lauantai 20. toukokuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

"Oli kerran kuninkaanpoika, joka oli kuutamolla ratsastamassa."
 
  
  
Luin viime kuussa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielen. Se on Mio, poikani Mion ja Ronja ryövärintyttären kanssa lapsuuden suosikkejani. Halusin lukea lisää Lindgreniä ja tartuinkin nyt kolmikon viimeiseen teokseen, jota en ole ainakaan kymmeneen vuoteen lukenut uudelleen.
  
Mio, poikani Mion lukeminen oli nostalgista. Muistin, kuinka lapsena lukemassani versiossa oli kuva lapsista satuja kuiskivan kaivon ympärillä, mikä on mielestäni tämän uusimman painoksen kantta kiinnostavampi. Tämä oli tosi jännä lukukokemus ala-asteella. Minulla on yhä tallessa siskoni vuonna 2000 ope-koulutuksessa ryhmätyönä tekemä kuunnelma teoksesta cd:llä. Kuuntelin sitä yläasteikäisenä hyvin usein ja parhaiten mieleen ovat jääneet laulut, jotka ryhmä sävelsi ja sovitti. Siskoni esitti Eenon roolia. 
  
Alussa 9-vuotiaan Mion nimi on Juhani Ville Hämäläinen, tai kavereille Jussi. Eedla-täti ja Kosti-setä olivat ottaneet hänet vuoden ikäisenä lastenkodista, vaikka olivat toivoneet tyttölasta, mutta sellaista ei tuolloin ollut tarjolla. Kasvattivanhemmat eivät paljoakaan välittäneet Miosta. Eedla-täti inhosi erityisesti Mion lukuharrastusta.
  
- Taasko sinä istut nenä kirjassa, hän sanoi. - Sen tähden oletkin niin pieni ja kalpea ja surkea - kun et viitsi olla ulkona niin kuin muut lapset. (s. 70)
   
Satumaisten käänteiden jälkeen Mio pääsee Kaukaisuuden Maahan, jossa hän tapaa isänsä kuninkaan. Hän saa oman hevosen, kultaharjaisen ja -kavioisen Miramis-ratsun ja tapaa uusia ystäviä, Jum-Jumin, Nonnon ja Jirin sisaruksineen. Kaukaisuuden Maassa asiat näyttävät päällisin puolin aurinkoiselta unelmalta, mutta Hämärän Metsän toisella puolella alkaa Autiuden Maa, jossa ritari Kaamolla on linna. Julma ritari Kaamo on ryöstänyt lapsia ja tehnyt heistä lumottuja lintuja. 
  
Tuhannen tuhatta vuotta sitten oli määrätty, että poika, jolla on kuninkaallista verta, ja joka ratsastaa valkoisella kultaharjaisella ratsulla yhden ystävän kanssa on ainoa, joka voi nousta ritari Kaamoa vastaan. Ritari Kaamolla on kivisydän ja rautakynsi toisen kätensä tilalla. Rautakynnellään hän voi ottaa pois sydämen ja antaa tilalle samanlaisen kiven kuin itselläänkin on. 
  
Mio saa satuseitinkutojalta taikakankaan viittansa vuoreen ja se pelastaakin hänet monta kertaa. Hänellä on mukanaan myös Jirin varastetun pikkusiskon lusikka ja Nonnon vuolema pajuhuilu, joille molemmille tuleekin käyttöä, sekä Miekantakojan tuhannen tuhatta vuotta takoma miekka, joka leikkaa kiveä. Vain tämä erikoismiekka voi tuhota Kaamon. 
  
Tulimme Kuolleeseen Metsään. Se oli metsä, jossa ei tuuli soitellut eivätkä lehdet suhisseet, sillä siellä ei ollut pieniä vihreitä lehtiä, jotka olisivat voineet suhista. Siellä oli vain kuolleita mustia puunrunkoja ja niissä mustia, vääntyneitä, kuolleita oksia. (s. 108)
  
Mio pakenee Kaamon tornista, jonne hänet ja Jum-Jum on vangittu. Hän kohtaa Kaamon voitokkaassa taistelussa, joka kestää tunnin. Mietin, että miksei hän näkymättömyysviittansa alla vain surmannut Kaamoa takaapäin, vaan ilmoitti läsnäolostaan. Onko lastenkirjoissa jalompaa tappaa toinen rehellisessä kaksintaistelussa kuin tuikata odottamatta pahista selkään? 
  
Mion tietämättömyyttä ihmetellään jatkuvasti, vaikka hän on kasvanut toisessa maassa eikä voisi mitenkään tietää samoja asioita tai ennustusta, joka häntä koskee. On mielenkiintoista, että usein kummastellaan nuortenkirjojen päähenkilöitä, joiden tulee kapinoida ja muuttaa maailmansa (kuten Nälkäpelin Katniss), vaikka onhan näitä ollut jo pitkään, esimerkiksi Lindgrenin Mio ja Joonatan Leijonamieli sekä C.S. Lewisin Narnia-sarjan sisaruusnelikko ovat myös tällaisia klassisia sankareita, joiden tulee päihittää maailman paha.  
  
Ilona Wiklandin kuvitusta
    
En muistanut, kuinka paljon teoksessa oli toisteisia fraaseja. Etenkin Jum-Jum toistelee paljon lauseita kuten "- Kunpa tie ei olisi niin pimeä, Jum-Jum sanoi. - Kunpa vuoret eivät olisi niin mustia ja kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin." (s. 89) ja Mion isä kutsuu poikaansa aina "Mio, poikani Mioksi". Mion seikkailuissa on paljon samaa kuin Harry Pottereissa: on mm. näkymättömyysviitta ja pahis, joka lapsen on ennustettu voittavan ja jota pahis pelkää suhteettoman paljon.
  
Pidin Mion hahmosta enemmän kuin Leijonamielen veljeksistä, sillä Miossa yhdistyivät Kaarlen pelokkuus ja Joonatanin sankarillisuus. Mio voittaa oman pelkonsa ja pelastaa lumotut lapset. Kuollut Metsäkin herää eloon. Eeno tuo Miolle ensimmäisen lehden, joka metsässä kasvaa, mutta poika ei juurikaan anna tuolle eleelle arvoa, vaikka minusta se on ihana ja tuo mieleen Röllin ja usvametsänneidon tarinan, jossa Rölli auttaa kuollutta metsää kasvamaan kauniilla ajatuksilla. 
  
Mio, poikani Mio on paitsi kertomus hyvän ja pahan taistelusta, myös kuvaus lapsen kaipuusta tulla rakastetuksi. Ottovanhemmilta ei Mio ole rakkautta saanut, mutta isä haluaa leikkiä poikansa kanssa, vaikka tällä on kokonainen valtakunta hoidettavanaan. 

Isälläni kuninkaalla oli niin paljon puuhaa suuressa valtakunnassaan, mutta aina häneltä sentään riitti aikaa minulle. Koskaan hän ei sanonut "Mene tiehesi, minä en ehdi nyt!" Hän oli mielellään minun kanssani. (s. 55-56)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Jännittävä ja samalla hellä tarina hyvän ja pahan taistelusta
  
Eräänä iltana katoaa kotoaan Jussi, yhdeksänvuotias. Hänestä on tullut prinssi Mio, ja hän asuu Kaukaisuuden Maassa isänsä, kuninkaan luona. Kaikki rakastavat pientä Mioa, mutta kukaan ei voi vapauttaa häntä tehtävästä, joka hänelle on aikojen alussa määrätty: yksin ja kenenkään auttamatta hänen tulee taistella kivisydämistä Kaamoa vastaan…
  
Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.
   
Suomentanut: Kristiina Kivivuori, 192 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1955)
  
Kuvittanut: Ilon Wikland
  
Alkuperäinen nimi: Mio, min Mio (1954)
  
Myös näissä blogeissa on matkattu Mion kanssa on Kaukaisuuden Maahan: Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Morren maailma, Salkan saari

4 kommenttia:

  1. Ite oon kuunnellut tämän äänikirjana joskus ala-asteella, mutta se on jäänyt ainoaksi kerraksi. Muistelen kyllä pitäneeni tästä paljonkin, pitäisi lukea uudelleen! (Ja muistan myös sen kauhean turhautumisen, kun Mio ei tajunnut eksyttyään soittaa taikahuiluaan! En muista tarkemmin, mitä kohdassa tapahtui tai mihin se liittyi, mutta muistan suunnilleen huutaneeni, että "sulla on se huilu, tyhmä!" :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin aina turhauttaa, jos päähenkilö tekee jotain tyhmää tai unohtaa että sillä olisi mukanaan esineitä, joista olisi apua.

      Poista
  2. Minulta on jäänyt tämä lukematta, joten ehkä olisi aika vihdoin tarttua tähän teokseen. Eräs tuttunu piti kirjasta niin paljon, että antoi pojalleen nimeksi Mio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ehkä kolmesta Lindgren suosikistani paras. kannattaa lukea. :) Mio on kyllä kaunis nimi.

      Poista