sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Albert Camus: Sivullinen

"Otsallani helisevät auringon symbaalit."
    
 
Praktikumissa alkoi nyt keväällä toinen osa, jossa luetaan maailmankirjallisuutta. Tämä on teos 1/5. Minun yliopiston kirjastosta lainaamani versio oli vaatimaton, ruskeisiin kansiin sidottu, lähes neljäkymmentä vuotta vanha teos, joka ei paljastanut mitään päällepäin.

Wikipedian mukaan "Sivullinen on Camus'n eksistentialismin selkeä ja painokas manifesti." Eksistentialismista sanotaan näin: "Eksistentialismi on mannermaisen filosofian ja kirjallisuuden suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Eksistentialismi vaikutti vahvasti toisen maailmansodan jälkeiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen." Camusin teos on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, ihmiset käyvät elokuvissa, ajavat raitiovaunuilla ja elävät hyvin samankaltaista elämää kuin nytkin - ilman tietokoneita tai muuta ylimääräistä. Kerronnassa seurataan päähenkilön päänsisäistä maailmaa ja käsityksiä ympäröivästä todellisuudesta. Tyylilajiltaan teos on varsin maalaileva ja välillä hyvinkin abstrakti, joskin vailla suuria tunteita. 

[Pariisista:] Siellä on likaista. Siellä on kyyhkysiä ja pimeitä pihoja. Ihmisten iho on valkoinen. (s.48)

En odottanut kirjallisuuden Nobelillakin palkitun kirjailija Albert Camusin teokselta paljoakaan, koska minä olen tullut siihen päätelmään, että klassikon leiman saavat usein ne teokset, jotka ovat omana aikanaan olleet hyvin vaikeita ymmärtää ja näin eronneet muusta aikalaiskirjallisuudesta. Useimmat klassikot, joita olen lukenut ovat myös - ikävä sanoa näin - hyvin tylsiä. Camusin teos on vastaus sodan jälkeiseen moraaliseen tyhjiöön ja hänen luomansa päähenkilö kuvastaa hyvin tätä.

Kahteen tuntiin päivä ei ollut enää edistynyt, kaksi tuntia se oli ollut ankkurissa kiehuvassa metallimeressä. (s.65)

Teos on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisen aloittaa sähke, joka kertoo miespäähenkilön, algerianranskalainen Meursaultin äidin luolleen hoitokodissa.  Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ”Äiti on kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.” Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen. (s.7, ensimmäiset rivit). Päähenkilö ei ilmaise tunteitaan edes äitinsä hautajaisissa ja hänen asenteensa elämään muutenkin on hyvin välinpitämätön. Kerran Meursault kutsuu jopaitse itseään laiskaksi. Marie, päähenkilön naisystävä kysyy mieheltä rakastaako tämä häntä ja tahtooko hän mennä hänen kanssaan naimisiin, mies sanoo että ei rakasta, mutta voi mennä naimisiin, "Minä sanoin, ettei se merkinnyt mitään."

Jos minut olisi pantu elämään kuivaan puun runkoon, jossa ei olisi muuta tekemistä kuin katsella taivaan kukkaa pääni päällä, niin olisin siihenkin vähitellen tottunut. (s.84)

Ensimmäisen osan lopussa Meursault sattumalta ampuu arabialaisen miehen ja toinen osa kertoo intohimottomasti hänen oikeudenkäynnistään. Päähenkilön yleinen tunteettomuus ja se, että hän heti  hautajaisten jälkeisenä päivänä meni Marien kanssa uimaan, katsomaan "hullunkurisen elokuvan" ("muuan Fernandel-filmi") ja aloitti hänen kanssaan "säädyttömän suhteen" saavat hänet vaikuttamaan mistään piittaamattomalta - tai sitten hän vain käsittelee surua eri tavoin, nauttimalla elämästä vielä kun voi.
 
Tulkitsin teoksen nimen tarkoittavan, että päähenkilö on sivullisena omasta elämästään. Sivustakatsojana elämässä, jossa millään tapahtumilla ei ole mitään merkitystä, ne vain ovat. Välillä epäilin Meursaultilla olevan mielenterveysongelmia, enkä usko olevani yksin epäilyksieni kanssa.

Silloin käsitin, että ihminen, joka olisi elänyt yhden päivän, voisi vaivatta elää sata vuotta vankilassa. Hänellä olisi tarpeeksi muistoja aikansa ratoksi. (s.87)

Teos on kaikesta huolimatta nopealukuinen ja voin suositella tätä erikoisista klassikoista pitäville. Sivumäärällisesti teoksen voisi lukea kertaistumalta tai yhdessä päivässä, minun piti jaksottaa lukemista useammalle päivälle tekstin yllättävän raskauden vuoksi. Suomennoksessa on lisäksi muutamia erikoisia, mutta hauskoja kielellisiä ilmaisuja, joita nykypäivään ei ole arkikielessä säilynyt. esimerkiksi ruokailuvälineet ovat syömäneuvoja ja vankilassa oleva panki on käsittääkseni eräänlainen potta.

Arvosana:
  
Tyylilaji: klassikot, 
  
Samantyylisiä kirjoja: -
  
Suomentanut: Kalle Salo, 135 sivua, Otava 1969 (2. painos, ensimmäinen suomennos 1947)
  
Alkuperäinen nimi: L'Etranger (1942)
  

10 kommenttia:

  1. Minä olen useimpien klassikkojen suuri ystävä, mutta täytyy kyllä sanoa, että tämä kirja jätti lukukokemuksena minut melko kylmäksi, kun joitakin vuosia sitten jouduin sen yhteen tenttiin lukemaan. Ja mitä muutakaan voi odottaa teokselta, jonka koko idea oikeastaan keskittyy viileän välinpitämättömyyden ympärille?

    Toisaalta, vaikka teos ei lukukokemuksena suuria tunteita herättänyt, oli se temaattisesti mielenkiintoinen ja sai pohtimaan monia filosofisesti kiinnostavia kysymyksiä. Esim. juuri kysymys, onko yhdentekevyys, välinpitämättömyys pahin asia, mikä ihmisessä voi olla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nihilistinen "ei voisi vähempää kiinnostaa" asenne on minusta varsin epämiellyttävä piirre kirjan päähenkilölle. En ymmärrä miksi Ranskassa 1970-luvulla tämä oli niin merkittävä nuorten parissa (kuten en ymmärrä Nuoren Wertherin kärsimysten aiheuttamaa itsemurha-aaltoakaan). Tämän vahvuutena on ajattomuus, pieniä yksitylskohtia muuttamalla tämä voisi tapahtua nyt - monet nuortehan usein saavat niskaansa nihilistisen EVVK-leiman.

      Poista
  2. Minä sen pidin, loistava kuvaus :)

    VastaaPoista
  3. Luin tämän osana klassikkourakkaani, mutta mitään kovin hienoja muistikuvia teos ei jättänyt. On sieltä mitäänsanomattomimmasta päästä lukemistani klassikoista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä tästä paljoa kukaan osannut praktikumryhmässäkään sanoa, olimme hyvin välipitämättömiä kyseistä teosta kohtaan - niin kuin sille sopiikin.

      Poista
  4. Heipsan, blogistani löytyy sinulle haaste :)

    VastaaPoista
  5. Blogissani on sinulle haaste :)

    http://lukunurkkaus11.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  6. Löysin tänne verkko-opintojen profiilisi kautta, varsinainen stalkkeri siis! Tein itse praktikum kakkosen tutkielman Sivullisesta otsikolla Abjektin kapina - melankolia ja performatiivisuus Albert Camus'n romaanissa Sivullinen. Aluksi vaikutti puisevalta (ja täytyy myöntää että itsekin suhtaudun epäilyksellä "klassikoihin"), mutta yllättäen siitä löytyi kiinnostavia puolia ja tykästyin hulluna! Kerronnan tietty autius ja selkeys vei kai mukanaan. Nuori Werther -vertaukset, apua! Ei kai se niin huono ole :D Eniveis, kiinnostava blogi löytyi täältä, seurailen jatkossakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa! Viaton stalkkaaminen on ihan sallittua ja hauskaa - itsekin joskus vastaavaan olen syyllistynyt. :) Nuori Werther-vertaus liittyi enemminkin kirjan saamaan reseptioon kuin itse kirjaan.

      Minun teokseni on Margaret Atwoodin Siniparran muna ja tällä hetkellä luettavana ovat Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja Patrick Whiten Kohti mantereen sydäntä.

      Poista
  7. Moi! Heitin sua haasteella blogissani, ota vastaan jos siltä tuntuu :)

    VastaaPoista