lauantai 22. kesäkuuta 2013

J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

"Olipa kerran ystävällinen vanha velho"
      
  
Lukumaratooni kirja 5/7.
    
Maratonin ehdottomasti viehättävin teos. Pikkuinen satukirja noidille ja velhoille. Teoksessa on viisi satua Albus Dumbledoren kommentoimina. Kuten jästien (eli ei taikovien) saduissakin, näissäkin on opettavainen tarina. Satukuvitukset ovat Rowlingin itsensä tekemiä.
   
Sadut:
  1. Velho ja pomppiva pata
  2. Oivan onnen alkulähde
  3. Tietäjän karvainen sydän
  4. Tanili Kanilin käkättävä kanto
  5. Tarina kolmesta veljestä
     
Ensimmäinen satu kertoo padasta, joka kuuluu velholle, joka on ystävällinen ja auttaa jästinaapureitaan heidän isommissa ja pienemmissä murheissaan. Kun velho kuolee, pata siirtyy hänen poikansa omistukseen. Ongelmat alkavat pojan itsekkyydestä, josta hän saakin äänekkään muistutuksen.
     
Suosikkisadukseni nousi kirjan toinen ssatu, Oivan onnen alkulähde. Satu kertoo lähteestä, jonka vedellä uskottiin olevan voimia, jotka paransivat sairaita, auttoivat sydänsuruissa ja muissakin vaivoissa. Keskeisinä henkilöinä seurataan niitä onnekkaita, jotka lähteelle pääsevät, mutta kohtaavat kaikenlaisia vastoinkäymisiä matkan aikana.
   
Kolmannessa sadussa kerrotaan tietäjästä (eli mahtavasta velhosta), joka niin Once Upon a Time tv-sarjaa seuranneille kuin Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu leffan nähneille tuttuun tapaan on poistanut sydämen rinnastaan ja piilottanut sen rasiaan. Hän ei pysty rakastamaan ilmaan sydäntää ja tästähän syntyykin sitten paljon kaikenlaisia ikäviä seuraamuksia.
 
Tanili Kanilin käkättävä kanto oli hyvin erikoinen satu. (Nimesstä muuten tulee kanin lisäksi mieleen eräs lapsuustuttuni, naapurin poika Taneli, jota kutsuin aina jostain syystä kaneliksi.) Valtakunnassa, jossa Tanili Kanili asui, oli annettu määräys tappaa kaikki velhot ja noidat. Kuningas toivoi kuitenkin voivansa oppia taikomaan ja kuuluttaa etsivänsä taikuuden opettajaa. Eräs huijari tarttuu syötiin, mutta jää kiinni. Dumbledoren mukaan tämä tarina on yksi varhaisimpia mainintoja animaageista, eli valhoista ja noidista, jotka pystyivät muuttumaan joksikin eläimeksi.
    
Viides satu eli Tarina kolmesta veljestä on tuttu Harry Potter ja kuoleman varjelukset kirjan lukeneille (ja saatettiin tästä mainita elokuvassakin jotain), sillä tässä sadussa esitellään Kuoleman sillalla kohdanneet veljekset, jotka saivat Kuolemasta palkinnon päihitettyään hänet. Vanhin veli toivoo voimakkainta taikasauvaa joka on tehty, toinen keinoa herättää kuolleet henkiin ja kolmas, nuorin ja ovelin veli toivoo jotakin, jonka avulla hän on turvassa eikä kuolema voi seurata häntä. Kuolema antaa pojalle oman näkymättömyysviittansa. Kaikilla veljistä ei kuitenkaan kovin onnellinen loppu ollut.
    
Lainaus blogista Maailman ääreen: Olin oikeastaan aika pettynyt tähän kirjaan Harry Potter -kirjojen jälkeen. Siuntio Silosäkeen tarinat on ihan mukava lisä, mutta saduissa oli kuitenkin jotain väkisinväännettyä. Saduista paras on ehdottomasti Tarina kolmesta veljeksestä, jossa on enemmän ajatusta kuin neljässä muusta. Muut sadut kun vaikuttavat siltä, että ne on kirjoitettu vain täytteeksi.
    
Minulle tuli juuri päinvastainen olo. Muut sadut olivat luontevia ja uskottavia (siis esimerkiksi verrattua muihin länsimaalaisiin satuihin), mutta viides satu tuntuu olevan kirjoitettu vain ja ainoastaan Kuoleman varjeluksia varten.Muissa saduissa oli enemmän kertova ja selittävä ääni, kun puolestaan viimeisessä sadussa tapahtumat olivat suorastaan kylmästi listattuna. Tapahtui A, joka C:n kautta johti B:hen.
 
Arvosana:

 
Takakannesta:
Siuntio Silosäkeen tarinat on kokoelma satuja nuorille valhoille ja noidille. Sadut ovat olleet suosittua iltalukemista jo vuosisatojen ajan, joten Pomppiva pata ja Oivan onnen alkulähde ovat monelle Tylypahkalaiselle yhtä tuttuja kuin Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen jästeille.
   
Satukirjassa on viisi kiehtovaa satua sekä professori Albus Dumbledoren satuja koskevat huomautukset. Professori Dubledoren ajatuksista on iloa niin velhoille kuin jästeillekin, sillä hän pohtii kirjoituksissaan satujen opetuksia ja paljastaa yksityiskohtia Tylypahkan elämästä.
    
Tämän ainutlaatuisen satuaarteen on kuvittanut J.K. Rowling.
   
Asiasanat: spekulatiivinen fiktio, vapaus
    
Samantyylisiä kirjoja:
    
Suomentanut: Suom. Jaana Kapari-Jatta, 93 sivua, Tammi 2009
       
Alkuperäinen nimi: The Tales of Beedle the Bard (2007)
  
Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, Turun Sanomat, Expelliarmus, Kivuliainta on parantuminen, Maailman ääreen,

7 kommenttia:

  1. En ymmärrä, miksi tämä on minulta vieläkin lukematta! Ostin kirjan äskettäin englanninkielisenä, joten ainakaan kirjan saatavuudesta lukemattomuus ei voi enää johtua...
    Mukava kuulla, että sadut ovat oikeasti hyviä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä! Dumbledoren kommentit kertovat lisäksi hauskoja pikku faktoja niin Tylypahkan kuin taikuudenkin historiasta. Kommentaareissa kerrotaan mm. erään noidan yrityksestä muuttaa sadut söpöiksi pikku tarinoiksi, poistamalla kaikki julmuus niistä.

      Poista
  2. Tämä oli kirja #2, jonka blogissani arvioin tuoreeltaan ja se tuntui silloin nostalgiselta HP-buumin jälkeen. Nyt sen arviointi tuntuu nostalgiselta. Muiden arvioiden lukeminenkin palauttaa HP-muistoja mieleen :)

    Minusta Rowling pääsi hyvin sisälle vanhempaan opettavaisten satujen kerrontaperinteeseen Siuntio Silosäkeen tarinoissa. Pidin niistä ja Dumbledoren kuivan humoristiset kommentit ovat erinomaisia.

    Ulkoisesti kirja on tosiaan viehättävä, siro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli todella suuri kynnys aikoinaan (yläasteikäisenä) lukea Pottereita, kammoksuin hypetettyä sarjaa. Siskoni kuitenkin pakotti lukemaan ekan Potterin: hän laittoi minut istumaan sohvalle, otti ekan kirjan ja sanoi, että hän ei anna minun mennä minnekään, ennen kuin ekan sivun olen lukenut.

      Kun olin suoritunut tästä hän kysyi, että oliko niin paha? Sanoin, että ei ja luin kaikki siihen mennessä ilmestyneet hetkessä - olisiko uusin ollut Azkabanin vanki. Suosikikseni kuitenkin nousi Liekehtivä pikari, vaikka siinä alkoikin jo raha maistua (mm. turhana pituuteana).

      Uudemmat teokset puolestaan eivät ole onnistuneet lumoamaan. Tämä satukirja oli odottanut hyllyssäni useita vuosia, kun joskus kirjakaupan alennusmyynnistä olin tämän ostanut. Nautin kyllä tämän kirjasen lukemisesta, nostalginen myös verrattuna Hanhiemon satuaarteeseen, jota lapsena luin usein. Samaa vanhojen satujen (inho)realismia ja taianomaisuutta (esim. makkara nenässä).

      Poista
  3. Minä juuri viime vikkolla pyörittelin tätä kirjastossa käsissäni, mutta jätin kuitenkin lainaamatta :( Pitänee ottaa luettavaksi sitten Harry Pottereiden uusintalukukierroksella :)

    VastaaPoista
  4. Piti tulla kommentoimaan: pisti silmään tuo Tanili Kanili. Kuoleman varjelusten suomennoksessa puhutaan Pänistys Jänistyksestä ja hölöttävästä töpöstä ja alkuperäinenhän kulkee nimellä Babbitty Rabbitty and her Cackling Stump. Satukirjan suomennosta ei ole minulla käsillä, mutta olisiko kyseessä vain kääntäjän jälkikäteen tekemä muutos? Pottereiden suomennokset eivät kai yleensä ole vaihdelleet näin kesken sarjan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaa, en muistanutkaan tuota, kun viimeisen Potterin lukemisesta on niin kauan. Nyt kun sanoit, niin muistan. Jännittävä muutos, vaikka sama suomentaja - unohdus? Kapari-Jatta unohti kääntää tuossa Liekehtivässä pikarissa Hämäkäkin ja se ensiintyi teoksessa alkuperäisellä nimellään, Aragog.

      Poista