"Näkymättömät eivät tuntuneet koskaan ajattelevan,
miten heidän toimintansa vaikutti muihin eläviin olentoihin."
Helena Immosen lastenkirjatrilogian toisessa osassa Näkymätön Milanna ja kielletty kirja Milanna ja Timi palaavat näkymättömien kaupunkiin, sillä he aistivat jonkin olevan pielessä. He saavat tehtäväkseen hankkia Näkymättömän kaupungin kielletty historia -kirjan kadonneiden kirjojen kirjastosta, sillä on tullut aika murtaa rinnakkaismaailman ihmiset näkymättömiksi tekevä kirous. Milanna pääsee näkemään kasvonsa ensimmäistä kertaa! En malta odottaa trilogian viimeistä osaa, jossa ratkotaan kirjan lopussa annettua tehtävää.
Kirjaa lukiessa oli hauska "kirja ja tosi elämä kohtaavat" -hetki, kun lapset ihmettelevät kadulla, mikä kaupungissa heidän lähtönsä jälkeen on muuttunut: "Savu alkoi jo ärsyttää hengittämistä" minullakin (tai siis ehkä olisi parempi sanoa keuhkoja), sillä meillä on tien toisella puolella muutama kesämökki ja joku kävi siellä ilmeisesti lämmittämässä saunaa tai takkaa ja kaikki savu pukkasi sisälle asuntoomme.
Uusista hahmoista kirjastonhoitaja Artemis Codex oli vallan kiinnostava! Pidin myös paljon Piilotetusta puutarhasta, siinä oli jotain samaa hurmaavaa magiaa, jota löytyy mm.
Karkkitehtaan kummituksen ja
Myrtti-kirjojen kasvihuoneissa (jälkimmäisessä kasvoi muistaakseni lettuja puista). Hönttiäinen on saanut perheenlisäystä, huimat 15 lasta (velaihmiselle on hurjaa ajatella kaitsevansa edes yhtä lasta, saati tuollaista päiväkotiryhmän kokoluokkaa), mutta en oikein tykännyt, kun Milanna hihkaisee, kuinka ihana tuo uutinen on - onnitella toki saa, mutta ei lapsille tarvitse kuitenkaan tuputtaa lapsensaannin ihanuutta (Hönttinen onneksi kertoo, kuinka raskasta tällaisen lauman kanssa on).
"Ei ihminen voi vain irrottaa itseään menneestä ja olettaa, ettei mikään seuraa perässä." (s. 54)
Vaikka Milannan seikkailu on suunnattu seitsemästä ikävuodesta ylöspäin, löytyy tästäkin poliittisia teemoja ja yhteiskuntakritiikkiä. On mm. puhetta siitä, mitä kaikkea johtajat voivat piilottaa kansalaisilta ja toimia omien itsekkäiden syiden ohjaamana. Samaan kategoriaan menevät myös
Elina Rouhiaisen kirjoittamat
Nelimaan tarinat -sarjan kirjat.
Immonen toistelee hieman liian usein, että näkymättömien on käytettävä kuparisia vaatteita, jotta ne näkyvät heidän päällään. Toisto on toki hyvä tehokeino lastenkirjallisuudessa, mutta vähempikin riittäisi. Tekstissä vaihtelevat niin puuska- kuin puuhkahihat, joista minusta vain jälkimmäinen on olemassa oleva asia, olisikohan tähän jäänyt kirjoitusvirhe. "Hätä juoksi hänen äänessään" on vallan erikoinen ilmaus, olisin itse ehkä sanonut tavanomaisemmin, että hätä kuului. Ja onkohan "jännittävän tauon" pitäminen sama asia kuin taidepaussi? Puolipullea kuunsirppi puolestaan oli vallan ihastuttava kuvailu.
Milanna on tuiki tavallinen tyttö, jossa on vain yksi epätavallinen piirre — hän on näkymätön!
Milanna on palannut kotiin huimalta seikkailultaan Näkymättömien kaupungista, ja elämä on livahtanut takaisin tutuille raiteilleen. Kaikki kuitenkin muuttuu jälleen, kun Milannan ja hänen näkyvän ystävänsä Timin maagiset taikakivet alkavat väristä kummallisesti. Se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa — jotain on tekeillä Näkymättömien kaupungissa!
Ilkeä pormestari on ottanut kaupungin haltuunsa, eikä virallista totuutta keltaisen sammakon loitsusta saa enää kyseenalaistaa. Jalot kapinalliset kasaavat joukkojaan, mutta lopulta vain kielletty opus Kadonneiden kirjojen kirjastosta voi auttaa lapsia pelastamaan näkymättömät hirmuhallinnon alta. Päästäkseen siihen käsiksi Milannan on kuitenkin luovuttava jostakin arvokkaasta: mitä hän on valmis tekemään purkaakseen loitsun, joka on riivannut itsekkäitä näkymättömiä jo satojen vuosien ajan?
Näkymätön Milanna ja kielletty kirja on taianomaisen Näkymätön Milanna -sarjan toinen osa. Se on henkeäsalpaava kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta sekä siitä, miltä tuntuu olla erilainen kuin kaikki muut — ja miten suuria asioita voi tapahtua, kun oppii näkemään myös ne, jotka ovat itseä pienempiä.
131 sivua, Kumma 2022
Kuvittanut: Nora Surojegin
Sarjassa julkaistu:
- Näkymätön Milanna
- Näkymätön Milanna ja kielletty kirja
- Näkymätön Milanna ja sisimanteri (ilmestyy maaliskuussa 2023)
*****
"Kirjojen, teatterin ja elokuvien hienous onkin juuri siinä,
että voimme eläytyä ihan toisenlaisiin ihmisiin kuin mitä itse olemme."
Löysin Saku Heinäsen vuonna 2014 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaanakin olleen Zaida ja lumienkeli viime vuoden huhtikuussa Oulun pääkirjaston vaihtohyllystä kirjagrammaajamiitin jälkeen. Kauhean kauan tämä kirja ei siis jäänyt lepäilemään omaan hyllyyn ja seuraavaksi se meneekin sitten siskoni kouluun ilahduttamaan viides- ja kuudesluokkalaisia lukijoita.
– Mitä vikaa kummallisessa nyt on, Ainu nauroi. (s. 109)
Hitaan alun jälkeen Zaidan tarina nappasi mukaansa. Yölliset hiippailut lukitussa, lumisessa puistossa mystisen Ainun kanssa ovat täydellinen vastapaino koulun ikäville kaksostytöille (jotkut muutkin ilkeilevät esimerkiksi Zaidan nimestä). Zaidan isä tosin sanoo, että kiusaajilla on itsellään jokin kipeä paikka, minkä vuoksi he kylvävät pahaa oloaan eteenpäin. Zaidalla on aivan ihanat vanhemmat, vaikka he ovatkin vähän vanhempia kuin muilla (samaistuttavaa), lisäksi hän jakaa ajatuksiaan niin perheen koiralle Ludwigille kuin päiväkirjalleenkin. Kiusaamisesta hän ei kuitenkaan halua vanhemmilleen kertoa, jotta heille ei tulisi paha mieli.
Adoptoitu. Adoptio. En pitänyt noista sanoista, joista tuli mieleen amputoitu tai abortoitu. Ne olivat kummallisia aikuisten sanoja, joilla peitettiin jotakin kipeää tai häpeällistä. (s. 50)
Heinänen on käsitellyt hienosti vaikeitakin teemoja, kuten erilaisuutta, millaista on olla adoptoitu, koulukiusaamista (tulipa elävästi mieleen omat ala-asteajat mm. palvelijaksi pakottamisesta ja toisten tyttöjen reppujen kantamisesta), keskenmenoa, alkoholismia ja kuolemaa. Pidin suuresti ripauksesta yliluonnollista, tästä tulikin mieleen usein
Tuutikki Tolosen Agnes-sarja. Rinnakkaisluokan Otto oli kiinnostava hahmo, josta haluan tietää lisää, pitäneekin ehkä tutustua niihin kahteen jatko-osaan, jotka on myös julkaistu.
Otto oli varmaankin ensimmäinen, joka nimitti minua oudoksi niin, että siitä tuli hyvä olo. Se tapa, jolla hän sen sanoi, hänen äänensä sointi, sai minut luottamaan häneen.
--
– Sun nimi... oonks mä sanonut jo että se on aika makee? Zorro, Zlatan, Tarzan, tosi monissa siisteissä nimissä on z. Se on vähän tollanen... sankarinimi.
Sisälläni kävi lämmin ailahdus. Kerrankin joku piti nimestäni! (s. 175 ja 183)
Heinänen on paitsi kuvittanut kirjan, myös fontti, jolla kirja on painettu on hänen suunnittelemansa Freya (josta joku oli Goodreadsissa sanonut, että fontin takia kirjassa oli viljelty sellaisia erikoisempia nimiä kuin Zaida ja Ludwig, mutta minä en kiinnittänyt fonttiin sen kummempaa huomiota ennen kuin löysin tiedon viimeisen sivun jälkeen, että kyseessä on Heinäsen design, enkä usko, että sitä olisi juuri tätä kirjaa varten kehitelty). Jännittävästi kirjan loppupuolella, kun Zaida lukee kirjettä peiton alla, tekstissä hän käyttää kännykkänsä valoa, mutta kuvituksessa hänellä on kuitenkin kädessään taskulamppu.
Makasin sängylläni ja katselin elokuva-aiheista kuvakirjaa. Vertailin naisnäyttelijöitä. Tutkin erityisen tarkkaan tummaihoisia ja itämaisen näköisiä. Moni heistä oli aika kaunis, arvioin mielestäni asiantuntevasti ja puolueettomasti. (s. 163)
Hieman heteronormatiivinenhan tämä on, Zaidan setäkin on tytön ollessa vasta päiväkodissa kysellyt poikaystävistä (voitaisiinko lopettaa tällainen) ja kaikilla tuntui olevan heterovanhemmat. Zaida kauhistuu pohtiessaan, onkohan sillä tiukalla opettajallakin puoliso ja lapsia, koska opettajalla oli uusi mekko (sillä ilmeisesti vain miehet voivat ostaa naisille lahjaksi mekkoja, niitä ei voi mitenkään yksinasuvana hankkia itselle). Tosin maahanmuuttajuutta ja toisesta maasta adoptointia on sitten kuvattu positiivisesti. Hämmentävästi tässä ei sanottu tarkalleen, minne tarina sijoittuu (oletan Helsinkiin, koska ratikat vuonna 2014) ja että mistä Zaida on adoptoitu (viittaukset johdattavat vahvasti Intian suuntaan).
Äiti sanoi, että oli hyvä, ettei Aimolla ollut lapsia. Minusta oli myös surullista, että hän ei ehtinyt saada lapsia, vaikka en oikeastaan tiennyt, oliko hän edes koskaan halunnut niitä. (s. 193)
Kaikkein kiehtovinta kirjan lukemisesta teki useat tähtitiede- ja scifiviittaukset (suhteellisuusteoria, elämän todennäköisyys maailmakaikkeudessa, kuinka elämä alkoi vedessä, aika-avaruuden taipuminen, kommunikointi toiselta planeetalta kotoisin olevan kanssa), sillä luin tämän heti Andy Weirin Operaatio Ave Marian jälkeen. Voin kyllä suositella lukemaan tämän, vaikka muutama pieni rösö toki mukana onkin.
– Mä en oo koskaan tajunnut, miks on erikseen tyttöjen ja poikien leikkejä, rohkaistuin sanomaan. – Mä en oo esimerkiksi ikinä tykännyt hirveesti mistään prinsessajutuista. Enkä mä silti poikamainen oo.
– Oot sopivasti, Otto hymyili.
– No joo! Mut oikeesti, mä oon tykännyt rakentamisesta, Ja leikkiautoistakin! Ja tietty futiksesta ja muusta urheilusta.
– Kai aikuiset on päättäneet, että on tyttöjen juttuja ja poikien juttuja, Otto mietti.
– Niin kuin naisten ja miesten, jatkoin. – Meillä kyllä isä laittaa ruokaa ja äiti tekee remonttia. Isällä ei pysy edes ruuvimeisseli kädessä!
Otto nauroi.
– Sun pitäis nähdä mun äiti, hän sanoi. – Se käyttää sujuvasti vaikka moottorisahaa. (s. 198-199)
 |
| Zaidan huone on ihana! Haluaisin itsekin tuollaisen leveän ikkunalaudan. ♥ |
Talviöiden taianomaista tunnelmaa!
Finlandia Junior -ehdokkaaksi 2014 valittu kertomus yksitoistavuotiaan Zaidan kouluvuodesta yhdistelee arkea, fantasiaa ja kummitustarinaa ja tarjoaa huippukohdissaan lukijalle hiukset nostattavia oivalluksen hetkiä.
Zaida on adoptoitu ulkomailta, ja epäsuomalaisen ulkonäkönsä vuoksi hän joutuu koulussa joskus huomion keskipisteeksi. Varsinkin kaksostytöt Janika ja Stiina ovat ottaneet hänet silmätikukseen, ja nyt he ovat ilkeämpiä kuin koskaan. Onneksi elämään ilmestyy Ainu, joka on kuin Zaidan vaalea kaksoisolento. Ainu johdattaa Zaidan seikkailulle öiseen puistoon, jossa ajantaju hämärtyy ja tapahtuu merkillisiä asioita. Kuka Ainu oikein on, ja miksi hän on tullut Zaidan elämään juuri nyt? Liittyykö hän jotenkin salaisuuteen, jonka äiti Zaidalle paljastaa?
Zaida ja lumienkeli on kertomus sisaruksen kaipuusta, perheiden kipeistä salaisuuksista ja siitä, kuinka yksinäisyyden voi voittaa. Saku Heinäsen oma, upea mustavalkokuvitus rytmittää tarinaa ja luo sille vahvan oman maailman.
208 sivua, Tammi 2014
Sarjassa julkaistu:
- Zaida ja lumienkeli
- Zaida ja elovalkeat
- Zaida ja taistelupari
