Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen prinsessa

"Prinssistä minä en välitä"

   

    

Lukuhaasteissa: Naistenpäivä 8.3. #lukunaistenpäivä, Uudelleen luettua, Helmet 2017: 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

  

Mikä olisikaan parempi teema naistenpäiväksi kuin kirjallisuus, joka antaa jotain kanssanaisille. Haluan tällä postauksella vinkata teosta, joka esittelee nuorille ja vanhemmillekin lukijoille rohkeasti eläämänsä omilla ehdoillaan elävän prinsessan. Patricia C. Wreden Lumotun metsän kronikat -sarja ilmestyi suomeksi 2001-2002 ja luin kaikki neljä osaa samoihin aikoihin ollessani tuolloin yläasteella ja pidin tästä silloin todella paljon. Viime kesänä löysin viimein tämän ensimmäisen ja aiemmin puuttuvan osan hyllyyni ja siitä saakka onkin ollut tarkoitus lukea koko sarja uudelleen. 

    

Kvadrilogian aloittava Lohikäärmeen prinsessa kertoo Lehmusmetsän kuninkaan nuorimmasta tyttärestä, Cimorenestä. Hän on poikkeaa tavanomaisesti nähdyistä prinsessoista tummine hiuksineen ja asenteineen. Normaalien prinsessaoppituntien sijaan hän haluaa mieluummin opetella miekkailua (vaikka se ei olekaan sopivaa käytöstä prinsessalle), kokkaamista ja taikomista. Cimorene on myös poikkeuksellisen pitkä prinsessaksi ja hänen äitinsä onkin huolissaan, kuka hänet tahtoo puolisokseen, sillä "kukaan prinssi ei halunnut naida tyttöä, joka katsoi häntä suoraan silmiin, sen sijaan, että olisi vilkuillut häntä viehkeästi ripsiensä lomasta" (s. 9). 

  

Kun Cimorene yritetään naittaa Vuorten Sathemin pojalle, hän kyllästyy lopulta koko prinsessana olemiseen ja päättää etsiä itselleen lohikäärmeen, jonka kumppanina elää. Erinäisten seikkailujen jälkeen hänestä tulee naaraslohikäärme Kazulin prinsessa. Kazulin luolaa siivotessaan hän kokee ensimmäistä kertaa elämässään iloa siitä, että on prinsessa, sillä uudessa roolissan hän pääsee mm. jatkamaan taikuuden opiskelemista. 

    

"Minä aina unohdan, että sinä et ole yhtä tyhjäpäinen kuin useimmat prinsessat." (s. 62)

  

Cimorene saa kuulla jatkuvasti epäprinsessamaisia tekemisiään kritisoitavan, sillä "eihän niin tehdä". Hän on esimerkiksi ensimmäinen prinsessa, joka hakeutuu lohikäärmeiden luokse. Yleensä prinsessat kaapataan palvelijoiksi ja heitä pelastamaan saapuu joukoittain ritareita ja prinssejä. Eräs hahmo ihmetteleekin, mikseivät prinsessat useamminkin etsi lohikäärmeitä, sillä se on erinomainen tapa päästä hyviin naimisiin. Cimoreneä "pelastajat" vain ärsyttävät, sillä hän joutuu keskeyttämään mitä ikinä olikaan tekemässä aina kun sankariehdokkaat huhuilevat Kazulia tulemaan kaksintaisteluun ja hän joutuu hätistelemään urhot tiehensä, sillä hän ei toivo pelastetuksi tulemista.

   

Sarjan ensimmäinen osa pohjustaa tulevaa esittelemällä maailman ja hahmot, mutta lyhyen teoksen aikana ehditään myös parodisoimaan kuuluisia satuklassikoita, luomaan ystävyyssuhteita, pelastamaan henkiä ja herättelemään ajatuksia siitä, kuinka asiat on aina tehty ja kapinoimaan kaavoihin kangistumista vastaan, ainakin jos sukupuolta pidetään rajoittavana seikkana erinäisten asioiden tekemiseen. Ja koska teoksenssa on on kolme vahvaa naishahmoa, Cimorene, noita Morwen ja Kazul, se tarjoaa hyviä roolimalleja kaikenikäisille. 

  

Arvosana:

  

   

Takakannesta:

Cimorene on nuori sankaritar, prinsessa syntyjään mutta seikkailija tavoiltaan. Vanhemmat ovat suunnitelleet hänelle koruompelua komean prinssin kyljessä. Cimorene kuitenkin valitsee miekan ja magian. Hän pakenee ahdistavista kuvioista ja ryhtyy mahtavan ja kiehtovan Kazul-lohikäärmeen prinsessaksi. Hän taistelee velhoja vastaan ja kohtaa noidan, puhuvan linnun, kivisen prinssin – ja monia erilaisia lohikäärmeitä.

Patricia C. Wreden fantasiamaailmassa lohikäärmeet ovat suuria persoonallisuuksia, joiden pahimpia vihollisia ovat niljakkaat velhot. Cimorenen seikkailujen myötä käynnistyy uusi fantasiasarja Lumotun metsän kronikat. Kirja sopii kaikille, jotka pitävät fantasian ja huumorin yhdistelmästä.

  

Suomentanut: Susanna Paarma, 267 sivua, WSOY 2001
  

Alkuperäinen nimi: Dealing with Dragons (1990)

  

Cimorenen tarina on luettu myös täällä: Kirjablogi Rouge, Anna minun lukea enemmän, Lukisinkohan,

Alto Yukimura, Miri Mikawa & Aki: Hopeasokerimestari ja musta keiju 2

"Minulla on nyt tulevaisuus"

   

   

Arvostelukappale

    

Hopeasokerimestari ja musta keiju 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Toisessa osassa Alto Yukimuran taide on ihastuttavampaa kuin ensimmäisessä, etenkin Schar on piirretty todella yksityiskohtaisesti ja viimeistellysti jokaiseen ruutuun. Kauniita mieshahmoja on aina ilo katsella. 

  

Ann matkaa edelleen kohti pääkaupunkia ja siellä järjestettävää sokerityöläisten kilpailua saadakseen hopeasokerimestarin arvonimen. Matkassa on kuitenkin useita mutkia: hopeasokeria katoaa varastosta ja tytön on pysähdyttävä matkalla poimimaan sokeriomenoita, joista valmistaa pikavauhtia lisää sokeria. Jonas jatkaa lähentely-yrityksiään Annin torjunnoista huolimatta. Lisäksi sudet hyökkäävät seurueen kimppuun, mutta onneksi Schar on obsidiaanikeiju ja suojelee tyttöä. Ann myös petetään pahan kerran.

   

  

Kokemukset matkan aikana kasvattavat Annia. Hän pääsee todistamaan, kun keiju syntyy ja saa tapahtumasta inspiraation omaan sokeriluomukseensa. Hänen suhteensa Schariin kehittyy ystävyydeksi ja hän luovuttaa keijulle siipensä, aivan niin kuin lupasikin - Schar on elänyt 70 vuotta yksisiipisenä orjana, ehkä jopa pidempään. Kerran irrotettua siipeä ei taida pystyä kiinnittämään takaisin, en ainakaan muista puhuttiinko sellaisesta ensimmäisessä osassa. Suosikkisivuni on, kun Schar kutsuu Annia ensimmäisen kerran oikealla nimellään, eikä Pelätiksi, niin kuin aina aikaisemmin. 

  

Harmillisesti tämä sarja on vain kaksiosainen, olisin jaksanut lukea Annin ja keijujen seikkailuista vähän pidempäänkin. Olisin halunnut tietää lisää Scharin historiasta ja maailmasta, jossa hahmot elivät. Vaikka manga sujahtaakin ensisilmäyksellä kevyen hömpän lokeroon, siinä on myös paljon synkkiä sävyjä keijujen orjuuttamisen, vallanhimon ja veristen selviytymistaisteluiden myötä. Olisi myös kiinnostavaa lukea alkuteos, johon manga perustuu.

  

Maaliskuussa alkaa uusi kiinnostava mangasarja, kun 17.3. ilmestyy Kyoukorinin Ace - Musta vaeltaja -kissamangan ensimmäinen osa. 

    

Takakannesta:

Sokerityöläisten ammattikunta valmistaa hopeasokerista herkkuja, joiden sanotaan tuovan onnea ihmisille ja pidentävän keijujen elinikää. Nuori Ann on matkalla pääkaupungissa järjestettävään kilpailuun voittaakseen itselleen hopeasokerimestarin arvonimen. Turvaksi matkalle hän hankkii soturikeiju Scharin. Ann tosin tahtoisi olla ennemmin tämän ystävä kuin omistaja, mutta se on vaikeaa maailmassa, jossa keijut on orjuutettu ihmisten palvelukseen...

  

Ikäsuositus: 11+

  
Suomentanut: Antti Valkama, 176 sivua, Sangatsu Manga 2017

   

Alkuteos: Miri Mikava, Hahmoluonnokset: Aki

   

Alkuperäinen nimi: Ginzatoshi to kuro no yosei - Sugar Apple Fairy Tale - Volume 2 (2014)

Helmikuun luetut + Minna Canthin päivästä 19.3.

  

Helmikuu on yksi lempikuukausiani vuodesta, koska se on niin lyhyt (ja no, ystävänpäivänä on myös minun ja mieheni kihlapäivä, tänä vuonna jo seitsemättä kertaa). Talvikuukaudet voisivat muutoinkin olla lyhyempiä, jookos? Sain kuitenkin luettua näiden varsin lumisten neljän viikon aikana peräti 12 teosta, joista viisi oli mangaa. Uudelleen luettua -haasteeseen sain taas yhden rastin, sillä palasin Houkutuksen maailmaan. Se on tähän mennessä ainoa haastetta varten uudelleen luettu, johon tarttumista hieman kadun. Olisi pitänyt jo aikaisemmin lukea toistamiseen.

  

Kuukauden hienommat hetket tarjosivat Atwoodin Orjattaresi ja Barberyn Haltiaelämää. Ensin mainittu sävähdytti terävällä yhteiskuntakritiikillään, joka sopii vähän liiankin hyvin nykyaikaan. Jälkimmäinen puolestaan lumosi maagisella realismillaan, kauniilla kielellään (vaikka joskus kirjailia innostuikin kirjoittamaan hieman liiankin lennokkaita kielikuvia). Silti jotain mahdottoman hienoa on tuon lyhyehkön romaanin kansien väliin vangittu. Olen hämmästynyt ja ihastunut samaan aikaan. Tulee mieleen L.M. Montgomeryn kirjat Annasta ja Emiliasta.

  

Suurimmat pettymykset puolestaan aiheuttivat Rothin Viillot ja Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Rothilta aiemmin lukemani Outolintu-sarja koukutti maailmallaan, vaikka tarina hieman floppasikin päätösosassa, Viillot ei oikein vienyt mukanaan missään vaiheessa (vaikka ihan sujuvasti luettava ok teos onkin), sillä tarina oli liian ennalta-arvattava ja muistutti liikaa tammikuussa lukemaani Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta. Boynen holokaustutarina oli sekin liian yllätyksetön ja päähenkilö aivan liian naiivi herättääkseen kiinnostusta hahmoon tai luodakseen sympatiaa. 

  

Helmikuussa innostuin selamaan Instagramin kirjakuvia ja inspiroiduin ottamaan itsekin perässä kauniita ja silti yksinkertaisia kuvia. Tilini löytyy täältä. Haluaisin myös ostaa kuvauksia varten kaikkea rekvisiittaa, jota voisin hyödyntää myös sisutuksessa, eli mm. erilaisia Pop!-hahmoja (mm. David Tennantin esittämä kymmenes tohtori Doctor Whosta, Diana Gabaldonin Matkantekijä-teosten pohjalta tehdyn Outlander-tv-sarjan miespäähenkilö Jamie ja sarjakuvaan perustuvan The Walking Deadin Daryl Dixon ovat hankintalistalla), kauniita tyynynpäällisiä, joissa lukemiseen liittyviä lauseita, valkoinen pörröhuopa, kuivakukkia...

  

Hyllynlämmittäjä-haasteen keksinyt Sivumennen-podcast heitti ilmoille uuden haasteen. 8.3. on kansainvälinen naistenpäivä ja tuolloin myös luetaan päivään sopien #lukunaistenpäivä tägillä. Haasteen tarkoitus on ilahduttaa naisia kirjallisella viestillä. Aloitin uudelleen luettavien pinosta poimitun Patricia C. Wreden Lohikäärmeen prinsessa, jonka päähahmo on ihastuttavan itsenäinen persoona. Cimorene on hieman erilainen prinsessa, joka kulkee Meridan ja Mulanin kaltaisten hahmojen kaltaisesti omia polkujaan.

    

   

Maaliskuun 19. on Minna Canthin päivä ja olen taas perinteisesti lukemassa hänen tuotantoaan liputuspäiväksi - tällä kertaa lukupinoon päätyi Työmiehen vaimo. Mukaan saa osallistua. Edellisinä vuosina olen lukenut Anna-Liisan ja Köyhää kansaa. Tämä minihaaste ei vaadi muuta kuin jonkin Canthin teoksen lukemisen ja siitä juhlapäivänä bloggaamisen. Ylläolevaa kuvaa saa käyttää postauksissa. 

  

   

Helmikuun luetut: 12 kirjaa, 3134 sivua

• Margaret Atwood: Orjattaresi
• James Dashner: Maze Runner - Labyrintti (bloggaus tulossa)
• Konami Kanata: Chi's Sweet Home 10-12
• Veronica Roth: Viillot (bloggaus tulossa)
• Stephenie Meyer: Houkutus (bloggaus tulossa)
• Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa
• John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
• Kore Yamazaki: Velhon morsian 1 & 2
• Muriel Barbery: Haltiaelämää (bloggaus tulossa)

Kore Yamazaki: Velhon morsian 1 ja 2

"Ei nukeissa mitään vikaa ole, mutta noin kalliista ostoksesta tahdon enemmän iloa."

   

   

Arvostelukappale

   

Kore Yamazakin Velhon morsian oli minulle loppuvuoden odotetuin alkava mangasarja, mutta ehdin bloggaamaan siitä vasta, kun sain jo toisenkin osan käsiini. Manga sijoittuu suurelta osin Englantiin, mutta miljöö vaihtelee usein. Tarina on täynnä fantasiagenrelle tuttuja hahmoja, mutta siinä on myös oma kiehtova tunnelmansa, joka varmasti miellyttää ainakin Hayao Miyazakin faneja. Alkaen jo kannessa esitellystä kallokasvoisesta hahmosta tiesin, että kyseessä on jotain ihan uutta suomalaisille mangalukijoille.

   

Ensimmäinen osa alkaa huutokaupalla. Päähenkilö, Chise Hatori, on myytävänä, sillä hän on Sleigh Beggy eli hän imee ympäriltään voimaa ja muuntaa sen kehossaan magiaksi. Hänet ostaa koirankalloinen velho, Elias Ainsworth, joka aikoo tehdä Chisestä paitsi oppilaansa, myös morsiamensa. Elias ei ole ihminen, keiju tai luonnonhenki, vaan hän kutsuu itseään väliinputoajaksi.

  

Mangan maailmassa velhoudella ja taikuudella on ero: taikurit soveltavat tiedettä nimeltään taikuus ja he muuttavat omaa energiaansa magiaksi, velho loitsii ottamalla taikuttaa ympäristöstä. Velhous viittaa myös mm. keijujen, henkien, aaveiden ja demonien voimin tehtyihin ihmeisiin. Sleigh Beggyt ovat vahvoja molemmissa, mutta heidän ruumiinsa on heikko ja lyhytikäinen.

  

  

Yksi suosikki luvuistani tapahtuu Islannissa, joka on viimeinen paikka, missä asuu lohikäärmeitä. Lohikäärmeitä on erilaisia ja ùir-lajin yksilöt muuttuvat kuollessaan puiksi. Chise tapaa elämänsä lopussa olevan lohikäärmeen, joka muuttuu lehmukseksi. Kun Chise jossain vaiheessa tarvitsee sauvan, hän saa luvan lohikäärmevanhukselta tulla keräämään tarvittavan materiaalin hänen puustaan. 

  

Toisessa osassa Chise tapaa Gealachin, eli keijukaiskuningatar Titanian. Hän hallitsee Tir na Nogissa, ikuisen nuoruuden maassa eli keijujen valtakunnassa. Hän kutsuu Britteinsaaria vanhalla nimellä Albioniksi. Ensimmäinen osa meni ahmien ja viimeistään Titanian ratsastaessa näyttämölle - konkreettisesti - olin myyty ja Yamazakin tyylin uusin fani. Hänen viivansa taipuu monenlaiseen. Nautin etenkin hänen maisemistaan ja kissa- ja keijuhahmoistaan.
   
Ihmisten ja keijujen lisäksi tässä mangassa on paljon eläimiä. Velhoilla voi olla familiaari, eli avustaja joka on eläin tai keiju, joita kutsutaan tarinassa myös naapureiksi. Kimaira puolestaan on eliö, joka syntyy kun kahta erilaista eläintä risteytetään. Tällä taikuuden muodolla voidaan vahvistaa ihmiskehoa, mutta teoksessa esiintyy kimaira, joka on paha. Kolmas osa kertonee lisää. Se liittyy Eliaksen ja Chisen jo aikaisemmin tutkimaan sielun sakkaan. Ensimmäisessä osassa on myös puhuvia kissoja ja kissojen valtakunta!

  

  

Kaikkea ei kerrota heti, vaan maailma avautuu pikkuhiljaa ja paljastaa yllätyksiä matkan varrella. Ennalta-arvaamattomuus tekee lukemisesta mieleenjäävän kokemuksen. Tarinassa on niin kauhun kuin huumorin elementtejä juuri oikeassa suhteessa ja kerronta nappaa mukaansa jo heti ensimmäiseltä sivulta.
 
Pidin suuresti erilaisten fonttien käytöstä tehokeinona. Eri puhujat ja heidän ominaisuutensa (esim. ihminen tai keiju) oli helppo erottaa toisistaan. En myöskään muista nähneeni suomennetussa mangassa kovinkaan usein pienaakkosia, tämä valinta toi tuoreutta sekä mahdollisti varmaan pidempiä puheenvuoroja kuin suuraakkoset. Oli ilahduttavaa nähdä myös värisivuja.

Velhon morsianta on ilmestynyt japaniksi kuusi osaa, joista osan 3 suomennos ilmestyy 13.4.2017.

  

Takakansista:

Elämäänsä ja maailmaan väsynyt nuori ihmistyttö. Keijujen ja henkien todellisuus, jonka vain harva näkee. Velho, joka ei kuulu täysin kumpaankaan.

   

Kun kaksi erilaista sielua kohtaa, syntyy kiehtova tarina.

  

***

  

Velhon oppilaaksi myyty Chise joutuu tositoimiin: Pienenkylän asujjaita, niin ihmisiä kuin kissojakin uhkaava "sielun sakka" on hävitettävä. Mutta vaarallinen aines kiinnostaa muistakin... Lisäksi Elias-velho salaa monia asioita suojatiltaan.

  

Ikäsuositus: 13+

  

Suomentanut: Antti Valkama, 192 sivua, Punainen jättiläinen (osa 1 2016, osa 2 2017)

  

Alkuperäinen nimi: Mahoutsukai no Yome volume 1 & 2 (2014).
 
Muualla sanottua: Harakan varpaat, Anime Garden, Manga Puutarha, Man Made Lifestyle

Lukupiirissä | John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

"Mutta eivätkö kirjat ole tärkeitä?" Bruno kysyi.

"Ne kirjat, jotka kertovat asioista joilla on merkitystä maailmassa, totta kai. -- 

Mutta eivät satukirjat. Eivät kirjat asioista joita ei koskaan ole tapahtunut."

   

   

Helmikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

  

Kun kerroin lukevani irlantilaisen John Boynen romaania Poika raidallisessa pyjamassa, sain kuulla monelta teoksen lukeneelta, että kannattaa varata nenäliinoja käden ulottuville. Blogistani löytyy nenäliinavaroitus-tägi juuri tällaisia teoksia varten, mutta tämä teos ei minulle aiheuttanut silmien kostumista. Postauksen kuvat Auschwitzista ovat minun ottamiani kesältä 2011.

  

Tarina oli liian ennalta-arvattava, eikä genressään kovinkaan poikkeava, joskin hyvin sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen teos onkin kyseessä. Olen aikaisemmin lukenut muitakin toisen maailmansodan ajasta kertovia, koskettavia tarinoita kuten Anthony Doerrin palkitun romaanin Kaikki se valo jota emme näe, sekä aikaisemmin lukupiirissäni käsitelty Markus Zusakin Kirjavaras. Ne synnyttivät paljon vahvemman lukukokemuksen, tämä oli vain sellainen ihan ok kirja, jonka päähenkilö on jopa hieman liiankin naiivi synnyttääkseen vahvan tunnesiteen lukijaan.

  

Tarina kerrotaan yhdeksänvuotiaan Brunon näkökulmasta. Hän asuu isän, äidin ja kolme vuotta vanhemman siskonsa Gretelin kanssa Berliinissä, kunnes eräänä päivänä Hilleri (Hitler) tulee illalliselle. Sen jälkeen koko perhe muuttaa Auschwitziin, tai niin kuin Bruno lausuu sen, Aus-vitsiin. Brunon isä on komendantti, joka on korkeassa asemassa Auschwitzin leirillä. Bruno tykkää tehdä tutkimusretkiä, mutta Auschwitz ei siihen tarjoa hyvää miljöötä, sillä ikkunastaan Bruno ei näe kuin kilometreittään piikkilanka-aitaa.

    

© Niina Tolonen

Bruno ei ymmärrä uuden kotitalon vieressä olevaa, korkealla aidalla rajattua auletta, joka on täynnä raidallisiin pyjamiin pukeutuneita ihmisiä. Hänestä on outoa, että vaikka ihmiset näyttävät samanlaisilta aidan kummallakin puolella, he olisivatkin jollain tapaa erilaisia. 

  

Ne ihmiset... no, ne eivät ole ihmisiä ollenkaan -- eivät ainakaann siinä mielessä miten me sen sanan ymmärrämme. (s. 55)

  

Bruno ei tiedä mitään syytä olla epäkohtelias kenellekään, joten kun uudessa kodissa olevaa juutalaista (sana, jonka Bruno oppii vasta lähes vuoden päästä Auschwitziin muuton jälkeen) palvelijaa kohdellaan huonosti, nuori päähenkilö on hyvin hämmentynyt ja suorastaan vihaa luutnantti Kotleria, joka käyttäytyy avoimen epäystävällisesti niin Brunoa kuin raitoihin pukeutuneita ihmisiä kohtaan.

  

Ja niin usin kuin hän oli katsonutkin ihmisiä, kaikkia niitä imisiä raidallisissa pyjamissaan, hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt todella pohtia, mistä oikein oli kysymys. 

Ja olivatko he todella niin erilaisia? 

Mutta mikä se ero oikeastaan oli? (s. 97-98)

  

Teoksen kiinnostavimmat hahmot ovat Brunon isoäiti ja Maria-palvelija, joista nähdään parissa kohtauksessa syvempiä tasoja kuin keskeisistä hahmoista. Isoäiti ei hyväksy fasismia vaan häpeää Brunon isää, joka on Hitlerin pelinappula ja äitiä, joka ihastelee isän univormua. Maria puolestaan kiinnostaa sen osalta, millainen hänen elämänsä oli ennen kuin hänestä tuli perheen palvelija. Tästä mainitaan harmillisesti vain parilla lauseella, olisin halunnut tietää enemmänkin. 

    

"Minä tahdon tietää aidasta -- miksi se on siinä?" 

"Tarkoitatko että et tiedä? -- aita ei ole siinä, jotta me emme voisi mennä sen toiselle puolelle. Se on siinä sitä varten, että he eivät voisi tulla tälle puolelle." 

"Mutta miksi?" hän kysyi. 

"Koska heidät täytyy pitää yhdessä -- muiden kaltaistensa kanssa." 

"Mitä tarkoitat kaltaistensa kanssa?" (s. 173)

  

© Niina Tolonen

Hän ajatteli kaikkia niitä ihmisiä raidallisissa pyjamissaan ja ihmetteli, mitä Aus-vitsissa oli meneillään ja eikö se joka tapauksessa ollut hyvin huono idea, jos se sai ihmiset näyttämään noin sairailta. (s. 160)

  

Boyne selittää lopussa, että kirjoitti Brunosta naiivin, jotta hänen reaktionsa toisivat aitoutta ja kyseenalaistamista teokseen. Teos on suunnattu nuorille (mikä ei tietenkään estä aikuisia lukemasta tätä myös), mutta sanoisin, että vähäisempi alleviivaaminen voisi tuottaa raikkaampia oivalluksia. Bruno toki kehittyy hahmona teoksen aikana, mutta hieman liian hitaasti, hieman liian myöhään. Olen tottunut lapsihahmojen terävyyteen esimerkiksi Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa, joten tämä oli hieman pettymys. Paljastamatta mitään teoksen loppupuolesta, todettakoon, että tarinan teemana on ystävyys. 

  

Tietysti kaikki tämä tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi ikinä enää tapahtua.

Ei tähän maailman aikaan. (s. 204)

Teoksen merkittävin kohta minulle, on takakannen kohta: "Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa." Tällaisia aitoja rakennetaan edelleen, mutta niitä voi olla vaikeaa havaita. Ne aidat ovat näkymättömiä. Ne ovat puheissa, jotka eriyttävät me ja muut. Tällaisia, ihmiset kahteen leiriin jakavia aitoja - tai pikemminkin muureja - halutaan edelleen rakentaakin, no, presidentti Trump ainakin sellaisesta haaveilee Yhdysvaltojen ja Meksikon väliin. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Poika raidallisessa pyjamassa on koskettava tarina. Yleensä takakannessa kerrotaan jotain kirjan tapahtumista, mutta tässä tapauksessa se luultavasti häiritsisi lukukokemusta. On tärkeää, että aloitat kirjan lukemisen tietämättä liikaa sen juonesta.

    

Kun avaat tämän kirjan, lähdet matkalle yhdeksänvuotiaan Bruno-pojan kanssa. (Tämä ei kylläkään ole kirja yhdeksänvuotiaille.) Ennen pitkää saavutte Brunon kanssa aidalle. Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa.

    

Samantyylisiä kirjoja: Markus Zusak: Kirjavaras, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

  
Suomentanut: Laura Beck, 204 sivua, Bazar 2008
  

Alkuperäinen nimi: The Boy in the Striped Pyjamas (2006)

  

Aidan edessä on istuttu myös täällä: Unelmien aika, Lastenkirjahylly, Kirjainten virrassa, Järjellä ja tunteella, P.S. Rakastan kirjoja, Luettua elämää, Kirjakaapin avain