lauantai 22. heinäkuuta 2023

Naistenviikko | 🌈 Kuura Juntunen: Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään

"Olo oli kuin olisin vetänyt henkeen tähtien valoa ja nyt se tanssii keuhkoissa."
  
    
Naistenviikkolla 22.7. nimipäiväänsä viettävät Leena, Matleena, Leeni, Lenita
    
Kuura Juntusella on aivan mielettömän upea kirjoittajaääni. Nautin tekstistä todella paljon, kuinka merkityksellisiä jokainen valittu sana oli. Lupaavaa oli esimerkiksi jo epilogissa oleva lause: "Voin myös luvata, että tän tarinan miehet ei halua lakanoiden väliin kanssasi." Samoin kirjan loppupuolella oleva runollinen kohta "Maapallomme pinta halaa paljaita varpaitani" kolahti. Jokaisella lyhyellä luvulla on myös sisältöä kuvaava nimi, esim. luku "jossa inhotaan pöytäliinaa", luku "jossa puhutaan kahvinkeittimelle" ja luku "jossa harjoitetaan nachoterapiaa".
  
Ilmastoahdistukseen saa varmaan lääkkeet nopeammin kuin tavalliseen ahdistukseen. En tiedä, mitä se kertoo mun mielenlaadun heikkoudesta tai Suomen terapiatilanteen ahdingosta. Olis aika mukavaa, jos niistä edes toinen muuttuisi paremmaksi. (s. 14)
  
Pride-lukuhaasteen aikana lukemani Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään kertoo neljästä lukioikäisestä ystävästä, Hellestä, Caesarista, Julianista ja Leenistä. Jokainen on sateenkaareva omalla tavallaan, edustettuina ovat mm. aseksuaalisuus, muunsukupuolisuus ja transihmisyys. Nelikon elämää seurataan yhden kevään ja kesän ajan. Leenillä on ihana tapa puhua murheella (mie/sie), tällaista ei liian usein tule vastaan nuortenkirjoissa.
  
"Mitä pitäis tehdä päästäkseen kanssasi sänkyyn?"
--
"Mie voin vastata!" sanoo Leeni ja sen ilme on juonikas. -- "Vastaus on kovin yksinkertainen: ei ole mahdollista", sanoo Leeni ja virnistää, "aseksuaali." (s. 47)
  
Kertojaääninä vuorottelevat Helle ja Julian. Helle on kaksikosta pessimistisempi ja hänestä on vaikeampaa saada otetta. Teoksen tunnelma on yhtä aikaa sähköisen intensiivinen ja suloisen unenomainen. Kirjan aikana ihastutaan ja rakastutaan, mutta särjetään myös sydämiä. Harmillisesti kirjan loppupuolella olevien tapahtumien myötä oli pakko pudottaa yksi tähti pois arvostelusta, sillä se oli jollakin tapaa liian helppo ja ilmeinen tapa taputella tarina kasaan, mutta jätti samalla jälkeensä tylpän jomottavan tunteen, vaikka sitä osasikin odottaa. Toivottavasti jossakin on rinnakkaistodellisuus, jossa asiat menevät toisin.
  
Leeni  on päivä päivältä kauniimpi. -- sen kasvoille ilmestyy päivittäin uusia pisamia. Mun avaruusprinsessani tähtikuviot seikkailevat sen nenällä ja poskipäillä. (s. 147)
  
Koin paljon samaistumisen hetkiä, vaikka olenkin hahmoja 20 vuotta vanhempi. Oli ihastuttavaa seurata Hellen matkaa omaan muunsukupuolisuuteensa, nähdä hänen valitun perheensä kasvavan ja tavata Julianin transiuden hyväksyvä mummo, samaan aikaan kun hänen äitinsä käyttää lapsestaan (toivottavasti vahingossa) tämän deadnamea. Olisipa tällaisia kirjoja ollut jo silloin, kun olin itse teini. Ainoa omalta tuntuva sana tuolloin oli androgyyni, nykyään tiedän oikean sanani olevan genderqueer. Samoin aseksuaalisuus ja demiseksuaalisuus eivät tuolloin olleet lainkaan tunnettuja termejä omanikäisteni keskuudessa. Onneksi voi vielä näinkin kypsemmälläkin iällä löytää termejä omaa olemistaan kuvaamaan. 
  
Caesar nurisee jotain siitä, että sen enkelinkiharat menee ihan sekaisin. Julian päättää siis tehdä ainoan tehtävissä olevan asian ja se nousee varpailleen pörröttääkseen Caesarin hiuksia. (s. 208)
  
Joku oli kommentoinut Goodreadsissa, että kirjassa pörrötetään liian usein eri hahmojen hiuksia, mutta minua se ei haitannut. Enemmänkin kiinnitin huomiota hahmojen ihastuttavan erikoisiin nimiin. Keskeisen porukan lisäksi teoksessa esiintyvät nimittäin Dante, Jalava, Salomo kuin myös Gabriel. Ei ehkä ihan perinteisiä nimiä suomalaisille nuorille, mutta mitäs siitä, hyvä vaan jos nimigalleria laajenee. En malta odottaa, mitä Juntunen kirjoittaa seuraavaksi.
  
Mä en ole nainen. Kai. Kai. Paino sanalla kai. 
Ja musta tuntuu, että ymmärrän sen vasta nyt. Enpäs. Ymmärsin sen jo aikoja sitten mutta – En usko, että haluan ymmärtää.
--
Millaistakohan on olla trans? Taisiis, mä kai luulen olevani jotain muuta kuin tyttö, mutta millaista on oikeesti elää loputtomassa epäilyksessä?
--
Millaista on olla trans? 
Joka kerta kun mä katson peiliin, näen jonkun toisen, näen jonkun olennon, jonka sisälle mut on laitettu elämään. Pelkkä ajatus siitä, että joku lukee mua väärin, kuulee mut väärin, luulee, että mä olen nainen -- Mä olen niin -- väsynyt kuvittelemaan, millaista mun elämä voi olla, jos olisin vapaa, jos en eläisi näin ja tässä kehossa. (s. 31-32 ja 80)
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Mun nimi on Helle ja tää tässä on kertomus siitä, kuinka mä kuolin.
  
Me neljä ollaan ihan niin kuin te, mä olen ihan niin kuin sä ja sä olet ihan niin kuin me kaikki. Me ollaan ihan tavallisia. Me synnytään, eletään ja kuollaan. Maailma pyörii akselinsa ympäri taukoamatta ja päivä vaihtuu aina seuraavaan.
  
Meidän kämppä on ihan pikkuinen, yhtä isoa huonetta koko roska, ja me kutsutaan sitä tuttavallisesti olokeittiömakuuhuoneeksi tai olomakuukeittiöksi, tai joksikin vastaavaksi.
  
On yhä perjantai, mutta se ei olekaan tavallinen maailmanparannusperjantai, vaan se on aivan erityinen vegaaninen vadelmakakkuperjantai.
  
Tervetuloa seuraamaan katastrofia.
  
Helle, Julian, Leeni ja Caesar lähtevät seikkailulle selvittämään, mitä tarkoittaa muunsukupuolisuus, miten saadaan aikaan jaffapullomuistoja ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ehkäpä vastaukset löytyvät Itä-Suomesta (tai internetistä).
  
271 sivua, Kustannus Z 2022
   
Luettu myös täällä: Kirjaimia

torstai 6. heinäkuuta 2023

Runohaaste | Kiira Korpi: Hyppää vaan!

"Välillä hengitykseni ovat
pintanykäisyjä.

A h d i s t a a"
  
   
Lukuhaasteissa: Runohaaste
    
Luin viimein tämä kohutun ja hyvin tylysti kritisoidun Kiira Korven runokirjan Hyppää vaan!, jonka pohjimmasta runokirjamaisuuttakin kyseenalaistettiin. Minä en voi allekirjoittaa teoksen samaa rankkakätistä ruotimista, sillä tässä on paljon samaa henkeä kuin vaikkapa Rupi Kaurin teoksissa, joskin tästä pidin enemmän ja samastuin vahvasti moneen teoksen runoon. Emmi Kyytsösen kuvitus oli kiva plussa.
  
Nämä metsäaiheiset runot ihastuttivat.
    
Miinusta tämä kuitenkin saa runojen järjestyksestä - olisin niputtanut jotkin teoksen teksteistä lähemmäksi toisiaan, karsinut toisteisuutta ja kaikkein lyhyimmät, mutta toisiinsa selvästi liittyvät runot olisin asetellut ilmavasti samalle sivulle tai aukealle. Monissa kritiikeissä nostettiin esiin yksittäisen rivin mittaisia runoja, mutta niissä ei otettu huomioon, että nuokin pienet ajatelmat liittyivät suurempaan kontekstiin, eli aivan omillaan ne eivät leijuneet. 
  
Joskus mun sisäinen maailma on
helvetin ruma ja synkkä. (s. 85)
    
Runot kuvaavat mm. eron tuottamaa surua ja kipua, rakkautta ja muita tunteita ex-kumppania kohtaan (minkä vuoksi moni kritiikki tarttuikin sitten aika ilkeästi Korven yksityiselämään runojen sijaan), sekä kritiikkiä että kiitosta niin miehille kuin naisillekin Korven elämässä (joskus häntä itseäänkin kohtaan). Välillä ne kehottavat uskomaan itseensä, halaamaan puuta ja itkemään sateessa tai sitten ostamaan muhkean karvakynän tai metrin mittaisen nallen unikaveriksi. Eräästä runosta käy ilmi, ettei Korpi enää halua olla se kiltti tyttö, joka alistuu ja miellyttää muita.
  
Antibiootin tilalle laittaisin omassa elämässäni vaikkapa endorfiinit, mutta muutoin kyllä. 
  
Ei tämä ollut lähellekään huonoin runokirja jonka olen lukenut. Kannattaa siis tutustua teokseen, etenkin kun äänekkäin vellonta sen ympärillä on nyt laantunut. Toivottavasti Korpi ei lannistu saamistaan negatiivisista kommenteista, vaan jatkaa runojen kirjoittamista ja löytää vielä uniikimman oman äänen. Tosiasia kuitenkin on, että jonkun julkisuudelle tuntemattoman ihmisen kirjoittamana tätä teosta ei olisi julkaistu, mutta kuka muistaa, milloin viimeksi isossa mediassa puhuttiin runokirjoista? Olisiko nyt aika kulttuuritoimituksissa tarttua runoihin laajemminkin?
  
Keskimmäisessä runossa on ihastuttavaa feminismiä. ♥
  
  
Arvosana:
       
Takakannesta:
Taitoluistelujäillä loistaneen Kiira Korven runot rohkaisevat, puhuttelevat ja vahvistavat.
  
Tarinallinen runokirja sisältää inspiraatiotekstejä rakkaudesta, sydänsurusta, vihasta, lempeydestä ja rohkeudesta.
  
Miten löytää takaisin oman voimansa äärelle, kun huomaa kutistaneensa itseään?
  
Lähdön hetki
on lähellä.
  
Silloin pitää lähteä
kun asiat ovat
kauneimmillaan,
hän sanoi.
  
Nyt mä lähden.
Kauniisti,
vaivattomasti,
kiittäen opeista.
  
208 sivua, Otava 2023
  
Kuvittanut: Emmi Kyytsönen

Luettu myös täällä: Kotona kirjassa, Kirjojen pyörteissä, 

sunnuntai 2. heinäkuuta 2023

Kesäkuun luetut

   
Hikinen kesäkuu on takana. Samalla päättyi myös vetämäni Pride-lukuhaaste. Vaikka lämpötila olikin suuren osan kuukaudesta sietämätön, luin kuitenkin 13 teosta ja puolet lukupiirikirjana olleesta Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille. Onneksi lukupiirimiitti oli vasta kuudelta sunnuntaina, niin ehdin lukea kirjan 30 sivua vaille ennen keskustelua.
  
Kuukauden parhaat lukukokemukset tarjosivat All That's Left in the World (tästä tuli heittämällä vuoden paras kirja) Cheff's Kiss, Kiltin tytön murhaopas ja Kalma.
  
Kaikki kesäkuussa luetut: (13 kirjaa, 3576 sivua)
      
Pride-lukuhaasteeseen lukemani kirjat:
  
  
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä) - Martha Wells: Murhabotin päiväkirjat 1) Hälytystila 
19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt - Johanna Hulkko: Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka 
42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa - Erik J. Brown: All That’s Left in the World
43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa - Mia Myllymäki: Huomistarhuri
44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä - Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas 
  
Heinäkuun lukupinossa:
  • Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
  • Megan E. Freeman: Alone
  • Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43
  • A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Valkean yön lapset
  • Sanna Isto: Näkymätön
  • Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa
  • Sarah Penner: Lontoon salatieteellinen seura
  • Felix Salten: Bambi
  

keskiviikko 28. kesäkuuta 2023

🌈 Queer romantiikkaa maailmanlopun jälkeen | Erik J. Brown: All That's Left in the World

"We weren't made for a world like this. 
Before the bug, there were rules and regulations and laws. 
We had years of moral code ingrained in our minds and now non of it matters. 
Does anything matter?"
    
  
Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 42) Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa, Queer-lukuhaaste: Nuorten tai YA-kirja, YA-lukuhaaste: LGBTIQA+, Scifi-lukuhaaste: LGBTIQA+
  
Varoitus! Tämä kirja on niin hyvä, että se saattaa aiheuttaa yllättävää unettomuutta, koska sitä on niin vaikea laskea käsistään.
  
Eliot Schreferin The Darkness Outside Us joutuu nyt väistymään vuoden parhaan kirjan paikalta yhden portaan alemmas, sillä huh, All That’s Left in the World on niin hyvä. Kannatti kyllä pyytää kirjastoa hankkimaan tämä. Erik. J. Brown kertoo teoksen lopussa, että kirjoitti tarinan, koska post-apokalyptisiä queer tarinoita ei ole.
  
It was as if no one learned anything from the other viruses that came before. Spanish flu, Hong Kong flu, Ebola, HIV and AIDS, swine flu, and more recently Covid. All the diseases the news used to compare this virus to when nothing was like this. They thought civilisation would be fine because it was before, The world gave us warnings but they went unheeded. At the cost of everything. (s. 22)
  
Koronan jälkeen tulee vielä pelottavampi pandemia, joka tappaa arviolta 99,99% väestöstä. Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä. Andrew on astunut karhunrautaan ja nilkuttaa pari päivää myöhemmin Jamisonin mökin ovelle. Sen sijaan, että Jamie ampuisi vieraan pojan, hän ottaakin tämän hoidettavakseen.
  
Wake up, smile: the apocalypse has provided a cute boy to nurse us back to health.
--
what are the odds that I stepped in a bear trap and meet another gay guy in the middle of the Pennsylvania woods after a viral apocalypse? -- how many queer people my age could be left? (s. 32 ja 57)
  
Andrewilla on deadline, jolloin hänen täytyisi olla parin osavaltion päässä nykyisestä sijainnistaan, niinpä loukkaantuminen tulee hyvin harmilliseen väliin. Tosin elämä Jamien kanssa mökillä on niin mukavaa (onhan poika aikamoinen silmäkarkki), että Andrew harkitsee jäävänsä sinne pysyvästi. Kun maailma yllättäen ilmoittaa, että aivan kaikki eivät olekaan kuolleet tai yhtä ystävällisiä, pojille tulee valinnan paikka, mitä he haluavat.
  
The world ended and there's nothing left but shit.
And him.
Us. 
So that's all right, then. (s. 300)
  
Tämä kirja aiheuttaa sydämen tykytyksiä sekä kynsien pureskelua Andrewin ja Jamien tutustuessa toisiinsa ja opetellessaan uuden maailman pelisääntöjä.
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Jamie and Andrew are strangers, and two of the last people on Earth. They don't know what they'll find on their perilous journey ... but they may just find each other. A queer romance about courage, hope and humanity - this is How I Live Now with the heart of Simon Vs The Homo Sapiens Agenda.
  
When the Superflu wipes out most of the population, Jamie finds himself completely alone in a cabin in the woods - until an injured stranger crosses his path.
  
Life is dangerous now and, armed with a gun, Jamie goes to pull the trigger. But there's something about Andrew... something that stops Jamie in his tracks. Jamie takes him in, and as Andrew heals and they eventually step out into the strange new world, their relationship starts to feel like more than just friendship...
  
But trouble isn't far behind. As the boys make a perilous journey south, they'll come face to face with a world torn apart and society in ruins. And who, or what, will they find waiting for them at the end of it all?
  
354 sivua, Hodder Children’s Books 2022

sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

Dekkariviikko 🔎 Geoetsivät mysteerien kimpussa

"Tuntui kuin portin kautta pääsisi astumaan toiseen maailmaan."
  

Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjassa ilmestyi vuonna 2017 Suomi 100 -hengessä teos, jossa on kahdeksan tarinaa, jotka sijoittuvat jollekin kiehtovalle kohteelle eri puolilla Suomea. Tarinat päättyvät aina haastavaan arvoitukseen, joista vain kahteen keksin itse vastauksen.
  
Parasta oli, kun pieniin, ohuisiin kivenkappaleisiin sai kaivertaa toisella kivellä reiän. Kaikkien etsivien kaulassa roikkui nyt nahkahihnassa itse tehty kivikoru. (s. 51)
  
Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka on sekoitus salapoliisitarinoita ja matkailua Suomen halki. Hauskasti kaksi kohteista oli ihan lähiseuduilta ja etenkin Kierikki ilahdutti. Olen ollut Kierikissä yhtenä syksynä museo-oppaana Raparperin ikäisiä lapsia luotsaamassa luontopoluilla ja kivikoruja tekemässä, kun vielä opiskelin arkeologiaa. Muista kohteista olen vieraillut myös Hiidenportin kansallispuistossa (on upea, suosittelen), kun kummipoikani oli noin vuoden vanha (eli joskus 21 vuotta sitten siis). 
  
Koko Hiidenportin alue oli juuri sellainen, mistä Raparperi piti: satavuotiaita puuvanhuksia, hämyisiä kuusikoita, huikea rotko ja tuoreita kankaita. (s. 11)
    
Kaikki teoksessa mainitut kohteet:
  • Hiidenportin kansallispuisto, Sotkamo
  • Bengtskärin majakkasaari, Turun saaristo
  • Kierikki-keskus, Yli-Ii
  • Pirunpesä, Kurikka
  • Saamelaismuseo Siida, Inari
  • Hitonhauta, Laukaa
  • Marjaniemi, Hailuoto
  • Lassinlinnan kalliosaari, Näsijärvi, Pirkanmaa

*****
  
"Kirjat kun olivat sillä tavalla hankalia, että ne veivät paljon tilaa
ja niillä oli tapana lisääntyä."
  
  
Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus onkin sitten edelliseen osaan verrattuna perinteikkäämpi Geoetsivien seikkailu. 
  
Vietetään kesäloman viimeisiä päiviä ja pian kuudennen luokan aloittava Raparperi, kuten loputkin Geoetsivät ovat innoissaan geokätköilyleiristä, mutta kivaa yhteistoimintaa varjostaa varas. Joku vie kaikkien puhelimet ja rahat leiriläisten ollessa uimassa. Myös veistospuistossa on käynyt pitkäkyntisiä, sillä lyhtyyn laitetut kynttilät katoavat. 
  
Kirjasto ollaan sulkemassa ja se harmittaa etsiviä, onhan lukusalista tullut yksi heidän kokoontumispaikoistaan. He päättävät järjestää mielenosoituksen kirjaston puolesta. Samaan aikaan Raparperin isä koheltaa tuttuun tapaansa ja yrittää saada nimensä Guinnesin ennätysten kirjaan, mitä kummallisimmilla tavoin, esimerkiksi väsäämällä minikirjastomökkejä pihakoivuun.
  
Tutussa, komeassa pihakoivussa kadun varressa oli linnunpönttö. Se oli ilmeisesti juuri se kirjasto, josta isä oli niin vaahdonnut ennen leiriä. (s. 146)
  
Tarinassa on paljon puhetta erilaisista geokätköistä, mysteerin ollessa enemmän sivuroolissa. Erikoisinta kirjassa oli, kun Raparperi alkoi kuulla poliisikoira Paxin "puheen" mielessään. Ei muutoin mitenkään erityisen mieleenjäävä osa sarjaa.
  
  
Arvosanat:
Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka 3,5🔎 | Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus 3🔎
  
Takakannesta:
Geoetsivät juhlistavat satavuotista Suomea etsimällä geokätköjä maamme upeimmista luontonähtävyyksistä. Kahdeksan salapoliisitarinan kokoelmassa seikkaillaan mm. Hailuodossa, Hiidenportissa, Bengtskärin majakalla ja Hitonhaudalla. Geokätköilyn lomassa etsivät ratkovat mysteereitä, joiden selvittämiseen lukijakin voi osallistua. Mitä mätää on Geopöhköjen lokimerkinnässä majakkasaarella? Miten löydetään syylliset Pirunpesän parkkipaikan selkkaukseen? Mitä outoa on Inarin reissuötökkähotellin liepeillä tavatuissa naisissa? Entä kuka viidestä pellavapäisestä veljeksestä on syyllinen Marjaniemen limupullovarkauksiin?
  
*****
  
Kesäloman lopuksi Geoetsivät osallistuvat Nokian Linnavuoressa pidettävälle geokätköilyleirille. Leiriläiset majoittuvat ja opiskelevat koululla, jolla kerrotaan kummittelevan. Jo ensimmäisen päivän aikana leiriläisten kännyköitä ja lompakoita katoaa mystisesti. Kun etsivien keinot syyllisen löytämiseksi loppuvat, he saavat apua yllättävältä taholta. Leiri päättyy tiukkaan kätköilykisaan, jonka voittajiksi selviävät vain nopeimmat ja nokkelimmat.
  
Geoetsivät-sarjan yhdeksäs osa tarjoaa jälleen rautaisannoksen geokätköilyä, jännitystä ja huumoria! Etsivien leireillessä heidän kotipuolessaan ollaan sulkemassa rakasta lähikirjastoa. Kirjaston puolesta taistellaan monin tavoin, ja Raparperin isä tekee omalaatuisen maailmanennätyksen.
  
178 / 172 sivua, Karisto 2017-18
  
Kuvittanut: Jari Paananen
   
Sarjassa ilmestyneet:
      
    Luettu myös täällä: Kirjavinkit: Kadonnut muinaispurkka ja Linnavuoren lurjus, Venlan maailma: Kadonnut muinaispurkka ja Linnavuoren lurjus, Lastenkirjahylly: Kadonnut muinaispurkka