Veronica Roth: Outolintu

"Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus päättää itsestään tässä maailmassa."

  

 

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
Inspiroivaa musiikkia: Imagine Dragons: Monster, Radioactive
   
Veronica Rothin Outolintu aloittaa jälleen yhden nuorten dystopiatrilogian, jonka suomennosta on ehditty odottaakin. Alkuteos Divergent ilmestyi jo 2011. Huhtikuussa 2014 ensi-iltansa saava elokuva on ilmeisesti nostanut kirjan myös suomalaisten tietoisuuteen. Suomennoksen nimi herätti aluksi hämmennystä, samoin sanan divergentti käyttäminen tekstissä, mutta onneksi ne eivät kuitenkaan häirinneet niin pahasti kuin voisi kuvitella. Jos divergentin olisi korvannut suomalaisemmalla versiolla, esimerkiksi sanalla poikkeava, kerronta olisi ollut silti aivan yhtä koukuttavaa.
  
Rothin teos on jatkumossa muiden viimeaikaisten dystopioiden kanssa: maailma on muuttunut joitakin sukupolvia sitten, ilmeisesti suuren sodan myötä, mutta tapahtuneesta ei kerrota tarkkaan. Yhteiskunta on jakaantunut viiteen osastoon, jotka edustavat erilaisia luonteenpiirteitä. Nämä kovin mustavalkoisesti ajattelevat jaostot ovat epäitsekkäät Vaatimattomat, rauhalliset Sopuisat, totuutta arvostavat Rehdit, huimapäiset Uskaliaat ja kaiken tietävät Terävät. Ihmiset asuttavat osittain tuhoutunutta Chicagon kaupunkia suoksi muuttuneen Michiganjärven rannalla. Kaupunkia kiertää turva-aita, eikä kukaan, kenties aitaa vartioivia Uskaliaita ja ehkä osastojen johtajia lukuun ottamatta tiedä, mitä sen toisella puolen todella on - saati, mitä muualla Amerikassa tai maailmalla on tapahtunut.

   

Osastojen käyttäytymismallit pätevät myös vapaa-ajalla, eikä kukaan toimi omien päähänpistojen mukaan. En usko että kaikki terävät haluavat opiskella koko ajan tai että jokainen rehti nauttii vilkkaasta keskustelusta, mutta he eivät voi horjuttaa osaston normeja yhtään sen enempää kuin minäkään. (s. 11)

 
Tapahtumien keskeisenä henkilönä seurataan 16-vuotiasta Beatricea eli Trisiä, jonka täytyy valita paikkansa yhteisössä. Yhteiskunta sanelee käyttäytymismallit ja niitä tulee noudattaa. Trisin vanhemmat ovat Vaatimattomia, mutta viimeistään taipumustestin jälkeen hän ei ole enää varma, haluaako jäädä harmaaksi hiirulaiseksi, joka ajattelee aina muita ennen itseään. Taipumustesti on vain suuntaa antava ja lopullinen ratkaisu on tehtävä itse: jäädäkö vanhempien osastolle, seurata testin tuloksia vai valita jokin aivan muu tie.
 
Trisillä on vain yksi pieni ongelma: hän on divergentti eli yksilö, jolle ei ole vain yhtä luontevaa osastoa. Jos valitsemaansa osastoon ei sopeudu, joutuu osattomaksi yhteisön ulkopuolelle. Itse valintaseremonia on varsin arkaainen: nuoren on "uhrattava" verta valitsemansa osaston symbolin päälle, sillä osasto on tärkeämpi kuin perhe. Tarinan kannalta on ennakoitavissa, että Tris vaihtaa osastoaan ja konkreettisesti hyppää tuntemattomaan. 
   

Valinta on minun, ihan sama mitä testi sanoo. (s. 21)

        
Rothin teoksessa esiintyy varsin suppea määrä hahmoja, jotka ovat paikoin varsin ohuita ja kliseisiä, mutta joukkoon mahtuu myös muutama mielenkiintoisempi persoona. Yksi näistä on Neljä, Trisin uuden osaston kouluttaja, jonka menneisyys on salaisuus. Tris itse on varsin miellyttävä protagonisti; hän ei ole teennäinen vaan enimmäkseen uskottava, etenkin kun hän pohtii omaa persoonallisuuttaan ja etsii paikkaa, jonne kuulua. Hänen kasvuaan on mielenkiintoista seurata kirjan kannesta kanteen. Mukana on toki myös pakollinen, herkästi kuvattu ihastuminen. Onneksi genrelle tyypillistä kolmiodraamaa ei vielä ainakaan sarjan ensimmäisessä osassa esiinny.
  
Kirjan alku on varsin toisteinen: lukijalle kerrotaan alleviivaten, millaisia Vaatimattomat ihmiset ovat, jotta lukijalle syntyy yhtä rajoittunut ja ahdistunut olo kuin Trisille. Osa suomennoksen sanavalinnoista tuntuu erikoisilta, ja muutamat kirjoitusvirheet saavat myös epäilemään kiireellä tehtyä käännöstyötä. Jos näiden pienten ongelmien ja ennalta arvattavuuden läpi katsoo, vie tarina lukijaansa sujuvasti eteenpäin. Täysin uniikki ei tämäkään dystopia ole, vaan sillä on esimerkiksi yhtymäkohtia niin Suzanne Collinsin Nälkäpeliin kuin myös Aldous Huxleyn dystopiaklassikkoon Uljas uusi maailma. Kaikesta huolimatta Outolintu on varsin koukuttava dystopia, jota on helppo suositella vaikkapa Ally Condien ja Lauren Oliverin trilogioiden ystäville.
    

Näpertelin tällaisen aikani kuluksi.

  
Jälkipohdintana: Mietin, kuinka paljon lukukokemukseen vaikutti se, että olin nähnyt leffan trailerin ennen kuin luin kirjan: olisinko kuvitellut hahmot ja miljöön erinäköiseksi - todennäköisesti kyllä, mutta traileri myös houkutti lukemaan kirjan entistä innostuneempana.

 

Arvosana:

    
Takakannesta:

Kerron itselleni niin tiukasti kuin pystyn, että näin asiat täällä menevät. Me teemme vaarallisia temppuja ja ihmisiä kuolee. Ihmisiä kuolee, ja sitten me teemme lisää vaarallisia temppuja. Mitä pikemmin pystyn sen seikan omaksumaan, sitä varmemmin selviän hengissä tästä koulutuksesta.

 
Minä en ole enää varma että selviän hengissä.
    
Trisin on tehtävä koko loppuelämää koskeva päätöksensä jo 16-vuotiaana. Hylätäkö perhe ja tuttu, Vaatimattomien yhteisö ja seurata sydäntään tuntemattomaan? Ensin on tiedettävä, ketkä ovat todellisia ystäviä. Ja mahtuuko rakkaus uuteen elämään lainkaan.

 
Suomentanut: Outi Järvinen, 361 sivua, Otava 2014

    

Alkuperäinen nimi: Divergent (2011)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Fifi, Anna minun lukea enemmän, Tarinoiden syvyydet, Kirjapinot, Notko, se lukeva peikko, Le Masque Rouge
 
Samantyylisiä kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli - trilogia, Lauren Oliver: Delirium - trilogia, Ally Condie: Tarkoitettu - trilogia, Moira Young: Julma maa

Kirjaostoksia kevätsäässä

Ulkona on valoa ja lämpöä. Ja pölyä. Aurinko on lämmittänyt kadut jo pääosin kuiviksi. Käytiin kauniin sään kunniaksi miehen kanssa kiertelemässä keskustassa. Kirpparilta löytyi muutama teos edulliseen hintaan.
    

Kuvituskuva © Niina Tolonen: Huhtikuu 2009, vähän erilainen keli kuin tänä vuonna.

      

Michael Ende: Tarina vailla loppua (1,50e)

- Pokkari, Seven (2002, alkuteos 1979, 1. suomennettu painos 1982). Klassikko, jota en vielä ole lukenut. Teksti alkuperäisen teoksen tavoin punavihreää. 

  

Tom Egeland: Liiton vartijat (2,50e)

- Pokkari, Bazar (2012, 1. painos ja alkuteos 2009). TBR-listalla olevan Ympyrän pään kirjoittajalta. En edes tiennyt hänen muista teoksistaan. Takakansi vähän sattui silmään: "Unohda Da Vinci -koodi, luen mieluummin tämä kirja." - Kiusaus-blogi.

 

Jules Verne: Matkustus maan keskipisteeseen (2,50e)

- Kovakantinen, Valistuskirjat (1966, lyhennetty suomennos, 3. painos, alkuteos 1864). Taas yksi Verne-aarre kokoelmiini. Tuosta lyhentämisestä en tosin tiedä, että mitä on jättety pois.

 

Maggie Shayne: Uusi elämä (2,50e)

- Pokkari, Harlequin Nocturne (2011, alkuteos 1997). Jälleen yksi osa pikkuhiljaa karttuvaan Nocturne kokoelmaani.

Leena Krohn: Datura

 "Todellisuus ei rajoitu tuntemaamme maailmaan."

    

Blogissani esiteltävien "harhaisten" teosten esittely jatkuu: Datura - eli harha jonka jokainen näkee. Bloggasin vähän aikaa sitten suomikummaa kirjoittavan Johanna Sinisalon teoksesta Enkelten verta, jossa lukijalle annettiin syytä epäillä tapahtumien todenmukaisuutta. Sana-akrobaatti Leena Krohnin teoksissa on paljon samaa kuin Sinisalon tuotannossa. Näin myös Daturassa, jossa todellisuus rakoilee välillä varsin vahvastikin. Luin Daturasta ensimmäisen kerran Raijan blogista, ja nimi jäi päähän. Kun Sinisalon Auringon ytimessä mainittiin chilin lisäksi belladonna ja datura, eli hulluruoho, muistin heti tämän kiinnostavia ominaisuuksia sisältävän kasvin mukaan nimetyn teoksen. ja varasin sen kirjastosta
   
Siinä missä Sinisalo koukuttaa lukijansa vaihtelemalla tektilajia lukujen välillä, Krohn kirjoittaa lyhyitä, nopeasti ajassa ja paikassa liikkuvia lukuja, jotka tuntuvat joskus toisistaan irrallisilta tuokiokuvilta, mutta luovat lopulta hyvinkin kiehtovan kokonaisuuden. Jokainen Krohnin teos on kuin moniulotteinen palapeli ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa kokonaiskuva. Minun kuvastani jäi taas muutama pala puuttumaan, sen verran kiehtova ja tavoittamaton mieli kirjailijalla on. Datura on lyhyt ja nopealukuinen teos, mutta se sisältää paljon ajatuksia herättävää, jopa filosofista pohdintaa elämästä ja siitä, mitä todellisuus lopulta on.
  

Muistatko että tapasimme sinä vuonna vain kerran, syyskuussa? Etsin keskustan kirjakaupasta teosta, jonka nimi on Kohti robottitietoisuutta, kun huomasin sinun profiilisi lehtihyllyn luona. Selailit jotain ulkomaalaista päivälehteä. edellisenä päivänä oli tapahtunut suuri lento-onnettomuus, jota epäiltiin attentaatiksi, ja tulin ajatelleeksi, että etsit siitä tietoa. (s. 144)

 
Teoksen keskushenkilönä on Uusi Anomalia -nimisen lehden toimitussihteeri, nainen, joka jää  tarkemmin nimeämättä. Päähenkilö saa siskoltaan enkelinpasuunaksi nimetyn kukan, joka paljastuukin daturaksi. Datura on suurissa määrissä nautittuna myrkky, mutta sillä on joskus hoidettu myös astmaa, josta päähenkilökin kärsii. Hän kokeilee ovatko huhut totta ja vähitellen menettää otteensa todellisuudesta, sopimuksenvaraisesta harhasta, jonka jokainen näkee. Lehti tutkii ja julkaisee kaikkea vähänkin outoa ja arkitodellisuudesta poikkeavaa. Esimerkeinä mainittakoon vaikkapa haastattelu vampyyrin kanssa ja leipäjuustoon ilmestynyt Jeesuksen naama. Julkaisupolitiikka eroaa tosin mm. Ultrasta siinä, että se ei julkaise UFO-havaintoja tai muuta sen suuntaista.
 
Kryptozoologia sen sijaan kuuluu tämän (valitettavasti fiktiivisen) lehden aihepiireihin - aiheesta kiinnostuneille lisää tietoa mm. Magdalena Hain sivuilta. Muutakin kiinnostavaa lehdessä saattaisi olla, esimerkiksi asiaa aikamatkustamisesta, kryoniikasta ja exobiologiasta. Harmillisesti kirjoittajat ovat useimmiten akateemisesti koulutaamattomia, tai tuosta maailmasta eronneita, yksityisiä puhujia. Lehden päätoimittaja Markus, Markiisi, ei itse usko lehdessään julkaistuihin asioihin, mutta flirttailee paranormaalin kanssa.

   

Minua vetivät puoleensa kukat, runot ja unien pimeydessä vaeltavat hehkuvat kuvat, ei niinkään se monimutkainen koneisto, jota kutsutaan yhteiskunnaksi. (s. 159)

 
Luin Krohnilta aikaisemmin viime vuonna ilmestyneet teoksen Hotel Sapiens, johon löysin yhtymäkohtia jo tästä 12 vuotta aikaisemmin ilmestyneestä teoksesta: muutamia poimintoja esitelläkseni, niin arki-ihminen, hyytelö, ajatus kasvien älykkyydestä, automaattikirjoittaminen kuin Nikola Teslakin ilmenevät molemmissa teoksissa. Krohn pohtii teoksessaan mm. luonnossa toistuvia kuvioita (puun juuret ja oksasto vs. keuhkorakkuloiden haaraumat ja verisuonet), vähän samaan tapaan kuin Risto Isomäen teoksessa Sarasvatin hiekkaa puhutaan toistuvista fraktaalikuvioista (hiekanjyvä ja vuori, iso ja pieni aalto). 

   
Datura on paha jumalatar, joka ottaa nauttijansa valtaansa ja näyttää tälle mahdollisia ja mahdottomia maailmoja. Uskallatko tarttua tähän kirjaan ja lukea sen?

  

Arvosana:

Takakannesta:

Todellisuus: harha jonka jokainen näkee. Hauras rakennelma, jonka voi romahduttaa kaksi huumaavan kasvin siementä... Datura

   

Paranormaaleja ilmiöitä käsittelevän lehden toimitussihteeri kokeilee daturan siemeniä lääkkeeksi astmaansa, ja rohto tepsiikin. Sivuvaikutukset vain yllättävät.
  
Toimitussihteeri tapaa työssään erikoisia ihmisiä. Jotkut uskovat olevansa vampyyreja tai muuttuvansa toisinaan läpinäkyviksi, toiset harrastavat kallonporausta tai itsensä amputointia. Omalaatuisuudessaankin he ovat kuten me kaikki: etsivät merkkejä, hahmoja, kuvia, viestejä maailmankaikkeuden välinpitämättömyydestä.
  
Datura on vaarallinen rohto. Se rei'ittää todellisuuden ohuen kudoksen ja muuntaa käyttäjänsä aisteja, muistia ja maailmankuvaa.

  
211 sivua, WSOY 2001

    

Kirja luettu myös täällä: Risingshadow, Taikakirjaimet, Kirjavinkit, Saran kirjat
 

Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Enkelten verta, Leena Krohn: Hotel Sapiens, Tainaron

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

 "Onko maailmaloppu tullut?"

  

     

Enkelten verta on kolmas lukemani teos Johanna Sinisalolta. Aikaisemmin olen blogissani käsitellyt teoksia Ennen päivänlaskua ei voi ja Auringon ydin. 

  

Tällä kertaa Sinisalo sekoittaa toden ja harhan rajaa ja saa lukijan epäilemään päähenkilön uskottavuutta. Teoksessa kertojana on keski-ikäinen Orvo, hauturi ja muutaman mehiläispesän hoitaja, joka on nimetty synnytyksessä kuolleen Orvokki-äitinsä mukaan. Kerronan keskiössä on neljä sukupolvea Toivonojan miehiä: isoisä "Pupa", hänen poikansa Ari, tämän poika Orvo ja hänen poikansa Eero. Eletään 2010-luvun loppua jossain Tampereen lähellä. Kerronta alkaa, kun Orvo eräänä päivänä huomaa yhden pesän arvoituksellisesti tyhjentyneen.

  

Aivan kuin joku olisi tullut ulkoavaruudesta ja abduktoinut ne mukaansa. -- Se oli kuin aavekaupunki. Ketään, yhtään ketään ei ollut kotona. (s. 74)

 

"White Dove" made with GIMP © Niina Tolonen

 
Sinisalolle tyypilliseen tapaan tässäkin teoksessa erilaiset tekstilajit vuorottelevat. Orvon kerronnan lisäksi myös eläinten oikeuksia puolustava Eero pääsee ääneen, blogitekstien muodossa. Bloggaamiseen liittyi ärsyttävästi toistuva virhe: Eero kirjoittaa pariinkin kertaan edelliseen blogiinsa saamista kommenteista, vaikka tässä yhteydessä tarkoittaa edellistä postausta. Tästä huolimatta Sinisalon kieli on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihastuttavan nerokasta ja välillä näpäyttävää yhteiskuntakritiikkiä. Teos tarjoaa myös mielenkiintoisen näkemyksen hautaustoimiston palveluista.

  

Samalla tavalla kuin sähkö oli aikoinaan kissannahalla ja meripihkalla tehtyä halpaa taikaa ja nyt se on joka kotitalouden väsymätön palvelija. Me emme vain tiedä vielä kaikkea. (s. 233-234)

 

Sinisalo esittelee mehiläisiin liitettyjä uskomuksia elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta saumattomasti kerronnan sisällä, toisin kuin esimerkiksi Ennen päivänlaskua ei voi-teoksessa, jossa palasia kansantarinoista ja mytologiaa tuotiin teokseen omina lukuinaan, suorina kirjallisuuslainauksina.

 

"Honey, I'm gone!" hihkaisette ovelta. 

Ja lähtiessänne sammutatte valot. 

Tai vaihtoehtoisesti sytytätte maailman palamaan. (s. 250)

 

Pelottavinta Sinisalon teoksessa on, että se on jo osittain totta. Teoksessa esitetyt mehiläisten joukkokuolemat vuonna 2008 todella tapahtuivat. Aiheesta lisää mm. Helsingin Sanomat, Turun Sanomat ja Uusi Suomi. Suosittelen teosta eläinten oloista kiinnostuneelle ihmiselle, jota eivät maailmanlopun ensimmäisiä tahteja soittavat rummut pelota - liikaa.

    

Arvosana:

  
Takakannesta:

Albert Einsteinin väitetään sanoneen, että mikäli mehiläiset häviäisivät maailmasta, ihmislajilla olisi nelisen vuotta elinaikaa jäljellä.On 2010-luvun jälkipuolisko. Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen ravistelee Yhdysvaltoja.

   

Suomessa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko Euroopan ja ehkä koko ihmiskunnan lähtölaskenta alkanut?

   

Orvon elämällä on tähän asti ollut kaksi keskipistettä: mehiläispesät ja hänen poikansa Eero. Kun Orvon elämän perustukset romahtavat, hän joutuu huomaamaan, miten vähän hän on itse asiassa tiennyt pojastaan, tämän salaisesta elämästä internetissä ja sen ulkopuolella. Ja Eeron ja mehiläisten kohtalot linkittyvät odottamattomilla tavoilla yhteen...

   

Orvo ottaa epätoivoisen askeleen. Jonnekin, mihin vain hän ja mehiläiset tuntevat tien. 

   

Enkelten verta on hurja tutkielma lähitulevaisuudesta, joka voi olla totta jo huomenna. Se on hyytävä kannanotto aikamme suuresta eettisestä kysymyksestä: miten suhtautua luontoon ja eläimiin. Samalla se on maaginen sukellus kuoleman ja kuolemattomuuden myyttiin, ihmisen sokeuteen suurten valintojen ja väistämättömyyksien edessä.

   
Asiasanat: suomikumma, maaginen realismi, kuolema, ekokatastrofi, eläinten oikeudet
  

Samantyylisiä kirjoja: Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä  

  
273 sivua, Teos 2011

    

Kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Lukukeskus, Parnasso, Maailman kuvalehti, Turun Sanomat, Savon Sanomat, Aamulehti, Turun yliopistolehti, Morren maailma, Anna minun lukea enemmän, Solaris, Kaiken voi lukea,

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

"Hirviöitä on yhä vähemmän.
Entä minä? Mikä minä olen?"
  

 

Inspiroivaa musiikkia: Monster Hunter 3 (The Filmharmonic Orchestra Prague)

   

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin fantasiateos ei missään vaiheessa kuulunut lukulistalleni, mutta se tuli kohdalleni graduseminaarissa, sillä minä opponoin teoksesta tehtyä tutkimusta. Näin ollen en voinut enää väistellä tätä paljon kehuttua teosta. Kyseessä on siis vuosina 1992-96 ilmestynyt teossarja, tai oikeastaan kaksi sarjaa, joista ensimmäiset kaksi teosta kertovat noiturista, Geraltista. Sarjan ensimmäinen ja toinen osa, eli novellikokoelmat Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka julkaistiin suomennoksina eri järjestyksessä kuin ne ilmestyivät alkuperäiskielellä. Kirjojen pohjalta on tehty PC-peli The Witcher (2007).
 

Alku oli todella hankala, ainakin ensimmäiset 40 sivua etenivät jähmeästi. Sen jälkeen pääsin jo vähän Sapkowskin maailmaan sisään, joskaan en vielä kokenut tarinan lumoa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan (pakkolukemisesta riippumatta) tullut oloa, että jättäisin teoksen kesken. Yllätyin siitä, kuinka paljon tässä on viittauksia klassisiin satuihin. En aloittaessani tiennyt tästä puolesta ollenkaan, tai oikeastaan koko teoksesta juuri mitään. Tarinoiden taustalla olevat sadut ovat yhä tunnistettavissa, mutta Sapkowski on lisännyt niihin paikoin varsin nerokkaastikin omia mausteitaan. Satumuunnelmat ovatkin teoksen parasta antia erikoisen päähenkilö ja selkeästi skotteihin viittaavan Skelligen saarella asuvan ihmisryhmän lisäksi.
    

Vasemmalla: Model Berthold Rothas by Tanya Kechichian for Fashionisto Exclusive

Oikealla: Geralt Rivialainen The Witcher -PC-pelistä

 
Päähenkilö Geralt, noituri, on hirviöiden metsästäjä. Hän on ihminen, mutta ei aivan täysin. Noituriksi kouluttautuminen vaatii uhrauksia ja Geralt on siis joutunut astumaan osittain samaan maailmaan, jonka edustajia hän tappaa toisinaan varsin kylmäverisesti, mutta ei ajattelemattomasti. Geralt on hahmona varsin moniulotteinen; hänen ulkonäkönsä kiinnittää huomiota (kuvissa minun näkemykseni vs. peliversio, jossa hahmo muistuttaa paljon Hugo Weavingiä), hän on teräväsanainen ja jotain mustan ja valkoisen välistä. Teos esittelee muutamia Geraltin kohtaamia olentoja ja lukijalle paljastetaan vähitellen, että hänen elantonsa ansaitseminen on viime aikoina ollut kiven alla, joskus konkreettisestikin. Hirviöiden lukumäärä on kääntynyt laskuun niin noiturien tehokkaasti suorittaman työn, että rivien väleistä esitetyn lisääntyneen auringon säteilyn myötä. Ilmastonmuutos vaikuttaa siis fantasiamaailmoissakin!

 

Stregobor oli taas aina näyttänyt siltä, miltä velhon kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kuuluikin. Hän oli pitkä, laiha ja kumara, ja hänellä oli isot, harmaat ja tuuheat kulmakarvat sekä pitkä konkkanokka. Kaiken lisäksi hänellä oli yllään musta, maata laahaava viitta, jossa oli uskomattoman suuret hihat, ja kädessään hän piteli pitkää sauvaa, jossa oli kristallinen nuppi. (s. 98)

 

Teos koostuu kuudesta novellista ja näiden väleissä olevasta Järjen ääni-kehyskertomuksesta, joka muistuttaa vanhojen Aku Ankan taskukirjojen tapaa sitoa irralliset tarinat saman universumin osasiksi. Lukiessani en juurikaan kiinnittänyt huomiota novellimaisuuteen, sillä kehyskertomus sai koottua tarinan hyvin yhteen, vaikka novellien aika ja paikka vaihtuvat epälineaarisesti toisiinsa nähden.
  
Teos sisältää seuraavat novellit:

1. Noituri 
2. Totuuden siemen 
3. Pienempi paha 
4. Kysymys hinnasta 
5. Maailman ääri 
6. Viimeinen toivomus

    
Eniten teoksessa jäi vaivaamaan sen sijoittaminen aikaan. Maailma muistuttaa keskiaikaista Itä-Eurooppaa ripauksella antiikin kreikan  mytologiaa, mutta tiede ja teknologia ovat paikoin jopa 1800-luvun tasolla: puhutaan meteoriiteista, selkäytimestä, hormoneista ja viruksista. Viimeinen toivomus muistuttaa toisaalta myös dystopiapuolelta Siri Kolun teosta Pelko ihmisessä ja Dmitri Gluhovskin teosta Metro 2033 esimerkiksi siinä, että myös Sapkowski käsittelee ihmisen pahuutta ja vierauden pelkoa.
  
Vertasin suomennosta paikoin mieheni hyllystä löytyneeseen englanninkieliseen käännökseen ja löysin joitakin erikoisia sanavalintoja: esim. ghoul on käännetty suomeksi guuli, joka ei ole sinällään väärin, mutta ei niin yleiesessä käytössä oleva kirjoitusasu. Toinen käännöstekninen huomautus koskee sanan taikalääke käyttöä, joka englanninnoksessa on magical remedy. Taikalääke kuulostaa jotenkin todella lapsenomaiselta. Kolmantena  mainittakoon virheellisesti vaaleana virtaava veri, joka englanninkielisessä versiossa virtaa sanalla bright, eli kirkas. Vaalea veri kuulostaa niin väärältä...
 
Vahvistin myös gradun tekijän havainnon käännösvirheestä. Virhe on sivulla 229: kuvattaesssa erään haltian ulkomuotoa käännös puhuu silmistä, mutta englanninnoksessa, samoin kuin kuulemani mukaan alkuperäisessä tekstissä tässä kohdassa puhutaan hiuksista. Tämän lisäksi teoksessa oli joitakin hassuja kirjoitusvirheitä, jotka mm. vaihtoivat repliikin puhujaa. Pohdin myös joidenkin hahmojen nimen kääntämistä. Esim. bardi Valvatti esiintyy englanninkielisessä versiossa nimellä Dandilion ja eräs toinen hahmo on lisänimeltään suomeksi Siili, englanniksi Urcheon. Kiinnostaisi kuulla, onko hahmoilla eri nimet puolaksi ja onko nimien kääntämiseen jokin syy. Kohtalon miekka, joka on siis kirjoitettu ennen tätä kokoelmaa, pohjustaa joitakin osia tarinasta ja ehkä sen lukemalla saisin vastauksia tähän kysymykseen.
 
Pitkän uran puolalaisten teosten parissa tehnyt kääntäjä Tapani Kärkkäinen on saanut kääntäjäpalkinnon mm. Olga Tokarczukin romaanin Vaeltajat suomentamisesta. Jäin Sapkowskin luettuani kuitenkin miettimäämään, mikä mahtaa olla kääntäjän tuntemus mytologioista, saduista ja fantasiagenrestä? Kärkkäisen mietteitä käännöstyöstä: "Sapkowski ei myöskään epäröi käyttää keskivertolukijalle tyystin tuntemattomia sanoja, jos ne tuovat tekstiin epookkiin kuuluvaa väriä tai tunnelmaa. Erilaisille hirviöille on keksittävä omat nimensä suomeksi, ja niiden selvittäminen ja ideointi tuo hauskan askartelun ja leikin makua käännöstyöhön."

   
Suosittelen teosta hc-fantasian (mm. Tolkienin ja Martinin) sekä satujen ystäville. Hirviöt eivät ole liian pelottavia, etteivätkö vähän nuoremmatkin lukijat, esimerkiksi yläasteikäiset, voisi teosta lukea ja siitä pitää. Teos on jakanut paljon mielipiteitä, esimerkiksi Minna ja Morre ovat ihastuneet, mutta Emilie ja Maukka eivät aivan lämmenneet Sapkowskille.
 

Arvosana:

  
Takakannesta: 
Kirja, josta The Witcher -peli sai alkunsa. Kirja, joka on tavoittanut yli 20 miljoonaa lukijaa.
 
Fantasiaa vaativaan makuun: älykästä huumoria ja synkkien metsien melankoliaa.
 
Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileviltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla.
 
Viimeinen toivomus on harmaiden alueiden ja hienovaraisten vihjeiden kirja, rohkean sanailun ja kuivan huumorin läpäisemä mutta melankolinen. Se on vauhdikasta mutta maalta tuoksuvaa ja ihmiskuviltaan tinkimätöntä fantasiaa, jossa mielikuvitukselliset pedot, prinsessat ja linnanherrat nähdään uudenlaisissa luonnerooleissa. Se aloittaa saagan, joka kartoittaa ihmisyyden rajaseutuja niin kuin vain tarumaailma voi parhaimmillaan tehdä.

    

Asiasanat: fantasia, magia, hirviönmetsästäjä, 

   

Samantyylisiä kirjoja: S. Kola: Ruususen iholla, Cornelia Funke: Reckless - Kiveen kadonnut, J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat, J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta, George R.R. Martin: Tulen ja jään laulu-sarja  
      

Suomentanut: Tapani Kärkkäinen, 333 sivua, WSOY 2010

   

Alkuperäinen nimi: Ostatnie życzeni (1993)

   

Kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Kirjallisena. Minna, Kirjamielellä, Morren maailma, Le Masque Rouge, Puolisilmä, Aamuvirkku yksisarvinen, Mitenköhän tässä kaikessa oikein käy,
   
The Witcher-sarjassa ilmestyneet:

1. Viimeinen toivomus (2010/1993)
2. Kohtalon miekka (2011/1992)
3. Haltiain verta (2012/1994)
4. Halveksunnan aika (2013/1995)
5. Tulikaste (1996, ilmestyy toukokuussa 2014)