tiistai 24. tammikuuta 2012

Flavia Bujor: Ennuskivien mahti

 "Unelmani soi minun jatkaa elämääni"
    
Takakannesta:
Jade, Opale ja Ambre saavat 14-vuotissyntymäpäivänään tietää, että heille on jo muinaisissa kirjoituksissa osoitettu suuri tehtävä. Tytöt kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa Valtakunnan vanhimman puun luona ja lähtevät arkailematta matkaan. Kullakin tytöistä on mukanaan vain musta samettipussukka, jossa on jokaisen nimen mukainen jalokivi. Ennuskiviä koskettaessaan tytöt pystyvät luomaan ympärilleen taikapiirin ja saamaan yhteyden näkymättömiin voimiin.
 
Samaan aikaan Joa-niminen tyttö kamppailee vakavan sairauden kourissa pariisilaisessa sairaalassa. Joa horjuu elämän ja kuoleman välimailla, mutta alkaa nähdä ihmeellistä unta, joka antaa hänelle uusia voimia. Joan elämä on Jaden, Opalen ja Ambren neuvokkuuden varassa. 
  
Sain kirjan äidiltäni 2005 (omistuskirjoituksen perusteella). Kävin joululomalla äidin luona ja kävin läpi siellä olevaa kirjahyllyäni (heppakirjoineen) ja tämä sattui silmään. Pikku Naiset loppui junamatkalla, niin piti saada jotain luettavaa krooniseen kirjan puutteeseen. Olin tätä kirjaa vältellyt aina (ilmestyi alkuperäiskielellä jo 2002), sillä epäillytti koko idea 12-vuotiaasta kirjoittajasta. Onhan noita nuoria kirjoittajia tullut luettua ennenkin (Cristopher Paoilini, Veera Laitinen, Viivi Hyvönen). Bujorin kirjassa erikoista on myös pehmustetut kannet.
"Pessimisti ei pety", ajattelin ja yllätyin. Toisinaan huomasi kohtia, jotka paljastivat kirjoittajan iän, mutta yllätyin kuinka korkea tasoista teksti yleisesti oli. Pahin silmään tökkäävä juttu oli "taikahevoset"-sana, idea oli ihana, mutta itse olisin keksinyt jotenkin kuvailevamman sanan tai mytologisena olentona hevosilla olisi voinut olla Pegasoksen ja yksisarvisen tapaan uniikimpi nimi. Parhaimmistoa olivat mm. kuoleman lakko (vaikka poikaystäväni sanoi Pratchettin käyttäneen samaa aiemmin) sättiäisiksi kutsuttu joukko hyönteisen kaltaisia sotaisia olentoja sekä Ikijonttu. Tytöt Jade, Opale ja Ambre olivat paikoitellen vähän poikkeavia niistä alkumielikuvista, mitä muodostin - eikä aina pahassakaan mielessä. Joa-tyttönen vuoden 2002 pariisilaisessa sairaalassa toi kirjaan oman painostavan, odottavan tunnelmansa. Hän oli hyvin luotu hahmo, joka pysyi koossa koko tarinan ajan. Tarina sinällään ei ollut uusi (hyvän ja pahan taistelu), mutta siihen oli saatu tuotua mukaan uusia kiinnostavia hahmoja ja juonenkäänteitä.

Ystävykset putosivat käsittämättä, mitä tapahtui, sukelsivat pehmeän kuplan läpi ja muksahtivat alhaalla olevalle tantereelle vahingoittumattomina. Hurjat suosionosoitukset kaikuivat. He hieroivat hämmästyneinä silmiään, Edessä levittäytyi vaikuttava näky: valoisa ja tyylikäs teatteri, jonka katsomossa istui mukavasti tuhansia sättiäisiä tummalla sametilla päällystetyissä tuoleissa. Väkeä virtasi joka suunnalta. teatteri oli soikionmuotoinen; istuinrivistöt ulottuivat kattoon asti, ja katossa oli maalaus, joka esitti metsää ja kirkasta sinitaivasta. Suuri näyttämö lepäsi lyhyen. leveän marmorijalustan varassa keskellä teatteria. Sitä kiersi lasivitriini. Tällä tavoin katsojat saattoivat nähdä esityksen joka suunnalta. Ikijonttu ja nimetön olivat joutuneet areenalle. Katsoessaan ylöspäin he saattoivat juuri ja juuri erottaa kattoluukun, josta he olivat lennähtäneet  keskelle teatteria. "Missä me olemme?" Nimetön ihmetteli. "Ei aavistustakaan, Mutta ei  näytä hyvältä." "Outoa", Nimetön huudahti. "Sättiäisiä pidetään raakalaismaisina, ja niillä on näin uskomattoman hieno teatteri..." (s.166-167)
    
   Arvosana:
      
Tyylilaji: nuoret, fantasia
            
Samantyylisiä kirjoja: -
      
Suomentanut: Lotta Toivanen, 339 sivua, Gummerus 2005
         
Alkuperäinen nimi: La Prophétie des pierres
         
Kirjasta muualla: Risingshadow, Humisevalla harjulla,

1 kommentti:

  1. Minulle tämä on tärkeä kirja... ei niinkään sen sisällöllisen annin vuoksi, vaan siksi, että tämän kirjan luettuani lakkasin ajattelemasta: "sitten joskus minä vielä kirjoitan...". Totesin, että miksi ei nyt?

    Minulla on tosin vieläkin kesken tuolloin (13-vuotiaana) aloittamani kirjoitusprojekti ja olen aloittanut sen pari kertaa alusta uudelleenkin, mutta se pisti minut kirjoittamaan ja kirjoittamiseni koneella nopeutui ja oli mielekkäämpää kirjoittaa muitakin juttuja.

    VastaaPoista