torstai 28. syyskuuta 2017

Lukupiirissä: Peter S. Beagle: Viimeinen yksisarvinen

"Yksisarvinen eli sireenimetsässä, ja se eli aivan yksin. Se oli hyvin vanha,
vaikka ei tiennyt sitä, eikä se enää ollut huolettoman meren vaahdon värinen,
vaan pikemminkin niinkuin lumi, joka leijuu alas kuutamoyönä."
    
     
  
Peter S. Beaglen takakannessaan nykyklassikoksi julistettu Viimeinen yksisarvinen on odottanut hyllyssäni lukemistaan jo kymmenen vuotta. Ostin kirjan poistomyynnistä siitä kirjastosta, jossa olin työharjoittelemassa vuoden toukokuusta 2006 toukokuuhun 2007. Ehdotin kirjaa Neekkiksen kanssa vetämäni lukupiirin elokuun kirjaksi ja odotukseni olivat varovaisen korkeat. Olen vuosia sitten nähnyt kirjan pohjalta tehdyn animaation, joskin muistikuvani ovat hyvin hämärät.
  
Teos oli aikamoinen pettymys. Se oli myös vähällä aiheuttaa pahan lukujumin. Lukuaikani kun on nyt työharjoittelun aikana kortilla ja tuntui haaskaukselta käyttää sitä tähän, mutta minkäs teet - luin kirjan sinnillä loppuun, jotta voin keskustella piiriläisteni kanssa siitä. 
  
Mutta miksi lukukokemukseni oli niin huono? Monestakin syystä: ensinnäkin en pitänyt yhtään kirjailijan kielikuvista, joista muutamia esimerkkejä alla. Niitä oli aivan liian helppoa listata, sillä valinnan varaa oli, sen verran kömpelölitä ne tuntuivat - ellei se juurikin ollut niiden tarkoitus, kovin runolliseksi en niitä ainakaan kokenut. Toisekseen kirjailija ei ole osannut päättää, onko teos korkeaa fantasiaa vai sen kliseille naureskelevaa parodiaa, koska lopputulos outo välimuoto molemmista. 
  
Taivas oli kuin ruusunpunaista kalaa. (s. 16) | Ne olivat kuin ääni, jonka mehiläiset voisivat saada aikaan surostessaan kuussa. (s. 40) | Mies kiskoi märkää viittaansa ympärilleen kunnes näytti katkenneelta sateenvarjolta. (s. 47) | Hän tunsi olevansa kuin hylätty perhoskotelo. (s. 75) | Hänen kasvonsa olivat pehmeät ja mukavat kuin vahhtokaramelli. (s. 83) 
    
Teosta on kehuttu sen laulujen onnistuneesta sanoituksesta, mutta minulle ne olivat aivan kammottavia tekeleitä. Harvoin niin - paremman sanan puutteessa - gringeihin lyriikoihin olen törmännyt. En osaa sanoa miten iso osa kääntäjällä on ollut tässä, pitäisi vertailla alkuperäiskieliseen versioon, ennen kuin voisin sanoa varmaksi. Tämän lisäksi myös juoni jätti kaipaamaan jotain enemmän; laajemman maailman, syvempiä tasoja, enemmän mieleenjääviä hahmoja... vähemmän koheltamista (sekin on oma taiteenlajinsa).
  
Teoksen päähenkilö, vai sanoisinko -olento, on yksisarvinen, jonka asustelee syreenimetsässä, jossa on aina kevät. Eräänä päivänä se kuulee metsänsä läpi kulkevien metsästäjien pohtivan ovatko kaikki yksisarviset jo kadonneet, sillä kukaan ei ole nähnyt niitä vuosiin. Nämä myyttiset olennot asuvat yksin ja hajallaan, joten yksisarvisemme lähtee vaeltamaan ja etsimään kaltaisiaan. Matkalla hän kohtaa mm. taikuri Schmendrickin ja iloisen rosvojoukon mukana kulkevan Molly Gruen. Kaksikko lähtee yksisarvisen kanssa selvittämään vastausta kysymykseen, onko se todellakin lajinsa viimeinen. 
    
Teoksen loppupuoli oli hyvin hämmentävä, joskin mukaan ilmestyvä syksyinen kissa oli ihana ja varmaan ainoa asia, mistä kirjassa pidin. Pohdin lukemisen aikana, millainen teos olisi ollut esimerkiksi Terry Pratchettin kirjoittamana, sillä hänen tyylillään tarinasta olisi varmasti saanut irti enemmän. En siis rakastunut tähän fantasiaan (vaikka sydäntäni en olekaan vienyt panttilainaamoon) ja tulevaisuudessa tulenkin varmaan entistä tarkemmin harkitsemaan tartunko fantasiaan, sillä niin harvoin löydän minua lukijana palkitsevia fantasiateoksia.
  
Arvosana:

    
Takakannesta:
Jo kauan, jo ajoista ennen muistin alkua yksisarvinen on elänyt yksin taiotussa syreenimetsässä, jossa kuolemalla ei ole valtaa häneen. Mutta sitten lumottuun metsään kantautuu synkkä viesti: ”Yksisarviset ovat kadonneet maailmasta”. 
  
Kuningas Haggard on itsekkäässä kauneudenkaipuussaan vangituttanut kaikki maailman yksisarviset ja nimittänyt niiden vartijaksi kammottavan härän. Ainoa vapaa yksisarvinen lähtee pelastamaan lajitovereitaan tohelon taikurin Schmendrickin ja Molly Grue -nimisen naisen kanssa. Heidän taianomainen seikkailunsa huipentuu yksisarvisen ja punaisen härän yhteenottoon autiolla rantahietikolla. 
  
Vuonna 1968 englanniksi ilmestynyt Viimeinen yksisarvinen on yksi fantasiakirjallisuuden rakastetuimmista nykyklassikoista. Nyt tämä kaikenikäisten fantasia on saapunut lumoamaan myös ne suomalaiset lukijat, jotka eivät ole vielä kärränneet sydäntään panttilainaamoon.
    
Suomentanut: Leena Peltonen, 224 sivua, WSOY 1994
  
Alkuperäinen nimi: The Last Unicorn (1968)
  
Luettu  myös täällä: TaikakirjaimetNew Vogue Children, Kalaksikukko / Sari Peltoniemi

4 kommenttia:

  1. Olen itsekin kaavaillut ttämän lukemista, mutta tekstisi vähän laittoi miettimään uudestaan. Varsinkin poimivasi kielikukkasit kuulostavat munkin korvaan oudoilta. Voisin ehkä pitää kirjasta jollain oudolla tapaa, mutta jää nähtäväksi tartunkokaan kirjaan.

    Harmi, ettet enää koe fantasiateoksia enää palkitseviksi itsellesi. Fantasia ja sen eri alalajit ovat mulle tärkeimpiä kirjallisuuden genrejä, joten on sääli että joku ei koe saavansa siltä mitäön. Mutta jatka niiden kirjojen lukemista jotka tuntuvat sinusta hyviltä ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukupiiriin ehti tällä kertaa mukaan vain yksi osallistuja ja hänkin oli lukenut kirjasta vain puolet. Samoilla linjoilla olimme teoksesta.

      Odinin lapsi odottelisi hyllyssä, siitä kuullut paljon kehuja. Scifi-puoli on pidemmän aikaa kiinnostanut enemmän, joskin spefin pariin päädyin aikoinaan fantasian kautta. Etenkin sellaiset alalajit kuin dystopia ja steampunk maistuvat. Tarttunen varmaan jatkossa vielä fantasiaan, joskin ehkä hieman erityyppiseen genren laajan sateenavrjon alla.

      Poista
  2. Hei Niina, kiitos tarkasta tekstistäsi! Itse elän ja hengitän fantasiaa joten epäonnistuneet teokset pahoittavat mielen... Tämä sinun analyysi pelastaa varmasti monet pettymykseltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus kehuttu teos onkin itselle pettymys ja tuntuu kuin olisi lukenut ihan eri teoksen kuin kaikki muut. Tämä on yksi niistä ja mm. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja kuuluu samaan katgoriaan. Senkin luin lukupiirissä ja kaikki muut pitivät kirjaa hauskana, minulle se oli aivan kauhean surullinen kuvaus yksinäisestä miehestä, jonka muistisairas vaimo asuu hoitokodissa. Näin me ihmiset olemme erilaisia.

      Annan fantasialle vielä mahdollisuuden, sillä yksi huono kirja ei maalaa koko genreä huonoksi. Esimerkiksi hyllyssäni odottelisi Siri pettersenin Odininlapsi, jota on kehuttu paljon. Olin 13, kun luin ensimmäisen fantasiakirjani (tosi siis genreen olin nuorempanakin tutustunut, mutten tuolloin tinnyt genren nimeä). Teos oli Anu Holopaisen Kristallien valtakunta ja olen löytänyt lukuisia kestosuosikkeja fantasiasta, mutta viimeisten 10 vuoden aikana paljon vähemmän. Yhtenä huikeana lukukokemuksena on kuitenkin mainittava Angie Sagen Septimus Heap-sarja, jota povattiin Harry Potterin päihuittäjäksi -ihan siihen ei kirjailija pystynyt, mutta todella mainio sarja kuitenkin kyseessä.

      Poista