Ystävänpäivän lukumaraton 2020 (päättynyt)

   

Ystävänpäivän lukumaraton on jo perinteeksi muodotunut tapa kirjablogistaniassa. Suunnittelin tämän vuoden haastekuvakkeen ja maratonin vetäjänä on Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. 

  

Tällä kertaa varauduin maratonille vain kolmen kirjan voimin tavoitteenani lukea ne kaikki. Teokset ovat kaikki osia sarjasta, joten tiedän jo odottaa niiltä hyvää tarinankerrontaa. Lukupinostani löytyvät siis:

• Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Painajaiskuningas
• Vuokko Hurme: Kaipaus (Huimaa #2)
• Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

   

Lukumaraton alkaa osaltani lauantaina 15.2. klo 21:30. (Tarkoitus oli aloittaa maraton jo eilen, mutta anoppi tuli yllätysvierailulle kaupunkiin ja tarjosi minulle sekä puolisolleni kihlajaispäivämme kunniaksi lounaan, menimme nimittäin kihloihin 10 vuotta sitten.) Aloitan maratonin jatkamalla Isadellan tarinaa.
 

Klo 0:30 Sydän murskana luettu, 189 sivua saldossa. Olipas jälleen ihastuttavan eläväistä kieltä ja arvaamattomia juonenkäänteitä. Isadella on vaan niin kiinnostava hahmo, vaikka välillä ei tajuakaan ihan kaikkea. Seuraavaksi ruokatauko ja hetki Painajaiskuningasta ennen nukkumaan menoa.
 
Klo 10:00 Maraton jatkuu Painajaiskuninkaan sivulta 100. Luettuja sivuja yhteensä 289.

Klo 16:45 Painajaiskuningas luettu. Ei ollut aivan yhtä koukuttavaa luettavaa kuin sarjan kaksi aiempaa osaa, mutta viihdyttävää mättöä zombien ja hirviöiden valloittamassa maailmassa. Sivuja kasassa 448. Nyt tartun lukupinon viimeisenä (mutta ei vähäisimpänä) olevaan Kaipaukseen.

Klo 21: 30. Luin Kaipausta 114 sivua, kunnes alkoi nukuttaa. Näin ollen saldokseni tulee 562 sivua.

Ilkka Auer: Kymnaasi

"Aamuauringossa kylpevien portaiden päässä pilkotti tie, jota pitkin hän oli saapunut. 
Tie katosi jo muutaman metrin päässä utuisiin varjoihin ja tuossa valon ja varjon 
risteyskohdassa kaksi peuraa söi heinää katsellen tuon tuosta kaikessa rauhassa 
ympärilleen. Punainen auto nökötti tammen oksien alla."

 
Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä teoksesta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.

On heti alkuun tunnustettava, että Agnes af Forsellesin Kymnaasi hyljeksityille ja orvoille tytöille on ensimmäinen Ilkka Auerilta lukemani teos. Olen toki ollut pitkään tietoinen hänen tuotannostaan jo alkaen vuonna 2004 ilmestyneestä Lumen ja jään maan ensimmäisestä osasta Sysilouhien sukua.

Kymnaasi rakennettiin yli sata vuotta sitten. 1800-luvun lopulta aina Länsisiiven tulipaloon asti se toimi Forsellesin perheen kotina -- Vuosikymmenten aikana ehti tapahtua yhtä ja toista, myös kammottavia asioita. Kauhutarinoita saat kuulla vielä kylliksi, mutta riittänee jos sanon, että uima-altaaseen on hukkunut ja hukuttautunut ihmisiä -- Se on kaiken kaikkiaan tosi pelottava paikka – siellä kummittelee ja kaikki pelkäävät kellareita. (s. 47)

Olin tuolloin lukiossa ja muistan lainanneeni kyseisen kirjan, mutta sen ensimmäinen sivu ei vakuuttanut (jätin silloin kirjat todella helposti kesken, toisin kuin nykyään. Esimerkiksi Eoin Colferin Artemis Fowlia yritin lukea useampaankin kertaan saatuani sen siskoltani lahjaksi, mutta siinäkään ensimmäinen sivu ei vielä vakuuttanut). Lukulistaltani löytyvät myös Auerin Haamu kustannuksella aikaisemmin ilmestyneet Anastasia ja Domowik, joihin tartun tämän lukukokemuksen rohkaisemana innokkaana lähitulevaisuudessa.

Hän tuijotti sammuksissa olevan kattovalaisimen lasikiekkoa. Säröjä ei pimeässä nähnyt, mutta ne olivat siellä. 

Valaisin oli rikki. 

Aivan niin kuin hänkin. Säröillä, halki, hajoamispisteessä.

Vasta viidentoista ikäisenä. (s. 12)

 
Topelius-ehdokkaanakin ollut, goottilaisen kauhun suuntaan niiaava Kymnaasi on intensiivinen teos, joka tarjoaa laajan tunnekirjon lukijalleen. Päähenkilö Sofia on orpo. Hän asuu sijaiskodissa, missä häntä kohdellaan todella kurjasti. Niinpä Sofia onkin päättänyt lopettaa onnettoman elämänsä, mutta ennen kuin onnistuu siinä, hänet pelatetaan tempaamalla elämän ja kuoleman Rajalla olevaan salaperäiseen oppilaitokseen.
   

Olin tervetullut. Olin saapunut jonnekin, jota en ollut edes osannut kaivata. Olin tullut kotiin. (s. 302)

 
Kymnaasissa yhteiskunnan hyljeksimistä, vahvaksi kasvaneista tytöistä koulutetaan auttajia. He palaavat tarvittaessa Pinnaksi kutsuttuun elävien maailmaan. Tytöt toimivat esimerkiksi muusina ja auttavat sellaisia, joilla on vaikeaa koulussa tai jotka ovat kohdanneet suuren surun. Tämä on minusta aika voimaannuttava ajatus, että vaikka Kymnaasin tytöillä on ollut vaikeuksia elämässään, he voivat käyttää kokemuksiaan johonkin positiiviseen.

Kaikesta karuudesta huolimatta näkymässä oli jotain synkeän kiehtovaa ja lumoavaa, joka täytti Sofian hieman samanlaisella kunnioituksella kuin jos olisi ollut hautaismaalla öiseen aikaan. (s. 226)

Alun ahdistavuus vaihtuu ihmetykseen. Kymnaasin maailmaan tutustuminen kun muistuttaa matkaa, jonka Harry koki tutustuessaan jästien silmiltä piilossa olleeseen velhomaailmaan. Auer paljastaa luomansa maailman yksityiskohtia pieni murunen kerrallaan ja samaan aikaan tarinan jännite kasvaa. Loppupuolella olikin jo aika hyytävää kyytiä, kun Sofia taistelee pääpahista vastaan. Sain lopusta hieman samoja viboja kuin Ransom Riggsin esikoisteoksesta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja Doctor Whon jaksosta The Empty Child.
 

"Länsisiipi näyttää karmivalta." 

"Se on karmiva. Ja hylätty", Muusa vastasi. 

"Kaikki nuo seinillä kasvavat köynnökset -- näyttävät kuivilta ja ikkunat... Tyhjiltä, kuolleilta." 

"Siellä raivosi kauan sitten tulipalo, joka tuhosi monia." 

"Tuhosi? Siis kuoliko siellä ihmisiä?" 

"No, kuoleminen on vähän outo sana, sanotaan vaikka niin, että he muuttuivat. Siipi on täynnä erilaisia... olemuksia, jotka eivät tee hyvää kenellekään sinne menevälle." (s. 89)

 
Auerin käyttämä kieli oli todella erinomaista. Paikoin se on kaunista ja runollista, paikoin särmikästä ja luotaantyöntävää, sopien kulloiseenkin mielialaan. Ainoa miinukset tulevat toistuvista ilmaisuista käsivalaisin ja valojen kytkeminen (taskulampun ja sytyttämisen sijaan), myös ummehtunut yninä ihmetytti (tukahtuneen sijaan). Kirjan upea kansi on Auerin itsensä käsialaa, samoin Kymnaasin pohjapiirros, joka läytyy sisäkannesta. Hänen Instagram-tilillään on lisääkin kirjaan liittyvää kuvitusta, kuten tämä aika kauhistuttava kuva palaneen siiven sisältä. Teoksen maailma on runsas ja muutamia kohtia jää avoimeksi, niin että lukisinkin siis mielelläni mahdollisen jatko-osan!
 

Hän olisi halunnut vain istua johonkin kirjaston lukuisista nojatuoleista ja ahmia kaikki kirjat yhdeltä istumalta.

--

uppoutui huomaamattaan toinen toistaan kiehtovampien teosten maailmaan jo yksinomaan niiden nimien ja niiden ympärillä värjyvän satumaisen tunnelman perusteella. Se leijaili kuin näkymätön pilvi kunkin kirjan ympärillä, ja riitti, että painoi kätensä kirjan selkämykselle, niin mieleen ilmestyi kansien väliin tallennettuun sisältöön liittyviä ajatuksia. (s. 159-160)

   
Kymnaasi liittyy pieneen joukkoon kirjoja, jotka lukiessani olen kokenut mangamaisina. Aiemmin esimerkiksi Nonna Wasiljeffin Loukkupoika on aiheuttanut tällaisia tuntemuksia. Mangamaisena puolestaan markkinoitu Magdalena Hain Kolmas sisar pyöri mielessäni live actionina.

Arvosana:

    

Takakannesta:

Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.

 
Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.

 
Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään.

  

302 sivua, Haamu 2019

   

Muualla sanottua: Lastenkirjainstituutti, Nörttitytöt, Kirjapöllön huhuiluja, Pirja ja kirja, Kirjan vuoksi,

   

Samankaltaista luettavaa: Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta, C. J. Daugherty: Night School - Yön valitut, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Sanna Isto: Sirpale

"Kuvittelin olevani matkalla vaatekomeroni kautta Narniaan."

   

   

Arvostelukappale. Olen kirjoittanut teoksesta myös Tähtivaeltajaan 4/2019.

  

Vuosi 2019 oli kotimaisten aikamatkailukirjojen juhlaa. Ilmestyivät Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli, Mikko Koirasen Topelius-ehdokkaana ollut esikoinen Nauhoitettava ennen käyttöä, Anniina Mikaman genrerajoja ylittävän YA-trilogian toinen osa Huijarin oppipoika sekä tässä postauksessa käsiteltävä Sanna Iston Sirpale, joka niin ikään oli Topelius-ehdokkaana. Sirpaleen aikamatkailu on joukosta se, jota en laskisi scifiksi vaan pidän sitä enemmänkin maagisena realismina. Matkaaminen kun tapahtuu hieman samoin kuin Narniassa.

Einsteinin mukaan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kaikki olemassa yhtä aikaa. (s. 249)

  

Olen lukenut Istolta aikaisemmin Maan alaiset, niinpä tiesin odottaa laadukasta tarinankerrontaa myös Sirpaleeltakin. Tällä kertaa päähenkilönä tavataan lukioikäinen Minja, joka jää kotiin Berliiniin koiravahdiksi muun perheen matkatessa Suomeen. Tarina alkaa Teufelsberg-nimiseltä kukkulalta Minjan ollessa ulkoiluttamassa koiraansa parhaiden ystäviensä kanssa. 

  

Koko minun elämäni oli ryppyinen, ei siitä saanut sileää silitysraudallakaan. (s. 143)

  

Fräulein Haarig eli Neiti Karvonen kaivaa kuopan, josta paljastuu vanhoja lattialaattojen ja astioiden palasia, kuten kahvikupin korva. Minja muistaa, että hän on löytänyt samankaltaisen kupin palasen kotoaankin, keittiön lattian kolosta. Kun Minja etsii korvan ja ottaa sen käteensä teeskennellen kuin joisi kokonaisesta astiasta, hän päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin. Minja matkaa menneeseen useampaan kertaan. Kahvikupin korvaan tarttuminen on kuin huumetta.

  

Minä sain nähdä ja kokea sen. Tilanteen, jonka muut näkivät vain mustavalkoisina kuvina historiankirjojen sivuilla tai kirpputoreilta löytyneissä haalistuneissa postikorteissa. Sateen harmaudesta huolimatta minä näin kaiken väreissä. (s. 70)

  

Asunto on sama kuin missä hän asuu 2010-luvulla, mutta menneisyydessä huoneita on paljon enemmän, sillä huoneistoa ei ole jaettu seinällä kahtia. Minjasta naapurin puoli on kuin pienempi maatuskanukke isomman sisällä. Erityisen jännittävää on, kun hän pystyy menneessä kulkemaan myös toiselle puolelle, hänelle aivan uusiin huoneisiin. Nykyisyydessä jaetulla puolella asuu äreä vanha rouva, jota Minja hieman pelkää ja kutsuu Yrmyksi. 

  

Pieni ranneliike minulle, mutta suuri askel sille, joka sai astua kielletyn kynnyksen ylitse. (s. 101)

  

Aikamatkoillaan Minja kasaa palapeliä siitä, miksi liki sata vuotta sitten eläneen perheen tytär on lukittuna omaan huoneeseensa. Kun hän tajuaa, että tämä on rakastunut poikaan, jota perhe ei hyväksy, hän päättää puuttua asiaan. Poikahuolia Minjalla on myös omassa elämässään. Vanhempien ollessa poissa, Minjan ystävä Luca melkein asuu hänen luonaan. Luca on hänen ankkurinsa nykyaikaan, jottei hän muuttuisi kummitukseksi, joka viettää kaiken ajan menneessä. Lopulta Minja huomaa, ettei Luca ehkä olekaan vain ystävä, vaan jotakin enemmänkin.

  

Ohimenevän hetken ajan näin Lucan heidän silmiensä kautta. Hän näytti hyvältä. (s. 23)

  

Sirpale on näennäisen kepeä kirja, mutta käsittelee isoja teemoja ajatuksia herättävästi.  Minja kokee, ettei kuulu minnekään, Saksassa häntä pidetään liian suomalaisena ja Suomessa liian saksalaisena. Kirjan teemana voisikin pitää erilaisuutta ja sen näkemistä monista kulmista: ovat niin turistit ja paikalliset, ongelmat nykyajassa ja menneessä, me ja ne muut (tässä erityisesti juutalaiset ja LGBTIQ+ ihmiset). Minja ottaa turisteista kuvia järkkärillään, sillä hänen mielestään he näkevät enemmän ympäristöstään kuin paikalliset. Minusta oli hyvin kiehtovaa, kun Minja ajatteli, että kieli, tavat ja tottumukset erottavat nämä kaksi ryhmää toisistaan kuin rinnakkaistodellisuuteen, vaikka hänen äitinsä mielestä turistit ovat vain liian äänekkäitä ja sotkevat. 

  

Minusta Luca ei täysin ymmärtänyt asian eri puolia. Sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka minulla oli joka paikassa. (s. 72)

  

Sirpaleen kansi on hieman vaatimattoman näköinen. Tällaiset melko pelkistetyt piirroskannet ovat tällä hetkellä aika tyypillinen näky nuortenkirjoissa. Vastaavan voi löytää esimerkiksi huhtikuussa ilmestyvältä Jenni Hendriksin ja Ted Caplanin nuortenkirjalta Tosi raskas reissu (Unpregnant). Pölytakin alla on kuitenkin piilossa todellinen aarre, joka kurkistaa vain pienesti kahvinkupinkorvaan tehdystä reiästä. Siellä on nimittäin vanha Berliinin kartta. Kirja on siis upean näköinen ilman paperikanttaan. Tätä eivät kirjastosta teoksen lainanneet harmillisesti pääse kokemaan samoin kuin muut kirjan käteensä ottaneet. 

   

Meillä kummallakin oli nenä, suu ja kaksi uteliaana tuijottavaa silmää. Hiukset kapeiden kasvojen kehyksenä ja vaalea, poskilta punottava iho. Mikä meissä muka oli erilaista, missä näkyivät ne melkein sata vuotta välillämme? (s. 127)

  

Samastuin paikoin vahvastikin Minjaan: hän esimerkiksi leikkaa lehdistä kuvia ja sanoja, ja tekee niistä kollaaseja. Hän myös etsii taidettaan varten ajatuksia ja lainauksia niin netistä kuin kirjoistakin. Kielestä en löytänyt mitään huomautettavaa yhtä sanavalintaa lukuunottamatta. Onko rilluttelu todellakin moderniin nuortenkirjaan sopiva ilmaisu? Jäin myös miettimään lausetta "pudotin jalkani lattialle", joka kuulostaa hieman erikoiselta, aivan kuin jalat olisivat muusta kehosta irralliset. 

  

Me olimme tosiaankin omien aikojeme vankeja -- Jokainen aikakausi saneli omat sääntönsä ja niitä meidän oli noudatettava, olivatpa ne miten typeriä tahansa. -- Lahkeen ja hameenhelman pituudesta lähtien kaikki oli tarkkaan säänneltyä. (s. 177)

   

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos haluaa lukea toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan kirjan, joka ei ole liian raskas kokemus. Tämä on myös vetävästi kerrottu nuortenkirja, jossa ollaan vahvasti kiinni nykyajassa. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Voiko menneisyyttä muuttaa?

  

Sanna Iston Sirpale on vangitsevasti historiaa ja nykyaikaa sekoittava nuortenromaani Berliinistä.

   

Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?

   

315 sivua, WSOY 2019

   

Muualla sanottua: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Bibbidi Bobbidi Book, Siniset helmet, Kirjahilla, Kirjoihin kadonnut

  

Samankaltaista luettavaa: Satu Mattila-Laine: Parantola, Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Sari Peltoniemi: Suomu. Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella, Kerstin Gier: Rubiininpuna

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Grishaversumi #1)

"Kun ensi kertaa näin vilauksen Sysikuilusta, seisoin ruuhkaisen tien reunassa ja katselin Tulan laakson aaltoilevia peltoja ja hylättyjä maatiloja. -- Syysaurinko hehkui lämpöä, mutta minä vapisin takkini alla silmäillessäni taivaanrannassa siintävää likatahraa muistuttavaa utupilveä."

   

    

Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä kirjasta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.

  

Lukuhaasteissa: Marko Suomen YA-haaste

  

Vaikka Leigh Bardugon Varjo ja riipus on todella kliseinen ja ennalta-arvattava YA-fantasia, se on silti yksi viime vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa. Joskus vain haluaa lukea kirjan, joka on kuin tarttuisi moneen kertaan luettuun lemppariin, mutta samalla ensimmäistä kertaa - kai sitä tunnetta voisi kuvata myös nostalgiaksi. 

   

Poika ja tyttö olivat saapuneet muutaman viikon sisällä toisistaan. He olivat rajasotien orpolapsia, kaukaisten kaupunkien raunioista poimittuja likakasvoisia pakolaisia, joiden oli tarkoitus oppia herttuan kartanossa lukemaan ja kirjoittamaan ja valitsemaan itselleen ammatti. (s. 7)

  

Päähenkilö, teini-ikäinen orpotyttö Alina, on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Maliin, joka niin ikään on orpo. Kaksikko on päätynyt armeijan riveihin, Mal jäljittäjäksi ja Alina kartanpiirtäjäksi. Mal ei huomaa Alinaa vierellään, ainakaan merkityksessä potentiaalinen kumppani ja Alina pelkääkin, että ovat kasvamassa erilleen. Soppaan mahtuu kuitenkin ei vain yksi vaan kaksi romanssia ja lukija joutuu pähkäilemään, kumpaan tiimiin kuuluu. 

  

Bardugon fantasiamaailman Ravka on kuin pseudo-Venäjä, jonka naapurimaat Shu Han ja Fjerda ovat aasialais- ja skandihenkiset. Venäjään viittaavat mm. samovaarit, kvasi-juoma, sipulikattoiset kirkot, balalaikka, kuninkaan (tai siis tsaarin) symbolina oleva kaksoiskotka ja banja eli venäläinen kansansauna. Kuulin jostakin, että Venäjällä kirja olisi kuohuttanut, koska se antaa virheellisien kuvan heidän kulttuuristaan. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos ja silloin voi hieman ottaa vapauksia, jos luo kokonaan toisen maailman, jolla on muutamia yhtymäkohtia omamme kanssa, vaikka kultturinen omiminen onkin ollut viime vuosina puheenaiheena. 

  

"Muut maat eivät kohtele grishojaan yhtä hyvin kuin Ravka. -- Fjerdalaiset polttavat meitä noitina ja Kerchissä meitä myytiin orjiksi. Shu Hanissa voimamme yritetään nylkeä meistä." (s. 80)

    

Grishat ovat ihmisiä, joilla on maagisia taitoja ja he käyttävät taitojaan kuninkaan palvelemiseen niin taiteilijoina, aseseppinä kuin sotilainakin. Silti maassa on myös tavallisista ihmisistä koostuva armeija, jota voisi ennemminkin kutsua suoraan tykinruoaksi. Grishat voivat esimerkiksi kutsua tulta ja tuulta, pysäyttää sydämen ja parantaa. Lisäksi on Varjo, voimakas grisha, jonka kaltaisia on vain yksi kerrallaan. Alina saa tietää yllättäen, että hänellä on salattu kyky, joka herättää Varjon huomion. 

   

Olin aina olettanut, että Ravkan nälkäiset maatyöläiset ja huonosti varustellut sotajoukot olivat Sysikuilun syytä. En ollut siitä enää niin varma, kun ohitimme timanttilehdin koristellun jadepuun. (s. 101)

Kun ajatteli, että Ravka oli käynyt sotaa jo yli vuosisadan, koko ajatus juhlista tuntui vähän tuhlailevalta. (s. 188) 

  

Maata halkoo Sysikuiluksi kutsuttu pimeä alue, missä asuu pelottavia olentoja. Suomennoksesta sain mielikuvan, että kyseessä olisi kanjoninkaltainen geologinen muodostelma, mutta saatuani selville, että englanniksi se on nimeltään Shadow Fold, alkaa ilmiö kuulostaa enemmänkin kiinteästä varjosta muotoutuneelta taskulta, joka myötäilee maastonmuotoja, ei niinkään maankuorta lävistävältä "haavalta". 

  

Lukiessani mietin, kuinka kuilun poikki kulkevat saivat laskettua hiekalla purjehtivat alukset kanjonin pohjalle - tällaista ongelmaahan ei tietenkään synny, jos Sysikuilu on tasaisella maalla. En ole vielä päätynyt, kummanlaisena mieluummin paikan näkisin, ehkäpä kanjonimaisuus toisi sille enemmän pelottavuutta. Tästähän on tulossa Netflix-sarja, jota odotan mielenkiinnolla, sillä grishojen asut, miljööt ja erityisesti Sysikuilu kiehtovat (muistuttaahan se jossakin määrin Made in Abyss -animen omituista kerroksellista kuilua).

  

Olin nähnyt Sysikuilun monissa kartoissa – mustan viillon, joka erotti Ravkan ainoasta rantaviivastaan jättäen sen maan ympäröimäksi. -- Joissakin kartoissa Sysikuilua kuvattiin pitkäksi, kapeaksi järveksi ja siitä käytettiin nimeä "Epämeri" - nimitys, jonka oli tarkoitus rauhoittaa sotilaita ja kauppiaita ja rohkaista matkaajaa ylitykseen. (s. 14)

  

Tässä oli selkeitä taitekohtia, joissa juoni otti ison harppauksen eteenpäin ja niiden väleissä oli hieman hitaampaa kerrontaa. Tylsää ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa, vaikka arvasinkin pari isoa juonenkäännettä jo varhain. Tällaisessa kirjassa se ei kuitenkaan haittaa, vaan haluaa lukea eteenpäin nähdäkseen, onko päätellyt johtolankojen perusteella oikein. 

   

Kirjaan on jäänyt harmittavasti muutamia kirjoitus- ja lyöntivirheitä. Huolimatta näistä vähäisistä hiomattomuuksista kirja oli ahmaistava mahdollisimman nopeasti, vaikka halusin samaan aikaan pitkittää lukukokemusta mahdollisimman pitkään. Olisi myös kiinnostavaa vertailla alkuperäistä erikoissanastoa käännökseen. Onneksi trilogialla on oma Wiki-sivustonsa, josta nämä löytää helposti. 

  

Mahtavaa, että saatiin viimein suomeksikin tämä maailmalla paljon esillä ollut YA-fantasia. Toivottavasti jatko-osat suomennetaan mahdollisimman pian! Tämä muistuttaa vähän Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta, joten jatkan varmaan sen sarjan parissa odotellessani.

  

"Potku nivusiin on muinainen, salainen isku." (s. 265)

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.

  

Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.

  

Suomentanut: Jussi Korhonen, 331 sivua, Aula & Co 2019

Alkuperäinen nimi: Shadow and Bone (2012)

   

Sarjassa ilmestynet:

• Varjo ja riipus
• Siege and Storm
• Ruin and Rising

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjoihin kadonnut, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjaston kummitus, Kolmas kirja taskussa 

Vuokko Hurme: Kiepaus (Huimaa #1)

"Hän sanoi -- että minun kannattaa kirjoittaa muistiin nämä asiat, jotka minä olen nyt sinulle kertonut. -- Hänen mielestään teidän kaikkien olisi hyvä kuulla minun tarinani, sillä silloin te voitte paremmin ymmärtää meitä, jotka tulemme Kardumista."

   

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 47. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet,, Popsugar Reading Challenge: A book with an upside-down image on the cover, Scifi-lukuhaaste

   

Vuokko Hurmeen Huimaa-lastenkirjasarjan aloittava Kiepaus on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Nyt kyllä vähän harmittaa, etten ole tullut tarttuneeksi tähän jo aiemmin, sillä kirjahan on ihan loistava! Todella hurja tarina 8-vuotiaan Lennan upeasti kertomana sopii mainiosti myös vähän vanhemmillekin lukijoille, ainakin 10-12-vuotiaille (ja kyllä aikuinenkin viihtyy erinomaisesti tämän kirjan parissa). 

     

Oli niin outoa ja hullua kuulla maailmasta, joka oli samalla kertaa sekä toisenlainen että samanlainen kuin Kardum. (s. 13)

    

Lenna asuu äitinsä, isänsä ja neljävuotiaan pikkusiskonsa Roosan (jota kutsutaan yleensä Rouskuksi) kanssa seitsenkerroksisessa talossa, erikoisessa ja vaarallisessa kaupungissa nimeltään Kardum. Kaupunki oli saanut tuon nimen hänen äitinsä ollessa kahdeksan, kun painovoima yllättäen vaihtoi suuntaa. Maa ei enää vetänyt puoleensa, vaan taivas.

    

Meillä oli miltei kaikkea, mitä saattoi kaivata. Silti olimme usein kauhean pitkästyneitä. Tiedäthän, on aika tylsää olla samojen seinien ympäröimänä ihan koko elämänsä. (s. 65)

    

Noin kaksikymmentä vuotta aiemmin suuri osa ulkona olleista ihmisistä ja eläimistä, kuten myös taloista, puista ja vesistöistä putosi taivaalle. Vain ne ihmiset, jotka olivat onnekkaasti sisätiloissa jäivät jäljelle ja talot, joilla on vankimmat perustukset uhmaavat muutuneen maailman fysiikan lakeja, vaikka välillä jokin niistä antaakin periksi. Ihmisiäkin putoaa joskus huolimattomuuttaan tai epäonnisten sattumusten kautta. 

    

Sinusta saattaa tuntua oudolta, että me Kardumissa söimme kärpäsentoukkia, mutta ei siinä mitään erikoista ollut. -- oikein rapeita ja herkullisia. Kärpäsentoukkakakkuja (s. 57)

  

Aika hurjan maailman Hurme maalailee lastenkirjassaan. Kun niinkin olennainen fysiikan laki kuin painovoima yhtäkkiä käyttäytyykin toisin kuin aikaisemmin, syntyy odottamattomia ongelmia. Paikasta toiseen pääsee kulkemalla vain harvoja vaijeriratoja pitkin, astioita, vaatteita tai ihmisiäkään ei pestä ollenkaan, sillä kaikki vähäinen vesi käytetään juotavaksi - kasvimaakin saa vetensä vasta pissapotan kautta. Selviytyminen on todellista kamppailua ja odottaessaan Lennan pikkusiskoa äiti pohtiikin, ettei ole järkevää hankkia lapsia senkaltaisessa kuolevassa maailmassa.

  

"En koskaan enää rupea tähän", hän puhisi hampaiden välistä. "Tämä on vihonviimeisintä touhua tällaisessa maailmassa. Lapsia ei pidä saattaa tällaiseen maailmaan. Tämä on sulaa typeryyttä." (s. 154)

  

Kun maanalaiset pohjavesivarastot yllättäen loppuvat, on perheen selviytyminen hiuskarvan varassa. Äiti päättää ottaa lastensa tulevaisuuden omiin käsiinsä ja lähtee etsimään uutta paikkaa, jossa he voisivat elää. Olipas erikoista lukea kirjaa, jossa katto on alhaalla ja lattia ylhäällä, talot ja puut roikkuvat alaspäin ja yön tullen aurinko nousee ylös. Etenkin suuntiin liittyvä hahmotushäiriöni lisäsi tähän oman lisähaasteensa. Kansikuva olisi voinut olla hieman houkuttelevampi, esimerkiksi selkoversiossa on paljon dynaamisempi meiniki. Iso suositus tälle kirjalle! Täytyy käydä varaamassa jatko-osatkin kirjastosta.

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Huima lasten fantasiasarja alkaa!

  

Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?

    

247 sivua, S&S 2017

  

Kuvittanut: Susanna Iivanainen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiepaus
• Kaipaus
• Keikaus

  

Myös näissä blogeissa ollaan kiepahdettu: Aamulehti, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Lukujonossa, Luettua elämää, Viihdevintiöt, Kirjojen keskellä