Antti Tuomainen: Parantaja

  "Aikuisten uhkaukset ja vaatimukset ja pienten lasten itku 

sekoittuivat yhdeksi ja samaksi ihmislajin hädäksi."

 

          

Pakko heti alkuun tunnustaa: minä en yleensä lue dekkareita. Mutta silloin kun sellaiseen tartun, on teoksessa oltava jokin erityisen mielenkiintoinen koukku. Antti Tuomaisen Vuoden johtolanka 2011-palkinnon voittaneen dekkarin miljöönä on dystooppinen Helsinki. Teoksen paikkanimistö antaa pääkaupunkia tuntevalle tarkan kartan siitä, missä milloinkin ollaan. Jopa minä pysyin suurimmaksi osaksi kärryillä, vaikka olen vain vieraillut kaupungissa muutamia kertoja.
 
Kerronta ottaa ajallista eroa nykypäivään. Tarkkaan ei tiedetä kuinka kauaksi tulevaisuuteen teos sijoittuu, sillä sen esittämä ilmastonmuutos voi tapahtua milloin vain. Eräs hahmo teoksessa esittää, että ongelma on perustavanlaatuisesti siinä, että ihmiset saivat vapaan tahdon valita. Tuomaisen teos muistuttaa paljon Annika Lutherin Kodittomien kaupunkia, sillä molemmissa merenpinta nousee, Helsingin kadut tulvivat ja maahan rantautuu ilmastopakolaisia. "Helsinki oli vihdoin kansainvälinen. Mutta aivan tästä emme aikanaan haaveilleet." (s. 210)

  

Ja maailma kulkee edelleen kohti loppuaan. Eikä tässä tietysti mitään uutta ole. Historia kertoo, että tällaista on tapahtunut monesti aiemminkin. Sivilisaatiot kukoistavat ja kaatuvat. -- Mutta jotenkin se ottaa koville kun kyseessä on oma pikku maailma, joka tuhoutuu. (s. 142)

  

Teos alkaa kaksi päivää ennen jouluaattoa. Sadetta on kestänyt syyskuusta saakka lähes taukoamatta. Päähenkilönä seurataan runoilija Tapani Lehtistä, joka on huolissaan vaimostaan, johon ei ole vuorokauteen saanut yhteyttä. Sivuhenkilöksi jäävä vaimo Johanna (jota Tapani takaumissa muistelee vuosien varrelta) on ammatiltaan toimittaja ja hän on seurannut viimeisinpänä juttunaan Parantajaksi nimettyä sarjamurhaajaa.
 
Kulkutaudit, kuten influenssa, ebola, rutto, kurkkumätä, tuberkuloosi ja malaria ovat jo useamman vuoden ajan tappaneet ihmisiä. Sairaalaan ja poliiseihin ei enää luoteta, katujen varsilla on kodittomien makuupusseja ja tulvan alle jääneet  talot kepaavat asumuksseksi köyhille pakolaisille. Rikkaammat ovat muuttaneet Lappiin, pohjoinen on kerrankin haluttua asuinaluetta!

  

Öljy ei ollut vieläkään loppunut, vaikka sitä oli ennustettu jo vuosikymmeniä. Ongelma oli täysin päinvastainen. Öljyä riitti runsain mitoin kaikkeen mikä entisestään kiihdytti vesivarantojen katoamista: sitä riitti ilman maan ja veden lopulliseen pilaamiseen, järvien, jokien ja merien saastuttamiseen hengiltä, kaikkien turhien tavaroiden valmistamiseen. Ne, jotka olivat pelänneet öljyn loppumista, saattoivat tyytyväisinä todeta, että öljy oli mennyt jopa hengissä pysymisen edelle. Kun maailma jonain päivänä loppuisi, öljyä olisi säiliölavoittain ja satamittain; miljardeja tynnyreitä mustaa kultaa otettavaksi mukaan matkalle ikuisuuteen. (s. 134)

  

Hahmot käyttävät teoksessa paljon puhekieltä "mä" ja "sä" sekä sanan "hän" sijaan "se". Vaikka todellisissa puhetilanteissa näin tehdäänkin, luetussa tekstissä tällainen sattuu silmään. Tuomainen esittelee mielenkiintoisia hahmoja, kuten kaikkien aikojen nuorimman kirjallisuuden professorin, joka on kaiken lisäksi nainen. Hänen luomansa maailma on synkkä ja uskottava, "kuka oikeasti uskoo, että asiat kääntyvät parempaan" (s. 40) - tiettyyn pisteeseen asti.

Tapahtumien lyhyt aikaväli, vajaat kolme vuorokautta, saa epäilemään Tapanin inhimillisyyttä: mies on kuin kone, sillä koko teoksen aikana hän taittaa nukkua vain kahdesti. Myös hänen suhteensa Johannaan tuntuu enemmän pakkomieleteeltä kuin rakkaudelta: kuka oikeasti töissä ollessaan lähettää puolisolleen viestejä tunnin välein, vielä kymmenen vuotta kestäneessä suhteessa? Tämä dystopia ei ole aivan kokonaan synkkä ja toivoton, sillä esimerkiksi Tapanin taksikuski tuo valoa tarinaan: "siellä missä näin kadotusta, Hamid näki toivon" (s. 45). Teoksen loppu on hyvin hämmentävä, sillä sen voi tulkita toisistaan poikkeavin, eri tavoin.

  

Tuomaisen teoksella on hiukan samanlainen idea kuin Nora Robertsin salanimellä J.D. Robb kirjoittamissa Eve Dallas-kirjoissa: molemmissa eletään tulevaisuudessa ja ne keskittyvät rikosten ratkaisemiseen, joskin Robbin kirjoissa ei niin vahvasti dystopiaa olekaan. Tuomaisen maailma on synkempi ja suomalaiselle paljon tuntummassa miljöössä.
 
Silti jokin imu jäi lukukokemuksestani puuttumaan: rakkaus ei syttynyt palamaan, makaaberius ei ylittänyt kynnystä ahdistavuuden puolelle ja tuhoutuva maailmakin oli kovin yksisävyinen ja vaisu. Teoksen parasta antia on ihmiskuvaus: kuinka ystävä määritellään ja kuinka apua voi löytää odottamattomalta suunnalta. Voin kuitenkin suositella teosta sellaiselle lukijalle, joka nauttii dekkareista ja ei kaihda dystooppista maailmaa.

 

Arvosana:

   
Takakannesta:  

Tapani Lehtinen on varma siitä, että hänen toimittajavaimonsa on kadonnut.
  
Ilmastonmuutoksen kourissa kamppailevassa Helsingissä yhden naisen vuorokauden mittainen puhelinhiljaisuus ei tietenkään kiinnosta ketään. Niinpä Tapani Lehtisen on itse löydettävä vaimonsa - ja seurattava jälkiä, jotka vievät hetki hetkeltä syvemmälle särkyvän maailman pimeään sydämeen.
  
Parantaja on kivikova rikosromaani ja sydäntä särkevä rakkauskertomus. Se on tarina siitä mihin me parhaimmillamme kykenemme ja mihin me pahimmillamme syyllistymme - ja kuinka pitkälle me olemme valmiit menemään toistemme puolesta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat apokalyptiseen maisemaan, mutta sen viesti on optimistinen: toivoa on aina ja rakkaus on voimista suurin.

  
Asiasanat:  dystopia, ekokatastrofi, dekkari, Helsinki
 

Samantyylisiä kirjoja: J.D. Robb: Eve Dallas-sarja (esim. Kuolema ovella), Annika Luther: Kodittomien kaupunki, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja,  Max Brooks: Sukupolvi Z

   
223 sivua, Helsinki kirjat 2010

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Kirjavinkit, Kaiken voi lukea, Kirjavalas, Anna minun lukea enemmän, Booking it some more, Ja kaikkea muuta, Luettua elämää, Jos vaikka lukisi..., Dekkarihylly,

Lukupiirissä | Hugh Howey: Siilo

 "Hän yrittäisi saada ihmiset havahtumaan pumpulista, jossa heitä oli pidetty"

 

 
Arvostelukappale.
Tunnelmamusiikkia: Apulanta: Koneeseen kadonnut
 
Ihastuin Hugh Howeyn aluksi Kindle-novelleina ilmestyneeseen teokseen Siilo heti alkumetreillään. Sen esittämä maailma on pelottava uskottavuudessaan: maailma jossa totuutta salataan, käskyt satelevat ylhäältä ja kaikki täytyy kierrättää. Siilossa asuminen muistuttaa paljon suosikki pc-pelissäni Fallout 3 esitettyä tilannetta, jossa ihmiset ovat vetäytyneet pommisuojiin turvaan, kun ulkomaailma on tuhoutunut. Mitä tapahtui ja milloin, sitä ei tiedetä.
  
Teosta on verrattu esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeliin, mutta toisin kuin Panemissa, Siilon yhteiskuntaa ei ole jaettu vyöhykkeisiin vaan kerroksiin. Kerroksia on satoja ja ne on jaettu edelleen kolmeen suurempaan osa-alueeseen: ylä-, keski- ja syväkerroksiin. Ne hallitsevat eri resursseja: maataloutta, tietotekniikkaa, sähköä ja politiikkaa. Eri ammatteihin kouluttautuminen aloitetaan nuorena, noin 12-vuotiaana, jolloin monet ammatissaan pätevöityneet saavat seurakseen oppipojan tai tytön, varjon.
 

"Tieto on tallessa täällä, mutta se ei ole kirjoissa. Ja olet väärässä. Sillä ei ole merkitystä. Se on menneisyyttä, eikä menneisyys ole sama asia kuin isiemme perintö. Sinun pitää oppia tekemään ero näiden välillä."

"Ero menneisyyden ja isiemme perinnön välillä." --

"Entä mitä niiden välinen ero tarkoittaa? Mitä luulet sen tarkoittavan?"

"Se tarkoittaa sitä, ettemme voi muuttaa jo tapahtunutta, mutta voimme vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu." (s. 441-442)

 
Elämä on tarkkaan säädettyjen lakien ja ohjeiden hallitsemaa. Jos sääntöjä ei noudata, uhkaa puhdistuspassitus eli kuolemantuomio myrkkyjen saastuttamassa ulkomaailmassa. Rakastuneiden täytyy rekisteröidä suhteensa ja lapsia saavat tehdä vain erityisissä arvonnoissa voittavat. Tehokasta yhteisön koon hallintaa, mutta kuinka pitkään ihmiset voivat elää suljetussa yhteisössä ja tuottaa terveitä jälkeläisiä rajallisesta geneettisestä materiaalista?
    

Julietten mielestä arpajaiset järjestettiin liian pian kuolemantapausten jälkeen. Hänen mielestään arvonnat täytyisi järjestää samana päivänä joka vuosi, jotta niiden yhteys siilossa tapahtuviin kuolemantapauksiin ei olisi niin irvokkaan ilmeinen.

Mutta ruumiin laskeminen multiin ja kypsän hedelmän poimiminen haudan äärellä viestitti: Tämä on elämän kiertokulku. Sitä ei pääse pakoon. Se pitää hyväksyä, sitä pitää vaalia ja arvostaa. Kuoltuaan ihminen toimii ravinnon, elämän turvaamisen välineenä. Vainajat antoivat tilaa seuraavalle sukupolvelle. Me synnymme, meistä tulee varjoja, toimimme itse varjottajina ja viimein väistymme. Muistomme elää kahden varjon välissä. (s. 180)

   

Siilosta on todella vaikeaa sanoa mitään, jotta ei tule samalla paljastaneeksi jotain liian aikaisin. Teos on jaettu nopealukuisiin kappaleisiin. monet yöunet lyhenivät, kun kirjaa ei voinut laskea käsistään: "luen vielä yhden luvun".  Sen voin sanoa, että takakannessakin mainittu Jules on tuorein ja vahvin naishahmo aikoihin. Mielitön mimmi! Mietin pitkään, miksi teoksen alkuperäiskielinen nimi on "Wool", mutta kenties vastaus löytyy postauksen alussa olevasta lainauksesta. Siilossa kirjana on ihastuttava salaisuus: sen paperikannen alla on toinen kansitaidekuva, joka on minusta varsinaista kansikuvaa kauniimpi. Katsokaa vaikka:

  

   

Voi sitä onnenmyyrää, joka ei ole teosta vielä lukenut, häntä nimittäin odottaa aikamoinen herkku! Suosittelen teosta erittäin lämpimästi kaikille dystopian ja laadukkaan kirjallisuuden ystäville. Edes herttaisella tavalla kömpelöt ihastumiset eivät anna aihetta miinukselle. (Alati kasvavalle lukulistalle täytyy tämän johdosta lisätä toinen klaustrofobinen dystopia Dmitri Gluhovski: Metro 2033.)

 

Arvosana:

  

Takakannesta:
Mikä on velvollisuutesi siilossa?
Pitää yllä järjestystä.
Mitä suojelet ennen kaikkea?
Elämää ja isien perintöä.
Mitä se vaatii?
Uhrauksia.
  
Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa. Maailma on saastunut elinkelvottomaksi ja ulkoilma on myrkyllistä hengittää. Ihmiset elävät siilossa ankarien sääntöjen ja rajoitusten armoilla. Mutta jotkut uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja unelmoida.
  
Yksi heistä on Jules.
  
Hän on valmis paljastamaan siilon salaisuudet.
  
"Pelottava, kiehtova ja salaperäinen romaani, joka tempaa lukijan välittömästi mukaansa." - The Guardian

  

Suomentanut: Einari Aaltonen, 575 sivua, Like 2013

    

Alkuperäinen nimi: Wool - Omnibus edition (2013, pienoisromaanit 1-5 julkaistu 2011-2012)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen, Aamulehti, Fifi, Kirjavinkit, Taikakirjaimet, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Notko, se lukeva peikko
 
Samantyylisiä kirjoja: Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa, Max Brooks: Sukupolvi Z, Dmitri Gluhovski: Metro 2033
    
Vrt. elokuvat: Hehkuva kaupunki (City of Ember, 2008) ja Oblivion (2013)

Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä

"En käsitä mikä on ’ihmisluonto’. Se on kai sitten ihmisluontoa 

että jätämme jälkipoville kuvauksia kaikesta siitä, minkä olemme hävittäneet."

   

 
Maameren tarinoiden kirjoittajana tuntemani 21. lokakuuta 1929 syntynyt Ursula K. Le Guin on kuuluisan antropologin Alfred L. Kroeberin tytär (sieltä siis tulee tuo kirjailijattaren nimen mystinen K). Antropologinen tausta näkyy teoksessa, joka on paikoin hyvinkin alleviivaava ja osoitteleva, sekä lukijaansa herättelevä niin ihmisoikeuksien kuin luonnonsuojelun suhteen.

Vuonna 1974 Hugo-palkittu teos Maailma, vihreä metsä on osa hainilaista sarjaa. Vietnamin sodan aikana kirjoitettu teos ilmestyi aluksi novellina vuonna 1972 ja Le Guin laajensi sen romaaniksi 1976. Kirjailijan teokselleen antama alkuperäinen nimi oli “The Little Green Men”. Nämä ”pienet vihreät miehet” viittaavat siis teoksessa esiintyvän rajaseutumaailman kansalaisiin, noin metrin korkeisiin, vihreän karvan peittämiin, apinankaltaisiin humanoideihin, yhteen alkuperäisistä hainilaisista kansoista, joihin myös terralaiset (eli Maa-planeetan ihmisrotu) kuuluvat. Luin teoksen Utopiat ja dystopiat -kurssille.

Miljöönä on paratiisinomainen planeetta Athshe, joka paikallisten kielellä takoittaa metsää. 27 valovuoden päässä Maasta sijaitseva, meren ja metsäisten saarien tilkuttama planeetta on valittu siirtokunnaksi numero 41 ja terralaisten siirtokunta tulee riistämään sen metsiä rakennusaineiksi. Teoksen alussa siirtokunta on ollut olemassa jo neljän vuoden ajan.

Uudeksi Tahitiksi nimetty maailma oli ollut onnellinen utopia siihen asti, kunnes terralaiset ihmiset tulevat ja muuttavat yhteiskunnan järjestyksen dystopiaksi. Terralaiset orjuuttavat athshelaiset, joita he kutsuvat "räksiksi" (englanniksi ”creechies”, sanasta creatures, välillä myös green monkeys). Atshelaisilla kuitenkin on kieli ja kulttuuri, joka vertautuu mielestäni meidän tuntemiimme amerikan alkuperäiskansoihin, aboriginaaleihin ja pygmeihin. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Tässä on paljon samaa kuin Avatarissa.

Sillä tämä maailma, Uusi Tahiti, oli kuin tehty ihmisiä varten. Siivottuna ja putsattuna, synkkien metsien kaaduttua viljavainioiden tieltä, muinaisuuden pimeyden, alkukantaisuuden ja tietämättömyyden väistyttyä se olisi paratiisi, todellinen Eeden. Parempi maailma kuin loppuunkulunut Maa. (s. 9)

Teoksen kolmena keskeisenä hahmona seurataan antropologi Lyubovia, alkuperäiskansaan kuuluvaa Selveriä ja kolonialismia edustavaa sotilaallista Davidsonia. Puheenvuorot täydentävät kokonaiskuvaa siirtomaan eri vaiheista. Selver ja Davidson ovat teoksen kaksi ääripäätä: riistäjä ja riistetty. Teoksessa heistä molemmista tulee jumalia. Selveristä tulee sha’ab, (kaksoismerkityksellisen kielen sanan kaksi vaihtoehtoista tulkintaa ovat tulkki tai jumala). Lyubovin tehtävänä on olla neutraali tutkija, mutta hän usein lipsuu observantin roolistaan ja tahtoo osallistua, puolustaa atshelaisia. Luybov pohtii myös, mitä Selver tulkitsee, onko hän tulkki kahden todellisuuden välillä, uniajan ja maailmanajan. Atshelaisten uniaika muistuttaa hyvin paljon aboriginaalien uniaikaa.

Le Guin on tehnyt hienoa kartoitustyötä alkuperäiskansoihin kohdistuvasta syrjinnästä ja hän avaa silmiä huomaamaan, kuinka se, ettei estä toisia tekemästä pahaa heikommillensa on yhtä pahaa kuin se, että olisi itse pahan tekijä. Ehdottomasti siis lukemisen arvoinen teos. Eniten kirjassa jäi vaivaamaan terralaisten välinpitämättömyys metsien merkitystä kohtaan. Puut ja metsät ovat aina olleet minulle tärkeitä, siksi olikin ahdistavaa, paikoin lähes etovaa ja ehdottomasti järkyttävää lukea metsien suorannaisesta raiskaamisesta teoksessa. 

 

Arvosana:

   
Takakannesta:

Tieteisromaani, joka on saanut alansa arvostetun Hugo-palkinnon v. 1974.

  

Uudessa Tahitissa, suunnattoman etäisellä, pienellä ja metsäisellä planeetalla, asuu vihreän karvan peittämä humanoidikansa athsheanit. Miehet uneksivat asioista, naiset päättävät mitä tehdään, he ovat toimeenpaneva voima. Athsheanit eivät tapa, kunnes planeetalle tulee ihmisiä, jotka tuhoavat metsät rappeutuneen vanhan maan mallin mukaan, orjuuttavat alkuasukkaat ja tartuttavat näihin tappamisen vietin. 

  

Le Guin kuvaa Uuden Tahitin tapahtumia tilanteen kulminaatiopisteissä kolmen ihmisen näkökulmasta: Selverin, paikallisen miehen, Luybovin, humaanin tutkijan ja Davidsonin, länsimaista ajatusmaailmaa ja elintapaa edustavan, omahyväisen upseerin näkökulmasta.

  
Suomentanut: Pirkko Lokka, 166 sivua (+ tekijän jälkisanat s. 167-173), WSOY 1984

    

Alkuperäinen nimi: Word For World is Forest (1972/1976)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Kirjamielellä, Taikakirjaimet

 

Ja englanniksi täällä: Starkul's Thoughts, Morning Donut, Speculiction, Val's Random Comments, Simon's Book Blog

Haaste/Tunnustus

Sain Kirjaneidolta haasteen/tunnustuksen. Tehtävänäni on siis vastata seuraaviin kysymyksiin ja keksiä itse 10 uutta kysymystä haastamilleni bloggaajille. (Toivottavasti en saa vihaisia katseita siitä, että laitoin tähän haastekuvaksi itse tuunastamani kukkasen haasteen alkuperäisen kuvan sijaan.)

     

   

1. Millainen on blogisi nimen tausta? Mistä keksit juuri kyseisen nimen ja miksi valitsit sen? 

Moni asia blogissani on muuttunut, mutta nimi on pysynyt kohta kolme vuotiaan blogin eliniän ajan samana. Yöpöydän kirjat-nimi syntyi täysin käytönnöllisestä lähtökohdasta, se kuvaa yöpöydälleni kasaantuvaa kirjapinoa ja sitä ei ollut vielä varattu. En tahtonut "Niinan luetut"-tyyppistä nimeä (ei siinä siis mitään vikaa ole, niitä vain on kovin monia vastaavia) ja nopean googlaamisen perusteella ennen blogin julkaisemista en löytänyt saman nimisiä blogeja. 

 
2. Minne haluaisit matkustaa? Mikä on unelmamatkakohteesi? 

Unelmamatkakohteeni on Skotlanti. Ihastuin maahan jo nuorena ja esimerkiksi Diana Gabaldonin kirjojen lukeminen vain lisäsi halua pästä säkkipillien, kilttien. linnojen ja ylämaankarjan maahan. Kenties häåämatkalla lipussa lukee Skotlanti ♥ Toki tahtoisin käydä myös Kreikassa, Egyptissä, Japanissa ja Itävalloissa. Ainakin.

 
3. Mikä on kaikkien aikojen lempikirjasi? 

Tämä on paha. En osaa sanoa vain yhtä kirjaa. Usein lempikirja a´vaihtelee sen mukaan, mitä on viimeksi lukenut. Esimerkiksi tällä hetkellä luettavanani on Hugh Howeyn Siilo ja jo tässä vaiheessa se on the best book ever, vaikkakin suhteutettuna se lienee vain vuonna 2014 luetuista paras (rohkeaa sanoa tässä vaiheessa edes näin). Tai ainakin tammikuun kirjoista. Dystopia-genre on pari viime vuotta iskenyt kovaa.

 
4. Oudoin tapasi?

Tämäkin on vaikea. Minulla on paljonkin outoja piirteitä ja tapoja. Valitaan yksi sellainen, josta kehtaa puhuakin: pelkään viemärinkansia ja kaupungilla kävellessäni joudun välillä väistelemään kansia.

 
5. Jos et olisi syntynyt ihmiseksi, mikä eläin olisit?

Ehdottomasti kissa. Samaistun moniin kissamaisiin tapoihin ja olen täysin sydämin kissaihminen.

 
6. Mitkä viisi asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle ja miksi?

Kynä ja vihko, päiväkirjaksi. Sateenvarjo, joka toimii myös päivänvarjona (minulla on herkästi palava hipiä) ja sadeveden keräämisessä. Hopeanvärinen lämpöpeitto. Ja jos sellaisia on: aurinkoenergialla lataantuva lukulaite täynnä suosikkiteoksiani (jotka tahdon lukea uudelleen) ja kirjoja, joita en vielä ole lukenut. (Myytinmurtajien mukaan tosin ainoa todellinen selviytymistarvike, mitä autiolla saarella tarvitsee, on Jeesus-teippi. This time Jeesus WILL save you!)

 
7. Mitä kieliä osaat ja kuinka hyvin? Mitä kieliä haluaisit osata?

Olen opiskellut perinteisten suomen, englannin (käytännössä toinen äidinkieli) ja ruotsin (meh) lisäksi myös latinaa (kolme vuotta yläasteella latinaluokalla), italiaa (yhden kurssin lukiossa) ja lukiosta valmistumisen jälkeen japania (yhden kurssin kansanopistolla). Tahtoisin opiskella saksaa, siitä voisi olla paljon hyötyä.

  
8. Jos joku kirja ei miellytä, jätäkö sen kesken vai luetko sen sitkeästi loppuun?

Se riippuu miksi luen ko. teosta. Jos kyseessä on tentti tai essee, jota varten luen, pyrin lukemaan loppuun asti. Jos puolestaan luen huvikseni, jätän teoksen kesken, jos siihen on riittävän vahvat syyt.

 
9. Kuunteletko musiikkia lukemisen yhteydessä ja jos kuuntelet, millä perusteella valitset kappaleen?

Kuuntelen toisinaan. Esimerkiksi Tarua sormusten herrasta lukiessani taustalla soi TSH-leffamusiikkia ja teoksesta tehty sinfonia. Nyt luettavana olevan Siilon kanssa tahtoisin kuunnella Fallout 3-pelin musiikkia (molemmissa samankaltainen dystooppinen maailma). Minulla ei kuitenkaan ole tällähetkellä kannettavaa musiikkisoitinta, ehkä tahdo soittaa musiikkia koneelta miehen streamaus-harrastuksen takia.

 
10. Oletko enemmän kesä vai talvi ihmisiä?

Olen enemmän talvi- (tai oikeastaan syksy) ihminen. Kesällä on liian kuumaa ja ihmiset käyttävät liian paljastavia vaatteita. 

     

Ja tässä minun kysymykseni:

1. Jos saisit valita, minkä kirjan (pää)henkilön kanssa menisit naimisiin? Miksi?
2. Onko lukeminen innostanut sinua jonkin muun harrastuksen pariin? (Esim. piirtäminen, neulominen, kokkaaminen?) 
3. Millainen olisi unelmiesi kirjahylly?
4. Oletko kielipoliisi? Vaivaavatko virheet kirjoissa?
5. Mikä olisi lemmikkisi, jos olisit fantasiakirjan päähenkilö?
6. Mikä on ensimmäinen kirjablogi, johon tutustuit?
7. Onko sinulla fobioita, mitä? Oletko joutunut lopettamaan jonkin kirjan, koska siinä esiintyy pelkäämäsi asia?
8. Jos elämästäsi kirjoitettaisiin fiktiivinen kirja, mikä olisin sen genre?
9. Stailaatko kyntesi/vaatteesi lukemasi kirjan mukaan?
10. Mitä oheistuotteita lukeminen on saanut sinut hankkimaan? (Esim. Lukutuoli- ja valo, lukupeitto, kirjanmerkkejä tai kirjatelineitä?)

   
Sekä haastamani blogit:

• Morren maailma
• Olipa kerran kirjablogi
• Perspektiivivirhe
• Kirjamaailma
• Anna minun lukea enemmän

Aino Kallas: Sudenmorsian

"Ja monikin Ihmissusi on noitana roviolla poltettu"

       

     

Aino Kallaksen Sudenmorsian on 1600-luvun Viroon, Hiidenmaalle sijoittuva muodonmuutoskertomus. Sudenmorsian oli nimenä tuttu, mutta tarinan sisältö ei niinkään. Olikin siis yllätys törmätä todella vanhalta kuulostavaan kieleen, jossa oli runollisia piirteitä (esimerkiksi kalmanperho ja demonin kirjoitusasu on daimoni). Nautin teoksen lukemisesta ja se oli kokemuksena todella lyhyt ja nopea, mutta sitäkin rikkaampi. Se myös auttoi minua alkvunnn vaivanneen luukujumin ylitse.
   
Innostuin Sudenmorsiamen lukemisesta Jenny Kangasvuon Sudenveren jälkeen. Teoksilla on muutama kohta, joissa tarinat muistuttavat toisiaan, vaikka ovat muutoin juoneltaan ja sanomaltaan erilaisia. Aalo on teoksen alussa nuori neito pesemässä lampaita ja Priidik sattumalta törmää tähän ja jää kiven takaa katselemaan hänen varttansa. Pian pari juhlii häitään ja saa lapsen. Elämä kuvataan hyvin raadollisena ja työntäytteisenä. 

   

Hänen verensä myöskin sudenvereksi vaihdettiin. (s. 49)

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt koska hän ihmissutena suolla juoksi. (s. 55)

  

Kaikki muuttuu, kun sudenajo ottaa suunnan läheltä Aalon ja Priidikin kylää. Aalo kuulee Diabolum sylvarumin eli Metsän Hengen kutsun ja joutuu riivatuksi. Kaikki polut johtavat lopulta suolle ja susilauman luokse. Siellä Aalo saa sudennahkansa, johon pukeutumalla on yhtä metsän kanssa. Tämä muodonmuutostapa muistuttaa paljon selkie-mytologiaa.
  
Aalon salaisuus paljastuu lopulta ja kyläläiset syyttävät häntä, Sudenmorsianta, kaikista epäonnisista sattumuksista noituutena. Sudet ovat nimittäin Saatanan koiria ja noitia: Aalonkin uskottiin osaavat muuttua lahoksi kannoksi (Vrt. J.K. Rowling: Tanili Kanilin käkättävä kanto kokoelmassa Siuntio Silosäkeen tarinat). Tarinan päätös on hyvin surullinen.
   
Teoksessa on käytetty kuukausista vanhoja eestinkielisiä nimityksiä, kuten Sudenkuu (helmikuu), Mahlakuu (huhtikuu) ja Viinakuu (lokakuu). Pidin Kallaksen tavasta ripotella latinankielisiä sanoja ja ilmauksia tekstin sekaan, kuten esimerkiksi lentävä lause "Homo homini lupus" ~ ihminen on ihmiselle susi. Suosittelen teosta ihmissusimyyteistä ja vanhoista suomalaisista klassikoista nauttitivillle.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

"Niin tänä valkiana Juhannusyönä Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi."

  

Sudenmorsian on ikivanhaan muodonmuutosaiheeseen nojautuva kertomus naisesta, joka verensä vetoa totellen muuttautuu vainotuksi ihmissudeksi. Vuonna 1928 ilmestynyt balladinomainen mestariteos on säilyttanyt harvinaisen lumovoimansa. Sen taustaelämyksenä oli Aino Kallaksen palava rakkaus Eino Leinoon.

    

Asiasanat: ihmissusia, vaino, klassikot, suomalainen

    

Samantyylisiä kirjoja: Jenny Kangasvuo: Sudenveri, Tuula Rotko: Susi ja surupukuinen nainen

  

141 sivua, Otava 2003 (Ensimmäinen painos 1928)

 

Kirjasta mm täällä: Risingshadow, Morren maailma, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Jos vaikka lukisi..., Ankin kirjablogi, Booking it some more, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Lukemisen ilo, Macondon naiset, Koko lailla kirjallisesti,