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, George Orwell: Vuonna 1984, Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Antti Tuomainen: Parantaja, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Beth Revis: Across the Universe - Miljoona aurinkoa 

Elokuvassa: Kirjavaras

   

Kirja ja leffalippu Blogat-yhteistyönä. Kirjasta löydät bloggaukseni täältä.
   

     

Elokuva alkaa Kuoleman puheella, taustalla vilahtelee pilviä.
Kamera liikuu ja pian valkokankaan täyttää lumisen maiseman halki puskeva juna.
Kirja hengittää.

  

Elokuva sai ensi-iltansa maailmalla jo vuodenvaihteessa (esimerkiksi Yhdysvalloisssa elokuva nähtiin lokakuussa 2013). Suomeen elokuva rantautui vasta 4.4. Varasin lipun heti kun sen pystyi, eli tiistaina, kolme päivää ennen ensi-iltaa. 

   

Olin mieheni kanssa leffateatterilla jo tuntia ennen näytöstä. Etsimme oikean salin, joka oli kellaribunkkerissa. Kuinka sopiva tunnelmanluoja elokuvan/kirjan tapahtumien kannalta! Sali oli pieni, mutta katsojia ei riittänyt edes puolelle penkeistä. Ennen elokuvan alkua mieheni oli sanonut suoraan, että leffan aihe ei edes kiinnosta, mutta näytöksen jälkeen hän on minua positiivisempi näkemästään. "Edes lapsinäyttelijät eivät olleet ärsyttäviä." Se on jo paljon sanottu mieheni tuntien. 

   

Kun valot tulivat takaisin päälle, käännyin kohti miestäni ja ensimmäinen kommenttini elokuvasta oli: kirja on parempi - niin kuin useimmiten on. Elokuvalla on käytettävissään rajallinen määrä aikaa ja pohjateoksena oleva romaani on varsin pitkä. Toisin on esimerkiksi Potter-saagaan kuuluvasta Ihmetukset ja niiden olinpaikat-teoksesta tehtävien leffojen kanssa. Kirjan mitta on 50 sivua, elokuvia aikeissa tehdä kolme

      

Kirjavaras on elokuvana yhdellä sanalla kerrottuna kaunis. Ulkonäköasioihin on panostettu. Nautin kameran liikkeistä, väriteemoista ja leikkauksesta todella paljon. Vaikka jotkin asiat tehtiinkin ajan säästämiseksi nopeuttaen tai oikoen, oli kokonaisuus silti nautittava. etenkin jos pystyy unohtamaan, kuinka ne pienet asiat oli toteutettu kirjassa. Äänet olivat tosin vähän turhan kovalla ja korvani soivat vielä kauan leffan jälkeenkin. 

   

Näyttelijät olivat hyvin valittuja. Etenkin Geoffrey Rush Lieselin ottoisänä, Hans Hubermannina, toimi käsittämättömän hyvin - ja minä en yleensä ole pitänyt hänen aikaisemmista rooleistaan esim. Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Lieselin näyttelijä, 14-vuotias Sophie Nélisse oli uskottavimmillaan elokuvan keskivaiheilla, vaikka aivan alussa esittäessään nuorinta (9v) ja lopussa vanhinta (15-16v) rooliaan hän ei aivan onnistu. 

  

Lieselin vastapainon, naapurinpoika Rudyn, tukka ei ollut minusta riittävän keltainen, mutta näyttelijänä niin ikään 14-vuotias Nico Liersch vaikutti luntevalta, kujeilevalta pojalta. Juutalainen Max (Ben Schnetzer, kuvassa) oli paremman näköinen kuin olin ennakkoon ajatellut. Hän oli todellinen ilo silmälle. Ottoäiti Rosaa näytellyt Emily Watson ei ollut minusta aivan yhtä pelottava kuin hahmo oli teoksessa, mutta hän vaikutti paljon sydämellisemmältä ja toimi Rushin kanssa kuin oikea pariskunta.

    

Suosittelen lukemaan kirjan vasta elokuvan jälkeen, jos se ei vielä ole tuttu. Yleensä suosin itse metodia, että luen kirjan ensin, ja tutustun filmatisointiin vasta sitten. Näin siksi, koska leffa on usein paljon kirjaa huonompi tai siinä tehdään asioita eritavoin kuin alkuperäisteoksessa... joka on kirjan ystävälle tuskaa. Tekee mieleni aina huutaa: "Ei se noin mennyt". Kirjavaras on kirjana paljon polveilevampi, runsaampi, synkempi ja samaan aikaan lämpimämpi kuin elokuvaversionsa, mutta se toimii varmasti hyvänä houkuttimena kirjan lukemiseen. Pienenä, kiusoittelevana makupalana siitä, mitä kaikkea - ja paljon muuta - teoksesta voi löytää!

   

Arvosana:

      

Elokuvan tiedot: Ohjaaja: Brian Percival. Ikäraja: K-12, Kesto: 132 min

Kirjavaras Internet Movie Databasessa

Elokuvasta kirjoitettua: Savon Sanomat, Episodi, NYT, Me Naiset, Anna minun lukea enemmän, Kujerruksia, Ja kaikkea muuta, Nenä kirjassa, XTV, 

    

Lue kirja!

"Kirjoja mä metsästän..."

Tällainen pieni välipäivitys gradu yms. kiireiden keskeltä. Kävin Perjantaina katsomassa Kirjavaras-elokuvan ja postaan siitä huomenna. Samalla pyörähdin kirpparilla ja kirjastossa. Alla siis lista tuoreesta saaliista, sekä vähän vanhemmastakin. Täytyy välillä kartoittaa, mitä kaikkea olenkaan lainannut... Lukupiirissäni alkoi uusien kirjojen äänestys, toukokuun kirjaksi ehdotin itse mm. Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 ja Steven Hallin Haitekstiä (lähinnä siis teoksia, joita minulla jo on lainassa tai omana). Kävin torstaina tapaamassa pitkästä aikaa ex-kissaani, Ronttia. Kuvituskuva sieltä.
    

© Niina Tolonen

Kirjaostokset:

• Susan Cooper: Pimeä nousee I - Yllä meren, alla kiven (kovakantinen, vuoden 2003 painos) 3e
• Susan Cooper: Pimeä nousee IV-V - Kuningas harmaa & Hopeapuu (yhteisnide pokkari, 2009) 3e

(Minulla oli hyllyssä jo aikaisemmin ostettuna sarjan toinen osa vanhalla kansitaiteella.)

    

Uutta kirjastosta:

• Janne Kuusi: Vapaus
• Jeff Long: Vuosi nolla

Aikaisemmin lainattua:

• Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu
• Alex Capus: Léon ja Louise
• Antti Eronen: Talvi
• Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@
• Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa
• Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
• Aldous Huxley: Uljas uusi maailma
• Risto Isomäki: Herääminen
• Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
• Jyrki Kiiskinen: Kaamos
• Essi Kummu: Karhun kuolema
• George Orwell: Vuonna 1984
• Jukka Parkkinen: Vanhan kulttuurin kurssi
• Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas
• Elina Rouhiainen: Kesytön
• David Safier: Huono karma
• Jan Salminen: Äidinmaa
• Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit
• Maria Turtschaninoff: Arra
• Maria Turtschaninoff: Helsingin alla
• Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Harvinaisen Suomi/miespainotteista listaa: Naisia: 7 | Miehiä: 15 | Suomalaisia: 12 | Ulkomaisia: 10