Naistenviikon kirjana Jennifer Worthin Hakekaa kätilö!

"Vastoin odotuksiani St. Raymundin kätilöissä viettämistäni vuosista 
tuli elämäni merkittävin kokemus."

   

   

Lukuhaasteissa: Naistenviikko kirjablogeissa, Goodreads 50: 26. A memoir
   

Naistenviikko, 18.-24.7., on siitä erikoinen, että sen jokaisena päivänä vietetään naisten nimipäiviä. Viikko on myös verrattuna harvinaisen sateinen. Teema innoitti Kulttuuripohdintoja blogia pitävän Tuijatan, joka käynnisti haasteen, jossa kuluvan viikon aikana luetaan ja blogataan kirjoja, joissa naiseus tai tyttöys tulee tavalla tai toisella esille. Aloitin oman viikkoni postaamalla lauantaina Anni Mannisesta. Keskiviikkona tulee vielä postaus teoksesta, jonka päähenkilö tyttöä sukupuolensa vuoksi vähätellään toistuvasti, mutta joka ottaa tehtäväkseen todistaa epäilijöidensä ajattelumallin vääräksi.

   

Nyt kuitenkin asiaan, eli siihen teokseen, jonka halusin nostaa omalta osaltani teemaviikon keskeiseksi eli Jennifer Worthin omaelämäkertaan, Hakekaa kätilö! Kyseessä on ensimmäinen lukemani elämäkerta, ja yllätyin positiivisesti siitä, että teos olikin kirjoitettu romaanin keinoin. Henkilöt olivat jo tuttuja BBC:n saman nimisestä, vuonna 2012 alkaneesta tv-sarjasta, joka saa viidennen kautensa ensi vuonna.

Worth kertoo ajastaan Lontoon East Endissä sijainneessa nunnien pitämässä kätilöpalvelussa 1950-luvulla. Kaupunki oli tuolloin edelleen suurelta osin raunioina toisen maailmansodan jälkeen, mikä loi mielenkiintoisia, usein vaarallisiakin tilanteita. Sataman ja vilkkaasti liikennöidyn tieverkoston sokkeloissa asui ihmisiä purkutuomion saaneissa taloissa, ja koska raskauden ehkäisy yleistyi vasta 1960-luvulla, oli monissa perheissä jopa 13 lasta.

Naiset synnyttivät kotonaan, äitiensä, naapureidensa tai muiden tuntemiensa naisten avulla. Kätilöpalveluiden yleistyessä lasten ja äitien kuolleisuus laski koulutuksen ja hygieniatason parantuessa. Slummien elinolot eivät kuitenkaan aina, jos koskaan, vastanneet ihannetta.

Worth on ripotellut näkemiensä tilanteiden väleihin tietoja ajankuvasta, naisen asemasta ja lääketieteen kehityksestä, verraten niitä nykyaikaan. Vaikka tietoa henkilökohtaisten tapahtumien lisäksi tulee paljon, oli minusta erittäin kiinnostavaa lukea etenkin naisten aseman parantumisesta. 

Miksi kätilöt eivät ole yhteiskunnan sankarittaria, jollaisia heidän kuuluisi olla? Miksi kätilöillä on niin matala profiili? Kaikkien tulisi ylistää heitä taivaisiin. Mutta niin ei ole. He kantavat mittaamattoman suurta vastuuta. Heidän taitonsa ja tietonsa ovat vertaansa vailla. Mutta silti heitä pidetään itsestäänselvyyksinä - ja usein jätetään huomiotta. (s. 31)

Worth kertoo anatomisesti hyvin tarkasti erilaisista synnytyksistä ja gynekologisista tarkastuksista, joita oli suorittamassa. Nämä kuvaukset eivät paljoa jätä arvailujen varaan, joten on todettava, ettei teos sovi herkimmille lukijoille. Myös alueella suuresti vaikuttaneesta prostituutiosta kertoessaan Worth ei kaunistele näkemäänsä.
   
Vastapainona ihmisyyden raadolliselle ja rumalle puolella, Worth kuvaa myös Nonnatus Housen nunnien elämää. Sisaret Julienne, Evangeline ja Monica Joan ovat kaikki suuria ja mielenkiintoisia persoonia, jotka kukin yllättävät lukijan mitä erikoisemmilla tavoin. Kätilöharjoittelijoista kiehtovin on suurikokoinen Chummy, joka hylkäsi yläluokkaisen perheensä tullakseen lähetystyöntekijäksi. Chummyä tv-sarjassa näyttelee loistava Miranda Hart. 

Jennifer Worth, tyttönimeltään Lee, kuoli vuonna 2011.

Muistelmat ovat ilmestyneet kolmessa osassa ja aion ehdottomasti lukea kaksi seuraavaakin osaa:

• Hakekaa kätilö! (2012) - Call the Midwife (2003)
• Hakekaa kätilö! 2 - Kaupungin varjoissa (2014) - Shadows of the Workhouse (2005)
• Hakekaa kätilö! 3 - Jäähyväiset nunnille (2015) - Farewell to the East End (2009)

  

Hakekaa kätilö sopii kauniisti Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa kohtaan VALOKUVA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  

   

Arvosana:

Takakannesta:

On puoli kolme aamuyöllä! Vääntäydyn puoliunessa virka-asuuni. Miksi minä ikinä ryhdyin tähän? Minun on täytynyt olla hullu! Kadunko valintaani? En koskaan enkä milloinkaan.

Jennifer Worth kertoo hauskasti ja liikuttavasti ajastaan kätilönä ja aluesairaanhoitajana nunnien äitiyshuollossa 1950-luvun Lontoon East Endissä. Cable Streetin ilotalot, Krayn gangsteriveljekset ja pommien tuhoamilla alueilla notkuvat tenunlipittäjät ovat osa maailmaa, johon 22-vuotias nuori nainen astuu. Lapsia syntyy slummioloissa, mutta aurinko paistaa myös köyhille.

Värikkääseen tositarinaan pohjautuva BBC:n menestyssarja alkaa YLE TV1:ssä helmikuussa 2013.

Samantyylisiä kirjoja: James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

     

Suomentanut: Eija Tervonen, 415 sivua, Otava 2012

    

Alkuperäinen nimi: Call the Midwife - A True Story of the East End in the 1950's (2002)

   

Naisen asema ja synnyttämisen historia ovat herättäneet ajatuksia mm. täällä: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Lukujonossa, Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä

Lastenkirjalauantai: Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen

"Hänestä ei suinkaan tulisi paha ja ruma väkäleuka, vaan todella ihastuttava nuori noitanainen, jolla olisi hulmuava punainen tukka, pitkä vihreä puku ja nimenä Adelhaid."

    

Hänhän ei ollut haltijatyyppiä, vaalea ja sinisilmäinen kuten äiti, ei myöskään Yön kuningatartyyppiä, komea ja mustatukkainen kuten äidin työkaveri Mirja Aaltonen. Sen sijaan hän, Adelhaid, kulkisi esimerkiksi sananjalkojen keskellä ja saisi ne kukkimaan juhannusyönä... Ja silloin kaikki salatut luonnonvoimat olisivat valloillaan. (s. 11)

Suomentajanakin tunnetun Marja-Leena Mikkolan lastenromaani Anni Manninen kertoo samannimisestä, pian koulun aloittavasta tytöstä, joka toivoo isona olevansa noita. Hän puhuu eläinten kanssa ja tahtoisi oppia keittämään parantavia salvoja rouva Muttisen avulla.

- Ei tämä mitään taikajuomaa ole, Muttiska sanoi. - Tämä on luonnon omaa valmistetta jolla minä voin lääkitä eläinten haavoja. Ja ehkä jopa joidenkin ihmistenkin... Ei taikuutta ole, lapskulta. On vain äärimmäistä herkkyyttä, läpinäkyvyyttä. (s. 67)

Annin ja hänen isoveljensä Lassen köyhä äiti on töissä tehtaassa, joskus pitkiäkin päiviä. He asuvat tehtaan työläisille tarkoitetussa, halvassa ja ahtaassa vuokra-asunnossa. Perheen isä lähti jokin aika sitten kaatamaan puita pohjoiseen, mutta ei ole palannut kotiin muiden miesten kanssa. Tästä juoruilevat naapurit löytävät ehtymättömän piikittelyn aiheen.

Eläimet ovat Annille läheisempiä kuin pihapiirin lapset. Ne ovat kuitenkin muuttamassa pois läheisen joen ympäristöstä, sillä tehdas on saastuttanut veden. Kaupunki tunkeutuu liian lähelle, yksi niistä sanoo. Muttiska on sekaantunut salaperäisiin "yöhommiin", joista Annille ei kerrota. Hän kuitenkin pääsee mukaan auttamaan eläimiä vaarallisessa hankkeessa paremman elintilan saamiseksi. Annin tulee myös etsiä veden suojelija, itse Luontoäiti.

Mikkolan teos on hyvin ekokriittinen ja se opettaa lapsille luonnonsuojelua. Nautin eniten hänen maalailevista luontokuvauksistaan, joita Kaarina Kailan herkkä kuvitus tukee kauniisti, sekä niistä unenomaisista kohtauksista, joissa tavataan muiden muassa niin lumoava Suoprinssi, jaaritteleva sumuhevonen kuin kruunupäinen suur-sammakko. Muuttolinnuissa asuvat ja syksyllä etelään matkaavat ihmisten sielut oli yksi kauneimpia kuvauksia.

Hidastempoinen teos ei varmaan jokaiselle nykylapselle maistu, mutta uskoisin etenkin 1970-luvulla syntyneiden aikuisten saavan teoksen ajankuvasta nostalgiaa. Tarinassa on myös paljon viittauksia satuklassikoihin ja niitä oli hauskaa bongata.

 
Kansikuvansa lisäksi Anni Manninen sopii myös teemaltaan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa kohtaan LUONTO. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
  

Takakannesta:

Anni Manninen on punatukkainen ja vihreäsilmäinen pieni tyttö, ja hyvin erikoinen ihminen. Jo viisivuotiaana hän tiesi mikä hänestä isona tulisi: noita. Ja sitä paitsi aivan harvinaisen kaunis ja lumoava noita.

Marja-Leena Mikkola on kirjoittanut täysin valloittavan lastenromaanin jossa on paljon asiaakin, mutta ennenkaikkea aitoa ja innostaavaa mielikuvituksellisuutta.

Bratislavan kansainvälisen kuvituskilpailun palkinto 1979.

Samankaltaisia teoksia: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, John Masefield: Keskiyön kansaa, Richard Adams: Ruohometsän kansa, Katherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla & Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

190 s. Otava 2000 (4. painos, 1. painos 1977)

  

Kuvitus: Kaarina Kaila

Anni-noidasta on kirjoitettu myös täällä: Risingshadow, Luettua elämää, 

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista. 

Innokkaana lukutoukkana lähdin toki mukaan ja otinkin kuvia kahden kirjaston luona.

Ensimmäisessä kuvassa seison Oulun pääkirjaston edustalla, kauniiden kesäkelien puutteessa vesisateessa.

Onneksi kelit parantuivat lähempänä haastepäivää. Maanantaina oli ihana, aurinkoinen päivä ja pääsin kuvauttamaan itseni myös läheisen Kaijonharjun kirjaston, tai oikeastaan paikalle tunnusomaisen apinapatsaan edessä. Laajemmassa kuvassa näkyvät kirjastokyltin vandalisoidut kirjaimet.

Otin kuvia myös kirjaston sisältä. Niissä näkyvät lukusali ja siellä oleva poistohylly, aikuisten puoli (viimesenä) sekä lasten- ja nuorten puolet.

Apinapatsas on oikealta nimeltään Tiedonjano. Sen tekijänä on Raimo Metsänheimo. Pronssista valettu veistos on seisonut kirjaston edessä vuodesta 1987 saakka. Apinan lukemassa teoksessa lukee "Elämä". Veistoksesta inspiroituneena valitsin kuvausrekvisiitaksi Bernard Becketin Genesiksen.

Kirjakuva päivässä -haasteessa elokuulta 2014 kirjaston kyltti on vielä kokonainen. Toivottavasti tempauksen myötä kirjastojen käyttö ja niiden saama tuki nousisivat keskustelun aiheeksi. Minusta olisi myös tärkeää saada kirjaston logoon uudet kirjaimet, vaikka se vaatisikin kolehtin keräämistä paikallisilta.

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Flavia de Luce #1)

"Tämä ei ollut Grimmin satu: tämä oli kertomus Flavia de Lucesta."

      

Ulos astuessani näin että aamun hopeinen kajo oli loihtinut puutarhasta taianomaisen paikan: muurin yli kurkistava kapea valokaista syvensi varjoja ensisestään. Kaiken yllä lepäsi kimmeltävä kaste, ja tokkopa olisin yllättynyt, vaikka yksisarvinen olisi astellut ruusupensaan takaa ja yrittänyt painaa pään syliini. (s. 35-36)

  

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 10. A mystery or thriller, Reading the Rainbow: Vihreä

Dekkarit ovat minulle vähemmän tuttu genre, mutta ajattelin haastaa itseni jo ihan Nettilukutoukkien kesälukuteemavalintojen vuoksi ja mennä kokeilemaan kepillä jäätä - onhan murhien ratkominen mitä perinteisin kesällä luettava kirjallisuuden laji. Piiraan maku makea on ollut ilmestymisestään saakka lukulistallani ja saatuani sen Kirjavälityksen kiertueen Oulun tapahtumassa viime vuonna, nousi se lukulistallani useaamman pykälän korkeammalle. Tarkoitus oli saada bloggaus ulos jo dekkariviikolla, mutta syystä tai toisesta en ehtinyt lukea kirjaa loppuun ennen kuin lukumaratonissa.

  

Alan Bradleyn luoma 11-vuotias, hurmaavan pikkuvanha Flavia de Luce on kertakaikkiaan ihastuttava nuori neiti. Samastuin häneen hieman, sillä olin itsekin lapsena hyvin tarkkaavainen ja innostunut tukimaan asioita - joskaan sen yhtä aikuismaisen intohimoisesti kuin Flavia. Hänellä on käytössään erään aikaisemman de Luce-suvun edustajan jälkeensä jättämä laboratorio-siipi, jossa tyttö tekee parhaansa ansaitakseen suloisen myrkynkeittäjän tittelin.

  

Flavia elää sukunsa vanhassa kartanossa isänsä ja kahden siskonsa Daphnen (13) ja Ophelian (17) kanssa. Lisäksi talouteen kuuluu Dogger, yleismies, joka sodassa kokemiensa kauhujen vuoksi on päätynyt puutarhuriksi. Heidän luonaan käy myös kylässä asuva rouva Muller, joka laittaa ruokaa ja siivoaa, Daphne haluaa isona kirjailijaksi ja lukee paljon klassikoita, kuten Dickensiä. Hän kerää erityisen "säväyttäviä ilmauksia" ylös vihkoon. Vaikka Flavian välit sikoihinsa eivät olekaan lämpimät, pidin silti Daphnesta, hänen lukuharrastuneisuutensa vuoksi. 

  

Tapahtumat käynnistyvät hyvin mielenkiintoisesti Flavian ollessa sidottuna komerossa. Teoksen ensimmäinen lausekin on hyvin mahtipontinen: "Pimeys komerossa oli mustaa kuin kuivunut veri." (s. 9). Pian kodin portailta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki ja kurkkupenkissä makaa punatukkainen mies, jonka viimeinen sana on vale. Flavia ei voi vastustaa kiusausta tutkia näitä outoja tapahtumia, selvittää pohjia myöten muuikalaisen ja tämän murhaajan henkilöllisyydet. 

   

Inhottavan kasteisen kurkunvihreyden ja tummien lehtikasvien keskellä näkyi ihmisen naama. Se olisi hvin voinut olla sellainen taruolento, joka on puoliksi kasvi, puoliksi ihminen. (s. 36)

       

Tutkimuksesta ei tule helppo, mutta Flavialla on hyvä asenne vastoinkäymisiin: esteet ovat vain haasteita, jotka täytyy ratkaista. Ainoa ylittämätön este Flavian elämässä on hänen sukupuolensa,jonka vuoksi ihmiset tekevät hänestä ajankuvaan kuuluvia, mutta täysin perusteettomia esioletuksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu ja monen juonen käänteet olivat täysin yllättäviä. 

    

Piiraan maku makea muistuttaa klassista Agatha Christie -romaania (vaikka olenkin tuolta dekkarikirjallisuuden kruunatulta kuningattarelta lukenut vain Eikä yksikään pelastunut). Häneen jopa viitataan teoksessa: "ihan niin kuin jossain Agatha Christien kirjasa. Joku, ehkä jopa kirjailijatar Christie itse. kirjoittaisi aiheesta salapoliisiromaanin." (s. 327) Myös Sherlock Holmes mainitaan. Teoksessa on paljon samaa kuin suuresti nauttimassani Mari Strachanin esikoisromaanissa Hiljaisuus soi h-mollissa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan molempiin! Murhamysteerin lisäksi Bradleyn teos tarjoilee kauniisti kirjoitettuja kuvauksia.

   

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa tällä kertaa bibliofiilin unelma: "Seisoessani siinä kirjaston ulkopuolella Cow Lanella ajattelin, että taivaassa kirjasto on varmasti auki vuorokauden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa." (s. 65)

   

Sarjasta suomennettu jatkoakin (Kuolema ei ole lasten leikkiä, 2014) ja lisää tulossa elokuussa 2015 (Hopeisen hummerihaarukan tapaus). Englanniksi Flavia de Luce-sarjaa on ilmestynyt tähän mennessä yhteensä jo seitsemän osaa. 

    

Bradleyn teoksen myöstä saan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingoon kohdan MAISEMA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

    

    

Arvosana:

 
Takakannesta:

Saammeko esitellä: Flavia de Luce. Harrastelijasalapoliisi. Mestarimyrkyttäjä. Ikää vasta... ette kyllä ikinä usko. 

  

Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salakähmäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.

  

Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Kun Flavia kohtaa kurkkupenkissä kuolleen miehen,on selvää että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin vanijapiiraasta?

Moninkertaisesti palkittu Piiraan maku makea  aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista.
  

Samantyylisiä kirjoja: Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

    

Alkuperäinen nimi: Sweetness at the Bottom of the Pie (2009), Suom. Maija Paavilainen, 389 s. Bazar 2014

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Kuolema ei ole lasten leikkiä (2015)
• Hopeisen hummerihaarukan tapaus (ilmestyy elokuussa 2015)

Flaviaan on ihastuttu mm. täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Hurja, hassu lukija, Lumiomena, Cats and books and me, Ja kaikkea muuta, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyllä

Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

"Suomessa ei ole yhtä paljon noitia kuin Norjassa", hän sanoi.

"Olen varma etten törmää noitaan", vastasin.

"Toivon tosiaankin että et", isoäiti sanoi. "Koska suomalaiset noidat ovat 

ehkä koko maailman ilkeimpiä."

     

   

Kuka pelkää noitia on jo toinen Roald Dahlini tänä vuonna (ja aina kun luen Dahlia, en voi olla hymyilemättä sille tosiasialle, että me jaamme saman syntymäpäivän). Toukokuussa luin nimittäin Matildan ja ihastuin. Kolmas kosketukseni Dahlin tuotantoon vakuuttaa, mutta aivan eri syistä kuin Jali ja suklaatehdas, vaikka karkeilla on nytkin merkittävä asema. Sen verran hurjasta seikkailusta kuitenkin on kyse, ettei se sovi perheen pienimmille. Huumoriakaan ei onneksi ole unohdettu, vaikka se ei olekaan yhtä ilmeistä kuin kahdessa aiemmin lukemassani teoksessa.

  

Noidat ovat aina olleet mielestäni mielenkiintoisia hahmoja niin fiktiivisessä kuin historiallisessakin kirjallisuudessa. Kaikki noidat ovat naisia, Dahlin noidat eroavat kuitenkin perinteisistä satujen noidista merkittävästi varsinkin ulkonäöltään. Päällisin puolen he näyttävät aivan tavallisilta naisilta, jotka käyvät aivan tavallisissa töissä, mutta heidän ovelan valeasunsa alta paljastuu kauhea totuus: he ovat kokonaan toinen laji, joka on vain soluttautunut joukkoomme.

  

"[N]oidat eivät itseasiassa ole naisia. He näyttävät naisilta. He puhuvat kuin naiset. ja he osaavat käyttäytyä kuin naiset. Mutta tosi asiassa he kuuluvat aivan eri eläinlajiin. he ovat paholaisia ihmisten muodossa. Siksi heillä on kissan kynnet ja kaljut päät ja kummalliset nenät ja oudot silmät, ja tämä kaikki heidän on kätkettävä niin hyvin kuin ne osaavat. (s. 31)

Tarkkasilmäisimmät voivat kiinnittää huomiota seuraaviin seikkoihin: 

1. Oikea noita käyttää aina käsineitä, sillä heillä on tavallisten kynsien sijaan kissankynnet.
2. Noidat ovat täysin kaljuja, joten he käyttävät peruukkeja. Tämä kuitenkin johtaa päänahan kutinaan ja noidat raapivatkin päätään usein.
3. Noidilla ei ole varpaita, vaan heidän jalateränsä ovat tylpät. Koska noidat kuitenkin käyttävät kapeakärkisiä korkokenkiä, he usein ontuvat.
4. Noitien sieraimet ovat hieman suuremmat kuin tavallisilla ihmisillä. Niiden reunat myös punoittavat hieman. Noidilla on hyvä hajuaisti, jonka avulla he paikallistavat saaliinsa.
5. Oikean noidan silmissä tanssivat tuli ja jää.
6. Noitien sylki on sinistä ja he käyttävät sitä kirjoittaessaan musteena.

  

Norja synkkine metsineen ja jäisine vuorineen on juuri se paikka mistä noidat ovat kotoisin. (s. 12)

  

Noitia löytyy kaikkialta maailmasta, paikoin hyvinkin sankoin joukoin (etenkin Norjassa), ja vaikka heidän lukumääränsä onkin vähenemässä, ei ole olemassa maata, jossa noitia ei olisi. Kaikki saman maan noidat tuntevat toisensa, ja he eivät saa pitää yhteyttä toisten maiden noitiin. Maasta riippuen noidilla on hieman toisistaan poikkeavia tapoja. Kerran vuodessa kunkin maan noidat kokoontuvat ylinoidan johdolla ja hän antaa palautetta menneestä vuodesta sekä kertoo viimeisimmän sotasuunnitelman.

  

Teoksessa kuvatut noidat ovat hyvin epämiellyttäviä, suorastaan puistattavan kammottavia. Etenkin ylinoita on äärimmäisen kauhistuttava. Mikä sitten tekee noidista niin vastaansanomattoman inhottavia? Epä-ihmismäisen ulkomuodon lisäksi noidilla on yksi ominiaspiirre, joka erottaa heidät tavallisista kansalaisista: he vihaavat lapsia, jotka heidän mielestään haisevat aivan koirankikkaroilta. He ovat omistautuneet lasten liiskaamiseen, muussaamiseen ja kaiken kaikkiseen tuhoamiseen. Etenkin ylinoita on erittäin omistautunut tähän tehtävään ja kehittelee mitä monimutkaisempia juonia lasten päänmenoksi. 

  

Päähenkilönä seurataan seitsemän vuotiasta poikaa, jota ei nimetä. Hänen alkujaan norjalaiset, mutta Suomessa (alkuperäisteoksessa Englannissa) asuvat ja työskentelevät vanhempansa kuolevat auto-onnettomuudessa ja poika päätyy isoäidin hoitoon. Muori ei olekaan tavallinen vanhus vaan eläkkeelle jäänut noitofiili, jonka tehtävänä on ollut taistella noita kammottavia olentoja vastaan. Sankarimme sattuu kuitenkin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja kuulee ylinoidan hirviömäisen kupletin juonen ja tekee isoäitinsä kanssa kaikkensa tehdäkseen sen tyhjäksi. 

  

Dahlin teosta on kritisoitu naisvihamielisyyttä synnyttävänä, mutta sitä on sanottu myös epätavallisena lähteenä feminismille, sillä teos haastaa katsomaan naisia pintaa syvemmälle.  Minulle tämä varsin hurja lasten teos vertautuu Michel Faberin aikuisten scifi-romaaniin Lihaa ja verta, jossa myös on naiseksi verhoutunut muukalainen, joka saalistaa ihmisiä. 

  

Kuka pelkää noitia-teoksesta on tehty myös elokuvaversio vuonna 1990.

   

Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta voin Dahlin teoksen myötä vetää ylitse kohdan MONTA HENKILÖÄ. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

       

Dahlin tuotannosta olen lukenut:

• Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 1964)
• Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
• Matilda (Matilda, 1988)

Muuta tuotantoa:

• Jaakko ja jättipersikka (James and the Giant Peach, 1961)
• Jali ja lasihissi (Charlie and the Great Glass Elevator, 1971)
• Iso kiltti jätti (Big Friendly Giant, 1982)
• Tynkätyiset (The Minpins, 1991)

     

Arvosana:   

      
Takakannesta:

Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. Oikeat noidat eivät lentele ympäriinsä luudanvarsilla. Ne eivät edes pukeudu mustaan viittaan ja hatuntötteröön. Ne ovat kurjia, viekkaita ja iljettäviä olentoja, jotka pukeutuvat tavallisiksi herttaisiksi rouviksi. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maan päällä. Joten mistä voit tietää, kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva?

Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville, sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin lapsia ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken tarvittavan: se paljastaa hurjia salaisuuksia, kuvaa hiuksianostattavia kauhuja ja esittelee todellisen sankarin - vanhan viisaan isoäidin - ja kaameamman joukon ilkeitä, kammottavia ja vastenmielisiä noitia kuin voit kuvitella.

Kuka pelkää noitia sai ilmestyessään vuonna 1983 lastenkirjallisuuden arvostetuimman palkinnon, Whitebread-palkinnon.

  

Alkuperäinen nimi: The Witches (1983), Suom. Sami Parkkinen, 224 s. Art House 2008 (6. painos, 1. suomenkielinen painos 1990)

  

Kuvitus: Quentin Blake

Noidat ovat herättäneet pelkoa myös täällä: Risingshadow, Le Masque Rouge, Hurja hassu lukija, Ajatuksia kirjamaasta, Kirjojen keskellä