Elokuvassa: Insurgent - Kapinallinen

 

Kävin eilen katsomassa Veronica Rothin nuorille suunnatun dystopiakirjasarjan toisesta osasta Kapinallisesta tehdyn elokuvan 3D-versiona. Olihan se ihan viihdyttävä ja näyttävä, mutta en saanut yhtään lisää irti 3D tekniikasta (olisin mennyt 2D näytökseen, mutta ne alkoivat päivittäin vasta klo 20), pikemminkin lasit ja epätarkka kuva haittasivat leffaan uppoamisessa, Entä leffan virallinen nimi Suomessa: "Outolintu-sarja: Kapinallinen"... Eiköhän pelkkä Kapinallinen  olisi riittänyt kaikille (tai korkeintaan lisättynä Insurgent joko nimen ylle tai alle, samaan tyyliin kuin Twilight-leffoissa), sillä uskon, että kohderyhmä tietää mistä elokuvasta on kyse ja jotka eivät tiedä, ottavat selvää. 

   

Demin keskustelusta voi seurata kuinka fanien odotukset alitettiin. Siellä monet tuntuvat olevan samoilla linjoilla kanssani: Kirjaa ei seurattu kunnolla, tapahtumia muuteltiin ja koko tarina oli kääntynyt pelkäksi action räiskinnäksi, jossa välissä nähtiin muka hienoksi tarkoitettuja tietokoneella rakennettuja kohtauksia, jotka aluksi olivatkin kiinnostavia, kunnes niillä ryhdyttiin leikkimään liikaa. Trisin ja Tobiaksen suhde oli kirjaversion velehtelimisesta johtuvan mököttämisen sijaan yhtä intohimoista kuin ensimmäisessäkin teoksessa. Myös Tobiaksen äitiä näyttelevä Naomi Watts näyttää minusta aivan liian nuorelta. Ilmeisesti Osattoman rankka elämä pitäänuorekkaana?

  

Jos leffaa ajattelee vain, no, leffana, eikä vertaa sitä kirjaan johon se perustuu, ei se kuitenkaan ole niin huono kuin ensireaktioni perusteella voisi olettaa. Nautin nimittäin miljöön kuvauksesta, sillä Kapinallisessa tutustutaan Osattomiin ja esitellään sodan raunioittaman kaupungin sokkeloita heidän näkökulmastan. Lukutoukkana ei vain voi olla vertailematta kirjallista teosta sen myöhempiin adaptaatioihin, vaikka täysi yhteneväisyys olisikin mahdotonta. On kuitenkin olemassa hyviä ja sitten niitä vähemmän onnistuneita versioita. Ei kirjakaan välttämättä kohdallani räjäyttänyt pankkia, mutta elokuva ei ainakaan lisää sen tasokkuutta. Leffasta lienee mahdollista nauttia eniten silloin, kun kirjaa ei ole lukenut.

  

Kaksi tuntinen leffa on mitaltaan hyvä, jos sen käy katsomassa 2D:nä, silmälasien päälle laitetut 3D-lasit ovat painavat ja muutoinkin epämukavat. Kuten jo aikaisemminkin sanoin, 3D-effekti ei tuo mitään lisää elokuvaan. ihmisten aivot kun ovat jo tottuneet katsomaan elokuvia 2D:nä ja silti hahmottamaan syvyydet. Tämä "uusi ja hieno" kerrostekniikka saa maisemat näyttämään teatterin maalatuilta kulisseilta, jotka on aseteltu eri syvyyksiin. Toisin sanoen 3D-tekniikka ampuu omaan nilkkaansa, jos sen tavoitteena oli enemmän elävän tuntunen kuva. 

 
Kapinallisen kirjaversiosta olen kirjoittanut täällä.
Outolintu-elokuvasta puolestaan täällä.
  

Finnkinon sivuilta:

Outolintu-sarjan toisessa elokuvassa panokset kovenevat Trisin etsiessä liittolaisia ja vastauksia tulevaisuuden Chicagon raunioissa.

  

Tris (Shailene Woodley) ja Neljä (Theo James) ovat nyt karkureita Terävien eliitin vallanhimoisen johtajan Jeaninen (Kate Winslet) jahdatessa heitä herkeämättä. Juostessaan aikaa vastaan heidän täytyy selvittää mitä suojellakseen Trisin perhe uhrasi elämänsä ja miksi Terävien johtajat tekevät kaikkensa pysäyttääkseen heidät.

  

Menneiden valintojensa vainoama Tris on valmis tekemään kaikkensa suojellakseen rakkaimpiaan. Neljä rinnallaan Tris joutuu mahdottoman haasteen eteen kerta toisensa jälkeen heidän etsiessään totuutta menneisyydestään ja lopulta myös koko maailmansa tulevaisuudesta.

   

Outolintu valloittaa maailmaa kirjoina ja elokuvana - koukuttavan romaanitrilogian käännösoikeudet on myyty jo yli 30 maahan.

     

Keskeisimmät näyttelijät:

Beatrice "Tris" Prior - Shailene Woodley

Tobias "Four" Eaton - Theo James
Christina - Zoë Kravitz
Peter Hayes - Miles Teller
Caleb Prior - Ansel Elgort 

Evelyn Johnson-Eaton - Naomi Watts 

Jeanine Matthews - Kate Winslet 

  

Ensi-ilta: 10.4.2015
Kesto: 1h 59 min
Ikäraja: 12
Ohjaaja: Robert Schwentke

  

IMDb arvosana: 7,0

Elokuvasta kirjoitettua: Film-o-holic, Skenet, Iltalehti

Saima Harmaja: Kootut runot - Huhtikuu

"Minä olen äärettömän nuori,

enkä ole nähnyt vielä mitään"

      

     

Saima Harmaja (8.5.1913-21.4.1937) 

  

En tiennytkään, että Harmaja kuoli niin nuorena, vain 23-vuotiaana, tuberkuloosiin. Häntä on tituleerattu runotytöksi, mikä kai lienee ihan oikeutettu nimitys, sillä hänen varhaisissa runoissaan on nähtävissä nuoruuteen kuuluvaa maailmantuskaa ja oman paikkansa etsimistä. Runoilija kuului Nuoren Voiman Liittoon ja hänen sanasa koskettavat edelleen uusia sukupolvia. Minulle Harmajan esitteli eräs hyvä ystäväni, jonka täytyy olla runoilijan suurimpia faneja. 

  

Huhtikuu oli Harmajan ensimmäinen runokokoelma, joka ilmestyi 1932. Kokoelman nimikkoruno Huhtikuu, sopii tähän ajankohtaan täydellisesti, esimerkiksi Minnan mielestä Harmaja onkin nimenomaan kevään runoilija. Runo kuvaa säätilaa, jonka tätä bloggausta kirjoittaessani näen vallitsevan ulkona: ensin lumi muuttaa maisemaa valkeaksi, mutta pian aurinko tulee pilvien takaa ja sulattaa sen. Jälleen kerran uusi kevät ja vanha talvi vääntävät kättä, kumpi voittaa. Kevät tietenkin pääsee lopulta yliotteeseen, vaikka välillä erävoitto meneekin tuolle pikku hiljaa kuihtuvalle, kaiken kokeneelle ja nähneelle menneelle talvelle. 

     

Huhtikuu

On väsynyt ja harmaa maa.

Ja märkää lunta putoaa.

Ja yli meren aution

soi tuulen laulu lohduton.

On huhtikuu. On vaikein aika maan.

Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

   

Huhtikuussa on hyvin paljon samaa tunnelmaa kuin T.S. Eliotin (1888-1965) Autiossa maassa (1922):

 

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää

sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston ja pyyteen, kiihoittaa

uneliaita juuria kevätsateella.

Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla

maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä

elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.

  

Huhtikuu-kokoelmassa on 31 runoa, joista osasta paistaa kipeästi läpi runoilijan taistelu sairauttaan vastaan. Etenkin runossa Sairaalassa: "Minun seinäni takana yskii // kuoleva ihminen. // Minä en ole kuollut vielä, // minä elän ja vapisen." Runo Sininen ilta muistutti mieleeni Jonna Ruuskan viime vuonna ilmestyneen runokokoelman Kuovin huuto, jossa oli hyvin samankaltainen runo. Tämän Koottujen runojen ensimmäisen kokoelman jälkeen on vielä joskus luettava myös loputkin, mutta ajattelin kirjoittaa tästä huhtikuusta oman postauksensa, kun se tuntui sopivan aijankohtaan niin passelisti.

  

Yksi runoista on nimetty runoilija Edith Södergranin mukaan, jonka runoja myös haluaisin lukea. Varasin itseasiassa yhden hänen kokoelmansa kirjastosta, mutta en ole vielä saanut sitä käsiini. Södergran mainittiin myös Jenna Kostetin Lautturissa. Lautturissa nostettiin esiin myös Uuno Kailas, joka oli Södergranin lisäksi Harmajalle tärkeä esikuva, kokoelmassa oleva runo Voittaja on omistettu Kailaalle. Luin vähän aikaa sitten Kailaalta runokokoelman Paljain jaloin, josta myöhemmin vielä lisää omassa postauksessaan. Harmaja sai vaikutteita myös Aleksis Kiveltä ja Dantelta.

  

Valittuihin runoihin on sisällytetty kokoelmat Huhtikuu (1932), Sateen jälkeen (1935) ja Hunnutettu (1936), sekä postuumisti, kuolemansa jälkeen julkaistu Kaukainen maa (1937). lisäksi lopusta löytyy muutamia hänen suomentamiaan runoja.

Saima Harmaja -seura perustettiin vuonna 2003, Harmajan syntymän 90-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Kymmenen vuotta myöhemmin, runoilijaa juhlittiin näyttäväti, kun hänen syntymästään oli kulunut täydet 100 vuotta. Seuran sivuilla sanotaan näin: "Juhlavuoden johtoajatuksena oli tuoda Saima luoksemme nykyhetkeen ja esitellä hänet suomalaisille monivivahteisemmin kuin koskaan aiemmin."

• Valtion kirjallisuuspalkinto 1935
• Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinto 1936

  

Huhtikuu: 48 sivua, 1. painos 1932, Kootut runot: 299 sivua, WSOY Kotimaiset valiot 2004

Runoista nautittu täälläkin: Naakku ja kirjat, sheferijm, 

Saima Harmaja -seura

Huhtikuu Project Runeberg-sivustolla

Lastenkirjalauantai: Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu kaupunkiin

"Pilvet olivat kuin taivaalle kirjoitettuja tarinoita, joilla ei ollut alkua eikä loppua."

      

  

Kun Krista esitteli blogissaan Elina Warstan kuvittaman, Jukka Itkosen kirjoittaman lastenkirjan Sirkusjuna saapuu, heräsi kiinnostukseni ottamaan selvää tästä tuoreesta tapauksesta itsekin. Laitoin varauksen kirjastoon ja pian sen jälkeen sain kirjan käsiini. Lyhyen kertomuksen parissa ei kauan aikaa mennytkään, vaan ehdin samantien kirjoittamaan teoksesta Lastenkirjalauantaissa.

  

Nurkanpyhtää on hiljainen kaupunki, josta kynnelle kykenevät nuoret ja aikuiset muuttavat pois, ja muuttaisivat varmaan pikkuvauvatkin, jos vain osaisivat kävellä. (s. 6)

   

Rahtunen perheseen kuuluvat äiti Laina, isä Urho ja tytär Lilli. He asuvat Nurkanpyhtään hiljaisessa kaupungissa. Lillin mielestä kaupunki on kuolettavan tylsä, kunnes eräänä päivänä tapahtuu jotain aivan poikkeuksellista: Isä lähtee aamulla hakemaan sanomalehteä postilaatikosta raidallisessa pyjamassaan ja vaihtuu vahingossa ohitse juoksevan vankikarkurin kanssa. Äiti kuitenkin huomaa erehdyksen pian ja laittaa vangin tekemään kaikki kotityöt ruohonleikkauksesta mattojen tamppaamiseen ja toivoo näin parantavansa vangin rikollisista tavoistaan. 

  

Kun isä samaan aikaan juoksee poliiseja pakoon ympäri kesäpäivässä torkkuvaa pikkukaupunkia, Lilli haahuilee tylsistyneenä. Pian hän kuitenkin huomaa sirkuksen saapuvan kaupunkiin ja tapaa kaksimetrisen, puhuvan pingviinin. Uniseen kaupunkiin syntyy siis nopeasti elämää, kun sirkusväki loihtii harmaan värikkääksi. 

   

Nurkanpyhtään hiljaista asemaa lähestyi kirjava juna, höyryveturi, joka puhalsi piipustaan pulleita savuhattaroita siniselle taivaalle. [--] Veturin perässä oli kolme pitkää vaunua, ja niiden kyljissä luki seepran kokoisin kirjaimin SIRKUS. (s. 24)

   

Siskustirehtööri on erikoinen, pieni ja pyöreä mies, joka pukeutuu värikkäästi, unohtamatta silinteriä ja vahattuja viiksiä. Lisäksi hän sanoo mieluummin "sisäpaisti" kuin sitä paitsi. Sirkuksella menee huonosti ja taloudellisen tilanteen vuoksi Nurkkapyyhtään esiintyminen on sirkuksen viimeinen. 

  

Koomisen vankiseikkailun ja sirkuksen omalaatuisen ilmapiirin lisäksi Itkonen on kirjoittanut rivien väliin muistutuksen ilmastonmuutoksesta, jäätiköiden sulamisesta ja sademetsän puiden hakkaamisesta. Valistus ei kuitenkaan ole teoksen pääteema, vaan hiljentyminen siihen hetkeen jossa juuri nyt on. Tämä ohje onkin hektisessä orvanpyörässä juoksevassa maailmassa aiheellinen huomio, joka varmasti onkin suunnattu teoksen aikuislukijalle. Jokaisen kannattaisikin ihan vaikka vain muutaman kerran viikossa pysähtyä, tyhjentää mieli ja hengittää rauhallisesti maapallon pulssin tahdissa. 

  

Lilli toivoo koiranpentua, niin kuin melko varmaan kaikki pikkutytöt jossain vaiheessa. äidin vastaus on kuitenkin jyrkkä ei. Lopussa paljastuu, että äiti on tehnyt joskus vuoden töitä sirkuksessa, koirakouluttajana. Lillilläkin on äidin jalanjäljissä koirakohtaaminen sirkuksessa kolmitassuisen pennun kanssa, joka saa aikuiset ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta, jonka voisi tiivistää Tommy Tabermannin sanoihin: "Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle."

   

Itkosen maalaama kuva on kuin sekoitus 1800-luvun loppua ja nykyhetkeä. Toisaalla ovat klassiset sirkusikonit, höyryjunat ja vankien raitapaidat, toisaalla nykyteknologia, ilmastonmuutos ja heikko taloustilanne. Paikoitellen melankolista kerrontaa tasapainottaa kuitenkin värikäs kieli, mielenkiintoiset hahmot ja Lillin runot. Tarina päättyy hienoon ajatukseen: ei ole vain yksistään iloa eikä surua vaan yksi yhteinen elämä.

    

Teoksen erikoinen huumori ei joka kerralla kolahtanut minulle, mutta kohderyhmäänsä (n. 7-10-vuotiaat) tämä varmaan jaksaa naurattaa. Warstan ilmeikäs kuvitus tukee kerrontaa oivallisesti. Sirkusjuna saapuu on kuin oman aikamme Liisa Ihmemaassa, sillä kummassakaan ei pysty ennalta arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuukaan ja kenet lukija seuraavaksi kohtaa. 

  

Arvosana:

        

Takakannesta: 

Vauhdikas tarina kaikille seikkailujen ja hilpeän huumorin ystäville!

  

Nurkanpyhtään unelias pikkukaupunki on Lilli Rahtusen mielestä tylsääkin tylsempi paikka. Eräänä kesäpäivänä Rahtusen perhe viettää ihan tavallista aamua puuroa syöden ja lehteä lukien. Näyttäisi tulevan taas yksi ihan tavallisen tylsä päivä, ajattelee Lilli. Mutta isä Rahtusen raidallisen pyjaman, sirkustirehtöörin ja yhden hikoilevan pingviinin ansiosta kesästä kehkeytyykin ihan jotain muuta.

92 sivua, Lasten keskus 2015

Kuvitus: Elina Warsta 

Sirkusmaailmaa on ihmetelty myös täällä: Lastenkirjahylly, Sininen keskitie, Lukutoukan kulttuuriblogi

Ann Aguirre: Enclave

"We lived in a dead world."

        

      

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: A book with nonhuman characters

Tunnelmamusiikkia: Harold Kloser: The day After Tomorrow, Anthesteria: Don't forget, Fever Ray: Keep the Streets Empty for Me, Les Friction: World on Fire, John Murphy: Sunshine (Adagio In D Minor) 

   

Ann Aguirren Enclave on nuorten dystopiakirja, jota jo kannessa verrataan (jälleen) Suzanne Collinsin Nälkäpeliin, mutta jolla on minusta enemmän yhteistä Dmitri Gluhovskin teoksen Metro 2033 sekä suosikkipelini Fallout 3 kanssa. Pidin kirjasta jo aivan ensi sivuilta saakka ja mitä pidemmälle sitä luin, sitä enemmän tarina vei mukanaan. Suomalaisesta kirjablogistaniasta löysin vain Ninan arvion teoksesta, ja hän ei ollut aivan yhtä myyty. 

    

Teoksen päähenkilönä seurataan kalpeaa, maanalaisissa tunneleissa asuvaa tyttöä, jonka tarina alkaa hänen nimeämisjuhlastaan. Koska lapsikuolleisuus tuohon maailmanaikaan on niin suurta, nimi annetaan vasta lapsen (brat = kakara, penikka) täytettyä 15-vuotta. Nimeämisjuhlaan saakka nämä kakarat erotetaan toisistaan sukupuoli + järjestysnumero -systeemillä. 

   

The enclave assembled on naming day, everyone who had survived to be named. We lost so many when they were young that we just called all the brats Boy or Girl, along with a number. [--]  

"Open your eyes and greet the world, Huntress. From this day forward, you will be called Deuce.”  

[--]  Strange. No longer would I be known as Girl15. My new name would take some getting used to. [--]  Girl15 was dead. Long live Deuce. (s. 4-7)

     

Enklaavissa jokainen saa initiaatioriitissä nimen lisäksi paikkansa yhteisössä sekä asemaansa vastaavat arpikuviot käsivarsiinsa. Lapset ovat yleensä harjoitelleet tulevaa ammatiaan varten koko nuoren ikänsä, paitsi jos heidät valitaan lisääntyjiksi (Breeder). Breedereiksi pääsevät vain ruumiiltaan hyväkuntoiset, kauniit ja älykkäät yksilöt, joiden geenien annetaan jatkua seuraavaan sukupolveen. Onkin siis turhaa edes mainita, että vain breederit saavat hankkia lapsia. Breederit saavat yhden arven. Kaikki breederit ovat yhdessä vastuussa kakaroista ja käsitteet isä ja äiti ovat korvaantuneet termeillä sire ja dam. Lasten vanhemmat ovat yleensä kuolleet ennen kuin lapsi oppii tunnistamaan heidät. Harva elää edes 40-vuotiaaksi ja enklaavin vanhin on vain 25-vuotias, mutta meidän näkökulmastamme ruumiillisesti lähempänä 80-vuotiasta. Deucen maailma kuluttaa ihmisen nopeasti loppuun.

   

Muita sijoituksia yhteisössä ovat rakentajat (Builders), jotka vastaavat kaikesta rakentamisesta ja tuotteiden valmistamisesta. Rakentajat saavat kolme arpea. Deuce on metsästäjä (Huntress), joten hän saa kuusi arpea. Metsästäjien tähtävänä on puolustaa enklaavia ulkopuoliselta uhalta, lähinnä mutatoituneilta friikeiltä (freaks), sekä metsästää tunneleissa asuvia karvaisia, nelijalkaisia otuksia enklaavin asukkaiden ruoaksi. Friikit ovat inhimillisen näköisiä, mutta eivät aivan ihmisiä. Friikit ovat siis kuin Falloutin ghoulit, eräänlaisia zombien kaltaisia mutantteja.

   

Freaks looked almost human - and weren't. They had lesions on their skin, razor-sharp teeth, and claws instead of fingernails. (s. 18)

    

Yleisempien tehtävien lisäksi vanhimmilla on yhteisössä omat erikoituneet roolinsa. Yhteisön johtaja on 25-vuotias Whitewall ja hänen oikeana kätenään Wordkeeper, joka pitää hallussaan kaikkia kirjoitettuja dokumentteja, kulttuurin palasia edesmeennestä maailmasta. yhteisö ei tulisi toimeen ilman ruoanlaittajaa tai parantajaa, joskin edellisen medicine manin seuraaja, Bonesaw, tuntuu tekevän enemmän vahinkoa kuin auttaisi sairastuneita ja loukkaantuneita.

  

Enklaavi on maantieteen käsite, joka tarkoittaa hallinnollista aluetta tai sen osaa, joka on kokonaan tai suurimmaksi osaksi toisen vastaavan hallinnollisen alueen ympäröimä. 

- Wikipedia

Minulle termi enklaavi kuvaa hyvin sitä yhteiskuntamallia, jossa Deuce elää: enklaavia ympäröivät pimeät tunnelit, joissa friikit asuvat. Toisin sanoen pieni ihmisyhteisö asuu friikkien hallitseman alueen keskellä.
    

Deuce saa parikseen pojan nimeltään Fade. Tuo häntä vähän vanhempi, erakkoluontoinen tyyppi on ulkopuolinen - kirjaimellisesti. Hänet löydettiin pari vuotta aikaisemmin tunneleista, joissa oli asunut pidemmän aikaa villinä. Kukaan ei tiedä Faden koko tarinaa, ei edes enklaavin vanhin Whitewall. Fade on erilaisuudestaan huolimatta hyvä metsästäjä, vaikka häntä edelleen pidetään outona, jopa pelottavana. Deuce määrätään Faden kanssa komennuksille, joiden aikana poikaa ympäröivä salaisuuden verho raottuu pikku hiljaa ja Deuce uskoo pystyvänsä luottamaan tähän. 

   

Teoksessa ei mainita aivan tarkkaa aikaa johon se sijoittuu. Kyseessä on kuitenkin tuhon jälkeinen maailma, Amerikka. Puhutaan ihmisistä ennen enklaavia ja meidän aikamme tavaraa, vaatteita ja säilyketölkkejä löytyy edelleen. Jotain on tapahtunut useampia sukupolvia sitten. Maailman sellaisena kuin me sen tunnemme on pyyhkäisty pois. Maanpäällinen (Topside) on tuhoutunut joko osittain tai kokonaan elinkelvottomaksi - tai näin ainakin Deuce vanhimpien kertoman mukaan uskoo asian olevan, hänhän ei ole itse nähnyt Topsidea. Deucen enklaavin (College) lähellä, kolmen päivämatkan päässä on toinen enklaavi, Nassau. Ihmisyhteisöjä on muutamia muitakin, sen verran mitä tunneliverkko pystyy heitä elättämään. Myöhemmin kirjassa selviää enemmän maailmasta maan pinnalla.    

    

Enclaven kuvaama maailma on todella kiehtova ja täynnä vaarallisia tilanteita, jotka saavat sykkeen nousemaan. Kun soppaan lisätään epäillys vanhimpien uskottavuudesta ja heidän tavastaan käyttää voimakasta asemaansa, on Aguirre keittänyt kasaan oikein toimivan, viihdyttävän seikkailun. Jännite päähenkilöparin välillä on toisaalta tuttu, toisaalta kiehtovan erilainen heidän maailmaansa muokkaavien sääntöjen takia. Kolmiodraamayritelmät ovat hieman väsyttäviä, mutta muutoin teos toimii kuin päiväuni, vaikka se ei maalaakaan kovin kaunista kuvaa. Voinkin siis suositella Enclavea kaikille dystopioihin hurahtaneille. Teos päättyy niin kutkuttavan kiehtovasti, että on pakko saada jatko-osatkin pian luettavaksi.

 

Are we the only ones left then? (s. 188)

      

Arvosana:

   

Etulieppeestä:

In Deuce’s world, an enclave deep underground, people earn the right to a name only if they survive their first fifteen years. By that point, each unnamed ‘brat’ has trained into one of three groups–Breeders, Builders, or Hunters, identifiable by the number of scars they bear on their arms. Deuce has wanted to be a Huntress for as long as she can remember.

   

As a Huntress, her purpose is clear — to brave the dangerous tunnels outside the enclave and bring back meat to feed the group while evading ferocious monsters known as Freaks. She’s worked toward this goal her whole life, and nothing’s going to stop her, not even brooding Hunter named Fade. When the mysterious boy becomes her partner, Deuce’s troubles are just beginning.

   

Fade doesn't like following orders. Deuce has never known a boy like hime before, someone as likely to touch her gently as use his knives with feral grace.

   

As Deuce’s perception shifts, so does the balance in the constant battle for survival. The mindless Freaks, once considered a threat due to their sheer numbers, now show signs of cunning and strategy… but the elders refuse to heed any warnings. Despite imminent disaster, the enclave puts their faith in strictures and sacrifice instead. No matter how hard she tries, Deuce cannot stem the dark tide that carries her far from the only world she’s ever known.   

 

Samantyylisiä kirjoja: Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Jeanne DuPrau: City of Ember, Lois Lowry: The Giver, Moira Young: Julma maa, Cormac McCarthy: Tie
 
259 sivua, Feiwel and Friends 2011

    

Myös täällä on seikkailtu tunneleissa: Tarinoiden syvyydet

  

Kirjailijan kotisivut

Veronica Roth: Uskollinen

"Näen pieniä palasia maailmasta, 
jonka olemme onnistuneet sytyttämään liekkeihin."

   

     

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
Lukuhaasteissa: Reading the Rainbow: Oranssi
Tunnelmamusiikkia: Nyctalgia: Time Changed Everything

  

Veronica Rothin Outolintu-dystopiatrilogia julkaistiin suomeksi varsin nopealla aikataululla: kaksi ensimmäistä osaa viime vuoden keväällä ja syksyllä, ja päätösosa Uskollinen puolestaan näki päivänvalon heti vuoden vaihteen jälkeen. Tahti kertoo, että kyseessä on maailmalla paljon kohua aiheuttanut sarja, joka on siirtynyt kirjallisesta formaatista myös valkokankaalle. Edellisen osan, Kapinallisen, filmatisointi sai ensi-iltansa maaliskuussa.

  

Uskollisessa myös Tobias pääsee vihdoin ääneen. Hän vuorottelee kertojana Trisin kanssa parin selvitellessä ongelmiaan. Onkin mielenkiintoista päästä kurkistamaan peilin toiselle puolelle, joskaan kertojaäänet eivät paljon toisistaan eroa. Jos lukujen aluista poistaisi kertojaa indikoivat nimiotsikoinnit, olisi hahmojen erottaminen toisistaan ollut lähes mahdotonta. Toinen kertojaääni toisaalta mahdollistaa laajemman näkökulman tapahtumiin, mutta se toimii myös lopun kannalta merkittävässä teknisessä roolissa. Kaikki lukijat eivät varmastikaan pidä tästä valinnasta, sillä Tobiaksen hahmo jakaa laajalti mielipiteitä.

  

Teoksen keskeisen sanoman voisi tiivistää vanhan sanonnan mukaelmaksi: onko ruoho todella vihreämpää aidan toisella puolella? Siitä Tris muutaman ydinhenkilön kanssa lähtee ottamaan selvää. Aiemmin paljastettiin kaupungin todellinen merkitys ja että kaupunkia ympäröivän aidan takana saattaa yhä elää myös muita ihmisiä. Sarjan nuoret ovatkin pohtineet usein, ovatko he ainoat ihmiset maailmassa. Totuus paljastuu retkikunnalle piinaavan hitaasti, yksi mullistava tiedonmuru kerrallaan.

   

Elämä ei ole helppoa kaupungissa tai aidan takanakaan, sillä konfliktit tuntuvat seuraavan pääparia minne nämä vain menevätkin. Kaupunki on Osattomien vallassa, mutta kaikki eivät suostu hylkäämään vanhoja tapoja. Uskollisiksi itseään kutsuva ihmisryhmä kapinoi muutoksia vastaan. Tris ystävineen saa heiltä apua, vaikka he eivät allekirjoitakaan kaikkea ryhmän manifestista. Trisin äidin yllättävä historia ja kaupungin ulkopuolisten tapahtumien sijoittuminen ajalliseen jatkumoon jaksavat pitää lukijan mielenkiintoa yllä, vaikka sarjan päätös ei ylläkään Rothin aiempien teosten tasolle. Toimintaa tässäkin osassa kuitenkin riittää. Romaanin teemat vaihtelevat nuorten dystopialle tyypillisestä, pakotetusta kolmiodraamasta aina rodulliseen puhtauteen, ja rivien väleistä on luettavissa myös kirjailijan näkemyksiä henkisestä elämästä.

  

Uskollisen loppuratkaisu, josta on hankalaa puhua paljastamatta liikaa, ei ole uniikki, mutta genressään varsin harvinainen. Roth saanee monille lajin tuntijoillekin kyyneleet silmiin, vaikka juonen kuljetuksessa on havaittavissa vihjeitä tapahtumien saamasta lopputuloksesta. Kokonaisuudessaan Rothin trilogia tuo nuorten dystopian kentälle oman, hieman muista eroavan maailman pelisääntöineen ja on suhteellisen tasapainoinen laadultaan. Vaikka aivan kirkkaimpaa lajinsa kärkeä se ei kuitenkaan ole, ovat kirjat viihdyttäviä ja nopealukuisia. Kuinkahan kauan dystopia mahtaakaan pysyä kuumana rautana ja mikä onkaan sen seuraava trendi?

      

Arvosana:   

       

Takakannesta:

Outolintu-trilogian odotettu päätös!

   

Yksi valinta määrittää sinut!

   

Trisin maailma on pirstaleina. Osastoihin perustuva yhteiskunta, kaikki mihin hän on aina uskonut, on hajalla. Siksi ei olekaan ihme, että Tris tarttuu mahdollisuuteen lähteä Neljän kanssa tutkimaan mitä salaisuuksia löytyy kaupungin rajojen ulkopuolelta. Neljän ja Trisin vuoropuhelu kertojana tuo Outolintu-trilogian päätösosaan uuden, voimakkaan ulottuvuuden.

       

Samantyylisiä kirjoja: Moira Young: Julma maa, Hugh Howey: Siirros, Lauren Oliver: Pandemonium & Requiem, Ally Condie: Rajalla & Perillä, Suzanne Collins: Matkijanärhi, Siri Kolu: PI - Pelko ihmisessä

  

Alkuperäinen nimi: Allegiants (2013), Suom. Outi Järvinen, 396 s. Otava 2015

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Anna minun lukea enemmän, Kirjaneidon tornihuone, Todella vaiheessa, Notko, se lukeva peikko, Ajatuksia kirjamaasta, Dysphoria

     

Sarjassa ilmestyneet: Outolintu (kevät 2014), Kapinallinen (syksy 2014)