Kesäkuun luetut

Olen näköjään taas unohtanut koostaa luettuja, eli tässä on myös toukokuun luetut.

Toukokuussa luin kolme kirjaa (719 sivua). Margaret Atwoodin novellikokoelma Siniparran muna oli viimeinen kirja kirjallisuuden praktikumissa ja se oli minun valitsemani. Lisäksi luin Gustave Flaubertin hurmaavan pienikokoisen Bibliomanian, joka kertoi traagisen tarinan kirjoihin rakastuneesta miehestä. Blogasin myös Salla Simukan teoksesta Toisaalla, jonka luin jo aiemmin keväällä, mutta en ollut kirjoittanut siitä vielä.

 
Kesäkuu oli puolestaan lukuisampi: 9 kirjaa ja mukavat 1624 sivua. Pidin myös 12 tunnin puolikkaan lukumaratonin, jonka aikana luin seitsemän kirjaa (yhteensä 616 sivua). Maratoniin kuului niin klassikoita, satuja, runoja kuin näytelmäkin. Parhaiten mieleeni jäivät siitä Pikku prinssi ja Lokki Joonatan. Linkit kaikkiin maratonkirjoihin löytyvät tästä koostepostauksesta. Maratonin lisäksi luin kolme uutuuskirjaa (Moira Young: Julma maa, Sari Peltoniemi: Haltijan poika, Ally Condie: Perillä), kaikki arvostelukappaleita, joista kirjoitin artikkelin myös Risingshadow-sivustolle. Kuukauden paras kirja oli joko Julma maa tai Pikku prinssi.

 

     
Kesken lukemisen ovat vielä Michelle Harrisonin 13 salaisuutta, Magdalena Hain Kellopelikuningas, Katri Valan Kootut runot ja Charlaine Harrisin Veren voima. Niistä lisää sitten heinäkuussa.

   

Loppuun vielä tilastotietoa: verrataan viime vuoden alkupuolta kuluneeseen vuoteen. Kesäkuun loppuun mennessä 2012 olin lukenut 16 kirjaa ja 5749 sivua (n. 359 sivua/kirja), tänä vuonna 20 kirjaa ja 4142 sivua (n. 207 sivua/kirja) - tämä tarkoittaa, että olen lukenut paljon lyhyempiä kirjoja. Toisaalta viime vuoden maaliskuussa luin Diana Gabaldonin Tuliristin, jolla on mittaa 1320 sivua. Alla myös huvikseni pyöräyttämä piirakkakuvio siitä, kuinka lukemieni kirjojen alkuperä jakautuu blogissani.

  

Veronica Rossi: Halki ikiyön

 "Minun pitäisi siis pysytellä kaukana juuri siitä henkilöstä, jonka lähelle yritän päästä?"

        

 
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
   
Veronica Rossin dystopiatrilogian toisessa osassa jatketaan siitä, mihin Paljaan taivaan alla jäi. Kaksi erilaista tulevaisuuden maailmaa kohtasivat: Aria on suljetun yhteisön, Haaveen, kasvatti, joka tapasi kupolimaisten kapselien ulkopuolella elävän Perryn. Aluksi he olivat toisilleen vain asukki ja villi, mutta matka eetterimyrskyjen armoilla lähensi heitä ja suhde muuttui joksikin muuksi, rakkaudeksi.
  
Jatko-osassa Halki ikiyön kerronta etenee edellisen kirjan tapaan vuoroin Perryn ja Arian näkökulmista. Kirjojen välissä aikaa on kulunut joitakin kuukausia ja nuoret ovat eläneet erossa toisistaan. Helppoa ei ole yhteiselo nytkään. Aria joutuu suurimman osan kirjasta pysyttelemään kaukana juuri siitä henkilöstä, jonka lähelle hän yrittää päästä.
 
Perry on nyt Vuorovetisten heimon veriherra ja hän kantaa vastuuta ihmishengistä yhä pahenevien myrskytuhojen aikana. Mitä tehdä, kun metsästysmaat ja pellot palavat ja merelle kalastamaan uskaltavat vain rohkeimmat? Perryn toiveena on löytää monien tavoittelema Yhä-sininen, alue, jolle eetteri ei olisi huhujen mukaan levittynyt. Osa vuorovetisistä kokee nuoren Perryn kyvyt johtajana kyseenalaisiksi. Epäilijät hajaantuvat vapaana vaeltavien alati kasvaviin joukkoihin. Vuorovetisten territorio on verrattain pieni ja vaaran tunnetta epävakaan eetterin lisäksi luokin toisten heimojen mahdollinen hyökkäys.
 
Eetteritaivaan alla kasvaneilla ihmisillä on erityisiä taitoja. Perry on sekä näkijä että haistaja, ja Aria on kuulija, kiitos hänen tuntemattomaksi jääneen, Haaveen ulkopuolisen isänsä. Perryn heimo ei tiedä pojan suhteesta myyrään, joksi he Ariaa nimittävät. Välttääkseen heimon sisäiset riidat Aria suostuu merkittäväksi tatuoinnilla kuulijaksi. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksy tätä, joten Aria päättää lähteä ystävänsä Roarin kanssa kysymään neuvoa Yhä-sinisen sijainnista Sarvien heimon johtajalta Sablelta. Perryn sisko Olivia on menossa naimisiin Sablen kanssa, vaikka hänen sydämensä kuuluu Roarille. Roar nousee tarinan myötä merkittäväksi hahmoksi pääparin rinnalle.
   

[Aria:] Hän odotti Mollyn sanovan jotakin huikeaa, kuten Minäpä tiedän täsmälleen, kuka isäsi on. Hän on täällä näin, piileskelee tämän tallin takana. Hän pudisteli päätään omalle hölmäydelleen. Auttaisiko se edes? Karkottaisiko isän löytyminen tämän ilmavan, seitinohuen tunteen hänen sisältään? (s. 89) 

 
Matka ei suju ongelmitta, vaan monen ihmisen elämä muuttuu dramaattisesti, ehkä turhankin laskelmoidusti. Aria saa myös apua yllättävältä taholta, menneisyyden haamulta, joka on kaivautunut todellisena myyränä utopististen virtuaalimaailmojen sokkeloon. Eetterimyrskyt ovat kohdistaneet voimansa kupoleihin ja ongelmat löytävät tiensä myös Haaveen harmaiden betoniseinien sisälle.
 

Panop näytti suuremmalta, synkemmältä kuin hän oli muistanut. Harmaa väri, joka oli joskus muinoin tuntunut hänestä liki näkymättömältä, näytti nyt elottomalta, omaan kylmyyteensä tukehtuvalta. Miten hän oli koskaan saattanut olla täällä onnellinen? (s. 309) 

 
Rossi esittelee jatko-osassa joukon uusia hahmoja, mutta on sortunut yhteen viime aikojen ilmiöistä: hän on yrittänyt saada päähenkilöidensä ympärille kolmiodraamaa. Onneksi Perry ja Aria ovat hahmoina vahvempia ja pysyvät uskollisina todelliselle rakkaudelleen. Tämäkin dystopiasarja noudattaa jo rutiiniksi muodostunutta trilogiamuotoa. Halki ikiyön päättyykin juuri kiinnostavimmassa kohdassa kuin kesken ja viimeisillä sivulla onkin enää vain tekijän kiitokset. Päätösosalle on jätetty paljon selitettävää niin monen hahmon menneisyydestä kuin tulevastakin. Löytyykö Yhä-sininen ja täyttääkö se odotukset paratiisista?
    

Arvosana:

 

Takakannesta:
Ekologisen katastrofin kourissa kituva maailma on tullut tiensä päähän. Onko järjen ja kaaoksen rajapinnassa tilaa rakkaudelle?
  
On kulunut kuukausia siitä, kun Aria ja Perry ovat viimeksi nähneet toisensa. Nyt he ovat jälleen yhdessä, mutta maailma heidän ympärillään ei ole entisensä. Perryn asema vuorovetisten uutena veriherrana on haastava ja heimon suhtautuminen virtuaalimaailmassa suojattua elämää viettäneeseen Ariaan vihan kyllästämä. Pahenevien eetterimyrskyjen keskellä selviytymistaistelu on jatkuvaa ja ääriolosuhteet paljastavat ihmisten todellisen luonteen. Tunteiden ja velvollisuuksien repimät rakastavaiset ajautuvat myrskynsilmään. Heidän yllätyksellinen kohtaamisensa punoi kerran kaksi täydellisen erilaista tarinaa yhteen. Aria huomaa pelkäävänsä, että tällä kertaa ainoa tapa pelastaa sekä itsensä että Perry on purkaa tuo side lopullisesti.
    
Halki ikiyön on Veronica Rossin dystopiatrilogian toinen osa. Esikoisromaani Paljaan taivan alla aloitti jännittävän matkan ihmiskunnan tulevaisuuteen, jossa eriarvoistuminen ja välinpitämättömyys heräävät eloon sitä mukaa kun taivas pimenee.

    

Suomentanut: Inka Parpola, 325 sivua, WSOY 2013

    

Alkuperäinen nimi: Through the never Night (2013)

   

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Olipa kerran kirjablogi, Mustemaailmani, Lukunurkka,

Sarjassa ilmestynyt:

• Paljaan taivaan alla (2012)

    

Samantyylisiä kirjoja: Monica Hughes: Tietokoneen vangit, Moira Young: Julma maa 

Ally Condie: Perillä

"Tarinassa voi aina palata alkuun ja aloittaa uudelleen,
ja silloin kaikki elävät taas."

    

       

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
    
Ally Condien dystopiatrilogian päähenkilönä seurataan Cassia-nimistä tyttöä. Sarja alkoi teoksella Tarkoitettu vuonna 2010 ja 2012 se sai jatko-osan Rajalla. Nyt trilogia saatetaan päätökseen, mikä näkyy myös viimeisen osan nimessä Perillä. Trilogiassa on kansikuvista alkaen hyödynnetty universaaleja värisymboleja sininen, punainen ja vihreä. Ne eivät jokaisella kerralla tarkoita samaa, mutta viittaavat usein poliittisiin aatesuuntauksiin, elementteihin ja tunnetiloihin. Jos Rajalla jäi tasapaksuksi, on Perillä paljon vahvempi ja ehyempi kokonaisuus, joka jättää haikean tunnelman viimeisten rivien jälkeen.
    

Cassia on muuttanut minua. Olen hänen ansiostaan parempi ihminen kuin ennen, mutta nyt minun on vaikeampi kuin koskaan päästä hänen luokseen. 

Indie nostaan aluksen korkeammalle. 

Jotkut luulevat, että täällä tähdet ovat lähempänä. 

Se ei ole totta. 

Kun on taivaalla, tajuaa miten kaukana ne ovat — miten mahdoton niitä on tavoittaa. (s. 75)

 
Nuorten dystopiassa on viime vuosina ollut tavanomaista Condienkin kirjoissa nähty kolmoisdraama. Nyt Cassian on viimein tullut aika valita kahdesta pojasta se, jota hän todella rakastaa. Valitseeko hän Yhteiskunnan laskelmien perusteella täydellisen parin Xanderin vai poikkeavaksi kutsutun Kyn? Kapinan ja provinsseissa leviävän kulkutaudin vuoksi Yhteiskunta ei enää pysty valvomaan kansalaisten toimia. Kolmannessa kirjassa onkin enemmän kuvausta rakkaudesta, mutta se ei ole päälle liimattua siirappia vaan aitoa ja herkkää. Kauneimmat kukat kukkivat kovimman paineen alla.
 

Ajattelin aina, että ensimmäinen valmis runoni olisi Kylle. Mutta tuntuu oikealta tehdä näin. Tämä runo on meidän kahden, mutta se on myös muita varten. Se kertoo paikoista, joista voi löytää rakkaansa. -- Hetken epäröityäni kirjoitan nimeni runon alle aivan kuin kirjailija. -- Tajuan, että tätä kirjoittaminen oikeasti on. Se on yhteistyötä sanojen antajan ja vastaanottajan välillä, ja vastaanotaja antaa sanoille merkityksen tai musiikin tai panee ne syrjään, jos ei tarvitsekaan juuri niitä. (s. 113-114)

 
Kerronta vuorottelee Cassian, Xanderin ja Kyn puheenvuoroilla. Xander on ehkä aiempaa enemmän äänessä ja tuo sisältöihin vahvasti lääketieteellisen näkökulman. Ky jää edelleen etäiseksi, salaperäiseksi ja kiinnostavaksi hahmoksi, joka ei paljasta kaikkia korttejaan. Cassiakin kehittyy runotyttönä: hän arvostaa edelleen kiellettyjä runoja, mutta ryhtyy myös itse kirjoittamaan niitä. Hän oppii huomaamaan, kuinka rajoittavasta ympäristöstä huolimatta on muitakin ihmisiä, joilla on kyky luoda. Toisin kuin esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpelin päähenkilö Katniss, Cassia ei välttämättä ole kapinan ja uuden huomisen keulakuva vaan pieni osa koneistoa, joka ei pyri tuhoamaan vaan rakentamaan.
   

Xander teki matkansa seinien rajaamissaa huoneissa ja pitkillä käytävillä sairaiden välissä, työskennellessään Lein kanssa. Kun näin hänet uudelleen luotsin ilma-aluksessa, hän oli ollut jo paikoissa, joihin minä en koskaan pääse, ja muuttunut toiseksi. Silloin en tajunnut sitä.Luulin, että hän oli muuttumaton, kivi sanan parhaassa merkityksessä, luja, luotettava, jokin ja joku jinka päälle rakentaa. Mutta hän on samanlainen kuin me muut: kevyt kuin ilma, läpikuultava kuin pilvenhaituvat auringon edessä, kaunis ja katoava, eikä minulla enää ole otetta häneen, jos on koskaan ollutkaan. (s. 434-435)

    
Päätösosassa paljastetaan Yhteiskunnan ja kansannousun toiminnan motiiveja. Se mikä aikaisemmin on jäänyt sanomatta ilmaistaan nyt. Avoimeksi jääneet kysymykset saavat vastauksia ja kirja paljastaa yllättävilläkin juonenkäänteillä, kuinka kapina on kytenyt Yhteiskunnan pinnan alla kauemmin kuin kukaan osasi aavistaakaan. Tarjoillaanko ihmisille Yhteiskuntaa uudelleen nimetyssä pakkauksessa, onko kansannousu ratkaisu ongelmiin vai onko ratkaisua etsittävä täysin poikkeavasta suunnasta? Perillä jättää kertomatta, millaisiksi yhteiskunnalliset rakenteet tulevaisuudessa muodostuvat, mutta lopussa annetaan viitteitä jos ei suoraan paremmasta niin ainakin erilaisesta jatkosta. Onkin lukijan päätettävissä, onko muutos hyvästä.
    

Kirjoittaminen, maalaminen, laulaminen - niillä ei pysäytetä mitään. Niillä ei seisauteta kuolemaa. Mutta ehkä niiden avulla voi saada hiljaisuuden kuoleman askelten välissä kuulostamaan, näyttämään ja tuntumaan kauniilta, ehkä niiden avulla voi tehdä odottamisen tilasta sellaisen, jossa voi viipyä pelkäämättä. Me kaikki saatamme toinen toistamme kohti kuolemaa, ja matka sinne, askel askeleelta, on meidän elämämme. (s. 443)
  

Condie on taitavasti yhdistänyt ideoita vanhoista klassikoiksi nousseista dystopiaromaaneista omaan kerrontaansa. Jälkisanoissa kirjailija mainitsee mm. Ray Bradburyn, ja kansalaisiaan valvova hallinto tuo mieleen myös George Orwellin. Osa teoksissa mainituista 100 runosta ja maalauksesta on oikeasti olemassa olevia töitä, vaikka ne eivät omalla nimellään tekstissä esiinnykään. Kaisa Kattelus on tehnyt hyvää työtä suomennoksen kanssa. Kieli on soljuvaa ja kaunista, vaikka joskus onkin vaikea erottaa kertojien ääniä toisistaan. Onko tämä takakannen lupaama ”viisas” päätösosa? Se on jokaisen lukijan itse päätettävä.
    
Samaistin Kyn usein avomieheeni, vaikka heissä on enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Jokin perusolemus kuitenkin sai päässäni syntymään tämän kytköksen. Ky on ollut koko ajan kiinnostavin hahmo, sillä hänestä kerrotaan niin vähän kerrallaa. Xander puolestaan on liian kiiltokuvapoika minun makuuni. Jos kuitenkin olet lukenut jo aiemmat osat tai kuulit tästä dystopia-sarjasta vasta nyt, suosittelen tarttumaan tähän kolmanteen(kin) osaan, joka saattaa Cassian tarinan päätökseen tai sittenkin, uuteen alkuun.
   

Arvosana:

       
Takakannesta:
Jätettyään Yhteiskunnan ja etsittyään epätoivoisesti niin kapinallisia kuin toisiaankin Cassia ja Ky ovat vihdoin löytäneet hakemansa. Hintana on kuitenkin jälleen menetys. Ky jää kansannousun piiriin, mutta Cassia määrätään soluttautumaan takaisin Yhteiskuntaan ja työskentelemään siellä vastarinnan puolesta. Pian kansannousu virallisesti alkaa ja murtaa Yhteiskunnan sisältä käsin. Mikään ei kuitenkaan ole ennustettavissa. Kansannousun keinot uhkaavat kääntyä itseään vastaan, ja aika käy vähiin. Cassia, Ky ja Xander joutuvat taistelemaan pelastaakseen ne, joita he rakastavat.
  
Perillä on tulevaisuuden yhteiskuntaan sjoittuvan trilogian viisas päätösosa, jatkoa kirjoille Tarkoitettu ja Rajalla. Pystyykö kansannousu tarjoamaan Yhteiskuntaa parempia vastauksia? Ja kuinka nuorten päähenkilöiden käy sekasorron keskellä? Matka on ollut ppitkä, ja se on muuttanut heitä jokaista, kenties liikaa.
       

Suomentanut: Kaisa Kattelus, 444 sivua, Tammi 2013

     

Alkuperäinen nimi: Reached (2011)

     

Kirja on luettu myös täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Olipa kerran kirjablogi, Lukunurkka, La petite lectrice, Kirjaneidon tornihuone, Jos vaikka lukisi..., Mustemailmani, Katikan kirjasto

 

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt:

• Tarkoitettu (2010)
• Rajalla (2012)

   

Samantyylisiä kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli-sarja, Lauren Oliver: Pandemonium-sarja, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Ray Bradbury: Fahrenheit 451, George Orwell: Vuonna 1984

Richard Bach: Lokki Joonatan

"Tuhat vuotta me olemme haalineet kalanpäitä, 

mutta nyt meillä on syytä olemassaoloomme:

voimme oppia, saada selville, tulla vapaiksi!"

  

   
Lukumaratooni kirja 6/7. (Mies tuli kotiin, kun olin noin puolivälissä ja lukeminen keskeytyi tunniksi, johon sisältyi mm. ruokatauko.)

  

Lainasin tämän kirjan siskoltani arviolta viisi vuotta sitten. En tiedä mikä on estänyt minua tarttumasta tähän jo aikaisemmin. Sisälehdellä on jo kauan sitten edesmenneen mummoni omistuskirjoitus siskolleni:
  

Kuin lokki, mi vapaana liitää... 
niin myös Sinun ajatuksesi liitäköön... 
ylös korkeuksiin... 
Rakkauden puhtain siivin.

      
Huomasin lukiessaani useaan otteeseen, että kirjan on kirjoittanut ilmavoimissa ollut mies: Joonatan nimittäin käyttää nopeudestaan aina lyhennettä km/h, joka oli pidemmän päälle varsin ärsyttävää. Tekstissä mainitaan myös taitolentäminen, konekiväärin luodit, reikäkortit ja virtaviivaiset tietokoneet (oliko sellaisia jo 70-luvulla?) ja jäin ihmettelemään kuinka lokki (edes ihmisen niminen) voisi nuo asiat tietää. Ensimmäinen tunnelma kirjan lukemisen jälkeen: Mitä ihmettä  minä juuri luin!
    

Lokkeja Helsingin Seurasaaressa, kesäkuussa 2010 (Oma kuva)

   
"Oli aamu ja vastasyntynyt aurinko kipunoi kultana hiljaa kareilevan meren pinnalla." Näillä sanoilla alkaa klassikoksi kohonnut kirja, jonka takakannessa lukee mm. näin: "Kirja lokista ja lentämisestä? Kyllä. Ja samalla paljosta muusta -- herkkä ja viisas kirja". Paljosta muusta on osuvasti sanottu, herkästä ja viisaasta en niinkään tiedä. Kirja oli jotain muuta kuin olin sen kuvitellut olevan - omat ennakkoluuloni sitä kohtaan vastasivat muiden lokkien ajatuksia Joonatanista. Ehkä siinä piileekin kirjan viisaus ja opetus.
  

Useimmat lokit eivät viitsi opetella lennosta muuta kuin sen alkeet: kuinka rannalta pääsee hakemaan ruokaa ja palaamaan takaisin. Useimmille lokeille lentäminen ei ole pääasia, vaan syöminen. Mutta tälle lokille syöminen ei ollut pääasia, vaan lentäminen. Joonatan Livingston rakasti lentämistä enemmän kuin mitään muuta. (s. 14) 

   
Siis. Joonatan on lokki, joka tekee asiat eri tavalla kuin muut lokit, se harrastaa lentämistä, toisin kuin lajitoverinsa, joille syöminen on elämän tarkoitus. Joonatanilla on tavoite olla maailman nopein lokki, joka osaa lentää taitavasti kuin haukka, muut lokit vain räpyttävät siipiään sen verran kuin on pakko kodin ja ruokapaikan välillä. Ok, tämä menee vielä järkeen. No, Joonatan karkotetaan yhteisöstään tämän erikoislaatuisuutensa takia. "Elämä on käsittämätöntä ja sen ainoa tarkoitus on syöminen", toteaa lokkivanhin. Joonatan elää loppuelämänsä lennellen kaukana uloimpien luotojen tuolla puolen.  
   

- Veljeni, puuttuuko minulta vastuuntuntoa? se huusi. - Kuka tuntee suurempaa vastuuta kuin lokki, joka löytää tarkoituksen ja seuraa sitä, joka asettaa elämälle korkeamman tavoitteen? (s. 35)

     
Ja sitten homma meni todella oudoksi.  

[Spoileri varoitus]

Joonatan on jo vanha, kenties vanhempi kuin mitä se olisi normaalina lokkina laumassaan pystynyt elämään. Eräänä päivänä kaksi hohtavan valkoista lokkia liittyy sen lentoon ja nämä kaksi erikoislaatuista lokkia ovat nekin taitavia lentäjiä. Ne kutsuvat Joonatanin mukaansa uuteen laumaan. Ok, mennään siis taivaaseen, ajattelin. Siellä (paikassa, joka ei kuitenkaan ole Taivas), eräs Zeninpi lokki, joka pystyy matkustamaan ajassa ja paikassa (kuin lokkien Doctor Who) ottaa sen vastaan. Niin, ja tässähän vieraillaan jopa toisella planeetalla, jolla on kaksi aurinkoa ja jonka ilmakehä on vihreä. Ajatuspuhuvat lokit olivat myäs mielenkiintoisia.

[Spoileri varoitus päättyy]

   
Ei ikinä olisi tullut mieleeni tällainen juonenkäänne. Täysin puun takaa iski tämä. Loppujen lopuksi ei tämä huono kirja ollut, mutta kuvittelin enemminkin jotain maanläheisempää kasvutarinaa, jossa muut lokit olisivat lopulta hyväksyneet Joonatanin erikoislaatuisuuden. Tarinan luki itseasiassa todella nopeasti, vaikka tässä painoksessa olikin runsaasti valokuvia, jotka keskeyttivät lukemisen tuon tuostakin (todennäköisesti vanhasta painotekniikasta johtuen kuvia oli kasattu enemmänkin yhteen nippuun).
  
Hämäräksi jäi vielä, kuka oli korkein lokki, jokin lokkien jumalako? Oliko Joonatan todellakin korkeimman lokin poika, lokkien Jeesus: "se, joka oli kuollut elää"? Olihan Joonatanilla jopa opetuslapsia. Ja mitä Bach tahtoi vertauskuvillaan sanoa? Selvää kirjassa oli ainoastaan se, että lokit olivat jonkinlainen allegoria ihmisistä. Lokkien historiasta puhuttiin teoksessa pariin otteeseen noin 10 000 vuotta vanhana - liekö sattumalta sama kuin kreationisteilla on Maapallon ikä.
    
Suosittelen Lokki Joonatania ennakkoluulottamalle seikkailijalle, joka tahtoo oppia vapaaksi, tietäen sen hinnan tai avartaa maailmankatsomustaan, eikä hämmästy erikoisaatuisista tapahtumistakaan. Heitä siis syrjään kaikki, joka on vapautesi tiellä, rajoja ei ole!
 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kirja lokista ja lentämisestä? Kyllä. Ja samalla paljosta muusta: elämisen riemusta, vapaudesta, itsensä toteuttamisen rajattomista mahdollisuuksista. Seikkailuretki poikkeuksellisiin elämyksiin; herkkä ja viisas kirja, joka on saanut jo miljoonia ystäviä ympäri maailmaa.

  

Asiasanat: spekulatiivinen fiktio, vapaus, klassikot

     

Samantyylisiä kirjoja:

   

Suomentanut: Kaija Kauppi, 93 sivua, Gummerus 1991, 12 painos,
   
Valokuvat: Russel Munson

      

Alkuperäinen nimi: Jonathan Livingston Seagull (1970),

      

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Luettua, Aamunkajon lukukokemukset, Ajatuksia kirjamaasta,Tahaton lueskelija,

J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

"Olipa kerran ystävällinen vanha velho"

      

  

Lukumaratooni kirja 5/7.
    
Maratonin ehdottomasti viehättävin teos. Pikkuinen satukirja noidille ja velhoille. Teoksessa on viisi satua Albus Dumbledoren kommentoimina. Kuten jästien (eli ei taikovien) saduissakin, näissäkin on opettavainen tarina. Satukuvitukset ovat Rowlingin itsensä tekemiä.
   
Sadut:

1. Velho ja pomppiva pata
2. Oivan onnen alkulähde
3. Tietäjän karvainen sydän
4. Tanili Kanilin käkättävä kanto
5. Tarina kolmesta veljestä

     
Ensimmäinen satu kertoo padasta, joka kuuluu velholle, joka on ystävällinen ja auttaa jästinaapureitaan heidän isommissa ja pienemmissä murheissaan. Kun velho kuolee, pata siirtyy hänen poikansa omistukseen. Ongelmat alkavat pojan itsekkyydestä, josta hän saakin äänekkään muistutuksen.
     
Suosikkisadukseni nousi kirjan toinen ssatu, Oivan onnen alkulähde. Satu kertoo lähteestä, jonka vedellä uskottiin olevan voimia, jotka paransivat sairaita, auttoivat sydänsuruissa ja muissakin vaivoissa. Keskeisinä henkilöinä seurataan niitä onnekkaita, jotka lähteelle pääsevät, mutta kohtaavat kaikenlaisia vastoinkäymisiä matkan aikana.
   
Kolmannessa sadussa kerrotaan tietäjästä (eli mahtavasta velhosta), joka niin Once Upon a Time tv-sarjaa seuranneille kuin Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu leffan nähneille tuttuun tapaan on poistanut sydämen rinnastaan ja piilottanut sen rasiaan. Hän ei pysty rakastamaan ilmaan sydäntää ja tästähän syntyykin sitten paljon kaikenlaisia ikäviä seuraamuksia.
 
Tanili Kanilin käkättävä kanto oli hyvin erikoinen satu. (Nimesstä muuten tulee kanin lisäksi mieleen eräs lapsuustuttuni, naapurin poika Taneli, jota kutsuin aina jostain syystä kaneliksi.) Valtakunnassa, jossa Tanili Kanili asui, oli annettu määräys tappaa kaikki velhot ja noidat. Kuningas toivoi kuitenkin voivansa oppia taikomaan ja kuuluttaa etsivänsä taikuuden opettajaa. Eräs huijari tarttuu syötiin, mutta jää kiinni. Dumbledoren mukaan tämä tarina on yksi varhaisimpia mainintoja animaageista, eli valhoista ja noidista, jotka pystyivät muuttumaan joksikin eläimeksi.
    
Viides satu eli Tarina kolmesta veljestä on tuttu Harry Potter ja kuoleman varjelukset kirjan lukeneille (ja saatettiin tästä mainita elokuvassakin jotain), sillä tässä sadussa esitellään Kuoleman sillalla kohdanneet veljekset, jotka saivat Kuolemasta palkinnon päihitettyään hänet. Vanhin veli toivoo voimakkainta taikasauvaa joka on tehty, toinen keinoa herättää kuolleet henkiin ja kolmas, nuorin ja ovelin veli toivoo jotakin, jonka avulla hän on turvassa eikä kuolema voi seurata häntä. Kuolema antaa pojalle oman näkymättömyysviittansa. Kaikilla veljistä ei kuitenkaan kovin onnellinen loppu ollut.
    
Lainaus blogista Maailman ääreen: Olin oikeastaan aika pettynyt tähän kirjaan Harry Potter -kirjojen jälkeen. Siuntio Silosäkeen tarinat on ihan mukava lisä, mutta saduissa oli kuitenkin jotain väkisinväännettyä. Saduista paras on ehdottomasti Tarina kolmesta veljeksestä, jossa on enemmän ajatusta kuin neljässä muusta. Muut sadut kun vaikuttavat siltä, että ne on kirjoitettu vain täytteeksi.
    
Minulle tuli juuri päinvastainen olo. Muut sadut olivat luontevia ja uskottavia (siis esimerkiksi verrattua muihin länsimaalaisiin satuihin), mutta viides satu tuntuu olevan kirjoitettu vain ja ainoastaan Kuoleman varjeluksia varten.Muissa saduissa oli enemmän kertova ja selittävä ääni, kun puolestaan viimeisessä sadussa tapahtumat olivat suorastaan kylmästi listattuna. Tapahtui A, joka C:n kautta johti B:hen.
 

Arvosana:

 
Takakannesta:
Siuntio Silosäkeen tarinat on kokoelma satuja nuorille valhoille ja noidille. Sadut ovat olleet suosittua iltalukemista jo vuosisatojen ajan, joten Pomppiva pata ja Oivan onnen alkulähde ovat monelle Tylypahkalaiselle yhtä tuttuja kuin Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen jästeille.
   
Satukirjassa on viisi kiehtovaa satua sekä professori Albus Dumbledoren satuja koskevat huomautukset. Professori Dubledoren ajatuksista on iloa niin velhoille kuin jästeillekin, sillä hän pohtii kirjoituksissaan satujen opetuksia ja paljastaa yksityiskohtia Tylypahkan elämästä.
    
Tämän ainutlaatuisen satuaarteen on kuvittanut J.K. Rowling.
   

Asiasanat: spekulatiivinen fiktio, vapaus

    

Samantyylisiä kirjoja:

    

Suomentanut: Suom. Jaana Kapari-Jatta, 93 sivua, Tammi 2009

       

Alkuperäinen nimi: The Tales of Beedle the Bard (2007)

  

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, Turun Sanomat, Expelliarmus, Kivuliainta on parantuminen, Maailman ääreen,