maanantai 29. huhtikuuta 2013

Edwidge Danticat: Veressä viljava maa

"Nyt olen vielä lähempänä aurinkoa."
      
  
Kauan se oli ollut elämääni, mutta nyt se kaikki oli mennyttä. Nyt meidän kaikkien täytyi yrittää löytää tulevaisuus (s. 188)
   
Kansanmurha, Haiti, Dominikaaninen tasavalta. Pelkona sekoittuminen. Nämä sanat hyppäsivät silmilleni, kun luin Helsingin Sanomissa olleen arvostelun kirjasta. Etsin luettavakseni kirjaa Rotu ja etnisyys-kurssin loppuesseeseen. Jokin Edwidge Danticatin teoksessa alkoi kiinnostaa. Danticatin kieltä on sanottu kömpelöksi kuvaillessaan rakastumista, mutta pääsevän ylemmälle tasolle toiminnan lisääntyessä. Minusta teksti oli tasaisen laadukasta, runollista ja rauhallista, ilmavaa, mutta vakavaa.
       
Hän kuvittelee että kyyhkyset vaikertavat samalla lailla kuin aaveet itkevät, kun ne ovat liian yksinäisiä tai liian surullisia, kun ne ovat olleet kuolleena niin kauan etteivät enää osaa lausua omaa nimeään. (s. 32)
      
Haitilaissyntyisen, mutta nykyään Yhdysvalloissa asuvan Danticatin romaani perustuu vuoden 1937 tapahtumiin. Dominikaanisen tasavallan diktaattori Rafael Trujillo antoi käskyn teloittaa kaikki saarivaltion haitilaisasukkaat. Kymmenet tuhannet, käytännössä orjuutetut sokeriruokotyöläiset saivat surmansa "valkaisuksi" kutsutussa tapahtumasarjassa. Teoksen lopussa eletään jo vuotta 1961, kun Trujillo saa surmansa.
     
Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia vanhempansa nuorena menettäneen Amabellen silmin vuoroin lineaarisesti etenevän kerronan, vuoroin Amabellen takautumien kautta. Omiin lukuihinsa jaetut takautumat on erotettu muusta kerronnasta on tummentamalla.
    
Sinne kävellessä menee puoli aamua, vesiputouksen taakse jäävään kapeaan luolaan joen alkulähteelle, missä sokerityöläiset kylpevät. Luolassa on märkää sammalta, korallia ja marmorin näköistä kalkkikiveä. Ensin vesiputouksen taa pelottaa mennä, kun vesi iskeytyy täydellä voimalla olkapäihin. Silti sitä hiipii luolaan, kunnes ei näy muuta kuin hohtava vihreä fresko - märkien papaijanlehtien tummaa viherrystä. Ei kuulu sirkkojen siritystä, ei kolobrien sirinää, ei kyyhkysten kujerrusta. Kuuluu vain miten vesi liukuu kielekkeeltä ja kohisee vaahtoavana valkoisena suihkuna alas laskualtaaseen. (s. 106)
      
Amabelle on haitilainen, jonka vanhemmat hukkuivat tulvivaan jokeen. Amabelle jäi asumaan joen "väärälle", dominikaaniselle puolelle. Samanikäinen Valencia ja hänen isänsä löysivät Amabellen pian onnettomuuden jälkeen. Kysyttäessä hän kertoi kuuluvansa itselleen, vaikka myöhemmin palveleekin señora Valencian perhettä. Kirja alkaa señora Valencian synnytyksellä, jossa Amabelle toimii kätilönä. Rouva on toivonut tytärtä ja hänen miehensä poikaa. Yllätykseksi lapsia syntyy kaksi. Kookosmaidon valkoinen poika syntyy ensimmäisenä ja hunajamantelin värinen tytär seurasi perästä.  
       
Kaikkien yllätykseksi heikompana syntynyt tytär, "intiaaniprinsessa" Rosalinda, jää henkiin pontevan pojan, itse Generalissimon (Trujillo) mukaan nimetyn Rafaelin sijaan. Kun Rafi kuolee, Amabelle epäilee, että lasten isää señor Picoa kyllästyttää katsoa hyvinvoivaa tytärtään, joka on pulska ja tyytyväinen. Rouva kutsuu Rosalindaa kameleontiksi, sillä tämän ihonväri on lähempänä Amabellea kuin häntä itseään.
     
Papi, señora Valencian isä, oli aikoinaan muuttanut laaksoon päästäkseen eroon sodasta ja armeijasta, Hänen tyttärensä kuitenkin rakastui ensimmäiseen sotilaaseen, joka papin puutarhaan sattui kulkemaan. "Rakkautta ei aina pysty selittämään", toteaa papi, joka ei ymmärrä tyttärensä valintaa. Señoran ja señorin suhdetta ei solmittu rakkaudesta, he ovat kuin kaksi muukalaista. Señor oli aluksi ihastunut toiseen, joka kuitenkin torjui hänet. Pian tämän jälkeen hän näki Valencian isänsä puutarhassa poimimassa orkideoja. Orkideathan symboloivat rakkautta ja kauneutta, sekä pitkää ikää, kiinassa ne merkitsevät täydellisyyttä.
   
[H]änen äänettömyytensä osoitti miten epäonnistunut oli tämä äkillinen avioliitto kahden muukalaisen kesken, joita eivät edes aika ja kaksi lasta - yksi tässä maailmassa ja toinen toisessa - olleet juuri lähentäneet. (s. 104)
     
Amabelle on lupautunut Sabastienille, jonka ruumiiseen raskas sokeripeltotyö on jättänyt merkkinsä. Amabellen menneisyyden varjot piinaavat häntä painajaisina, joista Sebastien äänellään ja kosketuksellaan ohjaa häntä kohti turvasatamaa. Heidän rakkaustarinansa jää lyhyeksi, sillä pian alkaa kuulua huhuja siitä, kuinka haitilaisia työläisiä on tapettu. Syyksi kerrotaan se, kuinka haitilaiset ääntävät persijan väärin. (En aiemminkaan ole pitänyt persiljasta, ja tämän kirjan luettuani se tuntuu vieläkin epämiellyttävämmältä yrtiltä.) Persilja nousee toistuvasti esille, sitä käytetään esimerkiksi mausteen lisäksi myös pesusienen tavoin.
     
Tartuin nyrkkeihin ja avasin ne nähdäkseni kämmenet, joista ruokojen leikkaaminen oli hangannut pois elämänviivat. (s. 148)
         
Mielenkiintoisana havaintona huomasin muutamaan kertaan sivuhahmona mainittavan, ruokakojua pitävän domiinikaaninaisen nimeltään Mercedes. Hänestä tuli mieleeni lukion jälkeinen aika, kun olin ennen yliopistoa puoli vuotta talouskoulussa. Olin lukiosta valmistuneiden linjalla, jossa keski-ikä oli vähän korkeampi kuin muissa ryhmissä. Yksi luokkatovereistani oli Mercedes niminen nainen dominikaanisesta tasavallasta. Nimestä tulee helposti mieleen eräs automerkki, mutta nimen taustaa hiukan tutkittuani sillä on vanhempikin merkitys, joka antaa syvyyttä Danticatin teokselle: Mercedes is a feminine given name of Spanish origin, referring to a title for the Virgin Mary, "Our Lady of Mercy".
    
Teos on raskaasta aiheesta huolimatta nopealukuinen. Sen sisältämä kertomus kuitenkin arvokas. Kaikki tuntevat ainakin jollakin tasolla natsit ja Euroopan holokaustin, mutta kuinka moni tietää haitilaisten kauhuista? Minulle tämä kirja avasi jälleen uusia näkymiä siihen, kuinka erilaisuus voi pelottaa ihmisiä, jotka pitävät itseään muita parempina. Suosittelen historiasta, ihmisoikeuksista ja vieraista kulttuureista pitäville ihmisille. Vaikka teos kertookin kansanmurhasta, on se pohjimmiltaan kaunis ja sykähdyksissä etenevä selviytymistarina.
     
Arvosana:
      
Takakannesta:
Amabella rakastaa Sebastienia, hänen sokeriruokojen naarmuttamia kasvojaan ja kovan työn kovettamia käsiään. He päättävät mennä naimisiin ja ylittää kahta valtiota ja kahta kansaa erottavan joen sadonkorjuun loputtua. Kesken arkipäivän toivorikkaan aherruksen, pian se jälkeen kun Amabelle on voitokkaasti auttanut emäntänsä kaksoset maailmaan, alkaa kylillä liikkua huhuja, että muissa kaupungeissa haitilaisia on alettu vainota, jopa tappaa…
    
Haitilaisten r-kirjain sointuu väärin, heidän ihonvärinsä on liian tumma ja he uhkaavat Dominikaanisen tasavallan rodun puhtautta. Tapahtumien vyöry erottaa Amabellen rakastetustaan, jota hän alkaa etsiä joen toiselta puolen, joesta, ja taas joen toiselta puolen.
        
Edwidge Danticat sijoittaa romaaninsa vuoden 1937 haitilaisten siirtotyöläisten joukkoteurastusta kuvaaviin tapahtumiin ja herättää henkiin historian unohtaman – mutta niin usein toistaman – tapahtumasarjan. Veressä viljava maa on tarina rakkaudesta, barbariasta, kunniasta ja ainoasta selviytymiskeinosta joka vainotuille ja viattomille jää: taito kestää.
     
Asiasanat: klassikot, historialliset tapahtumat, orjuus, etnisyys, kansanmurha
    
Samantyylisiä kirjoja: Jean Rhys: Siintää Sargassomeri, Meera Syal: Anita and me, Zadie Smith: Valkoiset hapaat, Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha, Sam Selvon: The Lonely Londoners, Philip Roth: Ihmisen tahra
     
Suomentanut: Leena Tamminen, 309 sivua, Gummerus 2000
     
Alkuperäinen nimi: The Farming of Bones (1998)
    
Kirjasta muualla: Helsingin Sanomat,

2 kommenttia:

  1. Vaikuttaa mielenkiintoiselta! Pidän kirjoista, jotka kertovat tarinan, joka olisi voinut oikeasti tapahtua ja osin tapahtuikin. Lukulistallani on myös tuo Rhysin Siintää Sargassomeri. Tämä mennee listan jatkoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä lukemaan molemmat! Sargassomeri oli todella nopealukuinen, lyhyt kirja. Hyvin erikoinen, mutta elämäntuntuinen, Tässä oli paljon samaa. Molemmista löytyy muuten todella paljon aistikokemuksia: makuja, tuoksuja ja värejä - kannattaa kiinnittää huomiota niihin kun lukee. :)

      Poista