 |
| Messuillla eka, messuilla vika... Ensimmäisenä päivänä Messukeskuksen edessä oli paljon ihmisiä, sunnuntaina lähdettyäni viimeisen lavaohjelman jälkeen ulkona satoi ja joku oli tuonut pääoven eteen lätäkköön söpön minikumiankan! |
Kolmisen viikkoa sitten lukeva kansa kokoontui Messukeskukseen, Helsingin kirjamessuille. Minäkin olin kirjahumussa mukana, nyt jo viidennettä kertaa. Kiitos Kirjamessuille ja Messukeskukselle bloggaajapassista, jonka avulla pääsin tälläkin kertaa osallistumaan joka päivä! Sen verran aikaa on ehtinyt jo tapahtumasta kulua, että en enää saa täysin punaista lankaa kiinni kaikista muistiinpanoistani, joten jos jokin vaikuttaa raportissani epäjohdonmukaiselta, siinä syy.
Tässä postauksessa käyn läpi kiinnostaviampia lavaohjelmia, joita kävin kuuntelemassa. Tällä kertaa messuhallia halkoi keskeltä kaksi nurkasta nurkkaan kulkevaa mattoa, toinen pinkki, toinen sininen ja nämä diagonaaliset reitit olivatkin näppäriä suunnistamisen kannalta - ei sillä, että messuilla olisi koskaan vaikeaa navigoida edes ihmismassojen keskellä. Hyvin kyllä huomasi, että messut tekivät kävijäennätyksensä!
Toisin kuin viime vuonna, Töölö-lavalla ei ollut mattolaitureita, eli kuormalavoja, joiden päällä räsymattoja. Visuaalisestihan sellainen on oikein miellyttävää, istumismukavuuden kannalta ei niinkään. Normaaleille selkänojallisille penkkiriveille myös mahtuu enemmän kiinnostuneita. Siksi olikin harmi, ettei suosikkilavani, messujen ehdottomasti parasta ohjelmaa tuottava KirjaKallio tarjosi edelleen vain säkkituoleja, muovijakkaroita ja kuormalavoista kyhättyjä istuimia.
Kuulin lavaohjelmaa katsoessani monen aikuisen (sillä Kallion lava houkuttaa myös muitakin kuin teinejä) valittelevan, kuinka jakkaroilla nököttäminen sattuu selkään ja itsekin olin jäykkä messupäivien jälkeen. Totesipa muutama, ettei edes pääsisi ylös moisilta, jos niille sattuisikin istumaan. Toivottavasti ensi vuonna Kalliossakin nähtäisiin ihan tavallisia tuoleja. Messujen suosikki lavani kun voisi helposti tuplatankin sen ihmismäärän, mitä nyt ja joka vuosi näkee kymmeniä ihmisiä seisomassa lavan reunoilla, kun paikat loppuvat suosittujen kirjailijoiden haastattelujen ja kiinnostavien paneelien aikana.
Fatboyt saavat toki jäädä, ne ovat kiva lisä, jotka saattavat houkuttaa lavan kohderyhmää paikalle muita istuimia tehokkaammin. Harmillisesti näin tänä vuonna, kun joku nuori henkilö heitteli karkkeja ympäriinsä säkkituolissa istuessaan. Siis, jos joku kylvää tahallaan karkkinsa maahan, ei hän ole vonut koskaan olla köyhä tai nälkäinen, taikka ajattele ruokansa hiilijalanjälkeä. Itse en koskaan kehtaisi tuhlata vähiä rahoja karkkeihin, joita en edes viitsisi sitten syödä!
Muutoin en messuilta löytynyt valituksen aihetta, tai no, ehkä yhden kuitenkin: olisi kivaa, jos messuohjelmaa jaettaisiin paremmin. Tänäkin vuonna kun olin messuilla torstaina kahdeksan tuntia, lauantaina ja sunnuntaina kävin katsomassa vain yhdet haastattelut. Onneksi ei mennyt yhtään kiinnostavaa ohjelmaa päälekkäin, kuten joskus aikaisemmin.
Messujen kohokohtia olivat, kun sain tavata Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan hakiessani heiltä signeeraukseen Sensored Reality -sarjan toiseen osaan Glitch, joka minulla on vielä kesken lukemisen. Olin hämmentynyt, että olin AINOA nimmaria hakemaan tullut. Niinpä sitten jutustelin kirjailijakaksikon kanssa vartin verran. Oli kyllä ihanaa vaihtaa ajatuksia rennossa meiningissä.
Sain kuulla kiitoksia kirjabloggaajien edustajana, kuinka teemme kollektiivisesti hienoa työtä, kun kukaan ei oikein nykyään puhu nuortenkirjoista. Esimerkiksi kun Finlandia-palkitoehdokkaat julkaistiin, ei lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden paljastustilaisuutta striimattu tai nauhoitettu ollenkaan! Huolipuhetta nuorten lukemisesta kyllä riittää, mutta ei mitään oikein tekoja. No, onneksi on Lukuklaania ja muita, jotka sentään yrittävät parantaa tilannetta, mutta mediaa ei näytä kiinnostavan.
Muita kohokohtia olivat, kun sattumalta Anu Holopainen, teinivuosieni suuri idoli, käveli vastaan ja moikkasi! (Toivottavasti en erehtynyt, ja hän moikkailikin jotakuta takananai.) Oli myös hienoa päästä kuuntelemaan ensimmäistä kertaa kansainvälistä kirjailijaa, nimittäin ruotsalaista Mats Strandbergiä, jota haastateltiin onneksi englanniksi eikä ruotsiksi. Kallion lavalla kun oli tänä vuonna myös ruotsinkielistä ohjelmaa. (Teemamaa Ranska ei kyllä näkynyt messuilla...)
On myös mainittava samaan aikaan olevat Ruoka ja viinimessut, joilla vierailimme puolison kanssa. Söimme niin hyviä falafeleja, että aloin spontaanisti itkemään, eikä minulle ole koskaan käynyt niin aikaisemmin! Tuon lisäksi itkin, kun maistoin saaristolaisleipää. Leipää pitikin ostaa matkaan paketillinen. Unohtumattomat messut siis!
Torstai 24.10.
Helena Waris: Jäänvartija (Konetrilogia #3)
Ehdin lukemaan Helena Wariksen Jäänvartijan hyvissä ajoin ennen messuja, toisin kuin muutaman muun kirjan, joiden tekijöiden haastatteluja kuitenkin kävin kuuntelemassa. Konetrilogia on ollut minulle kiinnostava kokemus siinä, kuinka ensimmäinen osa ei vielä lumonnut, mutta kirja kirjalta teosten maailma tuntui kiinnostavammalta ja tarinankerronta koukuttavammalta. Tästä kolmannesta pidin paljon ja oli kivaa kuulla kirjailijan mietteitä.
Kallion lavan ohjelmasta vastaavat Kallion ilmaisutaitolukion opiskelijat. He kysyvät aina mielenkiintoisimmat ja kirjailijaa haastavimmat kysymykset. Nuoret kysyivät Warikselta, olisiko Kone ratkaisu ilmastonmuutokselle. Kirjailija totesi, että kyseessä on poliittinen kirja, joka syntyi huolesta tulevaisuudesta. Hän toivoi, että ihmisiä ohjaliltaisiin kovemmalla kädellä esimerkiksi verotuksella ja lihan syönnin kieltämisellä. Vapaata tahtoa ja systeemiä ei kuitenkaan voi asettaa vastakkain, koska asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Toisaalta Wariksen mielestä teoknologialla on jo nyt liikaa valtaa meistä ja totesi olevansa Facebook-vastainen.
Waris kommentoi, että vaikka teosten maailma muistuttaa omaamme, se on silti aivan oma todellisuutensa, jossa muutamat asiat vain ovat samantapaisia, kuten Huippuvuorilla sijaitsevaa siemenpankkia muistuttava rakennus pohjoisella mantereella. Hän jätti lopun tarkoituksella avoimeksi, eikä kalunnut maailmaa tyhjäksi, jotta lukija voisi itse täyttää aukot.
"Sopivassa suhteessa totta ja humpuukia."
Waris oli hyvin vaatimaton kirjastaan, suorastaan yllättynyt, että tuli sellaisen kirjoittaneeksi. "Tämmöinen tästä tuli." Hän kirjoitti trilogian kolmannen osan kolmessa kuukaudessa, mikä ainakin minusta kuulostaa todella nopealta. Edellisen kirjan jälkeen Waris ei vielä tiennyt mihin suuntaan veisi tarinaa, mutta hänellä oli mielessään kolme asiaa, jotka tahtoi kirjaan: toteemieläimensä jääkarhun, siemenpankin ja helikopterin.
Hän kertoi kirjoittaneensa tähän osaan paljon intiimejä kohtauksia hahmojen välillä, mutta kustannustoimittaja pyysi karsimaan niitä, koska kirja on nuorille. Tätä vähän harmittelin, sillä pari viime vuoden nuortenkirja suosikkiani, Magdalena Hain Kolmas sisar ja Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous sisälsivät todella taidokkaasti kirjoitettuja seksikohtauksia. Kyllä nuorillekin voi kirjoittaa seksistä!
Waris olisi halunnut sarjaan neljännen kirjan, jonka näkökulmahahmo olisi ollut Jesber, mutta kustannusopimus kattopi vain kolme osaa. Näin lyhkäisiä kirjoja olisi kyllä mielellään lukenut enemmänkin. Wariksen mukaan tähän maailmaan ei kuitenkaan enää tulee lisää, vaikka totesikin, että "jäi hyvä maailma, olisi voinut kirjoittaa enemmänkin". Ensi keväänä Aarikselta tulee ensimmäinen lastenkirja, Olafin pentupäiväkirjat – Pässit pullakahveilla, johon hän on saanut inspiraation omista kotieläimistään.
"En kaipaa sivistynyttä yhteiskuntaa."
Solarpunk - Toivon tieteiskirjallisuutta -paneeli
Solarpunk-paneelia oli vetämässä Vesa Sisättö, keskustelijoina kirjailijat Taru Kumara-Moisio, Mia Myllymäki ja Risto Isomäki. Solarpunk oli Isomäelle uusi ja hieno käsite, vaikka osa hänen tuotannostaan olevista elementeistä onkin kyseiseen genreen laskettu. Teema löytyy niin Kumara-Moision Ihmisversoista kuin Myllymäen seuraavasta teoksesta.
Sisättö julkaisi tammikuussa artikkelin, jossa esitteli joukon solarpunk-teoksia, joista osa on vähän vanhempiakin (kuten 1970-luvun ympäristöutopiat), eikä termiä varmasti tulloin vielä ollut edes keksitty. Ne ovat kuitenkin karkeasti kuvattuna toiveikkaita tulevaisuuskuvitelmia. Genressä ei kirjoja kuitenkaan ole tuhottoman paljon, sillä dystopiat ovat kirjoittajalle ja lukijalle mehukkaapia kuin utopiat ja usein yhden utopia on toiden dystopiaa. Onkin haastavaa kirjoittaa toiveikkaita futuristia kirjoja, sillä mitä koukuttavaa ja jännittävää voisikaan taopahtua, kun kaikki on hyvin. Isomäkikin totesi, että paniikki ydinvoimalssa on paljon jännittävämpi kuin paniikki tuulivoimalassa.
"Voihan plörö."
Myllymäki pohtikin, että utopia ei ole suora synonyymi solarpunkille, vaikka ratkaisuja isoihin ongelmiin on jo keksitty. Hän kertoi, että on olemassa myös termit hopepunk ja protopia, joista jälkimmäinen tarkoittaa matkaa kohti parempaa. Tähän genreen laskisin esimerkiksi Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Sensored Reality-sarjan, sillä kirjoissa kerrotaan, kuinka vedenpinta on noussut, mutta ilmastonmuutos on saatu hillittyä niin, että ilmassa on enemmän happea kuin koskaan sitten dinosaurusten vielä asuttaessa maata. Myllymäen mielestä solarpunkissa voi ideoida laajalla skaalalla innovatiivisesti, sillä se on kirjallisuustyyppinä hyvin avara.
"Uskalla unelmoida."
Kumara-Moisio kertoi, että idea Ihmisversiohin syntyi, kun hän havahtui siihen, kuinka synkäksi nuortenkirjallisuun on mennyt. Hän tahtoi herättää ajatuksia ja toivoa, pienin askelin yhteen hiileen puhaltamista, sillä nuorten arvomaailma on muuttumassa. (Hyvin samoilla sanoilla totesi Katherine McGee Tuhat kerrosta-kirjasarjan syntyä.) Isomäki sanoi, että epätoivo ilmastoasioissa on vaarallista. Ilmastonmuutoksen on sanottu mm. olevan itseään toteuttava, sillä ilmiön todistusainesto herättää voimakkaan vastareaktion.
Myllymäki kertoi olevansa kyllästynyt kauhistuttaviin uutisiin. Hänelle tulee fyysinen pahaolo ja hän kaipaa positiivista kirjallisuutta, hyviä uutisia ja valoa elämään. Hän peräänkuulutti yhteisöllisyyttä ja historian hyväksymistä. Lopuksi Kumara-Moisio kertoi, että jatkoa Ihmisversiolle on tulossa, samoin isomäki on julkaisemassa uutta, joukossa kenties jopa visio paremmasta yhteiskunnasta.
"Hulluja presidenttejä."
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch (Sensored Reality #2)
Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Sensored Reality -sarjan toinen osa Glitch oli minulla kesken matkatessani messuille. Otin kirjan mukaan, jotta voisin saada siihen nimmerit kirjailijoilta ja yllätyin, kun oli ainoa, joka tuli signeerauspiteelle. Sainkin sitten jutella leppoisasti kahden kirjailijan kanssa.
Vacklin ja Parhamaa kertoivat, etteivät olleet osanneet lopettaa ensimmäistä kirjaansa, mutta se oli ollut niin jännittävä kustantajan mielestä, että heille tarjottiin jatkosopimusta kahden kirjan verran. Hyvä niin, sillä olen ainakin itse pitänyt paljon heidän luomastaan maaimasta, vaikka se muistuttaakin vähän Ernest Clinen Ready Player Onea, eikä siten ole täysin uniikki. Kirja ei kuitenkaan kaksikolle ollut tuttu ennen kuin siitä tehtiin elokuva.
Sarjan alkuperäinen nimi oli ollut Suited Reality, sama nimi kuin kaksikon lyhytelokuvalla, mutta sen ei uskottu toimivan englanninkielellä, jos kirjaa joskus käännettäisiin. En kyllä osaa samaistua väitökseen, sillä kyllä "puettu todellisuus" olisi varmasti ollut ihan yhtä hyvä nimi kuin "aistittu todellisuus" (joskin nimessä on myös hauska kielileikki, joka viittaa myös sensurointiin).
Kirjailijat puhuivat myös pelaamisesta, minkä merkitys tulevaisuudessa tulee heidän mielestä kasvamaan. onhan pelaaminen tarinankerronnan tavoin tärkeä osa ihmisyyttä. Pelit myös vievät teklnologiaa eteenpäin (mm. vr = virtuaalitodellisuus ja ar = augmented reality eli lisätty todellisuus). Kirjailijoiden mielestä ilmastonmuutokseenkin voisi varautua keräämällä selviytymistaitoja pelaamalla. Pelit myös kasvattavat empatiakykyä, kun astuu hahmojen saappaisiin. Heidän mielestään peleistä puhutaan tarpeettoman paljon pahaa, ei koskaan hyvää, vaikka esimerkiksi epäonnistumiset ovat merkittävä oppimiskokemus.Teosten maailmassa ihmiset ovat valloittaneet lähiplaneettoja, esimerkiksi Venuksen kasvihuoneilmiö on hillitty. Eri paikoista tulevat ihmiset ymmärtävät toisiaan englannin tapaisen "yleiskielen" ansiosta ja futuristiset silmäimplantit toimivat myös virtuaalikääntäjinä. Kirjailijat eivät olleet laskelmoineet hahmostaan tulevan orpoa, vaikka vanhemmattomuus onkin hyvin tyypillistä kirjallisuudessa. Se on hyvä keino saada hahmo kohtaamaan vaikeuksia.
En malta odottaa, että sarjan kolmas osa Replica ilmestyy ensi vuoden toukokuussa.
Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja
Taru Kumara-Moision Ihmisversoja en ennen messuja ehtinyt lukemaan, mutta se odottelee lukupinossa, teos nimittäin sopii mainioisti meneillään olevaan Scifi-lukuhaasteeseeni. Kumara-Moision kaksi lavaohjelmaa saivat minut vielä aikaisempaakin kinnostuneemmaksi teoksestaan, johon on kuulemma tekeillä jatko-osakin.
Kumara-Moisio kertoi vierailleensa japanissa ja ihastuneensa maahan sekä sen kulttuuriin (minkä lisäksi tyttärensä on mangan ja animen fani), miksi myös kirjassa on paljon japani-viittauksia. Hän kertoi kirjan kirjoittamisen olleen pitkäaikainen haave, mutta oli ensin hankkinut järkevän ammatin äidinkielen- ja kirjallisuudenopettajana. Kumara-Moisio kertoi myös harrastavansa larppaamista, jota käyttää myös opetusmenetelmänä.
Olen kirjoittanut muistiinpanoihini seuraavan katkelman, mistä en saa aivan enää kiinni alkuperäistä sanomaa, mutta haluan tarjota tämän teille joka tapauksessa: "kansainvälisyys -> maapallon pieneminen, ei rajat kiinni nationalismia". Teokset hahmot ovat eri puolilta, monia etnisyyksiä, mutta ei tarkkaa kuvausta tai määrittelyä, sillä kirjailija haluaa antaa tilaa lukijan päättää.
Sini Helminen: Maan povessa
Sini Helmisen Maan povessa päättää neliosaisen Väkiveriset-sarjan. Tällä teoksellaan Helminen halusi ottaa kantaa kaivostoimintaan ja ympäristöteemoihin. Hän olisi halunnut aloittaa kirjan heti maahisten maailmasta, mutta lukijan olon helpottamiseksi tarina alkaa meidän maailmastamme. Maahisilla kieltämättä oli sen verran erikoinen maailma, että tämä ratkaisu oli ehkä ihan hyvä.
Hän kertoi kirjoittavansa tarina edellä, ei tarkoituksenaan perehdyttää nuoria suomalaiseen kansaperinteeseen, vaikka onkin tahallaan joissakin haastatteluissa näin väittänytkin.
Sinipiika Tuulian nokkela sanailu pohjaa kirjailijan omaan mieltymykseen. Helminen kertoi, että antaa juoksulenkillä tarinoiden ja hahmojen virrata, sillä vailla lukeminen ja elokuvien/tv-sarjojen katsominenkin auttaa, täytyy teokselle antaa aikaa.
Sini Helmisen Maan povessa päättää neliosaisen Väkiveriset-sarjan. Tällä teoksellaan Helminen halusi ottaa kantaa kaivostoimintaan ja ympäristöteemoihin. Hän olisi halunnut aloittaa kirjan heti maahisten maailmasta, mutta lukijan olon helpottamiseksi tarina alkaa meidän maailmastamme. Maahisilla kieltämättä oli sen verran erikoinen maailma, että tämä ratkaisu oli ehkä ihan hyvä.
Hän kertoi kirjoittavansa tarina edellä, ei tarkoituksenaan perehdyttää nuoria suomalaiseen kansaperinteeseen, vaikka onkin tahallaan joissakin haastatteluissa näin väittänytkin.
Sinipiika Tuulian nokkela sanailu pohjaa kirjailijan omaan mieltymykseen. Helminen kertoi, että antaa juoksulenkillä tarinoiden ja hahmojen virrata, sillä vailla lukeminen ja elokuvien/tv-sarjojen katsominenkin auttaa, täytyy teokselle antaa aikaa.
Nonna Wasiljeff: Tomupoika
Nonna Wasiljeffin Tomupoika on yksi tämän vuoden eniten odottamiani teoksia. Sen nimittäin oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä, mutta julkaisu siirtyi syyskaudelle, mikä on varmasti kirjan kannalta ihan hyvä. Näin kirjailijalle jäi enemmän aikaa hioa kirjaa kustannustoimittajan kanssa. Wasiljeff tosin oli alkanut saamaat muokkaamisesta jo tarpeekseen.
"Me hinkattiin ja hinkattiin niitä vitsin kohtia."
Eniten häntä riipaisi taistelukohtausten vähentäminen. Hän on harrastanut lapsesta saakka judoa, mitä kautta hänellä oli edes etäinen käsitys oikeasta taisteluista. Wasiljeff kertoi varjoissa liikkumisen saaneen inspiraation suomalaisesta mytologiasta, metsänpeitosta. Tarinan oli alunperin tarkoitus sijoittua tulevaisuuteen, mutta lopulta miljööksi muodostui vääristynyt 1940-luku.
"Ensin otetaan ote ja sitten satutetaan sitä toista."
Wasiljeff kertoi, että samaan maailmaan sijoittuva jatko-sarja on tekeillä ja näkökulmahahmo tulee vaihtumaan.
Perjantai 25.10.
Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä
Mikko Koirasen esikoisteoksen Nauhoitettava ennen käyttöä ehdin lviimein ukemaan tässä kuussa, ihan muutama päivä sitten ja postaus siitä onkin tulossa pian. Koiranen oli saanut idean kirjan kirjoittamiseen nyt niin mediaseksikkäästä huolesta, kun pojat eivät lue (hän toivoo kuitenkin, että muutkin kuin nuoret lukisivat kirjan). Tästä syntytarinastaan huolimatta tarina oli kuitenkin ihan loistava!
Poikien tavoittaminen on Koirasen mukaan vaikeaa, etenkin jos on sellainen kuin kirjailija itse, joka ei lue fantasiaa, dekkareita tai urheilukirjoja. Hän haki kosketuspintaa nuorten elämään YouTuben kautta, sillä omat pojat ovat vielä liian pieniä. Kirjassa onkin paljon aikalaisilmiöitä, joita Koiranen ei halunnut vältellä monien muiden tavoin. Hän ei pelkää niiden vanhenevan vaan kokee niiden tekevän kirjan maailmasta uskottavamman.
Ouluun sijoittaminen keksityn paikan sijaan oli Koirasen mukaan laiskuutta, mutta pääsipä samalla käyttämään Oulun murretta. Hän yritti kirjoittaa teoksensa mahdollisimman realistisesti, vaikka siinä onkin yhtenä teemana aikamatkustaminen. Kirjailijan väite, ettei teos ole scifiä on vähän hankala, sillä kyllä itse laskisin tämän scifiin samalla periaatteella kuin maaginen realismikin on fantasiaa. Spefiä se ainakin on.
Koiranen kertoi kirjoittaneensa ensimmäisen version kirjasta kynällä vihkoon. Hän hyödyntää tunnin mittaiset työmatkansa joukkoliikenteessä kirjoittamalla. Hänen tapansa kirjoittaa on kiinnostava: hän tietää kuinka jokin kohtaus alkaa ja loppuu, välit vain tulevat. Last Action Hero on hänen suosikkielokuviaan ja lempikirjakseen hän mainitsi Stephen Kingin 22.11.63. Uusi kirja on jo tekeillä, jään sitä odottamaan varsin kiinnostuneena.
Mikko Koirasen esikoisteoksen Nauhoitettava ennen käyttöä ehdin lviimein ukemaan tässä kuussa, ihan muutama päivä sitten ja postaus siitä onkin tulossa pian. Koiranen oli saanut idean kirjan kirjoittamiseen nyt niin mediaseksikkäästä huolesta, kun pojat eivät lue (hän toivoo kuitenkin, että muutkin kuin nuoret lukisivat kirjan). Tästä syntytarinastaan huolimatta tarina oli kuitenkin ihan loistava!
Poikien tavoittaminen on Koirasen mukaan vaikeaa, etenkin jos on sellainen kuin kirjailija itse, joka ei lue fantasiaa, dekkareita tai urheilukirjoja. Hän haki kosketuspintaa nuorten elämään YouTuben kautta, sillä omat pojat ovat vielä liian pieniä. Kirjassa onkin paljon aikalaisilmiöitä, joita Koiranen ei halunnut vältellä monien muiden tavoin. Hän ei pelkää niiden vanhenevan vaan kokee niiden tekevän kirjan maailmasta uskottavamman.
Ouluun sijoittaminen keksityn paikan sijaan oli Koirasen mukaan laiskuutta, mutta pääsipä samalla käyttämään Oulun murretta. Hän yritti kirjoittaa teoksensa mahdollisimman realistisesti, vaikka siinä onkin yhtenä teemana aikamatkustaminen. Kirjailijan väite, ettei teos ole scifiä on vähän hankala, sillä kyllä itse laskisin tämän scifiin samalla periaatteella kuin maaginen realismikin on fantasiaa. Spefiä se ainakin on.
Koiranen kertoi kirjoittaneensa ensimmäisen version kirjasta kynällä vihkoon. Hän hyödyntää tunnin mittaiset työmatkansa joukkoliikenteessä kirjoittamalla. Hänen tapansa kirjoittaa on kiinnostava: hän tietää kuinka jokin kohtaus alkaa ja loppuu, välit vain tulevat. Last Action Hero on hänen suosikkielokuviaan ja lempikirjakseen hän mainitsi Stephen Kingin 22.11.63. Uusi kirja on jo tekeillä, jään sitä odottamaan varsin kiinnostuneena.
Mats Stansdberg: Loppu
Mats Standbergin Loppu on kertomus maailmalopusta. Maata kohti tulevaa asteroidia ei voi torjuua millään ja kahden näkökulma henkilön kautta seurataan tapahtua viimeisten viikkon ajalata. Standberg kertoi rakastavansa katastrofileffoja vaikka olisivatkin niin huonoja kuten 2012 ja The Day After Tomorrow (itsekin pidän niistä plajon!).
Päähenkilöistä toinen, Simon, on saanut käyttäytymismallinsa siitä, kuinka Strandberg lettaisi otse suhtautuvansa vastaavassa tilanteessa. Toinen päähenkilö, Lucinda, on saanut piirteitä hänen ystävältään, jolla oli ollut vakava keuhkotauti.
Strandberg kertoi olevansa ilmastoahdistunut ja hän pelkää maailmaloppua. Kirjan asteroidi edustaa todellisen maailman ongelmia, se on vain paljon konkreettisempi. Tapahtumista kirjoittaminen oli ollut vapauttavaa, eikä ollenkaan niin masentavaa kuin voisi luulla. Strandberg kertoi, että hahmot käyttäytyivät kirjoitusprosessin aikana eri tavoin kuin oli aluksi odottanut.
Strandberg ei ajattele teostaan ensisijaisesti YA-kirjana vaan kirjoitti sen tarina edellä. Kirjalle löytyy myös soundtrack Spotifysta! (Jos joku löytää sen, linkatkaa.) Stranderg kertoi, että hän on allerginen koirille, mutta kuinka hänen vanhempansa olivat hankkineet heti koiran, kun hän muutti pois kotoa. (Jos käsitin oikein, tuo koira toimi kirjankoiran Bombomin esikuvana.)
"Mahtavatko he vihata minua?"
Strandberg kertoi, että koska on itsekin LGBTIQ+ -ihminen, hän yritti luoda kirjaan paljon erilaisia hahmoa, koska sellainen on kiinnostavaa.
Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa
Johanna Hulkon Suojaava kerros ilmaa on niitä teoksia, joita en ennen messuja ehtinyt lukemaan, mutta luin sen sitten tässä kuussa ja bloggasinkin jo siitä. Sain haastattelun pohjalta kuvan, että teoksen 14-vuotias päähenkilö Kerttu eli Kepa olisi ylipainostaan huolimatta tosi positiivinen hahmo, suorastaan motivaatiopuhuja kurvikkaille naisille. Näin en kuitenkaan itse kirjaa kokenut.
Hulkko kertoi, ettei ajattele lapsia lapsina vaan ihmisinä. Hänen mukaansa maailma tarvitsisi enemmän armollisuuta, sillä monet itsetunto-ongelmat syntyvät ulkoisista paineista. Kepa ei "parannu" lihavuudesta tai tule onnelliseksi laihduttamalla. Hänellä on hyvin henkilökohtainen kokemus ylipainosta. Hulkko kertoi itkeneensä kirjoittaessaan. Hän kertoi teoksen olevan kohotettua todellisuutta eli kokemusmaailma on tiivistynyttä.
"Nuori Johanna asuu minussa edelleen, näiden harmaiden hiusten allakin. Meissä on monta minää ja aika-kautta."
Hulkosta on sääli, etteivät aikuiset lue lasten- ja nuortenkirjoja. "Olisi syytä, herättelisi paljon keskustelua. Kelaaminen tekee kaikille hyvää." Aikuisten virhe on olettaa, että nuoret olisivat homogeeninen massa, he ovat yksilöitä siinä missä muidenkin (ikä)ryhmien edustajat. Kirjoittamalla (ja lukemalla) pystyy hyppäämään toisen ihmisen saappaisiin.
Hulkon mielestä lastenkirjoihin kuuluu onnellinen loppu, nuortenkirjoissa loppu voi olla avoinkin, mahdollistaen monta tulkintaa. (Itsehän en ole kauhean suuri avointen loppujen fani, ainakaan jos kirjailija ei tarjoile riittävästi pureskeltavaa joka jää mieleen pyörimään viimeisen lasueen jälkeen.)
Samastuin kovasti Hulkkoon, etenkin kun hän sanoi että "puhun paljon, jos ette ole vielä huomanneet!"
Myös nämä kävin kuuntelemassa:
- Sanna Isto: Sirpale
- Seksistä kirjoittamisen sietämätön vaikeus -paneeli
- Eino Nurmisto: Homopojan opas
- Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki
- Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
